Luitteko Hesarista sen rehtorin kirjoituksen kiusaamisesta?? Siinä syyllistettiin kiusattuja

Toisaalta työpaikalla kiusatuissa yleensä on jotain vikaa, myöntävät he sitä tai ei.

Ja itse asiassa usein on lapsessakin, vähintään sosiaalisia taitoja ja jämäkkyyttä voisi poikkeuksetta hioa.

Itse jouduin kiusatun rooliin yli 30 vuotta sitten siitä syystä, että olin niin herkkä, että aloin helposti itkeä, jos oli paha mieli. Minua kiusattiin säälimättömästi ainoastaan tästä syystä, ja minun itkettämisestäni tuli suoranaista kansanhuvia. Haavojen paranteluun on kulunut lähes koko elämä. Nykyään käytän herkkyyttäni voimavarana auttaessani muita herkkiä. Vaikka omista kouluvuosistani on vierähtänyt jo tovi, uskoisin herkkien nykyäänkin olevan niitä, jotka joutuvat helposti kärsimyksestä kiksejä saavien ihmisten (sekä lapsien että aikuisten) uhreiksi. Toivoisin opettajilta siis hiukan herkkyyttä tunnistaa tilanne, jossa uhri ei todellakaan ole tehnyt mitään väärää vaan on vain todella herkkä. Herkkyys on ominaisuus, joka ei koskaan poistu, vaikka kuinka karaistaisiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Viimeistään siinä vaiheessa, kun omaa lasta syytetään syyttä kiusaajaksi, alkaa ap:kin ehkä ymmärtää, mitä rehtori tarkoitti.

Olen törmännyt opettajana lukuisiin tapauksiin, joissa esimerkiksi vaikeasti mielenterveysongelmainen oppilas väittää olevansa kiusattu, mutta ei pysty sanomaan, kuka on tehnyt ja mitä. Vanhemman on paljon helpompi uskoa, että lasta kiusataan kuin että tämä on ns. tulossa hulluksi. On myös teini-ikäisiä lintsareita, jotka viimeistään nelosten uhatessa alkavat sepittää tekosyitä, miksi eivät tule kouluun; yksi helppo on kiusaaminen. Kun asiaa selvitetään nuori ei pysty sanomaan, mitä on tapahtunut. Ja sitten on nämä tyypit, joiden mielestä muiden pitäisi tanssia heidän pillinsä mukaan ja jos niin ei tehdä, se on kiusaamista. Jotkut oppilaat, jotka jäävät itse kiinni kiusaamisesta alkavat syyttää muita harhauttaakseen aikuisia. Muistan myös tapauksen, jossa erään luokan tytöt keksivät kiusaamistarinan kiusatakseen itse muita, joille olivat kateellisia. Väitetyt kiusaajat eivät olleet tehneet yhtään mitään. Sitten on nämä adhd-tyyppiset oppilaat, joiden käytös on hallitsematonta ja he kiusaavat hömelyyttään ja ovat niin ärsyttäviä, että joutuvat itse kiusatuiksi. Kouluissa on myös aluillaan kaikenlaisia persoonallisuushäiriötä, esim. epäluuloiset persoonat ovat ihan lähtökohtaisesti varmoja, että heille halutaan pahaa, vaikka mitään ei olisi tapahtunut.

Lapset ja nuoret ovat ihan niin kuin aikuisetkin; heidän joukossaan on ns. hankalia ihmisiä.

Suhtaudun erittäin vakavasti vastuuseeni, jos minulle tullaan kertomaan kiusaamisesta. Vastuuni kohdistuu kuitenkin molempiin lapsiin. Minulla on velvollisuus pitää huoli siitä, että ketään ei leimata ja rankaista syyttä. On erittäin vakava syytös lasta kohtaan sanoa häntä kiusaajaksi. Sen pitää perustua faktoihin. Opettajan velvollisuus on selvittää koko tarina. Ja voin kertoa, että se on hyvin harvoin niin yksinkertainen kuin lehtiä lukemalla voisi päätellä.

Karmivaa, että tuollaiset ovat lastemme opettajia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyi helvetti!

Ellei sitten syyllistetä kiusattuja liiasta kiltteydestä.

Tämä on juuri sitä mustavalkoisuutta mitä tulisi välttää. Siis että kiusaajat ovat läpeensä pahoja, kun taas kiusattu olisi aina hyvä ja kiltti enkeli. Ei, ei näin, ei se sitä kiusattuakaan auta, että häntä nostetaan jalustalle, jos ongelmana on juuri jalustalle nostaminen.

