Oletteko te muut palstalaiset ihan oikeasti kotoisin noin köyhistä oloista?

Minä söin ekan kerran ranskalaisia yli kaksikymppisenä, kun olin opiskelemassa. En tykännyt, kun en ollut tottunut makuun.

Ja vaikka mulla oli köyhä lapsuus niin siitä en ole katkera. En niistä tavaroista mitä muilla oli tms. Olisin vain toivonut että vanhempani olisivat olleet terveitä. nro 2

Mä olen syntynyt 70-luvulla. Ja ihan aikuisten oikeasti, Suomessakin lapset voi nähdä nälkää. Tätä on monen ystäväni todella vaikea käsittää. Vakio jankkaus, että Suomessa ei kyllä kukaan näe nälkää. En kyllä ole keksinyt niitä valvottuja öitä omasta päästäni. Ja sitä miten piti mennä kuumeessakin kouluun, jotta sai edes sen yhden aterian päivässä. :( 

Luulenpa, että ennen vanhaan arvostettiin eri asioita ja eri asiat olivat tavallisia ja epätavallisia. Olen syntynyt 70-luvulla, emmekä matkustelleet ulkomailla, emmekä syöneet ravintoloissa. Mutta eivät sellaista tehneet monet muutkaan. Sain kyllä joka joulu uuden joulukalenterin, ihan ok vaatteita jne., mutta noin ylipäänsä ihmiset elivät silloin vaatimattomammin, ruoka tehtiin kotona melko edullisista raaka-aineista jne. Vanhempani olivat duunareita ja onnistuivat keräämään sellaisen mukavan, "turvallisen" varallisuuden. Ei silloin kai tullut mieleen, että jos rahaa jää yli, se pitää heti sännätä käyttämään itsensä hemmotteluun, koska "olen sen arvoinen". Sillä lyhennettiin asuntolainaa, pistettiin säästöön tms. Luulen, että vanhempani eivät kokeneet elämää miksikään kituuttamiseksi.

Mä olen syntynyt 80-luvun alussa. Minun vanhemmillani oli perittyä omaisuutta kummallakin, kumpikin oli nk. parempaa väkeä. Kun olin lapsi, asuimme isossa uudessa omakotitalossa. Meillä oli aina uusinta kaikki. Minulta ei koskaan puuttunut mitään.

Miksi minun pitäisi tulla pilaamaan tällaisia ketjuja kehuskelemalla kuinka minulla oli paremmin? Mitäköhän tarkoitusperää se palvelisi? Sydäntäni särkee lukea miten ei ollut edes joulukalenteria!

Vanhakansa sanoisi sinun tynnyrissä kasvaneen ja sinulla on ollut hyvin suppea kaveri- ja ystäväpiiri.

Ei meilläkään köyhyydessä eletty ja olin ja olen edelleen hyvin etuoikeutettu, mutta muistan jo pienenä poteneen huonoa omaatuntoa, kun kaikilla ei ollut asiat niin hyvin kuin itsellä. Aina on ollut köyhyyttä ja on edelleen. Ja sitä voi olla myös varakkaissa perheissä, jos tuloja ei ole ja varallisuus on kiinni ihmisten työpaikoissa ja yrityksissä.

Elämä on todella epäoikeuden mukainen, eikä siihen voi aina itse vaikuttaa, vaikka jotkut niinin kuvittelevat, sillä jo huomenna miljonääri voi olla köyhä, niin kuin kävi 90-luvulla tai jokin onnettomuus voi sattua.

Pienipalkkaisen yksinhuoltajan lapsi olen. Ja ei tosiaan ollut varaa käydä usein ravintoloissa tai matkustaa ulkomaille. Vaatteista ja muodista en koskaan ole ollut edes kiinnostunut. Kirpparikuteet kelpasi hyvin lapsena ja kelpaavat edelleen. Mutta kyllä mun äiti ainakin puuteria ja ripsaria töissä käytti. Muistan kun joskus lapsena katselin kun hän meikkasi.

