Lue keskustelun säännöt.
Tilanteita, joissa teillä on jäänyt suu auki?
03.12.2016 |
Millaisia tilanteita teille on tullut vastaan, joista olette ajatelleet, että hetkonen, tapahtuuko tämä tässä ihan oikeasti? 😂
Aloitan: olin muutama päivä sitten labrassa ja edessäni istui nuorehko äiti, joka puhui puhelimeen. Lapsi oli n. 1,5-2v ja hän heitteli lehtiä lattialle ja rämpytti valoja ja oli aika vilkas. Sitten lapsi juoksi äitinsä syliin - äiti puhui vielä puhelimessa ja nojasi tuoliin - veti äidinsä paidan alas ja alkoi imemään rintamaitoa. Äiti ei ollut moksiskaan (lapsi siis istui haara-asennossa äitinsä kanssa ristikkäin). Olen itsekin äiti ja kannustan imetykseen, mutta lapsi ei ollut mikään nälkää kiljuva vauva, eikä nainen millään tavalla yrittänyt piilottaa sitä tai mitään.. jäi suu auki itsellä, että onko tämä ihan normaalia
Kommentit (835)
Vierailija kirjoitti:
Mun rakas isäpuoli joka oli mulle kuin oma isä (omaan isääni en ollut silloinkaan yhteyksissä ollenkaan) kuoli. Kuolintapa oli itsemurha ja päätettiin heti muun perheen kanssa että sitä ei aleta salailemaan vaan ihan avoimesti kerrotaan syy.
Silti jäi vähän monttu auki kun näin silloisen anoppikokelaani ensi kertaa tuon kuoleman jälkeen. Keskustelu meni näin:
Anoppi: Niin se sitten *isäpuolen nimi* kuoli vai?Minä: Niin kävi... (odotin ehkä osanottoa tässä kohtaa)
Anoppi: Mihin se kuoli? (hieman innostunut ilme kasvoilla)
Minä: No, itsemurhahan se... (hieman jo närkästyin kysymyksen sävystä)
Anoppi: Miten se sen teki? (Ja oikein sellainen kerrojotainmehevää-ilme naamalla)
Tässä kohtaa oli jo hetken monttu auki kunnes sain mutistua että sehän ei sulle kuulu vittujakaan...
Tuli oma kokemus mieleen... Oma isäni oli juuri kuollut ja kerroin sen töissä. Samantien kollega alkoi pitää pitkää puhetta jostain tuttavan tuttavan isästä joka oli menny hoidattamaan korvaansa ja kuollut siihen. Ei liittynyt kyllä mitenkään omaan tilanteeseen. Ei tainnut osaakaan muistaa ottaa, kun tuli se hyvä korvatarina mieleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oltiin miehen kanssa kaupassa ja joku nainen kysäisi, että olenko SenJaSen (jonkun kaverinsa pojan) vaimo. En ollut koko miehestä kuullutkaan, joten vastasin etten ole. Nainen selitti, että olen just sen "Raijan" näköinen ja itsekin naurahdin, että mulla on vissiin kaksoisolento.
Vähän myöhemmin seistiin miehen kanssa yhdessä kassajonossa. Tämä nainen hyökkäsi paikalle ja rupesi huutamaan, että olen pettäjähuora ja kuinka kehtaan liikkua toisen miehen kanssa, kun on lapsiakin SenJaSen kanssa. Sitten rouva ryntäsi kaupasta ulos raivosta puhisten. En siinä osannut sanoa oikein mitään, kun tuo kohtaus tuli niin puskista... Mieskin oli vain, että mitähän helvettiä just tapahtui :D
Vierailija kirjoitti:
Olin saanut lapsen hätäsektiolla jota varten minut oli nukutettu. Omahoitajani lähti minua viemään heräämöstä osastolle ja hänelle siinä juttelin miten outoa on nähdä pikkuinen vasta illalla kun hän on jo iltapäivällä syntynyt. Hoitaja vastasi ettei vauva mikään pikkuinen ole vaan plösö se on! Menin ihan sanattomaksi ja näin mielessäni pienen sumopainijan. Olinhan kuullut, että tyttö oli sentään neljäkiloinen. Helpotus oli suuri, kun vauva tuotiin sänkyni viereen: kaunis, isokokoinen tyttö eikä mistään plösö. Ajattelematon kommentti hoitajalta, joka tiesi, että vauvan hengenlähtö oli ollut lähellä ja olin herkässä tilassa muutenkin. Tein valituksen, kun siitä hiukan tokenin.