Kiusattu voi ihan yhtä hyvin olla täysi mulkku, siinä missä kiusaajakin.

Miten fyysisesti heikompi ja sosiaallisesti alistettu on mulkku?

Helposti.

Vierailija kirjoitti:

Itse jouduin kiusatun rooliin yli 30 vuotta sitten siitä syystä, että olin niin herkkä, että aloin helposti itkeä, jos oli paha mieli. Minua kiusattiin säälimättömästi ainoastaan tästä syystä, ja minun itkettämisestäni tuli suoranaista kansanhuvia. Haavojen paranteluun on kulunut lähes koko elämä. Nykyään käytän herkkyyttäni voimavarana auttaessani muita herkkiä. Vaikka omista kouluvuosistani on vierähtänyt jo tovi, uskoisin herkkien nykyäänkin olevan niitä, jotka joutuvat helposti kärsimyksestä kiksejä saavien ihmisten (sekä lapsien että aikuisten) uhreiksi. Toivoisin opettajilta siis hiukan herkkyyttä tunnistaa tilanne, jossa uhri ei todellakaan ole tehnyt mitään väärää vaan on vain todella herkkä. Herkkyys on ominaisuus, joka ei koskaan poistu, vaikka kuinka karaistaisiin.

Ei tietenkään tule unohtaa, että välillä kyse on ihan oikeasti kiusaamisesta, ilman että uhri on siihen millään tavalla syyllinen. Silti näissäkin tapauksissa tulee aina käydä keskustelua ja selvittää mitä oikeasti on tapahtunut, jotta asiaan voidaan kunnolla puuttua. Ei sitä selvitystä ketään syyttämällä tehdä, vaan ihan vain käydään tapahtumia läpi, eikä lapsille edes tarvitse sanoa että kuka on tilanteessa syyllinen, kun asia pitää pikemminkin hoitaa neuvottelemalla ja järjestää niin, että valvonta pelaa.

Olen itse kiusattu, lastani on kiusattu, toinen lapseni on kiusannut ja nykyään olen ope.

Komppaan vantaalaista reksiä täysin. Useimmiten asia ei ole mustavalkoinen. Koulu ei saa kertoa muiden oppilaiden koteihin, mitä kaikkea on tehty. Yleensä koulu tekee paljon.

Lisäksi ihmiset pystyvät käyttäytymään todella ilkeästi. Ihan kivakin lapsi osaa halutessaan letkauttaa todella ilkeästi.

Kiusaamisen kohteeksi joutumista voi estää. Sosiaaliset taidot, assertiivisuus, hyvä itsetunto, empatiakyky, itsehillintä ovat asioita, joita voi harjoitella, kotona ja koulussa.

Opepalstoilla pääkirjoitusta on yksimielisesti kompattu. Pohdin todella, miksi täällä kirjoittavilla on niin erilainen (minusta epärealistinen ja osin hirveä (naisrehtori-kommentoija) suhtautumistapa.

Hauskaa, kun koulun johtaja ei ymmärrä juuri mitään asioista joista on vastuussa.

Ne, ei mitään uutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse jouduin kiusatun rooliin yli 30 vuotta sitten siitä syystä, että olin niin herkkä, että aloin helposti itkeä, jos oli paha mieli. Minua kiusattiin säälimättömästi ainoastaan tästä syystä, ja minun itkettämisestäni tuli suoranaista kansanhuvia. Haavojen paranteluun on kulunut lähes koko elämä. Nykyään käytän herkkyyttäni voimavarana auttaessani muita herkkiä. Vaikka omista kouluvuosistani on vierähtänyt jo tovi, uskoisin herkkien nykyäänkin olevan niitä, jotka joutuvat helposti kärsimyksestä kiksejä saavien ihmisten (sekä lapsien että aikuisten) uhreiksi. Toivoisin opettajilta siis hiukan herkkyyttä tunnistaa tilanne, jossa uhri ei todellakaan ole tehnyt mitään väärää vaan on vain todella herkkä. Herkkyys on ominaisuus, joka ei koskaan poistu, vaikka kuinka karaistaisiin.

Ei tietenkään tule unohtaa, että välillä kyse on ihan oikeasti kiusaamisesta, ilman että uhri on siihen millään tavalla syyllinen. Silti näissäkin tapauksissa tulee aina käydä keskustelua ja selvittää mitä oikeasti on tapahtunut, jotta asiaan voidaan kunnolla puuttua. Ei sitä selvitystä ketään syyttämällä tehdä, vaan ihan vain käydään tapahtumia läpi, eikä lapsille edes tarvitse sanoa että kuka on tilanteessa syyllinen, kun asia pitää pikemminkin hoitaa neuvottelemalla ja järjestää niin, että valvonta pelaa.