Mä olen syntynyt -70-luvun lopulla etelän keskikokoiseen kaupunkiin. Mun vanhemmat kuuluivat keskiluokkaan vielä -80-luvulla ja putosivat sieltä rytinällä laman myötä. Tekivät asuntokaupat huonoon aikaan. Meillä syötiin kaksi kertaa vuodessa pitkät kuurit puuroa, hernekeittoa ja näkkileipää, jotta rahat olisivat riittäneet lainan korkoihin. Niitä leviksiä en saanut koskaan.

Kavereilla ei ollut sen kummempaa. Paremmin pärjänneet tekivät kerran vuodessa viikon lomamatkan Lanzarotelle ja toisen Lappiin laskettelemaan.

Ei se minun nuoruuteni silti onneton ollut, ja opin tarkaksi rahankäyttäjäksi. Materia ei kiinnosta vieläkään.

Mä olen mielestäni elänyt varsin hyvän lapsuuden. Joo, ravintoloissa ei käyty juuri koskaan (asuttiin niin pienessä paikassa ettei siellä edes ollut niitä), vaatteita tuli isosiskolta ja kirppikseltä, silloin tällöin sai jotain uutenakin. Välillä olin vähän kateellinen, kun naapurin lapset sai kaikki uusimmat muotilelut ja mä en.

Mutta matkusteltu on jonkin verran aina, euroopassa lähinnä ja useimmiten autolla. Vaihto-oppilaaksi pääsin (pikkukaupungin etuna niin hyvällä stipendillä ettei vanhemmille tullut paljoa kuluja) ja taisipa joka joulu olla se suklaakalenterikin, tosin en vieläkään liki nelikymppisenä syö suklaata.

Vanhemmilla oli molemmilla ihan ok työt, mutta viehän neljä lasta harrastuksineen, kaksi autoa ja oma talo aikamoisen siivun tuloista.

Me ei varmaan varsinaisesti oltu köyhiä, mutta kaikki vanhempien raha, vapaa-aika ja mielenkiinto oli kännäämisessä. Kyllä ne kävi töissä, ihme kyllä, mutta heti töiden jäljeen aikes pullo ja juotiin niin, että justjust aamulla pystyi töihin meneen. Lomat ja viikonloput olikin sit putkea vaan.

Ei käyty lomilla.

Ei ostettu vaatteita.

Ei syöty ravintoloissa (tai oli siinä lähibubin vieressä kiska. Siitä joskus ostettiin kärkkäriä ja mentiin sinne "ravintolaan" sisälle syömään...)

Eikä helvetissä ODOTETTU joulua niin innoissaan, että olis huvittanut jotain kalenteria pitää...

Meillä on ollut omat joulukalenterit, tosin muistan yhden lelukalenterin joka oli yhteinen. Ravintoloissa käytiin ja ulkomailla matkustettiin aina välillä. Vaatteitakin ostettiin liikkeistä, tosin itselläni on aina ollut melko vaatimaton maku vaatteiden suhteen. Oli elektroniikkaa vaikka minkälaista ja tietysti aina uusinta uutuutta.

Tämä -90 ja -00 luvuilla.

 

Köyhyys alkoi kun muutin pois kotoa, mitään taloudellista tukea en kotoa saanut. Perushuonekalut mukaan: Sänky, pieni tv, pöytätaso ja jonkinverran astioita, siinä se.

Me oltiin tuota "köyhempää" väkeä. Tai luulen, että silloin vaan asiat tehtiin toisin. Ei se raha välttämättä näkynyt.

Muistan me käytiin tasan kerran lapsena ravintolassa syömässä perheenä. Se oli piinaa ja rasittavaa odottamista koko ajan. Miksei ne vaan tuonut sitä ruokaa ja syöty ja pois? Siellä piti istua kauan. Olin kuitenkin ala-asteella, että olisi pitänyt osata jo käyttäytyäkin, mutta kiukutteluksi ja jankkaamiseksi se meni. Eipä käyty uudestaan.

Ulkomailla käymisistä, muistan kavereistani tasan yhden joka kävi lapsena etelässä vuosittain. Hänen isänsä oli lentäjä Finnairilla, silloin henkilökunta vielä sai ilmaisia reissuja yms. etuja.

