Heti, kun lakkasin olemasta kynnysmatto

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä aloitin sanomaan mielipiteeni vaimolleni ja myös olemaan vastavuoroisesti hankala. Seurauksena vilkastui elämä makuukammarissa. Elämän paradokseja joiden logiikkaa ei pysty järjellä ymmärtämään.

Ei tossa ole mitään ihmeellistä! :D Kynnysmattomainen mies ei kiihota - sellaista ei voi kunnioittaa eikä katsoa ylöspäin. Hyvä että muutuit!

Totta. En mäkään tuntisi vetoa kynnysmattoon. Ei siis pidä alistaakaan, mutta täytyy kunnioittaa itseään, jotta muutkin kunnioittaisivat tasaveroisena.

Minulle suuttui vain se ihminen joka oli minua kynnysmattonaan pitänyt. Se olikin varmasti hänelle vaikea paikka. Oli tottunut pitämään minua terapeuttinaan ihan lapsuudestani asti. Kaatamaan kaiken pahan olonsa päälleni vaatien ehdotonta vaitiolovelvollisuutta. Kyllä kait se suututtaa kun hyvin opetettu kynnysmatto potkaisee takaisin eikä suostu enää kuuntelemaan niitä vuodatuksia.

Itsekin koin pitkään syyllisyydentunnetta kun sillä tavalla jätin vanhan äitini ilman ilmaista terapeuttia joka on aina saatavilla ilman ajanvarausta.

Pakko oli kuitenkin laittaa oma hyvinvointi etusijalle. En vaan enää jaksanut olla hänen kynnysmattonaan.

Nyt hän on leppynyt ja yrittää saada pikkuhiljaa hivutettua tilannetta entiselleen, mutta nyt osaan pistää stopin sille jo heti alkumetreillä. Ehkä vähän turhankin nopeasti. Hän on kuitenkin niin taitava manipuloimaan ihmisiä että en uskalla ottaa pientäkään riskiä hänen kanssaan.

Pidätkö puolesi nyt kaikessa etkä jousta pikkujutuissakaan

Minä olen kynnysmatto miehelleni. Välillä, kun olen pitänyt puoöiani, niin mies kokee mut joko etäiseksi tai riidanhaluiseksi. Vaikea löytää tasapainoa.

Tilanne on se että fiksut ja hyvän itsetunnon omaavat tietävät milloin joustetaan ja milloin ei.

Minä olen mattokauppias.

Vierailija kirjoitti:

En riitele yleensä kenenkään kanssa en vaikka sanoisin oman mielipiteeni. Kaikki eivät tietenkään suhtaudu siihen myönteisesti mutta ei minulla mielipiteeni takia ole aihetta heitä kohdella epäystävällisesti edes silloin kun he itse siihen sortuu. Enemmän olen huvittunut kun ystävällisyys lisää näiden kiukkuisten kiukkua edelleen.

Olen tämän kirjoittajan kanssa samaa mieltä. Toiset saavat olla toista mieltä minunkin kanssani en rupea heitä käännyttämään ja huvitun myöskin siitä jos vastapuoli rupeaa vänkäämään ja käännyttämään omaan mielipiteeseensä. Huvittuneisuus ja välinpitämättämyys saa tällaiset ihmiset raivon partaalle =D

Vierailija kirjoitti:

Olen havainnut riiteleväni paljon enemmän ihmisten kanssa. Tulee erimielisyyksiä ja sanaharkkaa.

Ennen ihmettelin, miten ihmisillä on aina jotain draamaa ja mistä ne muka edes riitelevät. Itse en koskaan tapellut kenenkään kanssa. Myötäilin vain ja tyydyin osaani, korkeintaan purnasin mielessäni. Nyt olen saanut kasailtua sen verran itsekunnioitusta, etten anna enää toisten hyväksikäyttää minua ja kävellä ylitseni. Ja kas, johan syntyy erimielisyyksiä kun en enää olekaan tossu. Uskallan sanoa eriävän mielipiteen kun syytä on, ja uskallan huomauttaa jos jonkun toiminnassa olisi parantamisen varaa. En haasta tietoisesti riitaa, mutta en suostu enää jäämään jalkoihin. Tämä ei ilmeisesti miellytä ihmisiä.

Oletteko huomanneet samaa?

Teillä kynnysmatoilla on sellainen ongelma, että olette padonneet passiivisaggressiivisesti sisäänne ne kaikki vuosikausia kestäneet epäreilut kohtaamiset, muistatte kaiken kuin norsut ja kun koittaa se päivä, että joko terapian tai itsetutkistelun tms.seurauksena vihdoin uskallatte sanoa ei, teette sen tökerösti, koska pelkäätte vimmatusti joutuvanne taas jyrätyksi. Teidän pitäisi älytä, että ei ole muiden ihmisten vika,että olette itse asettuneet kynnysmatoksi. Kanssaihmisille on aika raskasta, kun joku on yhtäkkiä täysin kyvytön kompromisseihin ja sopimaan asioista normaalisti. Moni ei oikeasti edes tajua, että jonkun psyyke hajoaa siitä, jos pyytää toista käyttämään vaikkapa kaupassa autolla.

Kerron esimerkin. Olen yrittänyt tsempata siskoa, mutta sisarussuhteemme ei ole oikein koskaan ollut tasavertainen, koska en voi puhua hänelle kuten kavereilleni, sillä sisko on erityisherkkä. Hän on saattanut luvata jotain vastoin tahtoaan, tätähän minä en siis ole voinut tietää, ettei hän halua oikeasti. Sitten hän peruu yhtäkkiä lupauksensa vedoten masennukseen.Minulle tästä on koitunut harmia vuosien aikana niin, että nykyään pitää olla aina varasuunnitelma, jos jotain sovitaan.

