Miksi äitini suhtautuu minuun näin? Onko muilla tällaista?

Ihan samanlaista, ja ymmärsin vasta itse äitinä ettei se ole normaalia. Pahinta on että tämä käytös kohdistuu myös lapsenlapsiin, etenkin teiniin joka ei näytä siltä miltä mummon mielestä kuuluisi näyttää. Joka kerta nähdessään mummo haukkuu teinin ulkonäön, vaikka tietää että se tarkoittaa sitä ettei teini pidä häneen yhteyttä. Vaikka eivät olisi puoleen vuoteen nähneet, ja saan houkuteltua teinin piipahtamaan mummolassa, jo ovelta kuuluu: ton näköisissä housuissa ei voi tänne tulla, tämä on kunnon ihmisten asuinalue (asumme itsekin ihan tavalliselle omakotitaloalueella, joten aika tyhmä kuitti..) yrittäessään olla kannustava, mummo saattaa sanoa: no, ootkos nyt saanut mitään siellä työharjoittelussa tehtäväksesi. Tietenkin vähättelevällä äänensävyllä :( Myös urheilevalle lapselleni muistaa aina mainita miten turhaa ajoa treeneihin kuskaaminen on ja miten kilpaurheilu on turhanpäiväistä.

Niinhän se menee. Jos olisit ostanut kaupan sukat, etkä neulonut, niin hän olisi sanonut että miksi et itse neulonut. Mikään ei riitä tai ole hyvin. Sentään äitisi ei sanonut " olisi kannattanut pitää jalat ristissä", kun kerroit raskaudesta, niinkuin minun äitini.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitenkään vähättelemättä kokemustasi, kerron että sillä toisella osapuolella voi olla ihan erilainen kokemus. Oma tyttäreni on 25 ja hän tässä taannoin avautui kuinka häntä ei lapsena kehuttu, eikä kuulemma vieläkään. Itse olin aivan puulla päähän lyöty, sillä kiitän aina kaikista lahjoista, avusta jne. Kehun hänen kotiaan, lasten kauniita vaatteita ja kohteliasta käytöstä, tyttären avuliasta luonnetta, ruokaa, rutistan ihan vain koska hän on ihana itsensä... lapsena häntä kannustettiin kaikessa mihin ryhtyi, kehuttiin niin suorituksista kuin ihan vaan siitä, että on rakas. En ymmärrä kuinka paljon enemmän vielä pitäisi kehua. No kuitenkin hän oli sitten kokenut, ettei kiitos ja kehuminen tulleet aidosti sydämestä.

Mutta niin me vaan koemme asiat eri tavalla. Luultavasti äitisikin ajattelee olevansa kannustava tms, tai toki voi olla vaan tunnekylmäkin. Kannattaa puhua.

No noista ap:n mainitsemista esimerkistä, suorista lainauksista, ei nyt hyvällä tahdollakaan saa väännettyä erilaista näkökulmaa. Ap:n äidillä on aivan selvästi tarkoitus, että mitään henkistä hyvää ei anneta tyttärelle. Tiedän tuon ihmistyypin, se on narsisti.

Niin. Sitten on toki tämä sukupolvi, joiden mielestä suurin palvelus lapselle on, ettei ylpistä häntä. Koska nöyryys on suurimpia hyveitä.

"Tämä sukupolvi joiden mielestä suurin palvelus lapselle on ettei ylpistä häntä" on vähän eri juttu kuin ap:n esimerkit. Kyseinen sukupolvi ei kehu. Mutta ei ilkeile ja hauku. Jättävät kehut pois mutta puhuvat muuten neutraalisti. Älä sekoita sitä ap:n tilanteeseen, jossa äiti nimenomaan ilkeilee ja kritisoi ja haukkuu.

