Oletteko te muut palstalaiset ihan oikeasti kotoisin noin köyhistä oloista?

"Esimerkiksi joulukalenteri-ketjussa ihmiset kertovat miten heillä oli lapsena sisarusten kanssa yhteinen joulukalenteri, jonka luukkuja avattiin vuorotellen. Suklaakakentereita ei tietenkään ollut kellään.

Ja kun ravintoloista tulee puhe, niin aina saa lukea ettei palstalaiset ikinä käynyt lapsina ulkona syömässä vanhempien kanssa, koska ei ollut varaa ja vanhemmat eivät ymmärtäneet sellaisen päälle.

Samoin ulkomailla ette ole juurikaan käyneet lapsina, vaatteita ei ollut tai ne olivat halvinta markettilaatua. Äidit eivät meikanneet tai hoitaneet kauneuttaan mitenkään."

Tämä on kuin suoraan meikäläisen lapsuudenperheestä 60-luvulta. Maaseudulla elettiin, pientilalla. Naapurien ja kasvukyläni monen muunkin perheen kakaroilla ei ollut asiat juuri sen kummemmin. Se oli ihan normaalia elämää siellä silloin.

Ulkomaanreissut, ravintolassa syömiset ja paremmat vaatteet sai hankkia sitten kun alkoi itse tienata.

90-luvun lama keikautti monen elämän raiteiltaan. Minulta meni työ, mutta miehellä sentään säilyi. Lapset oli vielä hyvin pieniä, asuntolainan maksu alussa ja markkoja piti laskea. Oma turvallisuuden tunne hävisi, mutta toivottavasti lapsille ei jäänyt huonoja muistoja.

Yhdellä tuttavalla oli kolme lasta, vastarakennettu omakotitalo ja kummaltakin vanhemmalta meni työ saman viikon aikana eri työpaikoista. Heillä tuli monta köyhää vuotta, kun töitä ei saanut. Talo meni myyntiin ja velkaa jäi maksettavaksi. Monelta yrittäjältä meni yritys nurin hetkessä, kun valtio devalvoi yhtäkkiä. Neuvostoliiton hajoaminen vei Suomesta paljon työpaikkoja. Harva sellaiseen oli osannut varautua varsinkin, kun kaikki tapahtui yhdessä rysäyksessä.

Sellaista se on/oli duunarien perheessä.

T. 46v. duunari

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun vanhempani olivat molemmat töissä. Opettajia peruskoulussa. Emme me käyneet ulkomailla. Äiti säästi rahaa koko vuoden, jotta pääsimme kesällä kerran naapurikaupunkiin Linnanmäelle. Samoin hän osti kerran vuodessa kankaita, joista ompeli lasten vaatteet pikkuhousuista lähtien. Elimme vaihtotaloudessa mm. lasten harrastuksen suhteen. Ravintolaan mentiin keväällä kun saatiin todistukset. Siis ostarin ruokaravintolaan.

Tänä päivänä on toisin. Emme käy ravintolassa edes kerran vuodessa. Linnanmäellä käytiin toissa kesänä, kun osa laitteista oli pienemmille ilmaisia. Linnanmäki ei ole onneksi ykkösvaihtoehto lasten huvituksissa. Mieluummin he menevät metsään muutamaksi yöksi. Osa vaatteista tehdään itse. Lapsilla ei ole maksullisia harrastuksia. Älypuhelimia ja tabletteja ei ole. Lapsilla on kuitenkin yhteinen tietokone, jonka käyttöä valvomme.

En tunne olevamme köyhiä. 

Onko tuo vähän kulutuksen elämäntapa eille vapaaehtoinen valinta vai onko teillä pienet tulot? Hienoa joka tapauksessa että koette elävänne hyvää elämää vähällä materialla. :)

Meillä on pienet tulot. Haimme pitkästä aikaa tt-tukea ja saimme. Sitä on vastenmielistä pyytää. Mutta olet oikeassa: myös elämäntapamme lienee "vähään" tyytyvä. Maailman mittakaavassa olemme todella etuoikeutettuja ja rikkaita. Jos meillä olisi suuremmat tulot, lapset harrastaisivat mitä haluavat. Olen siitä surullinen etten voi tarjota heille juuri sitä mistä kukin erityisesti nauttisi. Yritämme keksiä muita vaihtoehtoja. Lapsista on kavsanut kulutuskriittisiä. Joskus se melkein hirvittää :-) "Äiti kato tämmönen maksaa näin ja näin paljon vaikka sen voi tehä ite!" Mutta kaikkea ei voi tehdä itse sentään.