Olen syntynyt keskiluokkaiseen perheeseen 70-luvun puolivälissä. Kyllä, kuvailit aika pitkälti meidän arkea. Ei nyt mistään varsinaisesti pihistelty, mutta ei törsättykään. Mikä siis tarkoitti sen ajan mukaisesti sitä, että vaatteita, leluja jne. ostettiin vain tarpeeseen ja niitä oli määrällisesti huomattavasti vähemmän kuin nykylapsilla. Esim. verkkareita yhdet, farkkuja korkeintaan kahdet jne. Ravintoloissa ei ollut tapana käydä syömässä, ainakaan kovin usein. Korkeintaan jossain pizzalla siinä vaiheessa, kun pizzeriat alkoivat yleistyä. 90-luvulla taisin käydä ensimmäistä kertaa "etelänlomalla".

Ja tämä oli ihan tavallista keskiluokkaisen perheen arkea.

Minä olen syntynyt 1980-luvun alussa hyvin toimeentulevaan yrittäjäperheeseen maaseudulle. On totta, että lapsuuteni oli aineellisesti hyvää. Kävimme lähikaupungissa ravintoloissa syömässä (jos aikaa vain oli), meillä oli kesämökki, 3-4 autoa, komea moottorivene, yli 200-neliöinen talo ja hieno sisustus. 1990-luvun lama tiputti elintasoamme vuosiksi, mutta ei kuitenkaan kokonaan vienyt aivan kaikkea.

Huomasin silti, että monilla luokkakavereillani ei ollut asiat yhtä hyvin. Joillakin perheillä oli vain yksi, huono auto. Jotkut perheet asuivat vuokralla melko huonoissakin asunnoissa kylällä, ns. talonmiehen asunnoissa entisissä kaupoissa ja pankeissa, tai vastaavissa. Kaikissa perheissä ei käyty lomalla oikein missään, moni ei käynyt ulkomailla lainkaan - rahan puutteen lisäksi siihen vaikutti myös uskalluksen ja kielitaidon puute. Muutamat lapset koulussa olivat silminnähden köyhistä perheistä. Pieni järkytyksen aihe oli myös se, kun 1980-luvun lopulla naapurin mummo pyysi tulla soittamaan meille, kun hänellä ei ollut omaa puhelinta.

Minun muistoissani juuri lapsuuteni 1980-luku oli sitä vaurauden aikaa, johon en oikein ole sittemmin itsekään yltänyt, ainakaan täysin tai kaikilta osin. Jotenkin tuntuu myös siltä, että vasta 1990-luvun lama löi monen elintason sellaisiin pohjalukemiin, että sieltä nousu oli työn takana (jotkut eivät nousseet ollenkaan). Sinänsä ymmärrän ap:n ihmetystä, koska jotenkin nykyisin köyhyys tai vähävaraisuus ei sinänsä ole mikään ihmetyksen aihe (jo korkeasta työttömyysprosentista johtuva), mutta 1980-luvun täystyöllisyyden aika tuntui sellaiselta, että kaikilla meni jokseenkin paremmin ja osalla paljon paremmin kuin nykyisin. On tietysti heitäkin, joilla nykyisin menee superhyvin ja paremmin kuin ennen lamaa, mutta omat kokemukseni (johtuu ehkä ennen kaikkea kotipaikkakunnastani ja kokemuksistani siellä) kertovat ennemminkin siitä, että toista samanlaista, aineellisen hyvinvoinnin ja elämänuskon "kultakautta" kuin 1980-luku (ja oletettavasti 1970-luvun loppu ennen sitä) ei enää ole eikä tule.

90-luvulla me tehtiin pari matkaa vain kun olin niin pieni etten muista niiltä mitään. Sitten vasta kun olin 15 niin pääsin vanhempien kanssa matkalle, se tuntui ylellisyydeltä.

Ravintoloissa ei käyty lähes koskaan lapsuudessani ja muutenkin hyvin harvoin käytiin missään.

Joulukalentereita oli. Useasti puhuttiin että ollaan huonotuloisia ja sellainen ajatus on kiteytynyt mieleen, vaikkei me todellakaan köyhimmästä päästä oltu. Äiti tosin ei paljoakaan kauneuteen käyttänyt rahaa, mitä nyt kampaajalla kävi. Minunkin meikkaamista koetettiin jarruttaa mahdollisimman myöhään. Nykyään käytän paljon rahaa kosmetiikkaan jota äitini paheksuu ja pitää turhuutena.