Samanlainen kun äitini,hän on myös eriarvoistanut minut ja veljeni,minä olen monessa asiassa lahjakas,joita hän ei arvosta,ylistää veljeäni että hän peri isän kaikki hyvät puolet muttei mitään huonoa,arvostelee ulkonäköäni aina,olin liian lihava hänestä,laihdutin 20kg,nyt liian laiha ja otsani on kuulemma ryppyinen joten piilottelen stressiä.remontoin hänen kodin ja maksoin kaiken,ei kiitosta vain veljeni on hyväntahtoinen hänestä.mutta ajattelen että olen onnistunut luomaan terveen itsetunnon äidin loukkauksista huolimatta,mieheni ja lapseni arvostavat minua ja se riittää

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitenkään vähättelemättä kokemustasi, kerron että sillä toisella osapuolella voi olla ihan erilainen kokemus. Oma tyttäreni on 25 ja hän tässä taannoin avautui kuinka häntä ei lapsena kehuttu, eikä kuulemma vieläkään. Itse olin aivan puulla päähän lyöty, sillä kiitän aina kaikista lahjoista, avusta jne. Kehun hänen kotiaan, lasten kauniita vaatteita ja kohteliasta käytöstä, tyttären avuliasta luonnetta, ruokaa, rutistan ihan vain koska hän on ihana itsensä... lapsena häntä kannustettiin kaikessa mihin ryhtyi, kehuttiin niin suorituksista kuin ihan vaan siitä, että on rakas. En ymmärrä kuinka paljon enemmän vielä pitäisi kehua. No kuitenkin hän oli sitten kokenut, ettei kiitos ja kehuminen tulleet aidosti sydämestä.

Mutta niin me vaan koemme asiat eri tavalla. Luultavasti äitisikin ajattelee olevansa kannustava tms, tai toki voi olla vaan tunnekylmäkin. Kannattaa puhua.

Niin minäkin yritän ajatella, ettei äitini oikeasti tarkoita pahaa. Lisäksi haluan, että hän on onnellinen enkä halua loukata häntä takaisinpäin. Tunnen kuitenkin itseni ihan kelvottomaksi roskaksi, sillä koen epäonnistuvani kaikessa ja olevani tunteineni ja kokemuksineni ihan nolo ja turha. Äitini ei muuten ikinä halannut minua tai käyttänyt sanaa "rakas".

T: ap

Äitisi on kyvytön antamaan rakkautta sinulle. Se saattaa tosiaan johtua hänen lapsuusoloistaan. Kun sinulla nyt kuitenkin on omia lapsia, kehottaisin miettimään mikä on tärkeintä. Se että yrität tehdä äitisi onnelliseksi (missä ei voi onnistua) ja annat äitisi jatkaa tuota pahan kierrettä kohdistuen sinuun ja lapsiisi? Vai se, että katkaiset pahan kierteen ja suojelet omia lapsiasi ja itseäsi, ja otat rohkeasti etäisyyttä äitiisi? Äitisi ei ikinä tule tuosta muuttumaan. Jos hän on lapsuudessaan kärsinyt ja saanut vinoutuneen olemuksen, ei ole sinun vikasi ja sinä et voi asiaa parantaa etkä auttaa, ja sinun ei pidä siitä kärsiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitenkään vähättelemättä kokemustasi, kerron että sillä toisella osapuolella voi olla ihan erilainen kokemus. Oma tyttäreni on 25 ja hän tässä taannoin avautui kuinka häntä ei lapsena kehuttu, eikä kuulemma vieläkään. Itse olin aivan puulla päähän lyöty, sillä kiitän aina kaikista lahjoista, avusta jne. Kehun hänen kotiaan, lasten kauniita vaatteita ja kohteliasta käytöstä, tyttären avuliasta luonnetta, ruokaa, rutistan ihan vain koska hän on ihana itsensä... lapsena häntä kannustettiin kaikessa mihin ryhtyi, kehuttiin niin suorituksista kuin ihan vaan siitä, että on rakas. En ymmärrä kuinka paljon enemmän vielä pitäisi kehua. No kuitenkin hän oli sitten kokenut, ettei kiitos ja kehuminen tulleet aidosti sydämestä.

