Miksi äitini suhtautuu minuun näin? Onko muilla tällaista?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitisi on syntynyt sotien aikaan ja on sen ajan ihminen. Silloin ei ollut tapana kehua, ettei vain ylpisty. Ylpeys oli yksi pahimmista asioista siihen aikaan eikä ylpeää ihmistä arvostettu. Voit toki ottaa asian äitisi kanssa puheeksi, että sinua äidin asenne loukkaa. Äitisi ei todennäköisesti ole tehnyt sitä ilkeyttään vaan on toiminut, kuten on itse on oikeaksi nähnyt. Jos sinua vielä nelikymppisenä vaivaa äidin asenne kovasti, voisit myös hakeutua johinkin ammattilaiselle juttelemaan. Nelikymppisenä olis pitänyt jo päästä vanhemmistaan "yli". Toivoo toinen samanlaisen äidin kasvattama nelikymppinen.

Niin... Mutta kaikki ei ole yhtä "hyviä" kuin sinä. Voikohan olla niin, että sinäkin olet sairastunut eräänlaiseen "vahvuuteen", vähän kuin äitisikin? Että pitää olla hiljaa, valittamatta ja ymmärtää ja olla jo "AIKUINEN"?

Ammattiapua voi hyvin hyödyntää, jos tuntee itsensä huonoksi ja pahoittaa toistuvasti mielensä jonkun muun tekemisistä ja sanomisista. Mikä on todennäköisyys, että 70v ihminen vielä muuttuisi? Entä parantuisiko ap:n mieli, jos katkaisisi välit kokonaan? Enpä usko. Asioita on hyvä käsitellä niin, että saa rauhan itsensä kanssa. Se helpottaa omaa oloa.

Itse olen kovastkin joutunut pohtimaan omaa äiti-suhdettani. Ymmärrän, että äiti on oman rankan ja tunneköyhän lapsuutensa uhri, mutta olin vuosia vihainen, ettei hän halunnut omille lapsilleen parempaa. Nyt ymmärrän, että hän on niin pahasti vaille jäänyt omassa lapsuudessaan, ettei hänestä ollut enempää antaa. Olen pyrkinyt itse pyrkinyt lopettamaan tunneköyhyyden tähän ja rakastan ja tuen lapsiani ehdoitta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitisi on syntynyt sotien aikaan ja on sen ajan ihminen. Silloin ei ollut tapana kehua, ettei vain ylpisty. Ylpeys oli yksi pahimmista asioista siihen aikaan eikä ylpeää ihmistä arvostettu. Voit toki ottaa asian äitisi kanssa puheeksi, että sinua äidin asenne loukkaa. Äitisi ei todennäköisesti ole tehnyt sitä ilkeyttään vaan on toiminut, kuten on itse on oikeaksi nähnyt. Jos sinua vielä nelikymppisenä vaivaa äidin asenne kovasti, voisit myös hakeutua johinkin ammattilaiselle juttelemaan. Nelikymppisenä olis pitänyt jo päästä vanhemmistaan "yli". Toivoo toinen samanlaisen äidin kasvattama nelikymppinen.

Samaa olen ajatellut. En ymmärrä, miksi tämä kommentti sai niin paljon alapeukkuja. Minusta tuo sota-ajan kaikinpuolinen, myös henkinen, ankeus on aika looginen selittäjä äidin toiminnalle. Äiti ei välttämättä ole tarkoittanut pahaa. Oma äitini on hieman kohteliaampi, mutta tuollaista vähän salakavalaa huomauttelua hän on harrastanut. Ihan kuin ei vaan voisi olla iloinen mistään tai ainakin kehut täytyy verhota johonkin moitteeseen. Jos ihan rehellisesti nyt mietitte, millaista elämä Suomessa joskus 40-50 -luvuilla on ollut, niin luuletteko, että on realistista vaatia tämän ajan lapsilta vanhempina jotain kiintymyssuhdeteoriaan uppoutumista ja muksuoppia? Siinä asiassa antaisin vähän armoa. Mutta ihan totta on myös se, että loukkaukset satuttavat ja esim. ap:lla on oikeus olla vihainen ja surullinen. Mutta valitettavasti luulen, että hänen äidillään ei ole rahkeita hoitaa näitä asioita. Ap:n täytyy rakentaa itsetuntonsa vähän muuta kautta ja iloita joka kerta, kun pystyy lapsilleen tarjoamaan jotain parempaa. Meitä on monta, jotka olemme samassa veneessä, koetetaan rakentaa maailmasta vähän parempi paikka :)

Totta on, että on hyvä yrittää ymmärtää omien vanhempien menneitä oloja ja syitä käytökselle sekä yrittää tavallaan olla armollinen heitä kohtaan ja antaa anteeksi, jos vain pystyy.