Hän on nyt terapiasta saanut ohjeita, ettei pidä tehdä MITÄÄN, mikä ei hyvältä tunnu tai mikä aiheuttaa jotain muuta, kuin posiitivista tunnetta.

Tämä on aiheuttanut sen, että jos minä haluaisin vaikka mennä käymään hän ei ota minua vastaan, koska haluaa kuunnella musiikkia, ja juuri sillä hetkellä hän ei halua tehdä muuta. Hän ei vastaa ystävälleen puhelimeen, koska ei halua kuulla mitään negatiivista tai kuunnella ystävän ongelmia.

Oikeastaan kaikki tilanteet missä joku pyytää tai odottaa jotain häneltä, hän sanoo sille ei, jopa ennakoivasti. Sisareni on lakannut tekemästä kompromisseja kokonaan ja elää tällä hetkellä elämää, missä ei ole kohta yhtään ystävää häiritsemässä.

Sisareni asuu onnenkuplassa ja terapeutti oikeasti kannustaa häntä yksinäisyyteen. Tottakai haitalliset ihmissuhteet on hyvä katkaista, mutta kun ylikiltti sitten pyristelee verkostaan eroon, tuntuvat nämä ylireagoivan kaikkeen.

Ihmissuhteissa pitää antaa aidosti ja olla vuorovaikutuksessa, minä ainakin autan ystäviäni mielelläni ja olen vuosien saatossa antanut siskolleni rahaa, aikaa, kyydinnyt tätä paikkoihin ja tiedostanut, että sisareni on herkkä ja sairastaa masennusta. Nyt kun hän on toipunut masennuksesta olen odottanut, että välillemme kehkeytyy vihdoin vuorovaikutussuhde ja aito sisaruussuhde, missä voimme turvautua toinen toisiimme. Sisareni ei kuitenkaan halua sellaista, hän haluaa tänä päivänä tehdä kaiken oman mielensä mukaan.

Sehän passaa, mutta sitten on oikeastaan turha odottaa, että ystävät ja läheiset pysyvät rinnalla kovin kauaa. Itse ainakin parhaiden ystävieni kanssa arvostan juuri sitä, että jos minä teen toiselle, hän tekee myös minulle.Se mitä teidän ylikilttien ihmisten tulisi tehdä, niin lakata tuijottamasta omaan napaanne. On tosi kurjaa, että olette auttaneet ihmisiä paljon saamatta siitä itse lainkaan nautintoa. Minä ainakin nautin ystävien auttamisesta ja hyvän mielen tuottamisesta, jo pikkulapsena halusin eniten ostella lahjoja muille ja säästin joululahjarahaa pitkään.

Kuulostaa vaan tosi itsekkäältä, että näette itsenne uhrina vaikka tosiasiassa olette itse aika itsekkäitä.

Vierailija kirjoitti:

Pidätkö puolesi nyt kaikessa etkä jousta pikkujutuissakaan

Tämä. Läheisiriippuvainen mieheni sai terapiasta sellaista buustia egoonsa, että nykyisin kotirauha järkkyy siitäkin, kun pyydän häntä vaihtamaan palaneen kattovalon."Miksi sinä et voi sitä tehdä?" Oikeastaan ihan sama mitä häneltä toivoo, vastaus on sama: Miksi pyydät minulta, etkö itse osaa?" Arkemme on miehen terapian jälkeen helvettiä, koska hän ei tee enää kompromisseja. Esimerkiksi ilmoittautui nyt omatoimisesti johonkin joka sunnuntaiseen aikuisten tekniikkauimakouluun ja kertoi tästä viestillä tunti ennen treenejä. :D Kysyin, että kauan tämä uimakerho jatkuu niin kuulema koko loppuvuoden. "Eli perheemme loppuvuoden sunnuntait on nyt sitten iskän uimakoulua, niinkö?"- ARVASIN että kun teen jotain omaa, sulla on tarve kontrolloida heti. * kielii terapeutille*

Olen jo vuosia toivonut, että mies aloittaisi jonkin harrastuksen mutta sen sijaan bongaan sen jatkuvasti huoltamasta mun autoa, hääräämästä mulle kuuluvien asioiden kimpusta, se ajaa vaikka kesken työpäivän ruokakauppaan jos laitan viestin,että tänään pitää muistaa käydä ruokakaupassa. Läheisriippuvainen ihminen on tottunut saamaan rakkautta vaan tekemällä överisti asioita ja syyttää sitten läheisiään, kun ei voi hyvin.

Oikeasti, eikö ne siellä terapiassa tosiaan neuvo kohtuullistamaan näitä neuvoja ja soveltamaan arkeen? On ihan absurdia,että lapsiperheessä on nyt isukki joka tekee mitä lystää, koska on omaksunut vinksahtaneen minäkuvan lapsuuden alkoholistiperheessä ja hakee oikeutta touhuta mitä tahansa, koska tahansa. Se mikä tässä on paradoksaalisinta, että vanhempansa jotka ovat poikansa traumatisoineet ovat ulkopuolella tästä egon kasvatuksesta.

Hän käytännössä siis purkaa kaikki patoutumat minuun ja lapsiin, eikä edelleenkään kohtaa vanhempiaan vaan tekee edelleen kaiken, mitä alkkisvanhempansa tältä pyytävät.