Mutta niin me vaan koemme asiat eri tavalla. Luultavasti äitisikin ajattelee olevansa kannustava tms, tai toki voi olla vaan tunnekylmäkin. Kannattaa puhua.

Niin minäkin yritän ajatella, ettei äitini oikeasti tarkoita pahaa. Lisäksi haluan, että hän on onnellinen enkä halua loukata häntä takaisinpäin. Tunnen kuitenkin itseni ihan kelvottomaksi roskaksi, sillä koen epäonnistuvani kaikessa ja olevani tunteineni ja kokemuksineni ihan nolo ja turha. Äitini ei muuten ikinä halannut minua tai käyttänyt sanaa "rakas".

T: ap

Älä anna yhden ihmisen määrittää sinua ihmisenä. Lähinnä käytös määrittelee äitisi ihmisenä, huonona sellaisena. Jo tuo ettet halua loukata takaisin, on nostanut sinut ihmisenä paljon korkeammalle kuin esim. minut. Minä huusin äidilleni joka päivä takaisin ja sain vain hullun leiman otsaani.

En kyllä todellakaan lähtisi ap:n esimerkkien mukaan väittämään ap:n äitiä narsistiksi! En itseasiassa noiden esimerkkien perusteella usko, että äitisi edes vähättelee sinua. Veikkaisin, että ei osaa oikein suhtautua esim. lämpimiin tunteiden osoituksiin ja ajattelee, että kaikkien pitäisi nähdä maailma samoin kun hän sen kokee ja näkee. Nämä asiat eivät kenestäkään tee narsistia.

Tuosta ei seuraa mitään hyvää. Lakkaa yrittämästä miellyttää äitiäsi. Rajoita puhelinkontaktointia hänen kanssaan, rajoita fyysistä kontaktia. Et ole äitisi talutusnuorassa.  

Vierailija kirjoitti:

Niinhän se menee. Jos olisit ostanut kaupan sukat, etkä neulonut, niin hän olisi sanonut että miksi et itse neulonut. Mikään ei riitä tai ole hyvin. Sentään äitisi ei sanonut " olisi kannattanut pitää jalat ristissä", kun kerroit raskaudesta, niinkuin minun äitini.

Ilmoittaessani raskaudestani äitini ei tosiaan sanonut noin, mutta sanoi: "Kai se otetaan pois..?" Tarkoittaen että teenhän sentään abortin, kun urakaan ei ole valmis. :(

T: ap

Vierailija kirjoitti:

Äitisi on syntynyt sotien aikaan ja on sen ajan ihminen. Silloin ei ollut tapana kehua, ettei vain ylpisty. Ylpeys oli yksi pahimmista asioista siihen aikaan eikä ylpeää ihmistä arvostettu. Voit toki ottaa asian äitisi kanssa puheeksi, että sinua äidin asenne loukkaa. Äitisi ei todennäköisesti ole tehnyt sitä ilkeyttään vaan on toiminut, kuten on itse on oikeaksi nähnyt. Jos sinua vielä nelikymppisenä vaivaa äidin asenne kovasti, voisit myös hakeutua johinkin ammattilaiselle juttelemaan. Nelikymppisenä olis pitänyt jo päästä vanhemmistaan "yli". Toivoo toinen samanlaisen äidin kasvattama nelikymppinen.