Sumopainija, kuolen nauruun, HIHII...!
Kävin ensimmäisiä kertoja uuden asuinpaikkakuntani kirjastossa ja olin lainaamassa kirjoja, kun kirjastotäti tarkisti tietojani koneelta ja pamautti että "Mites nää sun huollettavien lainat?". En aluksi edes ymmärtänyt kysymystä, lapseton nuori nainen kun olen. Ihmetys oli suuri, kun kirjasto oli jotenkin onnistunut taikomaan mulle niitä huollettavia lapsia, joiden nimetkin kuulosti aivan vierailta..
Älkää hei viitsikö keksiä juttuja. Osa näistä tarinoista on ihan selvästi valetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun rakas isäpuoli joka oli mulle kuin oma isä (omaan isääni en ollut silloinkaan yhteyksissä ollenkaan) kuoli. Kuolintapa oli itsemurha ja päätettiin heti muun perheen kanssa että sitä ei aleta salailemaan vaan ihan avoimesti kerrotaan syy.
Silti jäi vähän monttu auki kun näin silloisen anoppikokelaani ensi kertaa tuon kuoleman jälkeen. Keskustelu meni näin:
Anoppi: Niin se sitten *isäpuolen nimi* kuoli vai?Minä: Niin kävi... (odotin ehkä osanottoa tässä kohtaa)
Anoppi: Mihin se kuoli? (hieman innostunut ilme kasvoilla)
Minä: No, itsemurhahan se... (hieman jo närkästyin kysymyksen sävystä)
Anoppi: Miten se sen teki? (Ja oikein sellainen kerrojotainmehevää-ilme naamalla)
Tässä kohtaa oli jo hetken monttu auki kunnes sain mutistua että sehän ei sulle kuulu vittujakaan...
Olenkohan mä vähän empatiakyvytön, kun mäkin olisin toiminut noin kuin tuo anoppikokelas.
Vierailija kirjoitti:
Sain oman hevosen kun olin 9-vuotias. Nyt viime vuonna, 27-vuotiaana se jouduttiin lopettamaan pahan jalkavian ja nivelkuluman takia. Viimeisen vuoden eli kipulääkkeiden avulla. Tästä kului muutama kuukausi kun katsoin "ystävän" kanssa esteratsastuskisoja. Minulle tuli muistot mieleen poistuin vessaan itkemään. Kun palasin niin "ystävän" kommentti oli "turhaan sä sen jalkaammaisen perään poraat, nythän voit ostaa kunnon hevosen" voin sanoa että minua ei ole ikinä loukattu niin pahasti.
Ei saat..a!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kaksi tapausta tulee heti mieleen.
Isäni joutui yllättäen sairaalaan ja parin päivän kuluttua menehtyi. Olin hänen kanssaan koko ajan mitä nyt nukkumassa kävin ja olin tietysti tosi järkyttynyt. Mieheni oli sitten kertonut appivanhemmilleni isäni kuolemasta. Olin vielä sairaalassa, isäni kuolemasta oli kulunut tunnin verran. Appiukko soitti, otti osaa ja sanoi että voisitko käväistä itse ostamassa itsellesi heidän puolesta suruvalittelukukat. Olin sanaton. En käynyt ostamassa.
Toinen tapaus; mieheni siskon mies on todella tuhlailevainen luonne. Ostelee kaikkea kallista ja turhaa ihan jatkuvasti. Oli sitten varannut perheelleen joululomaksi Thaimaan matkan, kalleimman minkä oli löytänyt. Alle viiden tähden hotellissa ei suostu yöpymään. No kuinkas kävikään, rahat vähän lopahti ennen matkan loppumaksua, jolloin soitti meille ja meidän olisi pitänyt "lainata" rahat heille että pääsevät unelmalomalleen. Oltiin miehen kanssa ihan että mitä, jos meillä sen verran olisi ylimääräistä, lähdettäisi matkalle varmaankin ihan itse. Miehen sisko suuttui meille verisesti ja pisti välit poikki kun pilasimme heidän lomansa.
