Oletko naisten eliittiä (ekassa avioliitossa, naimisiin alle 30v, pari lasta). Miten olet onnisunut pitämään miehesi?
Kommentit (82)
Ottamatta kantaa eliittikeskusteluun, kerron, että en mä sitä miestä pidä, pidättele tai pitele. Ihan tuntuu omasta tahdostaan tuossa arkeani jakavan.
Olen toki eliittiä, joten vastailla pitää. Mutta ei ole kuin yksi lapsi. Toki tämän puutteen korvaa se, että olen varmistanut homman menemällä alle kolmikymppisenä naimisiin ja vieläpä kahdesti. Mikäs se kysymys olikaan?
:D tarkennahan kysymystä. Ei miestä pidetä, vaan parisuhde pysyy kasassa.
Mutta sanoisin, että päättäväisyyttä ja huomaavaisuutta tarvitaan ainakin rakkauden lisäksi.
Mä olen noita lueteltuja asioita, mutta mitään "naisten eliittiä" en ole. Ihan vaan nainen siinä missä muutkin :D
:D Taidan sitten kuulua. Itse tosin laskisin itseni enemmän eliitiksi mieluummin ihan oikeuden saavutusten perusteella, en avioliittoni. Toki uskon siihen, että suhteen eteen pitää tehdä töitä, mutta eivät kaikki miehetkään tee.
Ja miten olen onnistunut pitämään mieheni? Varmaan olemalla oma itseni, se johon mies alunperin rakastuikin. Pyrin toki huolehtimaan suhteestamme mahdollistamalla kahdenkeskistä aikaa ja runsaasti läheisyyttä.
Ekassa avioliitossa 20 vuotta ja on kaksi lasta.
Olemme onnistuneet pitämään toisemme suostumalla yhteiseen kasvuun, hyväksymällä sen, että aina ei olla kuin vastarakastuneet ja ymmärtämällä, että onni asuu allekirjoittaneen omassa päässä.
T. Eliittikumppani
En tiedä kuuluuko tänne. Olen alle 30v, eka avioliitto menossa, mutta parin lapsen sijasta mulla on kolme lasta!
Kuulun vielä hetken eliittiin. Olen 33v, naimisissa on oltu 7 vuotta, yhdessä 15 vuotta. Lapsia on kaksi, tosin olen raskaana, että tipun kesällä eliittiporukasta pois.
Alunperin olen rakastunut ja valinnut normaalin miehen. Olen varmaan itsekkin normaali nainen. Miehen, joka ei polta eikä juo. Käy töissä, ei ole mikään jännätyyppi vaan ihan tavallinen. Yhteinen talous, rahat, tavarat on ollut aina itsestään selvää. Ylipäänsä meidän elämä on ollut yhteenmuutosta lähtien yhteistä. Ei kuitenkaan olla kovin mustasukkaisia. On omia kavereita, harrastuksia ja menoja. Niille saa aina mennä, kun molemmilla kuitenkin perhe on automaattisesti ykkönen.
Ei meidän elämä ole aina yhtä linnunlaulua, mutta kyllä me yritetään pitää homma kasassa. Elämä ja parisuhde on enimmäkseen hyvää. :)
Ilmeisesti olen osannut valita miehen jota ei tarvitse pidellä. Enkä kyllä sellaiseen ryhtyisikään. Kyllä me ollaan yhdessä ihan vapaasta tahdostamme, molemmat.
Joo olen. En todellakaan tiedä olen ihan hirveän rasittava aina välillä. Mut niin on toi mieskin. Kai me ollaan vaan totuttu tähän. Mut seksi sujuu. :P
Taidan sitten olla ;)
Tosiaan molemmat tietää missä on ovi jos ei kelpaa. Olen myös sopivassa suhteessa kiva, fiksu ja hankala eli meillä on hauskaa yhdessä mutta minussa on vielä haastetta enkä ole mikään kynnymatto.
Ja olen tietysti alunperin valinnut miehekseni ja lasteni isäksi oikean ja kunnollisen miehen.
HEL-NYC kirjoitti:
:D Taidan sitten kuulua. Itse tosin laskisin itseni enemmän eliitiksi mieluummin ihan oikeuden saavutusten perusteella, en avioliittoni. Toki uskon siihen, että suhteen eteen pitää tehdä töitä, mutta eivät kaikki miehetkään tee.