Mä en itse tiedä kuinka kauan jaksan katsella tätä kynnysmaton muuttumista piikkimatoksi, mahdotonta sellaisen kanssa on elää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen havainnut riiteleväni paljon enemmän ihmisten kanssa. Tulee erimielisyyksiä ja sanaharkkaa.

Ennen ihmettelin, miten ihmisillä on aina jotain draamaa ja mistä ne muka edes riitelevät. Itse en koskaan tapellut kenenkään kanssa. Myötäilin vain ja tyydyin osaani, korkeintaan purnasin mielessäni. Nyt olen saanut kasailtua sen verran itsekunnioitusta, etten anna enää toisten hyväksikäyttää minua ja kävellä ylitseni. Ja kas, johan syntyy erimielisyyksiä kun en enää olekaan tossu. Uskallan sanoa eriävän mielipiteen kun syytä on, ja uskallan huomauttaa jos jonkun toiminnassa olisi parantamisen varaa. En haasta tietoisesti riitaa, mutta en suostu enää jäämään jalkoihin. Tämä ei ilmeisesti miellytä ihmisiä.

Oletteko huomanneet samaa?

Teillä kynnysmatoilla on sellainen ongelma, että olette padonneet passiivisaggressiivisesti sisäänne ne kaikki vuosikausia kestäneet epäreilut kohtaamiset, muistatte kaiken kuin norsut ja kun koittaa se päivä, että joko terapian tai itsetutkistelun tms.seurauksena vihdoin uskallatte sanoa ei, teette sen tökerösti, koska pelkäätte vimmatusti joutuvanne taas jyrätyksi. Teidän pitäisi älytä, että ei ole muiden ihmisten vika,että olette itse asettuneet kynnysmatoksi. Kanssaihmisille on aika raskasta, kun joku on yhtäkkiä täysin kyvytön kompromisseihin ja sopimaan asioista normaalisti. Moni ei oikeasti edes tajua, että jonkun psyyke hajoaa siitä, jos pyytää toista käyttämään vaikkapa kaupassa autolla.

Kerron esimerkin. Olen yrittänyt tsempata siskoa, mutta sisarussuhteemme ei ole oikein koskaan ollut tasavertainen, koska en voi puhua hänelle kuten kavereilleni, sillä sisko on erityisherkkä. Hän on saattanut luvata jotain vastoin tahtoaan, tätähän minä en siis ole voinut tietää, ettei hän halua oikeasti. Sitten hän peruu yhtäkkiä lupauksensa vedoten masennukseen.Minulle tästä on koitunut harmia vuosien aikana niin, että nykyään pitää olla aina varasuunnitelma, jos jotain sovitaan.

Hän on nyt terapiasta saanut ohjeita, ettei pidä tehdä MITÄÄN, mikä ei hyvältä tunnu tai mikä aiheuttaa jotain muuta, kuin posiitivista tunnetta.

Tämä on aiheuttanut sen, että jos minä haluaisin vaikka mennä käymään hän ei ota minua vastaan, koska haluaa kuunnella musiikkia, ja juuri sillä hetkellä hän ei halua tehdä muuta. Hän ei vastaa ystävälleen puhelimeen, koska ei halua kuulla mitään negatiivista tai kuunnella ystävän ongelmia.

Oikeastaan kaikki tilanteet missä joku pyytää tai odottaa jotain häneltä, hän sanoo sille ei, jopa ennakoivasti. Sisareni on lakannut tekemästä kompromisseja kokonaan ja elää tällä hetkellä elämää, missä ei ole kohta yhtään ystävää häiritsemässä.

Sisareni asuu onnenkuplassa ja terapeutti oikeasti kannustaa häntä yksinäisyyteen. Tottakai haitalliset ihmissuhteet on hyvä katkaista, mutta kun ylikiltti sitten pyristelee verkostaan eroon, tuntuvat nämä ylireagoivan kaikkeen.

Ihmissuhteissa pitää antaa aidosti ja olla vuorovaikutuksessa, minä ainakin autan ystäviäni mielelläni ja olen vuosien saatossa antanut siskolleni rahaa, aikaa, kyydinnyt tätä paikkoihin ja tiedostanut, että sisareni on herkkä ja sairastaa masennusta. Nyt kun hän on toipunut masennuksesta olen odottanut, että välillemme kehkeytyy vihdoin vuorovaikutussuhde ja aito sisaruussuhde, missä voimme turvautua toinen toisiimme. Sisareni ei kuitenkaan halua sellaista, hän haluaa tänä päivänä tehdä kaiken oman mielensä mukaan.

Sehän passaa, mutta sitten on oikeastaan turha odottaa, että ystävät ja läheiset pysyvät rinnalla kovin kauaa. Itse ainakin parhaiden ystävieni kanssa arvostan juuri sitä, että jos minä teen toiselle, hän tekee myös minulle.Se mitä teidän ylikilttien ihmisten tulisi tehdä, niin lakata tuijottamasta omaan napaanne. On tosi kurjaa, että olette auttaneet ihmisiä paljon saamatta siitä itse lainkaan nautintoa. Minä ainakin nautin ystävien auttamisesta ja hyvän mielen tuottamisesta, jo pikkulapsena halusin eniten ostella lahjoja muille ja säästin joululahjarahaa pitkään.

Kuulostaa vaan tosi itsekkäältä, että näette itsenne uhrina vaikka tosiasiassa olette itse aika itsekkäitä.