Mun veli teki mulleihan saman. Lähtivät uuden vaimokkeen ja tämän lasten kanssa kiertämään Suomea. Reissu oli aivan älytön, piti päästä käymään liki kaikissa huvipuistoissa ym. No, budjetti ei pitänyt ja nämä pokkana kuvitteli että minä "tätinä" maksan puuttuvan. Suuttuivat kun ilmoitin, etten osallistu heidän kesälomareissuunsa ja neuvoin jättämään pari-kolme puuhamaata/huvipuistoa pois niin rahatkin riittää. Kävivät sitten vuorollaan haukkumassa minut ja selittelivät kuinka lapset pettyy jos eivät pääse jokaiseen Suomen huvipuistoon ja puuhamaahan samana kesänä. Haistatin pitkät. En mä ole vastuussa veljeni lapsipuolten kesälomareissuista. Vanhemmat maksakoot kakaroidensa kesälomat ja menkööt tasan sinne mihin rahat riittää. Ne sitten pummas ne rahat muulta suvulta, koska lasten oli päästävä reissuun.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun rakas isäpuoli joka oli mulle kuin oma isä (omaan isääni en ollut silloinkaan yhteyksissä ollenkaan) kuoli. Kuolintapa oli itsemurha ja päätettiin heti muun perheen kanssa että sitä ei aleta salailemaan vaan ihan avoimesti kerrotaan syy.
Silti jäi vähän monttu auki kun näin silloisen anoppikokelaani ensi kertaa tuon kuoleman jälkeen. Keskustelu meni näin:
Anoppi: Niin se sitten *isäpuolen nimi* kuoli vai?Minä: Niin kävi... (odotin ehkä osanottoa tässä kohtaa)
Anoppi: Mihin se kuoli? (hieman innostunut ilme kasvoilla)
Minä: No, itsemurhahan se... (hieman jo närkästyin kysymyksen sävystä)
Anoppi: Miten se sen teki? (Ja oikein sellainen kerrojotainmehevää-ilme naamalla)
Tässä kohtaa oli jo hetken monttu auki kunnes sain mutistua että sehän ei sulle kuulu vittujakaan...
Olenkohan mä vähän empatiakyvytön, kun mäkin olisin toiminut noin kuin tuo anoppikokelas.
Tein siis aivan viisaasti päättäessäni, etten kerro töissä kuin pomolle omaisen itsarista. Ja hänellekin kerroin käytännön syistä. Tolloja riittää...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mieheni sisko kysyi minulta saako ottaa mieheni (veljensä) kaverinsa häihin aveciksi, koska oma poikaystävänsä niin ruma ja mieheni pitkä ja komea...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tapasin teinirakkauteni erään kerran baarissa. Meillä oli jo useamman vuoden ollut sellainen tosi hankala on-off-suhde, olin häneen valtavan rakastunut ja hän minuun. Asuimme tuolloin eri paikkakunnilla ja olin sitten tämän kerran käymässä hänen kotikaupungissaan, jolloin hän pyysi minua baariin kanssaan. Baariin saavuttuani hän tervehti minua kiihkeästi suudellen ja tähän tapaan jatkettiin iltaa. Joitain hänen kavereitaan tapasin siinä sivussa. No, eipä aikaakaan kun istuimme hänen kavereidensa kanssa pöydässä, johon tuli joku kaverinkaveri moikkaamaan yhtä porukan poikaa. "Ai moi! Tässä on mun tyttöystävä Sejase (teinirakkauteni)," tervehti poika tulijaa takaisin :D
Olin aivan hämmentynyt tilanteesta. Ei ollut tullut mieleen tälle on-off-muijalleni kertoa, että yksi näistä "kavereista" olikin hänen poikaystävänsä! Kiinnostaisipa tietää mitä hän oli tälle poikarukalle kertonut minusta... olihan hän kuitenkin paikalla näitä julkilemmiskelyjä todistamassa.
Voiko joku selittää mitä tuossa tapahtuu 😂😂, osaan kyllä lukea, mutta nyt en ymmärrä. Ymmärtääkö joku? 🤔😳
Älä välitä, en ymmärtänyt minäkään.. :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kerran postia hakiessani, talomme vieressä olevalle bussipysäkille pysähtyi auto asuntovaunu perässä. Autosta eläke ikäinen mies kameran kanssa ja nappasi kuvan talostamme. Olin juuri hänen kohdalla sillä hetkellä mutta olin niin hämmentynyt tilanteesta etten saanut sanaa suustani. Kuvan otettuaan mies jatkoi matkaa. Onhan tämä ihan kaunis 100 vuotta vanha maalaistalo mutta ei sentäs mikään nähtävyys 😂 Tosin kerran aikaisemminkin sattui lähes samanlainen juttu paitsi silloin 2 autoa ajoi pihaan asti ja väki alkoi kuvata. Olin juuri pihalla silloin jäin odottomaan jonkinlaista selitystä. Nämä sitten vain huikkasivat että tämä on heidän suvun vanha talo. Vois sitä silti esitellä itsensä ja kysyä luvan eikä käyttäytyä niinku vieläkin omistaisivat paikan. Ja joo pitäis saada suu auki mut hämmennys ja ujous....