Mielestäni omalla kohdallani olisi ollut todella tärkeää kaikkien kannalta (minun, kiusaajien, luokkahengen, muiden oppilaiden... en ollut ainoa kiusattu), että kaikenlainen kiusaaminen (nimittely, haukkumanimien keksiminen, ryhmästä poissulkeminen jne.) olisi yksiselitteisesti tuomittu toiminnaksi, joka on vahingollista ja kiellettyä. Koska näin ei tapahtunut, kannoin vuosikausia häpeää tapahtuneesta, kunnes aikuisena terapian avulla lopulta ymmärsin, ettei kenelläkään ollut oikeutta tuottaa minulle henkistä kärsimystä ainoastaan siitä syystä, että olin herkkä, ujo ja hiljainen. Minussa oli myös herkkyydestä kumpuavia hienoja ominaisuuksia, kuten syvällisyys, luovuus ja empaattisuus, joita sain käyttää yhteisön hyväksi vasta aikuisiällä huomattuani olevani oikeasti ihan mahtava tyyppi, vaikka minulle oli toisin vakuutettu.

Vierailija kirjoitti:

Olen itse kiusattu, lastani on kiusattu, toinen lapseni on kiusannut ja nykyään olen ope.

Komppaan vantaalaista reksiä täysin. Useimmiten asia ei ole mustavalkoinen. Koulu ei saa kertoa muiden oppilaiden koteihin, mitä kaikkea on tehty. Yleensä koulu tekee paljon.

Lisäksi ihmiset pystyvät käyttäytymään todella ilkeästi. Ihan kivakin lapsi osaa halutessaan letkauttaa todella ilkeästi.

Kiusaamisen kohteeksi joutumista voi estää. Sosiaaliset taidot, assertiivisuus, hyvä itsetunto, empatiakyky, itsehillintä ovat asioita, joita voi harjoitella, kotona ja koulussa.

Opepalstoilla pääkirjoitusta on yksimielisesti kompattu. Pohdin todella, miksi täällä kirjoittavilla on niin erilainen (minusta epärealistinen ja osin hirveä (naisrehtori-kommentoija) suhtautumistapa.

Kamalaa, että tuollaisia opettajia on, mutta kyllähän tuo tiedettiinkin. Opet ei välitä kiusaamisesta asennevammansa takia. Usea on myös entinen koulukiusaajsa.

Totta kai voi olla sellaisia ihmisiä, varsinkin nuoria ja aikuisia, jotka uhriutuvat tieten tahtoen, koska se palvelee kierolla tavalla jotain henkistä tarvetta, tai on reaktio johonkin traumaan, tms. Ei kuitenkaan pidä lähteä sen varjolla siunaamaan sitä toisten käyttäytymistä, koska kiusaaminen ei ole hyväksyttävä vastaus siinäkään tapauksessa, että kiusattu on ns. vaikea ihminen. Vältteleminen on ehkä joissain tapauksissa perusteltua, mutta se ei ole, että esim. käyt kusemassa tyypin ulkokenkiin liikuntatunnilla.

Tämä aihe on minulle vaikea, koska olin itse koulukiusattu nuorena, niin että se oli alussa eristämistä ja henkistä nöyryyttämistä, mutta muuttui jossain vaiheessa ihan fyysiseksi väkivallaksi. Olen usein miettinyt, että minä olin itse varmaan niin erilainen nuori, että se herätti kiusaamishalua pienen kyläyhteisön teineissä, mutta en silti ajattele niin, että omapa oli vikani, koska kyllä arkojen ja erilaistenkin kanssa pitää tulla toimeen. Vai onko aikuisenakin OK, jos vaikka töissä on joku tyyppi, jota et oikein ymmärrä, niin huudat sille tai potkaiset vaikka ohi mennessä perseelle?