Onneksi on mukavat muistot lapsuudesta. Ei se se raha niitä tuo vaan yhteinen aika .

Elämä oli ja on kirjoitti:

Kirjoitan oman lapsuuteni, synnyin 1960. Vettä ei tullut eikä mennyt, se kannettiin. Savusauna oli, siellä saunottiin. Navetan pata, sen kuuma vesi, murrosikä kun alkoi, hiukset pesin siellä keskellä viikkoa (kiitos koulun, suihkussa pystyi käymään useasti viikolla, koska oli liikuntaa). Muistan lapsuudestani sen, että kesällä, kun uutta satoa odotettiin, oli kausi, ettei ollut leipääkään. Siltikin, tuo lapsuusaika oli onnellisinta aikaa. Sisaruksia oli useita, talo oli iso. Jouluna sain paljon lahjoja, sekä tarpeellista, että tarpeetonta, onneksi molempia. Vanhempani opettivat minulle jotakin sellaista herkkyyttä, että sitä ei korvaa mikään. Kyky nähdä ihmisen läpi, kyky nähdä jopa tulevaan.

Minä synnyin 1962 kaupungissa. Ensimmäinen koti, jonka muistan, oli kaksio, jossa oli pieni keittiö, parveke ja ammeellinen kylpyhuone.

Mummolassa maaseudulla ei kuitenkaan ollut juoksevaa vettä, vaan vesi kannettiin ulkoa kaivosta. Vessa oli puucee-tyyliä. Mummolassa ei ollut puhelintakaan, sähkö sentään tuli minun aikanani.

Kaikissa kaupungin kerrostaloissa, niissä vanhimmissa, ei ollut joka asunnossa omaa vessaa. Yksi hoitotäti asui sellaisessa ja minua aina vähän jännitti siellä, kun vessa oli yhteinen naapurien kanssa.

Suklaajoulukalentereita en muista lapsuudessani olleen.

Noista ajoista on kuitenkin jo pitkä aika. Vanhempani olivat eteenpäin pyrkivää sorttia. Äiti opiskeli ja sai hyväpalkkaisen työn. Hän oli lapsuudessaan kokenut pula-ajan ja häneen se vaikutti siten, että hän osti mielellään kauniita vaatteita ja laittoi herkkuja. Elämämme olisi ollut hyvin toisenlaista ilman äitiä.

En pidä itseäni mitenkään rikkaana..Sain joka vuosi uudet levikset ja muutenkin kuljin aina muodinmukaisissa vaatteissa..ulkomailla kävin ensimmäisen kerran lukioikäisenä..ulkona käytiin silloin tällöin syömässä..joulukalentereita oli..aikuisena olem matkustellut paljon..oikeastaan pari vuotta meni matkustellessa..on rahaa merkkivaatteisiin..

Ap kuvaus sopii minun lapsuuteni. Ei oltu köyhiä, vaan se oli normaali elämäntapa. Mutta 80-luvulla alettiin puhua pullamössösukupolvesta, ja sillä tarkoitettiin meitä, joilla oli niin paljon enemmän kuin sodan jälkeen kasvaneilla vanhemmillamme.

mä tajusin vasta aikuisena miten onnekas lapsi olin...ja olen edelleen nyt 30-vuotiaana..isällä oli oma firma ja äitilläkin hyväpalkkainen työ..asuttiin isossa omakotitalossa hienostoalueella, sain kaiken mitä halusin..oli tosi ihanat vanhemmat muutenkin kuin rahallisessa mielessä, ja on edelleen...vanhemmat tukivat myös opiskeliaikana, vaikka olin jo tavannut nykeisen aviomieheni, sain aina kaiken mitä halusin...nykyään kun meillä on mieheni kanssa 5-vuotias lapsi ja miehelläni on hyväpalkkainen työ, vanhempani avustavat meitä edelleen paljon rahallisesti...ostavat jatkuvasti ruokaa, vaatteet tytölle, maksavat kampaajani, ja pitävät huolen ettei meiltä tai lapseltamme puutu mitään...nyt asumme itse samalla alueella mistä olen kotoisin 110 m2 omakotitalossa, eikä meillä ole yhtään lainaa...itse haluan antaa takaisin ja opiskelin lähihoitajaksi...rakastan työtäni vanhusten parissa kotihoidossa...kukaan työpaikalla ei tiedä miten varakkaita olemme...

Kun on syntynyt kultalusikka suussa, ei ymmärrä, että jollakin ei kaikki elämässä ole niin yltäkylläistä kuin itsellä.