Vierailija kirjoitti:
Lapsellani oli hammashoitajan aika. Hammashoitola sijaitsi koulun yhteydessä. Lapsella on yhden hampaan proteesi suussa päiväkodissa sattuneen tapaturman vuoksi.
Soitin hammashoitolaan käynnin jälkeen tarkoituksenani keskustella tästä proteesista, lapsi ei enää muitanut mitä siitä oli sanottu. Jatkohoito-ohjeiden sijasta hammashoitaja sanoi minulle että "ethän korosta hampaan vinoutta enää tämän enempää ettei lapselle synny siitä traumoja."
Lapsi on hiljainen ja ujo vieraiden seurassa eikä missään tapauksessa ole puhunut hammashoitajalle esim. että äiti haukkuu hänen vinoa hammastaan. Hoitaja keksi siis omasta päästään että meillä pilkataan lasta ja ettei meillä ole omaa järkeä päässä yhtään ymmärtämään tällaisia asioita ihan itse ilman randomin hoitajan "huolestumista".
Terveydenhoitohenkilökunnalle jää muutenkin huolehtiminen ja hoivavietti päälle. Edes aikuisille ihmisille ei osata puhua kuin järkeville ihmisille.
Yllä mainittu on vain esimerkki kokemuksistani.
Poikani pelkää lääkärissä ja hammaslääkärissä käyntejä todella paljon, pelko liittyy lähinnä pistämiseen. Kun kerran hampaan paikkaus ei tästä syystä onnistunut, hammaslääkäri kääntyi minuun päin ja sanoi ettei vanhempien pitäisi kotona pelotella lasta etukäteen. Silloin meni vähän aikaa ennen kuin sain sanottua takaisin ettei todellakaan ole kotona peloteltu vaan yritetty nimenomaan rauhoitella lasta asian suhteen.
Lähdettiin kotiin ja tein kyseisestä hammaslääkäristä valituksen. Tuttuni on samassa tk:ssa töissä ja kertoi etten todellakaan ole ensimmäinen joka ei vie enää lastaan tälle lekurille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin eräänä kesänä melko viimeisilläni raskaana, kun lähdin mieheni ja esikoisen kanssa Ruotsin risteilylle. Odotimme laivaan pääsyä Helsingissä laivaterminaalissa. Lähistöllä oli lauma kiinalaisia tai japanilaisia miehiä lähtötunnelmissa. Yhtä-äkkiä huomasin, että nämä miehet tuijottivat minua ja osoittelivat sormillaan (!) ja olivat katketa naurusta. Ilmeisesti olin huvittava näky valtavan pallomahani kanssa, kun muuten olen rakenteeltani sirohko. Ensin ällistyin ja sitten kun hoksasin ilkkumisen syyn niin poistuin sivummalle nolona.
No nämä samaiset kiinalais/japanilais miehet olivatkin sitten jo tosi riehakkaissa tunnelmissa laivan puffetissa kun olivat nauttineet "ilmaista" viiniä vähän liikaa. Meillä olikin sitten ihan hauska seurata näiden miesten aivan älytöntä kohellusta samalla kun nautimme omaa ateriaamme. Onneksi ne eivät enää kiinnittäneet minuun ja pallomahaani huomiota :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eräs työkaverini on hyvin rauhallinen ja asiallinen nainen. Mulla jäi suu auki kerran kun häntä provosoitiin töissä niin kauan, että hän sekosi ja alkoi huutamaan ja kiroilemaan. Oli ilmeisesti univajetta ja ero meneillään ja huoltajuusongelmia. En ikinä unohda sitä näkyä, kun aikuinen elegantti nainen kiljuu naama punaisena, lyö ja kiroilee
Ei liity aiheeseen mutta mua inhottaa se kun jotkut tahallaan provosoi ja vittuilee hiljaisille ihmisille. Myös puhevikaisten kiusaaminen ärsyttää.. kyllähän s-vika kuulostaa hassulta mutta ei aikuisten ihmisten tartteis siitä kiusata niin paljoa että toinen alkaa itkemään ja lähtee kotiin kesken päivän, saikulle ja ei enää ikinä takaisin töihin. Sitten ihmetellään kun suomessa on paljon syrjäytyneitä ja "työpelkoisia"
samaa mieltä, on toi vahingonilo kyllä verissä toisilla, en ikinä tekis noin kenellekkään, saati sitten, että täällä sitä hyvänäkin monttu auki juttuna vielä kirjoittaisin, hohhhoijjaa
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun rakas isäpuoli joka oli mulle kuin oma isä (omaan isääni en ollut silloinkaan yhteyksissä ollenkaan) kuoli. Kuolintapa oli itsemurha ja päätettiin heti muun perheen kanssa että sitä ei aleta salailemaan vaan ihan avoimesti kerrotaan syy.