Samaa olen ajatellut. En ymmärrä, miksi tämä kommentti sai niin paljon alapeukkuja. Minusta tuo sota-ajan kaikinpuolinen, myös henkinen, ankeus on aika looginen selittäjä äidin toiminnalle. Äiti ei välttämättä ole tarkoittanut pahaa. Oma äitini on hieman kohteliaampi, mutta tuollaista vähän salakavalaa huomauttelua hän on harrastanut. Ihan kuin ei vaan voisi olla iloinen mistään tai ainakin kehut täytyy verhota johonkin moitteeseen. Jos ihan rehellisesti nyt mietitte, millaista elämä Suomessa joskus 40-50 -luvuilla on ollut, niin luuletteko, että on realistista vaatia tämän ajan lapsilta vanhempina jotain kiintymyssuhdeteoriaan uppoutumista ja muksuoppia? Siinä asiassa antaisin vähän armoa. Mutta ihan totta on myös se, että loukkaukset satuttavat ja esim. ap:lla on oikeus olla vihainen ja surullinen. Mutta valitettavasti luulen, että hänen äidillään ei ole rahkeita hoitaa näitä asioita. Ap:n täytyy rakentaa itsetuntonsa vähän muuta kautta ja iloita joka kerta, kun pystyy lapsilleen tarjoamaan jotain parempaa. Meitä on monta, jotka olemme samassa veneessä, koetetaan rakentaa maailmasta vähän parempi paikka :)

Vierailija kirjoitti:

Äitisi on syntynyt sotien aikaan ja on sen ajan ihminen. Silloin ei ollut tapana kehua, ettei vain ylpisty. Ylpeys oli yksi pahimmista asioista siihen aikaan eikä ylpeää ihmistä arvostettu. Voit toki ottaa asian äitisi kanssa puheeksi, että sinua äidin asenne loukkaa. Äitisi ei todennäköisesti ole tehnyt sitä ilkeyttään vaan on toiminut, kuten on itse on oikeaksi nähnyt. Jos sinua vielä nelikymppisenä vaivaa äidin asenne kovasti, voisit myös hakeutua johinkin ammattilaiselle juttelemaan. Nelikymppisenä olis pitänyt jo päästä vanhemmistaan "yli". Toivoo toinen samanlaisen äidin kasvattama nelikymppinen.

Niin... Mutta kaikki ei ole yhtä "hyviä" kuin sinä. Voikohan olla niin, että sinäkin olet sairastunut eräänlaiseen "vahvuuteen", vähän kuin äitisikin? Että pitää olla hiljaa, valittamatta ja ymmärtää ja olla jo "AIKUINEN"?

Vierailija kirjoitti:

En kyllä todellakaan lähtisi ap:n esimerkkien mukaan väittämään ap:n äitiä narsistiksi! En itseasiassa noiden esimerkkien perusteella usko, että äitisi edes vähättelee sinua. Veikkaisin, että ei osaa oikein suhtautua esim. lämpimiin tunteiden osoituksiin ja ajattelee, että kaikkien pitäisi nähdä maailma samoin kun hän sen kokee ja näkee. Nämä asiat eivät kenestäkään tee narsistia.

Käytännössä sillä ei ole edes mitään merkitystä, voidaanko ap:n äiti diagnosoida persoonallisuushäiriöiseksi vai ei. Jos hän kylvää ympärilleen kaikkea pelkästään negatiivista kuten narsisti, häntä on syytä varoa. Jos hän tuhoaa lapsensa itsetunnon, mitä järkeä lapsen on pitää mitään yhteyttä tähän.

Minun äitini on välillä tuollainen. Arvostelee ulkonäköäni, painoani, vaatteitani, elämänvalintojani. Sitten toisina hetkinä saattaa olla uskomattoman lempeä ja kannustava. Uskon, että se lapsuus jonka hän on elänyt, vaikuttaa käytökseen. Ei hän oikeasti ole ilkeä ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitisi on syntynyt sotien aikaan ja on sen ajan ihminen. Silloin ei ollut tapana kehua, ettei vain ylpisty. Ylpeys oli yksi pahimmista asioista siihen aikaan eikä ylpeää ihmistä arvostettu. Voit toki ottaa asian äitisi kanssa puheeksi, että sinua äidin asenne loukkaa. Äitisi ei todennäköisesti ole tehnyt sitä ilkeyttään vaan on toiminut, kuten on itse on oikeaksi nähnyt. Jos sinua vielä nelikymppisenä vaivaa äidin asenne kovasti, voisit myös hakeutua johinkin ammattilaiselle juttelemaan. Nelikymppisenä olis pitänyt jo päästä vanhemmistaan "yli". Toivoo toinen samanlaisen äidin kasvattama nelikymppinen.