Ja miten olen onnistunut pitämään mieheni? Varmaan olemalla oma itseni, se johon mies alunperin rakastuikin. Pyrin toki huolehtimaan suhteestamme mahdollistamalla kahdenkeskistä aikaa ja runsaasti läheisyyttä.
Ööö. Eiks sun mies oo jo monesti sua pettäny ja vähänaikaa sit oli kadoksissa ja löyty jostain mömmöissä? Niin no, eihän se susta tosiaan oo eronnut. Sitä vaan en ymmärrä mikset sä oo siitä. Mut huvinsa jokaisella.
Vierailija kirjoitti:
Eliittiä? Kuka tämän on määritellyt??
Ap koittaa kohottaa omaa itsetuntoaan. Ei oikeasti ole mitään eliittinaisia.
Olen valinnut hyvän miehen. Hän pitää huolta perheestään niin taloudellisesti kuin muutenkin (niin pidän tietysti minäkin).
Nainen 36-v, naimisissa reilu 10-v, kaksi (kohta 3) lasta.
Minäkin olen mennyt naimisiin kahdesti alle kolmekymppisenä, olenko tuplaeliittiä? Eka mies oli ihan priimaa, mutta liian kiltti minulle, joten pistin kiertoon ja hän löysikin aika pian itselleen sopivamman vaimon, jonka kanssa on vieläkin (erottiin jo vuonna 1993). Minulta meni useampi vuosi ennen kuin ymmärsin, minkälaisen miehen tarvitsen ja onneksi löysinkin sitten sellaisen, joka ei anna minun hyppiä silmille. Hänen kanssaan olen nyt kohta 17 vuotta ollut naimisissa.
Minulle on itsellenikin hieman mysteeri, miksi mies ei ole minua jättänyt. En koe kaikilla tavoilla ansaitsevani häntä, ehkä siksi kun en ole pärjännyt työelämässä? Se, että hän on pysynyt rinnallani on ehkä enemmän kiinni hänestä kuin minusta. Hän on sellainen vakaa kallio, joka ei pienestä hätkähdä. Ja kyllä me myös viihdymme toistemme seurassa, olemme oppineet sietämään toistemme virheitä ja puutteita.
Olen mieheni naisista ainoa, joka ei koskaan ole suostunut anaaliseksiin. Tämä on minua monesti mietityttänyt, että miksi hän meni naimisiin sen ainoan kanssa, joka ei tähän leikkiin suostu. Kaikki muut ennen minua olivat suostuneet.
Minulla on ihana, rakastava aviomies. Naimisiin menin 20- vuotiaana vuonna 2001, meillä on kaksi lasta (-11,-14). Huolehdimme parisuhteestamme, kunnioitamme toisiamme, arvostamme toisiamme niin sanoin kuin teoin.
Meidän suhde alkoi rakkautta ensisilmäyksellä- tyylillä ja sen jälkeen on vaan tahdottu. Vaikka välillä olis ollut paskaa, on vaan TAHDOTTU olla yhdessä siitä huolimatta ja sen yli.
Eli valitse kumppani sydämellä ja sen jälkeen lupaa tahtoa rakastaa häntä, myötä- ja vastamäessä....
Eliittiä ovat naiset, jotka synnyttävät 10-20 lasta. Heistä voi kehkeytyä suuria mitokondrioesiäitejä.
Vierailija kirjoitti:
Ottamatta kantaa eliittikeskusteluun, kerron, että en mä sitä miestä pidä, pidättele tai pitele. Ihan tuntuu omasta tahdostaan tuossa arkeani jakavan.
Se haluaa olla kanssani, koska meidän seksi on hyvää, arki sujuvaa ja olen hyvää keskusteluseuraa.
Toinen "eliittinainen"
Eliittivaimo täälläkin. Tosin lapset ovat syntyneet vasta, kun olen ollut yli 30 v ja lapsia on kolme, ei kaksi.
Miehen kanssa pärjää, kun ei jäkätä ja antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ja tekee sitten kuten parhaimmaksi näkee. Hyvää ruokaa, riittävästi lämpöä ja hellyyttä, välillä vähän tomerampaa rakastamista. Miehet on aika yksinkertaisia. Ihan kuin koirat: lepoa, leikkiä, virikkeitä, ruokaa ja unta. Hyvin on pärjätty.
Eliittiä? Kuka tämän on määritellyt??