Lapseni luokalla on lapsi, joka jatkuvasti arvostelee, lällättää, päsmäröi ja käyttäytyy todella huonosti. Äitinsä näkee lapsen täydellisenä ja virheettömänä ja opettaja on p*ska kun ilkeää torua lasta syyttä. Lapsi valehtelee muiden sanoneen asioita jotka eivät ole totta, piilottelee tavaroita ja dissaa muita myös aikuisten kuullen. Auta armias jos jokin ei mene niin kuin hän haluaa, silloin tahtoonsa taipumaton kiusaa ja äiti tulee linjoja pitkin haluamatta kuulla toista mielipidettä. Lapseni pyysi jo viime vuonna ettei hänen tarvitsisi kutsua tätä lasta synttäreille. Painostin lasta kutsumaan koska vain yhtä ei voi jättää kutsumatta. Siinä tein virheen, sillä lapsi huusi kovaan ääneen kuinka surkeat synttärit lapsellani on. Voitte olla ihan varmoja, että ensi vuonna tätä kyseistä päsmäriä ei meillä nähdä.ollaan sitten kiusaajia kun siksi kuitenkin syytetään.

Vierailija kirjoitti:

Olen itse kiusattu, lastani on kiusattu, toinen lapseni on kiusannut ja nykyään olen ope.

Komppaan vantaalaista reksiä täysin. Useimmiten asia ei ole mustavalkoinen. Koulu ei saa kertoa muiden oppilaiden koteihin, mitä kaikkea on tehty. Yleensä koulu tekee paljon.

Lisäksi ihmiset pystyvät käyttäytymään todella ilkeästi. Ihan kivakin lapsi osaa halutessaan letkauttaa todella ilkeästi.

Kiusaamisen kohteeksi joutumista voi estää. Sosiaaliset taidot, assertiivisuus, hyvä itsetunto, empatiakyky, itsehillintä ovat asioita, joita voi harjoitella, kotona ja koulussa.

Opepalstoilla pääkirjoitusta on yksimielisesti kompattu. Pohdin todella, miksi täällä kirjoittavilla on niin erilainen (minusta epärealistinen ja osin hirveä (naisrehtori-kommentoija) suhtautumistapa.

Entä jos lapsella on kotiolot, joissa ei todellakaan harjoitella hyvää itsetuntoa ja sosiaalisia taitoja? Entäs, jos koululla ei ole resursseja harjoittaa näitä?

Olin itse lapsi, jolla ei ollut koko yhdeksän vuoden aikana yhtään aikuista johon luottaa. Päinvastoin, elämäni aikuisille olin joko näkymätön tai sitten ärsyttävästi läsnä. Yksikään opettaja, naapuri tai luokkakaverin vanhempi ei ottanut ns. siipiensä suojaan, vaan yksin sain yrittää pärjätä. Yleensä opin kaiken, alkaen käytöstavoista, kantapään kautta. Se oli kamalaa, noloa ja nöyryyttävää. En onneksi joutunut pahasti kiusatuksi, olisin varmaan muuten jo mullan alla. Opettajat kohtelivat kylmästi, mutta sellainen aikuinen oli minun maailmassa ihan vakio.

Mennyt kyllä kunnioitus opettajia kohtaan täysin. Ei ihme että koulukiusaaminen rehottaa ja kiusaajat nauravat partoihinsa.

Ok, mitä me opimne tästä. Opettajien mielestä kiusatussa on aina jotain vikaa. Katsotaan miltä tuntuu kun omaa lasta kiusataan.

Minua on ehkä jollain mittapuulla kiusattu, mutta enemmän se oli minusta riitelyä. Toki se meni vähän ikäväksi kun hiippailtiin mun kotikulmilla kuulapyssyjen kanssa ja yritettiin ampua, mutta muuten mä olin vaan liian äijä pojille että häiriköivät mua. Ja toisaalta myös ihailivat. Mutta siinä kohtaa meissä kaikissa oli kyllä vikaa, vaikka se väkivaltainen käytös minua kohtaan menikin vähän yli (poika oli tooosi huonosta perheestä). Onneksi pahin riitapukarini jäi luokalle niin oli vähän rauhallisempaa.

Tämä ala-asteella.

Vierailija kirjoitti:

Meidän luokalla yläasteella oli yksi tyttö, joka oli ruma ja köyhä. Hänellä on sellaiset rumat kikkurahiukset joten sai nimen mollamaija. Tytöllä oli aina rumat vaatteet ja haisi hielle. Oli sosiaalisesti kömpelö ja tyhmä. Tyttö alkoi itkemään pienistäkin syistä.

Oli lisäksi likinäköinen eikä hankkinut itselleen rillejä. Ei kerran maantuedon tunnilla osannut vastata mikä maa oli kyseessä, kun opettaja osoitti Suomea. :D

Oli yleisessä tiedossa että hänen äitinsä oli hullu skitsofreenikko ja isä huumeidenkäyttäjäraiskari joka oli hylännyt "perheensä"

Moni yritti puhua tytölle, mutta alkoi änkyttämään ja tärisemään. Valehteli lisäksi usein saadakseen huomiota.