Samaa olen ajatellut. En ymmärrä, miksi tämä kommentti sai niin paljon alapeukkuja. Minusta tuo sota-ajan kaikinpuolinen, myös henkinen, ankeus on aika looginen selittäjä äidin toiminnalle. Äiti ei välttämättä ole tarkoittanut pahaa. Oma äitini on hieman kohteliaampi, mutta tuollaista vähän salakavalaa huomauttelua hän on harrastanut. Ihan kuin ei vaan voisi olla iloinen mistään tai ainakin kehut täytyy verhota johonkin moitteeseen. Jos ihan rehellisesti nyt mietitte, millaista elämä Suomessa joskus 40-50 -luvuilla on ollut, niin luuletteko, että on realistista vaatia tämän ajan lapsilta vanhempina jotain kiintymyssuhdeteoriaan uppoutumista ja muksuoppia? Siinä asiassa antaisin vähän armoa. Mutta ihan totta on myös se, että loukkaukset satuttavat ja esim. ap:lla on oikeus olla vihainen ja surullinen. Mutta valitettavasti luulen, että hänen äidillään ei ole rahkeita hoitaa näitä asioita. Ap:n täytyy rakentaa itsetuntonsa vähän muuta kautta ja iloita joka kerta, kun pystyy lapsilleen tarjoamaan jotain parempaa. Meitä on monta, jotka olemme samassa veneessä, koetetaan rakentaa maailmasta vähän parempi paikka :)

70-vuotiaalla on ollut vuosikymmeniä aikaa oppia, että sitä niittää mitä kylvää. Koko tuo ikäluokka ei todellakaan ole ilkeä. Tämän ikäluokan ilkeitä ihmisiä ei pitäisi mitenkään lelliä ja hyväksyä heidän ilkeä käyttäytymisensä, vaan täytyy laittaa näille ihmisille rajat, ja opettaa syy-seuraussuhteet. Jos olet ilkeä --> sinulla ei pian ole ystäviä.

Vierailija kirjoitti:

Minun äitini on ollut samanlainen, mutta pykälää pahempi. Hän on vahtinut, kontrolloinut, vähätellyt ja lytännyt ja syyllistänyt. 

Mikä ikävintä, hän on alkanut tehdä sitä lapsenlapsilleenkin. En aio sallia sitä. 

Huh. Meillä on samanlaista. Pahimmillaan jopa vaatii minun ottavan hänen roolinsa ja määrää kuinka minun tulisi kohdella lapsiani 😨 Siis haluaa että tekisin lapsilleni saman minkä itse tekee minulle.

Siksi olen alkanut rajoittamaan kanssakäymistä. Aikaisemmin olen yrittänyt ylläpitää normaaleja välejä ja antaa mummolle (äidilleni) mahdollisuuden tutustua lapsenlapsiin.

Enää en jaksa korjailla sanomisiaan ja vahtia rajoja koko ajan.

Nyt äidiltä tulee sitten syyllistäviä viestejä ja vaatimuksia että on pakko vastata puhelimeen kun hän soittaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitisi on syntynyt sotien aikaan ja on sen ajan ihminen. Silloin ei ollut tapana kehua, ettei vain ylpisty. Ylpeys oli yksi pahimmista asioista siihen aikaan eikä ylpeää ihmistä arvostettu. Voit toki ottaa asian äitisi kanssa puheeksi, että sinua äidin asenne loukkaa. Äitisi ei todennäköisesti ole tehnyt sitä ilkeyttään vaan on toiminut, kuten on itse on oikeaksi nähnyt. Jos sinua vielä nelikymppisenä vaivaa äidin asenne kovasti, voisit myös hakeutua johinkin ammattilaiselle juttelemaan. Nelikymppisenä olis pitänyt jo päästä vanhemmistaan "yli". Toivoo toinen samanlaisen äidin kasvattama nelikymppinen.