Mutta se ei mielestäni silti tarkoita, että aikuisten lasten täytyy aina vain jatkaa tuollaisen käytöksen jatkumisen sietämistä ja sen hyväksymistä. Olla hiljaa ja kärsiä vain, niinkuin aina tähänkin asti. Sille saa ja pitää laittaa stoppi. Jos ei muu auta, niin vaikka sitten olla olematta enää tekemisissä. Miksi lasten pitäisi uhrata oma mielenterveytensä, ettei vanhoille vanhemmille tule paha mieli? Miksi nuo vanhukset saa aiheuttaa pahan mielen omille lapsilleen (ja lapsenlapsille)? Lasten tulee myös ajatella ensisijassa itseään ja omaa hyvinvointiaan myös omien lastensa tähden, jotta säilyisivät kykenevinä pitämään heistä parasta mahdollista huolta.

sinulla on HYVÄ ja järkevä äiti, nuo neuvot ja kommentit ovat oikeita ja HYVIÄ: Olen ihan samaa mieltä ettei nykyaikana kannata sukkia neuloa koska tosiaan erittäin hyvät sukat saa 5 eurolla kaupasta, ja neulominen vie tajutttomasti aikaa, samoin tuo taikinaneuvo on oikein! Nuohan on vaan todella hyviä mielipiteitä, ettet rasita itseäsi liikaa. Taidat olla erityisherrä ihminen muutenkin? Onko muut läheisesi samaa mieltä?

Get a life and real problems! Taidat tehdä itsestäsi numeroa ja jolet narsisti, haluat jotai nsilkkihanska kohtelua.

Vierailija kirjoitti:

sinulla on HYVÄ ja järkevä äiti, nuo neuvot ja kommentit ovat oikeita ja HYVIÄ: Olen ihan samaa mieltä ettei nykyaikana kannata sukkia neuloa koska tosiaan erittäin hyvät sukat saa 5 eurolla kaupasta, ja neulominen vie tajutttomasti aikaa, samoin tuo taikinaneuvo on oikein! Nuohan on vaan todella hyviä mielipiteitä, ettet rasita itseäsi liikaa. Taidat olla erityisherrä ihminen muutenkin? Onko muut läheisesi samaa mieltä?

Get a life and real problems! Taidat tehdä itsestäsi numeroa ja jolet narsisti, haluat jotai nsilkkihanska kohtelua.

Ja joka ketjun trollipeikko ilmoittautui.

Vierailija kirjoitti:

Äitisi vaikuttaa tunnekylmältä. Millainen lapsuudenkoti hänellä oli?

Itse on narsistiperheestä, joten jollain tapaa samanlaisia kokemuksia.

Äitini lapsuudenperhe oli kyllä sodan elänyttä väkeä, mutta ei siellä mitään epätavallisia ongelmia tietääkseni ollut. Ainakin mummu, eli äitini äiti, oli mitä sydämellisin ja herttaisin ihminen.

Sitäpaitsi esim. anoppini ja lukuisat muut tuntemani ihmiset ovat samaa sukupolvea eivätkä he tuolla lailla käyttäydy.

T: ap

Vierailija kirjoitti:

"Siinä asiassa antaisin vähän armoa." Koko ongelman juoni on juuri tässä. Kun halutaan antaa armoa ja ymmärtää ja halutaan olla loukkaamatta, koska kyseessä on äiti. Oma isoäitini oli tuon ap:n kuvaileman kaltainen. Seurasin vuosikymmeniä äitini ja tämän sisarusten kipuiluja, ja ihan oikeasti en suosittele sitä kenellekään. Johonkin on pystyttävä laittamaan stoppi, ellei halua että vielä seuraavakin perhe ja sukupolvi revitään hajalle. Tavallaan voi ajatella, että ap:n äidin oma elämä on jo menetetty ja siihen ei voi vaikuttaa. Mutta ap:n ja tämän lapsien elämään voi vaikuttaa.

Kannattaa ehkä olla yhteydessä max. pari-muutama kertaa vuodessa ja sanoa vastaan aina, kun siltä tuntuu.