Vierailija kirjoitti:

Noh, olisiko sulla ollut vähän paremmin toimeentulevat vanhemmat? Mitä luulet, voisiko raha vaikuttaa tähän jotenkin? Mä olen ns. "lamalapsi" eli syntynyt 80-luvulla ja kokenut kyllä sen miltä tuntuu, kun vanhemmilta kaikki kaatuu sen laman takia. Kaikki vaatteet tuli perittynä muilta sukulaislapsilta, lelut oli halvinta tiimarikamaa mitä löytyy ja tosiaan jaettiin se kalenteri kahden lapsen kesken. Kyllä meidänkin luokalla oli niitä, joilla oli barbitalo, mutta paljon oli myös niitä, jotka kävi näillä kavereilla leikkimässä koska se barbitalo oli jotain sellaista, mistä ei oikein osannut kotiin edes haaveilla kun se oma barbitalo oli tehty pahvilaatikosta. Isä teki pahimmillaan kolmea eri työtä, äiti opiskeli, koska ei pystynyt enää tekemään sitä työtä mihin oli ammattikoulussa oppinsa saanut. Me elimme todella kädestä suuhun ja kun teini-iässä vihdoin sain ne kauan haaveilemani levikset, itkin onnesta.

Mulla oli barbitalo vaikka isä ei ollut kuvioissa ja yh-äiti meni yliopistosta töihin vasta kun olin 7-vuotias. 😅 Oisko ollu joku second hand? En tiiä.

Mä olen syntynyt 1974 ja mulla on akateemiset vanhemmat, mutta asuimme landella, joten kommentoinpa ihmetyksen aiheitasi : 

Esimerkiksi joulukalenteri-ketjussa ihmiset kertovat miten heillä oli lapsena sisarusten kanssa yhteinen joulukalenteri, jonka luukkuja avattiin vuorotellen. Suklaakakentereita ei tietenkään ollut kellään.

Suklaakalentereita ei tosiaan ollut, koska meillä ei saanut syödä karkkia kuin lauantaisin. Oli mulla silti oma kuvakalenteri, ei sisarusten kanssa yhteinen. En muista, että kavereillakaan olisi ollut suklaakalentereita ala-asteen aikana.

Ja kun ravintoloista tulee puhe, niin aina saa lukea ettei palstalaiset ikinä käynyt lapsina ulkona syömässä vanhempien kanssa, koska ei ollut varaa ja vanhemmat eivät ymmärtäneet sellaisen päälle.

Me ei käyty ravintoloissa, varmaan siksi kun asuttiin maalla. Tosin ei vanhempani käy vielä nyt eläkkeellä kaupungissakaan asuessaan ravintoloissa juurikaan. Eivät pidä sitä kustannustehokkaana, luulisin. Automatkoilla lapsuudessani oli aina eväät, ei koskaan syöty huoltoasemilla tms. 

Samoin ulkomailla ette ole juurikaan käyneet lapsina, vaatteita ei ollut tai ne olivat halvinta markettilaatua. Äidit eivät meikanneet tai hoitaneet kauneuttaan mitenkään.

Ulkomailla ei käyty enempää kuin Ruotsin risteilyllä ehkä joka toinen vuosi. Hirveällä vonkaamisella sain yläasteella Beaversin farkut. :) Äitini ei ole koskaan meikannut eikä käytä edes naamarasvaa.

Vierailija kirjoitti:

Noh, olisiko sulla ollut vähän paremmin toimeentulevat vanhemmat? Mitä luulet, voisiko raha vaikuttaa tähän jotenkin? Mä olen ns. "lamalapsi" eli syntynyt 80-luvulla ja kokenut kyllä sen miltä tuntuu, kun vanhemmilta kaikki kaatuu sen laman takia. Kaikki vaatteet tuli perittynä muilta sukulaislapsilta, lelut oli halvinta tiimarikamaa mitä löytyy ja tosiaan jaettiin se kalenteri kahden lapsen kesken. Kyllä meidänkin luokalla oli niitä, joilla oli barbitalo, mutta paljon oli myös niitä, jotka kävi näillä kavereilla leikkimässä koska se barbitalo oli jotain sellaista, mistä ei oikein osannut kotiin edes haaveilla kun se oma barbitalo oli tehty pahvilaatikosta. Isä teki pahimmillaan kolmea eri työtä, äiti opiskeli, koska ei pystynyt enää tekemään sitä työtä mihin oli ammattikoulussa oppinsa saanut. Me elimme todella kädestä suuhun ja kun teini-iässä vihdoin sain ne kauan haaveilemani levikset, itkin onnesta.