Esittelet periaatteesi niin kattavasti, että ymmärrän sisaruksesi etäisyyden kaipuun. Näkee selvästi että et kykene ymmärtämään sisarustasi.

Että sisaruksesi voisi rakentaa suhteen sinuun uudestaan häntä tyydyttävällä tavalla sinun pitäisi ensimmäiseksi lopettaa kaikenlainen pyytäminen ja vaatimukset häneltä. Näyttää toisin siltä että et kykene tähän, varsinkaan koska olen aistivinani että oikeassa olon tarpeesi on korkea ja varmaan et kykene olemaan nälvimättä sisarustasi tämänkään takia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pidätkö puolesi nyt kaikessa etkä jousta pikkujutuissakaan

Tämä. Läheisiriippuvainen mieheni sai terapiasta sellaista buustia egoonsa, että nykyisin kotirauha järkkyy siitäkin, kun pyydän häntä vaihtamaan palaneen kattovalon."Miksi sinä et voi sitä tehdä?" Oikeastaan ihan sama mitä häneltä toivoo, vastaus on sama: Miksi pyydät minulta, etkö itse osaa?" Arkemme on miehen terapian jälkeen helvettiä, koska hän ei tee enää kompromisseja. Esimerkiksi ilmoittautui nyt omatoimisesti johonkin joka sunnuntaiseen aikuisten tekniikkauimakouluun ja kertoi tästä viestillä tunti ennen treenejä. :D Kysyin, että kauan tämä uimakerho jatkuu niin kuulema koko loppuvuoden. "Eli perheemme loppuvuoden sunnuntait on nyt sitten iskän uimakoulua, niinkö?"- ARVASIN että kun teen jotain omaa, sulla on tarve kontrolloida heti. * kielii terapeutille*

Olen jo vuosia toivonut, että mies aloittaisi jonkin harrastuksen mutta sen sijaan bongaan sen jatkuvasti huoltamasta mun autoa, hääräämästä mulle kuuluvien asioiden kimpusta, se ajaa vaikka kesken työpäivän ruokakauppaan jos laitan viestin,että tänään pitää muistaa käydä ruokakaupassa. Läheisriippuvainen ihminen on tottunut saamaan rakkautta vaan tekemällä överisti asioita ja syyttää sitten läheisiään, kun ei voi hyvin.

Oikeasti, eikö ne siellä terapiassa tosiaan neuvo kohtuullistamaan näitä neuvoja ja soveltamaan arkeen? On ihan absurdia,että lapsiperheessä on nyt isukki joka tekee mitä lystää, koska on omaksunut vinksahtaneen minäkuvan lapsuuden alkoholistiperheessä ja hakee oikeutta touhuta mitä tahansa, koska tahansa. Se mikä tässä on paradoksaalisinta, että vanhempansa jotka ovat poikansa traumatisoineet ovat ulkopuolella tästä egon kasvatuksesta.

Hän käytännössä siis purkaa kaikki patoutumat minuun ja lapsiin, eikä edelleenkään kohtaa vanhempiaan vaan tekee edelleen kaiken, mitä alkkisvanhempansa tältä pyytävät.

Mä en itse tiedä kuinka kauan jaksan katsella tätä kynnysmaton muuttumista piikkimatoksi, mahdotonta sellaisen kanssa on elää.

Ja "alkkisvanhemmat" on sinun taikasanasi. 

On tosi rasittava sellainen ihminen joka ei osaa spakettia siivilöidä ilman että pitää kokea teennäistä yhteisöllisyyttä että toinen pitää siivilää. 

Lamput vaihtaa se joka näkee asian tarpelliseksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen havainnut riiteleväni paljon enemmän ihmisten kanssa. Tulee erimielisyyksiä ja sanaharkkaa.

Ennen ihmettelin, miten ihmisillä on aina jotain draamaa ja mistä ne muka edes riitelevät. Itse en koskaan tapellut kenenkään kanssa. Myötäilin vain ja tyydyin osaani, korkeintaan purnasin mielessäni. Nyt olen saanut kasailtua sen verran itsekunnioitusta, etten anna enää toisten hyväksikäyttää minua ja kävellä ylitseni. Ja kas, johan syntyy erimielisyyksiä kun en enää olekaan tossu. Uskallan sanoa eriävän mielipiteen kun syytä on, ja uskallan huomauttaa jos jonkun toiminnassa olisi parantamisen varaa. En haasta tietoisesti riitaa, mutta en suostu enää jäämään jalkoihin. Tämä ei ilmeisesti miellytä ihmisiä.

Oletteko huomanneet samaa?

Teillä kynnysmatoilla on sellainen ongelma, että olette padonneet passiivisaggressiivisesti sisäänne ne kaikki vuosikausia kestäneet epäreilut kohtaamiset, muistatte kaiken kuin norsut ja kun koittaa se päivä, että joko terapian tai itsetutkistelun tms.seurauksena vihdoin uskallatte sanoa ei, teette sen tökerösti, koska pelkäätte vimmatusti joutuvanne taas jyrätyksi. Teidän pitäisi älytä, että ei ole muiden ihmisten vika,että olette itse asettuneet kynnysmatoksi. Kanssaihmisille on aika raskasta, kun joku on yhtäkkiä täysin kyvytön kompromisseihin ja sopimaan asioista normaalisti. Moni ei oikeasti edes tajua, että jonkun psyyke hajoaa siitä, jos pyytää toista käyttämään vaikkapa kaupassa autolla.