Silti jäi vähän monttu auki kun näin silloisen anoppikokelaani ensi kertaa tuon kuoleman jälkeen. Keskustelu meni näin:
Anoppi: Niin se sitten *isäpuolen nimi* kuoli vai?Minä: Niin kävi... (odotin ehkä osanottoa tässä kohtaa)
Anoppi: Mihin se kuoli? (hieman innostunut ilme kasvoilla)
Minä: No, itsemurhahan se... (hieman jo närkästyin kysymyksen sävystä)
Anoppi: Miten se sen teki? (Ja oikein sellainen kerrojotainmehevää-ilme naamalla)
Tässä kohtaa oli jo hetken monttu auki kunnes sain mutistua että sehän ei sulle kuulu vittujakaan...
Olenkohan mä vähän empatiakyvytön, kun mäkin olisin toiminut noin kuin tuo anoppikokelas.
Olet. Ja yksinkertainen vielä päälle!
Kaupassa kassa ei suostunut myymään maitoa eräälle naiselle koska nainen puhui kännykkäänsä.
Vierailija kirjoitti:
Olin eräänä kesänä melko viimeisilläni raskaana, kun lähdin mieheni ja esikoisen kanssa Ruotsin risteilylle. Odotimme laivaan pääsyä Helsingissä laivaterminaalissa. Lähistöllä oli lauma kiinalaisia tai japanilaisia miehiä lähtötunnelmissa. Yhtä-äkkiä huomasin, että nämä miehet tuijottivat minua ja osoittelivat sormillaan (!) ja olivat katketa naurusta. Ilmeisesti olin huvittava näky valtavan pallomahani kanssa, kun muuten olen rakenteeltani sirohko. Ensin ällistyin ja sitten kun hoksasin ilkkumisen syyn niin poistuin sivummalle nolona.
No nämä samaiset kiinalais/japanilais miehet olivatkin sitten jo tosi riehakkaissa tunnelmissa laivan puffetissa kun olivat nauttineet "ilmaista" viiniä vähän liikaa. Meillä olikin sitten ihan hauska seurata näiden miesten aivan älytöntä kohellusta samalla kun nautimme omaa ateriaamme. Onneksi ne eivät enää kiinnittäneet minuun ja pallomahaani huomiota :)
Höh, miksi sain alapeukkuja?
Miehen virolaiset sukulaiset tulivat meillä käymään ja selostivat, miten laivalla oli näkynyt paljon tummaihoisia. Olisi kuulemma hyvin saanut ammuttua, kun seisoivat kaikki rivissä siinä...
Onneksi ei tarvitse tavata kuin kerran viidessä vuodessa.
Mun rakas isäpuoli joka oli mulle kuin oma isä (omaan isääni en ollut silloinkaan yhteyksissä ollenkaan) kuoli. Kuolintapa oli itsemurha ja päätettiin heti muun perheen kanssa että sitä ei aleta salailemaan vaan ihan avoimesti kerrotaan syy.
Silti jäi vähän monttu auki kun näin silloisen anoppikokelaani ensi kertaa tuon kuoleman jälkeen. Keskustelu meni näin:
Anoppi: Niin se sitten *isäpuolen nimi* kuoli vai?
Minä: Niin kävi... (odotin ehkä osanottoa tässä kohtaa)
Anoppi: Mihin se kuoli? (hieman innostunut ilme kasvoilla)
Minä: No, itsemurhahan se... (hieman jo närkästyin kysymyksen sävystä)
Anoppi: Miten se sen teki? (Ja oikein sellainen kerrojotainmehevää-ilme naamalla)
Tässä kohtaa oli jo hetken monttu auki kunnes sain mutistua että sehän ei sulle kuulu vittujakaan...