Itse synnyin 1965. Lapsena oli vain kuvakalentereita, en edes muista, että olisi ollut olemassa suklaakalentereita. Ne kuvat oli tärkeitä, kirjoitin päiväkirjaankin, mitä mistäkin luukusta oli tullut. Siskolla ja mulla oli kummallakin oma kalenteri.

Ei meidän äiti meikannut. Kyllä se silti tukkansa kampasi, laittoi itse permanentin ja kulki puhtaissa vaatteissa.

Äiti ja isä toimivat talonmiehinä. Kummallakin oli lisäksi toinen työ. Äiti oli perhepäivähoitajana, isä metallihommissa.

Kyllä meillä vaatteita oli. Äiti ompeli kaikkien kolmen lapsen vaatteet itse. Farkutkin teki itse, laittoi takataskuun jonkun merkin, ja sitten ne olivat hänen mielestään merkkifarkut.

Joo, ei tehty ulkomaanreissuja, paitsi Ruotsiin mentiin joskus laivalla, siellä oli sukulaisia. Lomilla tehtiin telttareissuja perheen kanssa ja vietettiin aikaa maalla mummolassa.

Kielikurssiksi kävi aito brittiläinen musta mies, joka piti kielikerhoa lukiossa halukkaille.

Syötiin mekin joskus ulkona, tosin harvoin. Mieleen on jäänyt kerta, kun poikettiin pitkällä automatkalla baariin syömään makkarasoppaa.

Äiti ja isä joutuivat -70-luvun alussa takaamansa lainan maksajiksi, mutta lapsille ei koskaan kerrottu, että rahasta oli pulaa.

Minusta tuli sittemmin lääkäri, joka oli äidille ja isälle suuri asia. Siskonikin valmistui yliopistosta.

Vierailija kirjoitti:

Toinen missä tämä tulee jatkuvasti ilmi, ovat peseytymisketjut: "lapsuudessani 70-luvulla käytiin kerran viikossa saunassa, suihkua ei kotona ollut." En tunne ketään, en siis yhtäkään perhettä edes maaseudulta, joilla ei olisi ollut lapsuudessani kotona juoksevaa vettä, sisävessaa ja jonkunlaista kylpemismahdollisuutta. Tämä on yllättänyt

Me ei olla koskaan maalla asuttukaan, vaan aina kaupungissa. 60-luvulla Tampereen Nekalassa asuttiin talossa, johon tuli kylmä vesi sisälle. Oli talon kolmen asunnon yhteinen ulkovessa. Me pienet lapset kylvettiin pesuvadeissa tiskipöydän päällä.

70-luvun alussa muutettiin Vaasaan, hyvin lähelle keskustaa. Asunnossa oli wc+ lavuaari, mutta ei suihkua tai kylpyammetta. Kerran viikossa käytiin taloyhtiön saunassa pesulla.

Ei 70-luvulla muutenkaan kulutettu niin paljon kuin nyt. Oli ihan normaalia, ettei käyty kovin paljon ulkomailla. Minusta ainakin.

Mä oon syntynyt vuonna -67. V -70 muutettiin kerrostalo kaksioon, omistussellaiseen. Äiti, isä ja 2 lasta. Rahaa mun vanhemmilta jäi kaikkeen muuhun 70 markkaa kuussa asuntolainan jälkeen. Nykyrahassa tuo summa on n. 100 euroa kuussa. Tuo siis ruokaa, vaatteisiin, sähköön. Mun sisko oli vauva, kun meille tuli hoitolapsi. Että ylipäätään selvittiin.

On ihan itsestään selvää, että ei syöty ravintoloissa. Äiti ompeli meidän kaikki vaatteet. Kesälomilla mentiin mummolaan. Meillä ei ollut telkkaria ja autokin tuli vasta, kun olin kouluikäinen. Ekalla risteilyllä oon käynyt 13-vuotiaana. Eka ulkomaan matka oli automatks Norjaan hiukan aiemmin. 16-vuotiaana olen omilla säästöilläni käynyt kielikursseilla englannissa.

Ulkomaan matkat ja ravintolassa syöminen olivat 70-luvulla todella harvinaisia, tunsin vain yhden perheen, jotka olivat käyneet etelän lomalla. Taloyhtiö oli täynnä lapsia, pienissä kaksioissa oli aina lapsia. Niin ja lähiökerrostalokolmiossa asui pankinjohtajakin perheineen, 2 lasta ja terveydenhoitaja vaimo.