Kerron esimerkin. Olen yrittänyt tsempata siskoa, mutta sisarussuhteemme ei ole oikein koskaan ollut tasavertainen, koska en voi puhua hänelle kuten kavereilleni, sillä sisko on erityisherkkä. Hän on saattanut luvata jotain vastoin tahtoaan, tätähän minä en siis ole voinut tietää, ettei hän halua oikeasti. Sitten hän peruu yhtäkkiä lupauksensa vedoten masennukseen.Minulle tästä on koitunut harmia vuosien aikana niin, että nykyään pitää olla aina varasuunnitelma, jos jotain sovitaan.

Hän on nyt terapiasta saanut ohjeita, ettei pidä tehdä MITÄÄN, mikä ei hyvältä tunnu tai mikä aiheuttaa jotain muuta, kuin posiitivista tunnetta.

Tämä on aiheuttanut sen, että jos minä haluaisin vaikka mennä käymään hän ei ota minua vastaan, koska haluaa kuunnella musiikkia, ja juuri sillä hetkellä hän ei halua tehdä muuta. Hän ei vastaa ystävälleen puhelimeen, koska ei halua kuulla mitään negatiivista tai kuunnella ystävän ongelmia.

Oikeastaan kaikki tilanteet missä joku pyytää tai odottaa jotain häneltä, hän sanoo sille ei, jopa ennakoivasti. Sisareni on lakannut tekemästä kompromisseja kokonaan ja elää tällä hetkellä elämää, missä ei ole kohta yhtään ystävää häiritsemässä.

Sisareni asuu onnenkuplassa ja terapeutti oikeasti kannustaa häntä yksinäisyyteen. Tottakai haitalliset ihmissuhteet on hyvä katkaista, mutta kun ylikiltti sitten pyristelee verkostaan eroon, tuntuvat nämä ylireagoivan kaikkeen.

Ihmissuhteissa pitää antaa aidosti ja olla vuorovaikutuksessa, minä ainakin autan ystäviäni mielelläni ja olen vuosien saatossa antanut siskolleni rahaa, aikaa, kyydinnyt tätä paikkoihin ja tiedostanut, että sisareni on herkkä ja sairastaa masennusta. Nyt kun hän on toipunut masennuksesta olen odottanut, että välillemme kehkeytyy vihdoin vuorovaikutussuhde ja aito sisaruussuhde, missä voimme turvautua toinen toisiimme. Sisareni ei kuitenkaan halua sellaista, hän haluaa tänä päivänä tehdä kaiken oman mielensä mukaan.

Sehän passaa, mutta sitten on oikeastaan turha odottaa, että ystävät ja läheiset pysyvät rinnalla kovin kauaa. Itse ainakin parhaiden ystävieni kanssa arvostan juuri sitä, että jos minä teen toiselle, hän tekee myös minulle.Se mitä teidän ylikilttien ihmisten tulisi tehdä, niin lakata tuijottamasta omaan napaanne. On tosi kurjaa, että olette auttaneet ihmisiä paljon saamatta siitä itse lainkaan nautintoa. Minä ainakin nautin ystävien auttamisesta ja hyvän mielen tuottamisesta, jo pikkulapsena halusin eniten ostella lahjoja muille ja säästin joululahjarahaa pitkään.

Kuulostaa vaan tosi itsekkäältä, että näette itsenne uhrina vaikka tosiasiassa olette itse aika itsekkäitä.

Esittelet periaatteesi niin kattavasti, että ymmärrän sisaruksesi etäisyyden kaipuun. Näkee selvästi että et kykene ymmärtämään sisarustasi.

Että sisaruksesi voisi rakentaa suhteen sinuun uudestaan häntä tyydyttävällä tavalla sinun pitäisi ensimmäiseksi lopettaa kaikenlainen pyytäminen ja vaatimukset häneltä. Näyttää toisin siltä että et kykene tähän, varsinkaan koska olen aistivinani että oikeassa olon tarpeesi on korkea ja varmaan et kykene olemaan nälvimättä sisarustasi tämänkään takia.

Ymmärrätkö itse,  että juuri tuo on se ongelma? En kestä itsekkäitä ihmisiä enkä etenkään sitä, että kaikki pyörii yhden ihmisen ympärillä, vuorovaikutus on kaikkien toimivien ihmissuhteiden edellytys. On täysin normaalia haluta ottaa etäisyyttä ihmiseen, jonka kanssa mikään normaali kanssakäyminen ei onnistu ilman kauheaa vääntämistä, juuri sen takia en pidä yhteyttä siskooni.

Ja jos haluan mennä ystäväni luokse kylään ja tämä toistuvasti torjuu tulemiseni vedoten naurettaviin syihin, niin todellakin saa jäädä yksin kuuntelemaan sitä musiikkia. On aivan turha odottaa,että läheiset jaksavat kulkea rinnalla jos itse ei ole kykenevä antamaan mitään itsestään.