Sama.

Jännä juttu, että toiset ovat köyhistä oloista, miten voikaan olla niin. Välillä miettii, miten ihmiset voivat olla näin uunoja kuin ap.

Riippuu tosi paljon perheen vanhempien asenteesta ja arvomaailmasta, ei välttämättä taloudellisesta köyhyydestä sinänsä. Jos on sosiaalisesti ja henkisesti köyhää, ei siinä rahakaan auta.

Olen syntynyt 1970-l lipulla ja meillä ainakin olisi kaiken järjen mukaan ollut varaa elää leveämminkin, molemmat vanhemmat ihan ok palkkaisissa töissä, mutta vanhemmat päättivät käyttää rahat toisin.

Ts. sen sijaan, että olisimme vaikkapa matkustelleet koko perhe ulkomailla tai lapsille olisi esimerkiksi ostettu uusia urheiluvälineitä tai vaatteita, isä laittoi rahat tupakkaan ja alkoholiin ja me lapset kärvisteltiin vanhoilla, väärän kokoisilla jämillä. Ei kauhean kaukaa liippaa jos mainitsen käpylehmillä leikkimisen. Mitään "turhaa" (eli lapsille ja lasten kehitykselle tärkeää) ei koskaan ostettu, meillä ei koskaan ollut mitään pelejä tai uusia leikkikaluja. Ei koskaan. Muistelisin että meillä lapsilla oli peräti kaksi kirjaa. Huikeaa!

Kuvottavaa kaikessa on, että isä vieläkin, eläkeikäisenä, leuhkii meidän aikuisten lastensa aikaan säästöillään ja isolla omaisuudella. Ei ihme että on säästöjä, kun hän ei niitä ainakaan omien kasvavien lapsiensa parhaaksi ikinä käyttänyt. Ihmetellä täytyy, miksi jotkut henkilöt edes saavat oikeuden saada lapsia kun eivät ole missään määrin sopivia vanhemmiksi.

Itse synnyin 80-luvun alussa. Lapsuus ja nuoruus meni laman syövereissä, niin kuin oikeastaan melkein kaikilla kaveriperheillä samassa pikkukaupungissa, jonka suurin työllistäjä oli sama talousvaikeuksissa ollut tehdas. Olihan näitä joitakin yksittäisiä rikkaita perheitä muksuineen meidänkin pikkukaupungissa, jotka ihmettelivät kun kavereilla ei ollut videonauhureita, kasettisoittimia tai nintendoja. "Ai sun äiti tekee sun nuket vaatteet? Mun on ainakin ostettu ihan kaupasta". Juu, onneks oli ompelutaitoinen äiti, joka ompeli sekä nuken vaatteet että korjaili ja suurensi ja muokkasi vanhoja vaatteita niin muksuilleen kuin itselleen. Kierrätetyt vaatteet olivat parhaimmat vaatteet. Joskus isosisko sai uudet vaatteet, joita sitten odotin innolla itselleni kunhan siskon kasvupyrähdys taas sai vauhtia. Jos oli rahaa vähän enemmän, niin sai silloin tällöin valita jälkkäriksi kaupasta makupalan. Jos ei ollut rahaa, niin sitten syötiin puuroa ja makaronivelliä iltapalaksi. Kaupassa aina erottikin siitä köyhien perheiden ja rikkaiden muksut, että köyhien muksut eivät ikinä jääneet rääkymään karkkihyllyille vaan kävelivät kiltisti ohi. Jos ei tarttunut mukaan jogurttia, niin siitä tiesi, että ei me nyt sitten ainakaan karkkiakaan saada.