Olen tuo, joka antaisi armoa näille sota-ajan lapsille. Kuten tuossa edellä kirjoitin, en tarkoita, että kenenkään pitäisi pilata elämänsä sen takia, että toinen on tunnekylmä tms. Kenenkään ei pitäisi tanssia tällaisen ihmisen pillin mukaan. Tarkoitan sitä, että näillä "sotavammaisilla" ei ole aina rahkeita parempaan, eikä niitä tule, vaikka miten vaatisimme ja hokisimme "meillä on oikeus". Usein on todellakin parasta vähentää yhteydenpitoa, jotta voi ja jaksaa itse rakentaa oman (ja lastensa) elämän toisenlaiseksi. Vaihtoehtoina eivät ole vain tunnekylmän näkeminen demonina, jota täytyy aktiivisesti ruoskia ja vihata ja sitten toisaalta alistuminen kynnysmatoksi. Siinä välillä on se mahdollisuus, että näkee miksi äidistä kuka ties on tullut sellainen kuin tuli ja surutyönsä jälkeen elää omaa elämäänsä, jota äiti ei enää määrää. Voi ihan hyvin ymmärtää toista ihmistä ja silti kieltäytyä olemasta tämän sylkykuppina.

Samaa käytöstä kuin oma vanhempani harrasti ihan pikkulapsesta saakka. Noiden ja joidenkin pahempien juttujen takia epäilen, että hänet voisi diagnosoida narsistiksi.

Joka tapauksessa ainoa, mikä tuohon auttaa, on ottaa itse etäisyyttä. Hyväksyä, että itselle ei nyt osunut "äitiä" samalla tavalla kuin muille, pelkästään joku pakollinen huoltaja, jolla ei ole kykyä epäitsekkääseen toisista välittämiseen. Ja yrittää todella tarkasti olla toistamatta niitä käytösmalleja itse läheisilleen.

Millä perustelette eri vuosikymmenillä äideiksi tulleiden naisille sen kuinka huonosti ovat kohdelleet tyttäriään (ja poikiaan)?

Ei sitä voi vuosikymmeniä vedota sotavuosiin, eikä kaikki sotavuosina oman lapsuudensa eläneet ole olleet hirviömäisiä äitejä ja isiä. Uskon että aiemmin tapahtunut painostaminen lisääntymiseen on varmasti ollut sellainen että kaikki ne jotka eivät ole halunneet/joiden ei olisi kannattanut lisääntyä purkavat huonoa oloaan sitten siihen viattomaan lapseen.

Nykyään vielä kun joku sanoo olevansa vapaaehtoisesti lapseton koska ei kykenisi vanhemmaksi niin aina tulee niitä inisijöitä kertomaan kuinka "Kyllä sitä oma lapsi sitten.., omaa lasta rakastaa.."

En itse voisi kuvitella mitenkään omaa lastani henkisesti tai fyysisesti nujertavani. Tietenkin lapsi tulee minuun pettymään koska ei joka päivä saa syödä karkkia, ei saa lähteä kavereiden kanssa toiseen maahaan festareille 12-vuotiaana (tms.) mutta en koskaan nujertaisi häntä, en vähättelisi enkä olisi ottamatta hänen tunteitaan tosissaan.

Myös minulla hieman vajaa 70-vuotias äiti. Äiti on aikuistuttuani sanonut itsekin, että ei ole osannut koskaan oikein kehua. Että tiesinhän lapsena ja nuorena itsekin olevani älykäs, kiltti ja kaunis. En todellakaan tiennyt. Luulin aina olevani hirvittävän ruma, koska edes oma äiti ei kyennyt sanomaan mitään hyvää ulkonäöstäni. Kehuja sain vain 10 kokeesta saadessani, jopa 9 numero sai paheksuntaa aikaan, niinpä luin hullunlailla kokeisiin, sillä janosin äidiltäni kiitosta. Meillä ei koskaan sanottu, että rakastaa toista ihmistä tai halattu juurikaan.

Olen yllättynyt siitä, että tästä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, minusta kasvoi ihminen, joka kehuu estoitta toisia päivittäin. Jos siihen siis aihe on eli en tietenkään valehtele. Samoin rakastan halaamista ylikaiken.

Kasva aikuiseksi. Vanhemmatkin ovat ihmisiä. Anna anteeksi ja elä.