Erityisherkät ihmiset ovat kuin jotain hemmoteltuja prinsessoja, joiden ympärillä kaikkien pitää hipsutella ja kaikki pitää tehdä kauhean hankalaksi. Absurdia kyllä, sitten nämä kovasti haukkuvat muita ihmisiä itsekkäiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pidätkö puolesi nyt kaikessa etkä jousta pikkujutuissakaan

Tämä. Läheisiriippuvainen mieheni sai terapiasta sellaista buustia egoonsa, että nykyisin kotirauha järkkyy siitäkin, kun pyydän häntä vaihtamaan palaneen kattovalon."Miksi sinä et voi sitä tehdä?" Oikeastaan ihan sama mitä häneltä toivoo, vastaus on sama: Miksi pyydät minulta, etkö itse osaa?" Arkemme on miehen terapian jälkeen helvettiä, koska hän ei tee enää kompromisseja. Esimerkiksi ilmoittautui nyt omatoimisesti johonkin joka sunnuntaiseen aikuisten tekniikkauimakouluun ja kertoi tästä viestillä tunti ennen treenejä. :D Kysyin, että kauan tämä uimakerho jatkuu niin kuulema koko loppuvuoden. "Eli perheemme loppuvuoden sunnuntait on nyt sitten iskän uimakoulua, niinkö?"- ARVASIN että kun teen jotain omaa, sulla on tarve kontrolloida heti. * kielii terapeutille*

Olen jo vuosia toivonut, että mies aloittaisi jonkin harrastuksen mutta sen sijaan bongaan sen jatkuvasti huoltamasta mun autoa, hääräämästä mulle kuuluvien asioiden kimpusta, se ajaa vaikka kesken työpäivän ruokakauppaan jos laitan viestin,että tänään pitää muistaa käydä ruokakaupassa. Läheisriippuvainen ihminen on tottunut saamaan rakkautta vaan tekemällä överisti asioita ja syyttää sitten läheisiään, kun ei voi hyvin.

Oikeasti, eikö ne siellä terapiassa tosiaan neuvo kohtuullistamaan näitä neuvoja ja soveltamaan arkeen? On ihan absurdia,että lapsiperheessä on nyt isukki joka tekee mitä lystää, koska on omaksunut vinksahtaneen minäkuvan lapsuuden alkoholistiperheessä ja hakee oikeutta touhuta mitä tahansa, koska tahansa. Se mikä tässä on paradoksaalisinta, että vanhempansa jotka ovat poikansa traumatisoineet ovat ulkopuolella tästä egon kasvatuksesta.

Hän käytännössä siis purkaa kaikki patoutumat minuun ja lapsiin, eikä edelleenkään kohtaa vanhempiaan vaan tekee edelleen kaiken, mitä alkkisvanhempansa tältä pyytävät.

Mä en itse tiedä kuinka kauan jaksan katsella tätä kynnysmaton muuttumista piikkimatoksi, mahdotonta sellaisen kanssa on elää.

Ja "alkkisvanhemmat" on sinun taikasanasi. 

On tosi rasittava sellainen ihminen joka ei osaa spakettia siivilöidä ilman että pitää kokea teennäistä yhteisöllisyyttä että toinen pitää siivilää. 

Lamput vaihtaa se joka näkee asian tarpelliseksi.

Sama Suomeksi, kiitos?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen havainnut riiteleväni paljon enemmän ihmisten kanssa. Tulee erimielisyyksiä ja sanaharkkaa.

Ennen ihmettelin, miten ihmisillä on aina jotain draamaa ja mistä ne muka edes riitelevät. Itse en koskaan tapellut kenenkään kanssa. Myötäilin vain ja tyydyin osaani, korkeintaan purnasin mielessäni. Nyt olen saanut kasailtua sen verran itsekunnioitusta, etten anna enää toisten hyväksikäyttää minua ja kävellä ylitseni. Ja kas, johan syntyy erimielisyyksiä kun en enää olekaan tossu. Uskallan sanoa eriävän mielipiteen kun syytä on, ja uskallan huomauttaa jos jonkun toiminnassa olisi parantamisen varaa. En haasta tietoisesti riitaa, mutta en suostu enää jäämään jalkoihin. Tämä ei ilmeisesti miellytä ihmisiä.

Oletteko huomanneet samaa?

Teillä kynnysmatoilla on sellainen ongelma, että olette padonneet passiivisaggressiivisesti sisäänne ne kaikki vuosikausia kestäneet epäreilut kohtaamiset, muistatte kaiken kuin norsut ja kun koittaa se päivä, että joko terapian tai itsetutkistelun tms.seurauksena vihdoin uskallatte sanoa ei, teette sen tökerösti, koska pelkäätte vimmatusti joutuvanne taas jyrätyksi. Teidän pitäisi älytä, että ei ole muiden ihmisten vika,että olette itse asettuneet kynnysmatoksi. Kanssaihmisille on aika raskasta, kun joku on yhtäkkiä täysin kyvytön kompromisseihin ja sopimaan asioista normaalisti. Moni ei oikeasti edes tajua, että jonkun psyyke hajoaa siitä, jos pyytää toista käyttämään vaikkapa kaupassa autolla.

Kerron esimerkin. Olen yrittänyt tsempata siskoa, mutta sisarussuhteemme ei ole oikein koskaan ollut tasavertainen, koska en voi puhua hänelle kuten kavereilleni, sillä sisko on erityisherkkä. Hän on saattanut luvata jotain vastoin tahtoaan, tätähän minä en siis ole voinut tietää, ettei hän halua oikeasti. Sitten hän peruu yhtäkkiä lupauksensa vedoten masennukseen.Minulle tästä on koitunut harmia vuosien aikana niin, että nykyään pitää olla aina varasuunnitelma, jos jotain sovitaan.

Hän on nyt terapiasta saanut ohjeita, ettei pidä tehdä MITÄÄN, mikä ei hyvältä tunnu tai mikä aiheuttaa jotain muuta, kuin posiitivista tunnetta.