On jotain vikaa kiusatussakin, jos ei ymmärrä pitää itsestään huolta. Ei kukaan teinityttö halua olla ruman ja haisevan pilkkakirveen kaveri.

En tiedä mitä mollikselle kuuluu nykyään, eikä oikeastaan kiinnosta. Toivottavasti on ottanut itseään niskasta kiinni.

T. N23

yritäs nyt päättää, oliko se tyhmä vai ujo ja likinäköinen.

Tämän keskustelun jälkeen ymmärrän paremmin, mitä vanhemmat ajattelevat koulusta, opettajista, rehtoreista ja muista koulun lapsista.

Ja sekin on nyt kuultu, miten paljon lapsena kiusattujen tai alisteisessa asemassa olleiden omat kokemukset vaikuttavat siihen, mitä omien lasten kokemuksia tulkitaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itse kiusattu, lastani on kiusattu, toinen lapseni on kiusannut ja nykyään olen ope.

Komppaan vantaalaista reksiä täysin. Useimmiten asia ei ole mustavalkoinen. Koulu ei saa kertoa muiden oppilaiden koteihin, mitä kaikkea on tehty. Yleensä koulu tekee paljon.

Lisäksi ihmiset pystyvät käyttäytymään todella ilkeästi. Ihan kivakin lapsi osaa halutessaan letkauttaa todella ilkeästi.

Kiusaamisen kohteeksi joutumista voi estää. Sosiaaliset taidot, assertiivisuus, hyvä itsetunto, empatiakyky, itsehillintä ovat asioita, joita voi harjoitella, kotona ja koulussa.

Opepalstoilla pääkirjoitusta on yksimielisesti kompattu. Pohdin todella, miksi täällä kirjoittavilla on niin erilainen (minusta epärealistinen ja osin hirveä (naisrehtori-kommentoija) suhtautumistapa.

Entä jos lapsella on kotiolot, joissa ei todellakaan harjoitella hyvää itsetuntoa ja sosiaalisia taitoja? Entäs, jos koululla ei ole resursseja harjoittaa näitä?

Olin itse lapsi, jolla ei ollut koko yhdeksän vuoden aikana yhtään aikuista johon luottaa. Päinvastoin, elämäni aikuisille olin joko näkymätön tai sitten ärsyttävästi läsnä. Yksikään opettaja, naapuri tai luokkakaverin vanhempi ei ottanut ns. siipiensä suojaan, vaan yksin sain yrittää pärjätä. Yleensä opin kaiken, alkaen käytöstavoista, kantapään kautta. Se oli kamalaa, noloa ja nöyryyttävää. En onneksi joutunut pahasti kiusatuksi, olisin varmaan muuten jo mullan alla. Opettajat kohtelivat kylmästi, mutta sellainen aikuinen oli minun maailmassa ihan vakio.

Minkälainen olit lapsena? Esim. koulussa ja päiväkodissa?

Vierailija kirjoitti:

Ok, mitä me opimne tästä. Opettajien mielestä kiusatussa on aina jotain vikaa. Katsotaan miltä tuntuu kun omaa lasta kiusataan.

Aika sairasta toivoa, että lapsi joutuisi kiusatuksi ja vain siksi, että hänen vanhempansa on kanssasi eri mieltä jossain keskustelupalstalla. Häpeäisit.

Eihän se ihme ole jos lapset kiusaa, kun aikuistenkin ulosanti on tuollaista nälvimistä ja kirjoitettujen asioiden vääristelyä heti jos jonkun mielipiteet ei miellytä. Oletko opettanut omalle kiusatulle lapsellesi samanlaiset sosiaaliset taidot? Että kun joku on eri mieltä, niin on oikein mennä henkilökohtaisuuksiin? Ja kehitetään olkinukke ja mätkitään sitä? 

Koska a) Tässä ei ole kukaan edustanut kaikkia opettajia ja b) Kukaan ei ole sanonut, että kiusatussa olisi aina jotain vikaa.

Ainiin ja edelliseen lisäys:

c) Opettajien lapset eivät liity mitenkään siihen, mitä opettaja työssään tekee, turha heidän lapsilleen on sitä kostaa, vaikka joku opettaja jossain tekisikin väärin.

Sitten vielä kauhistellaan lapsia jotka kiusaa toisia lapsia, vaikka luulisi että aikuisella olisi parempi ymmärryskyky asioista.