Samaa olen ajatellut. En ymmärrä, miksi tämä kommentti sai niin paljon alapeukkuja. Minusta tuo sota-ajan kaikinpuolinen, myös henkinen, ankeus on aika looginen selittäjä äidin toiminnalle. Äiti ei välttämättä ole tarkoittanut pahaa. Oma äitini on hieman kohteliaampi, mutta tuollaista vähän salakavalaa huomauttelua hän on harrastanut. Ihan kuin ei vaan voisi olla iloinen mistään tai ainakin kehut täytyy verhota johonkin moitteeseen. Jos ihan rehellisesti nyt mietitte, millaista elämä Suomessa joskus 40-50 -luvuilla on ollut, niin luuletteko, että on realistista vaatia tämän ajan lapsilta vanhempina jotain kiintymyssuhdeteoriaan uppoutumista ja muksuoppia? Siinä asiassa antaisin vähän armoa. Mutta ihan totta on myös se, että loukkaukset satuttavat ja esim. ap:lla on oikeus olla vihainen ja surullinen. Mutta valitettavasti luulen, että hänen äidillään ei ole rahkeita hoitaa näitä asioita. Ap:n täytyy rakentaa itsetuntonsa vähän muuta kautta ja iloita joka kerta, kun pystyy lapsilleen tarjoamaan jotain parempaa. Meitä on monta, jotka olemme samassa veneessä, koetetaan rakentaa maailmasta vähän parempi paikka :)

70-vuotiaalla on ollut vuosikymmeniä aikaa oppia, että sitä niittää mitä kylvää. Koko tuo ikäluokka ei todellakaan ole ilkeä. Tämän ikäluokan ilkeitä ihmisiä ei pitäisi mitenkään lelliä ja hyväksyä heidän ilkeä käyttäytymisensä, vaan täytyy laittaa näille ihmisille rajat, ja opettaa syy-seuraussuhteet. Jos olet ilkeä --> sinulla ei pian ole ystäviä.

No, olen oikeastaan ihan samaa mieltä. Tarkoitin vain sanoa, että syy tuohon henkiseen kylmyyteen vaikuttaa minusta aika selvältä. Sitä en tarkoita, että näiden ihmisten lasten pitäisi sietää mitä vain p*skaa, "koska sota". On mentävä eteenpäin. Mutta tuntuu siis, että me nelikymppiset näemme usein liikaa vaivaa saadaksemme äitimme ymmärtämään, yritämme edelleen miellyttää heitä ja leipoa parempaa pullaa ja salaa toivomme, että he heräisivät ja muuttaisivat tapansa. Meidän on vaan pakko antaa heidän jatkaa valitsemallaan linjalla, mutta meidän ei ole pakko pysyä tulilinjalla: jos äidin tapaaminen aiheuttaa kurjan olon, tapaamisia kannattaa vähentää. Emme voi muuttaa äitejämme, vain itsemme. Meillä on vapaus antaa omille lapsillemme jotain muuta.

"Siinä asiassa antaisin vähän armoa." Koko ongelman juoni on juuri tässä. Kun halutaan antaa armoa ja ymmärtää ja halutaan olla loukkaamatta, koska kyseessä on äiti. Oma isoäitini oli tuon ap:n kuvaileman kaltainen. Seurasin vuosikymmeniä äitini ja tämän sisarusten kipuiluja, ja ihan oikeasti en suosittele sitä kenellekään. Johonkin on pystyttävä laittamaan stoppi, ellei halua että vielä seuraavakin perhe ja sukupolvi revitään hajalle. Tavallaan voi ajatella, että ap:n äidin oma elämä on jo menetetty ja siihen ei voi vaikuttaa. Mutta ap:n ja tämän lapsien elämään voi vaikuttaa.

Kannattaa ehkä olla yhteydessä max. pari-muutama kertaa vuodessa ja sanoa vastaan aina, kun siltä tuntuu.