Tämä on aiheuttanut sen, että jos minä haluaisin vaikka mennä käymään hän ei ota minua vastaan, koska haluaa kuunnella musiikkia, ja juuri sillä hetkellä hän ei halua tehdä muuta. Hän ei vastaa ystävälleen puhelimeen, koska ei halua kuulla mitään negatiivista tai kuunnella ystävän ongelmia.

Oikeastaan kaikki tilanteet missä joku pyytää tai odottaa jotain häneltä, hän sanoo sille ei, jopa ennakoivasti. Sisareni on lakannut tekemästä kompromisseja kokonaan ja elää tällä hetkellä elämää, missä ei ole kohta yhtään ystävää häiritsemässä.

Sisareni asuu onnenkuplassa ja terapeutti oikeasti kannustaa häntä yksinäisyyteen. Tottakai haitalliset ihmissuhteet on hyvä katkaista, mutta kun ylikiltti sitten pyristelee verkostaan eroon, tuntuvat nämä ylireagoivan kaikkeen.

Ihmissuhteissa pitää antaa aidosti ja olla vuorovaikutuksessa, minä ainakin autan ystäviäni mielelläni ja olen vuosien saatossa antanut siskolleni rahaa, aikaa, kyydinnyt tätä paikkoihin ja tiedostanut, että sisareni on herkkä ja sairastaa masennusta. Nyt kun hän on toipunut masennuksesta olen odottanut, että välillemme kehkeytyy vihdoin vuorovaikutussuhde ja aito sisaruussuhde, missä voimme turvautua toinen toisiimme. Sisareni ei kuitenkaan halua sellaista, hän haluaa tänä päivänä tehdä kaiken oman mielensä mukaan.

Sehän passaa, mutta sitten on oikeastaan turha odottaa, että ystävät ja läheiset pysyvät rinnalla kovin kauaa. Itse ainakin parhaiden ystävieni kanssa arvostan juuri sitä, että jos minä teen toiselle, hän tekee myös minulle.Se mitä teidän ylikilttien ihmisten tulisi tehdä, niin lakata tuijottamasta omaan napaanne. On tosi kurjaa, että olette auttaneet ihmisiä paljon saamatta siitä itse lainkaan nautintoa. Minä ainakin nautin ystävien auttamisesta ja hyvän mielen tuottamisesta, jo pikkulapsena halusin eniten ostella lahjoja muille ja säästin joululahjarahaa pitkään.

Kuulostaa vaan tosi itsekkäältä, että näette itsenne uhrina vaikka tosiasiassa olette itse aika itsekkäitä.

Jopas teet yleistyksiä vain siskosi perusteella.

Minä en ole passiivis-aggressiivinen vaan mieheni on. Eli jos olenkin omaa mieltäni ja pidän puoleni ja laitankin eri vaatteen, kuin mitä hän neuvoo, niin hän alkaa mököttää ja tulee riitaa.

Vierailija kirjoitti:

Hyvä homma, mutta muista ettet mene kuitenkaan liiallisuuksiin.

Useamman entisen tossukan olen tuntenut, joista tuli suorastaan ilkeitä kun päättivät etteivät ole enää tossukoita, eli menivät sitten sinne toiseen ääripäähän. Aina ei voi olla suunapäänä ja käyttäytyä hyökkäävästi muita kohtaan eikä kaikkea tarvitse kommentoida vaikkei tossukka olisikaan. Ihminen joka on vuosikymmeniä ollut tossukka ei osaa olla luontevasti epä-tossukka, joten alkuun miettisin hyvin tarkkaan muiden reaktioita ja että oliko se ihan perusteltua ja pitäisikö itse kuitenkin hieman pehmentää ulosantiaan.

Usein menee niin, että ihminen jolla on huono itsetunto on tossukka, päättää ettei ole enää tossukka, mutta se huono itsetunto ei muutu siitä miksikään, tilanne johtaa siihen, että se ihminen kylvää kauhua ja huonoa oloa ympärilleen, koska kuvittelee että on nyt sitten joku maailman vahvin nalle eikä mikään satuta, pettyy kun satuttaakin ja päättää toimia anti-tossukkamaisesti ennenkuin kukaan ehtii satuttaa. Tällainen ihminen muuttuu hirviöksi eikä hänestä pidetä, huomauttelee joka asiasta ilkeään sävyyn, korostaa omaa paremmuuttaan ja omia oikeuksiaan/mielipiteitään eikä kuuntele muita.

Joten tutki itseäsi kriittisesti aloittaja, onko mennyt överiksi? Kuulostaa nimittäin siltä, en minä ainakaan riitele jatkuvasti ihmisten kanssa vaikka puoleni pidänkin.

Mäkin tunnen kaksi tossukkaa, joista tuli kammottavia sen jälkeen, kun menivät toiseen ääripäähän itsetunnossa. Kumpikaan ei ole normaalia, eikä kummallakaan tavalla onnistu ihmissuhteissa. Tuo maailman vahvin nalle-vertaus on loistava, ja läheisestäni tuli suorastaan inhottava, kun hän opetteli maagisen ei-sanan. Ihan kaikenlainen vuorovaikutus tyssäsi ja sitten tiputtelee kommenttejaan kuin ulkoaopeteltuja mantrojaan ja toitottaa, miten jokainen on vastuussa hyvinvoinnistaan.

Esimerkiksi jos ystävä soittaa, että ei ole lainkaan rahaa ruokaan ja tilipäivä viikon päästä, niin ei suostu lainaamaan rahaa edes kahta euroa, koska ei halua tulla hyväksi käytetyksi. Sitten soittelee henkipatolleen ja haluaa komppia sieltä suunnalta,että teinhän nyt oikein kun en avannut ovea kaverilleni, joka olisi vain kuitenkin tullut luokseni pyytämään jotain?

Myös minä olen kuunnellut puhelimessa kun hän kertoo näitä tarinoita siitä, miten on vaan tylysti jättänyt ystävän matkasta sen takia, kun tämä ei ole jättänyt hänelle tyhjiä pulloja "emännän palkaksi" kotibileiden jälkeen. :D Syyt katkaista ihmissuhteita ovat jotenkin naurettavia, liioiteltuja.

Ja tätä tossukkaa siis itseään autettu elämänsä aikana aivan hemmetisti, kaikella mahdollisella tavalla. Ei vaan koskaan tule ymmärtämään sitä puolta vaan näkee itsensä aina vaan uhrina tai hyväksikäytettynä ja on kasvattanut suojakuoren, ja pyrkii nykyisin jyräämään kaikkien muiden toiveet ja pyynnöt.

Kynnysmattokokemus taitaa olla aika subjektiivinen eri ihmisillä. Kaverini kokee oikeuksiensa tulevan loukatuksi, jos pyydän hänen toimivan helmikuussa viikon ajan VARAhoitajana lemmikilleni, eli jos ihminen joka hoitaa lemmikkiäni jostain syystä joutuu sairaalaan yms. muuta epätodennäköistä, että kaverini voisi teoriassa olla tavoitettavissa. Tästä pyynnöstä tuli niin suuri ahdistus koska hän ei nykyisin voi eikä halua sitoutua MIHINKÄÄN, koska haluaa pidättää itsellään oikeuden muuttaa mielensä. :D

Kun sitten muistutin niistä lukuisista kerroista viime vuosien aikana kun olen ollut häntä auttamassa ja nostamassa jaloilleen, auttanut muutoissa ja kuljettanut hänen lemmikkiään 100km päähän lemmikkihoitolaan yms.yms.. niin olen ihmishirviö, joka pyrkii vaan hyötymään hänen kiltteydestään. Itse en aidosti ole koskaan ollut se osapuoli joka nauttii hänen kiltteydestään, vaan se joka kuuntelee ja on olkapäänä, kun hänen muut ystävänsä kuppaavat häntä eri tavoin.

Traagista, että kun nämä ylikiltit sitten löytävät itsetuntonsa, heitetään romukoppaan kaikki sellaisetkin ihmiset, jotka olivat ainoita auttamassa.. Olen nyt ymmärtänyt, että minun roolini on tukea ja auttaa, mutta ystäväni ei tule koskaan olemaan se, joka tukee ja auttaa minua.  En saa pyytää mitään tai toivoa vuorovaikutusta, koska hän ei sellaiseen normaaliin kanssakäymiseen kykene.

Vierailija kirjoitti:

Täysin saman asian olen huomannut. Ennen luulin olevani vain niin mukava ja tulevani kaikkien kanssa toimeen, vaikka käytös itseäni kohtaan olisikin ollut törkeää. Olkia kohauttmalla hyväksyin kaiken. Mutta nyt, kun olen alkanut tiedostaa, että "kaikkien kanssa toimeen tuleminen" onkin ollut kynnysmattoilua..niin kamssakäymimen onkin hieman erilaista.

Se on ihanan vapauttava tunne, kun tämän tajuaa.

Sosiaalinen henkilö välttää konflikteja ja pyrkkii myötäilemään ja hakemaan sopuratkasuita ja kompromisseja. Jos alkaa hankalaksi ja epäsosiaaliseksi niin sitten saa riidellä kaikkien muiden hankalien kanssa ja jos on riittävän hankala niin saa tapella myös sosiaalisten henkilöiden kanssa, koska jossain heilläkin menee rajat.

Minua kiinnostaisi, että millaisia konkreettisia riitoja ap:lle (ja samanlaisessa tilanteessa oleville) tulee? Koska mä en koe olevani kynnysmatto, mutta en mä koskaan riitele kenenkään kanssa.

Jos olemme kaverin tai mieheni kanssa eri mieltä jostain asiasta, niin kumpikin yrittää perustella kantansa, ja jos kumpikaan ei pysty vakuuttamaan toista niin sovitaan olevamme eri mieltä.

Jos joku ei niin tuttu yrittää väkisin jyrätä mielipiteellään, niin ajattelen, että hänen kanssaan ei ole järkeä alkaa keskustella koska hän ei ole oikeasti kiinnostunut keskustelemaan vaan olemaan oikeassa - niinpä kuuntelen vaan ja voin sanoa vaikka että mielenkiintoinen ajatus, en olekaan ajatellut asiasta noin.

Jos joku yrittää hyväksikäyttää tai ei koskaan ota itse yhteyttä niin en ole tällaisten kanssa tekemisissä niin ei tule riitaakaan.

En siis allekirjoita, että vain kynnysmatot eivät riitele.

Monet ovat suuttuneet mulle siitä, että olen sanonut mielipiteeni asioihin. Ennen en uskaltanut, nykyään olen aika "kova luu." Olin joskus liian kiltti, jotkut käyttivät sitä hyväkseen.

Joskus aikoinaan autottomat "kaverit" pyysivät kyytiä sinne ja tänne, ilman korvausta tietenkin. Lopetin kuskina olemisen ja se oli monelle kova paikka. Osaan pitää puoleni, siitä asiasta olen tyytyväinen. :) Ei sitä jaksa aina olla liian kiltti! :D