Ap:lle mulla on yksi neuvo: mieti miksi se äidin kehu tai arvostuksen osoitus on sinulle niin tärkeä? Tässä maailmassa ei voi muuttaa ihmisenä ketään muuta kuin itseään. Et voi äitiäsi muuttaa. Jotta sun oma olosi paranisi, sun on pakko hyväksyä se tosiasia, että sulle sattui äidiksi ihminen, joka ei osaa osoittaa rakkautta ja hyväksyntää. Sä et sille asialle voi mitään. Vaikka millaiselle mutkalle taipuisit, et sitä hyväksyntää tule saamaan. Tuo villasukka-episodi on hyvä esimerkki. Mikäli olisit ostanut ne kaupasta, olisit kuullut marmatusta että itsetehdyt ne vasta jotain olisivat. Jos mietit asiaa, niin tiedät että olen oikeassa. Ainoa keino mennä asiassa eteenpäin on hyväksyä se, ja lakata odottamasta saavansa toiselta ihmiseltä sellaista, mitä sieltä ei tule saamaan. Helpoiten se käy, kun pohtii miksi asia on itselle niin tärkeä, että joka kerta pahoittaa mielensä. Jokainen tietysti haluaa vanhempiensa rakautta ja hyväksyntää, mutta olet jo aikuinen ja sulla on oma perhe ja koti. Keskity niihin asioihin jotka on hyvin ja mitätöi itsestäsi se sisäsyntyinen tarve äidin kehuihin. Helpottaa kummasti elämää. Kannattaa tutustua tuohon 70-luvulla syntyneiden ketjuun, et todellakaan ole ainoa samanlaisen äidin saanut.

Vierailija kirjoitti:

Mitenkään vähättelemättä kokemustasi, kerron että sillä toisella osapuolella voi olla ihan erilainen kokemus. Oma tyttäreni on 25 ja hän tässä taannoin avautui kuinka häntä ei lapsena kehuttu, eikä kuulemma vieläkään. Itse olin aivan puulla päähän lyöty, sillä kiitän aina kaikista lahjoista, avusta jne. Kehun hänen kotiaan, lasten kauniita vaatteita ja kohteliasta käytöstä, tyttären avuliasta luonnetta, ruokaa, rutistan ihan vain koska hän on ihana itsensä... lapsena häntä kannustettiin kaikessa mihin ryhtyi, kehuttiin niin suorituksista kuin ihan vaan siitä, että on rakas. En ymmärrä kuinka paljon enemmän vielä pitäisi kehua. No kuitenkin hän oli sitten kokenut, ettei kiitos ja kehuminen tulleet aidosti sydämestä.

Mutta niin me vaan koemme asiat eri tavalla. Luultavasti äitisikin ajattelee olevansa kannustava tms, tai toki voi olla vaan tunnekylmäkin. Kannattaa puhua.

Miksi kävelet lapsesi kokemuksen yli ja lyttäät sen vääräksi? Miksi lapsesi ei ole ymmärtänyt kannustamistasi kannustamiseksi?

Minunkin äitini väittää kannustaneensa ja tukeneensa. Valitettavasti hänen näkemyksensä kannustamisesta on "ei sinusta ole siihen" "toiset osaa paremmin" jne.

Esikoistanikin hän kannusti sanomalla "en olis ikinä uskonut että sinä opit lukemaan", kun lapsi eksluokan syksyllä oppi lukemaan. Kun huomautin tuosta niin äitini katsoi minua silmät pyöreinä sanoen "minähän vaan kannustin ja kehuin".

Ap, kuvailit aika hyvin myös minun äitini. Lisäksi hän on erittäin hapan ja ivallinen, jos onnistun jossakin tai minulla menee tavallista paremmin.

Oletko lukenut Kary McBriden kirjan Enkö koskaan ole tarpeeksi hyvä? Minua tuo kirja auttoi ottamaan etäisyyttä äitiini ja käsittelemään siltä suunnalta tulevia loukkauksia.