Tuntuuko teistä pahalta nähdä omien vanhempien vanhenevan?

No ei, ovat hyvinvoivia ja matkustelevat ympäri maailmaa. Mutsi tekee edelleen tiedeasioita emeritana ja hoitaa meidän poikaa. Hän kävi jo toisessa faceliftissä ja näyttää allekuuskymppiseltä.

Kyllä, myös minun(56v.) vanheneminen ja mieheni(67v.) vanheneminen. Ahdistaa ja pelottaa. Olen monisairas työtön.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän tuon, vaikka itselläni ei ole samaa tilannetta. Vanhempani ovat melko itsekeskeisiä ihmisiä, ja lapsuuteni oli turvaton, joten olen etääntynyt heistä henkisesti. Äitiäni tapaan mutta välimme ovat ns kohteliaan muodolliset. Joten en tule koskaan kokemaan tuota vanhemman tarjoaman tuen ja turvan menetystä, kun olen koko aikuisikäni hankkinut tukea muualta. Aloittajan tilanteessa äidin kunnon heikentyminen on varmasti herkistävääm

Sama täällä, olen ollut hyvin nuoren,, tunnevammaisen, kylmän, yh äidin vahinkolapsi, isovanhemmat hoitivat perustarpeeni liki ensimmäiset 6 v kun äiti kävi töissä muualla, oli läsnä vain viikonloppuisin ja lomalla. Olin paljon löheisempi erityisesti ihanan lempeän pyöreän, kiltin, vanhanaikaisen mummon kanssa kuin äitini kanssa ikinä. Teini ja nuoruusvuodet kotona olivat lähinnä hirveitä ja opinkin olemaan mielummin jossain muualla, lähdin 17v pois kotoa opiskelemaan lähikaupunkiin. Emme oikein koskaan voineet kai sietää toisiamme kuin sen mikä on pakko, tunne oli varmaan molemminpuoleinen. Yllätys yllätys, välit jäivät kohteliaan muodollisiksi ja muutin 500km päähän pääkaupunkiseudulle joten yhteydenpito jäi jouluntoivotuksiin ja syntymäpäiväkorttiin, ehkä 2-3v välein pistäydyin päiväseltään hänen ja miehensä luona muodon vuoksi. 

En siis ole ripustautunut henkisesti enkä fyysisesti häneen (heihin) ikinä. Pikemminkin ärsyttää nyky tila kun molemmat on jo ihan "horiskoja", vaikka auvat kotona huomaan kuinka toimintakyky ja eteenkin se höperöityminen etenee askel askeleelta melko nopeasti nyt. Jos käyn 2 kk välein huomaan muutokse tai ainakin uusia 'kummallisia' piirteitä. Eniten ehkä huolestuttaa se että kun koittaa se aika että minun pitäisi alkaa tehdä isoja päätöksiä heidän puolesta koska he eivät enää kykene, niin siitä ei tule hevonhelvettiä koska heillä on itsemääräämisoikeus, edunvalvontavaltuutusta ei saatu tehtyä (koska äiti ei tajunnut mikä se on ja vastusti loppuun saakka) vaikka siitä puhuin vuosikaudet, nyt on äiti alssi diagoosin saanyt joten se on myöhäistä. Äiti on aina ollut niin hirveä jääräpää että hän vastustaa kaikkea ihan periaatteesta, keksii 10 tekosyytä, koska hänen pitää saada pitää oma pää ja sanoa viimeinen sana vaikka ei tajua enää asioista yhtään mitään eikä ole kykyä ottaa selvää. En saanut häntä koskaan tajuamaan sitä että heillä koittaa tuota pikaa se aika kun he ei osaa eikä kykene enää hoitamaan omia asiota, heillä ei ole tietokonetta ei älypuhelinta he hoitaa pankin kautta maaseudulla kaikki. Nykyajan laki ei salli sitä että tosta noin vaan joku sukulainen ottaa adiat hoitaakseen, he ei tajua että he voivat elää täysin autettavina useita vuodia jopa vuosikymmenen pahimmillaan. He ei tajua sitä että kukaan ei pysty nyt hoitamaan heidän asioita. 

Mutta jotenkin arvasin jo ajat sitten että tässä tulee käymään näin koska mitä he (tai äitini) eivät itse ymmärrä sitä ei tehdä.

Ei koska ovat terveitä kuin pukit. Terveempiä kuin minä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitini kuulo heikkeni lyhyessä ajassa todella nopeasti. Hänestä tuli yhtäkkiä jotenkin ihan höppänän tai hidasälyisen oloinen vaikka oikeasti kyse on vain siitä ettei kuule kaikkea ja yrittää arvailla mitä toinen on sanonut, tai kyselee kysymyksiä joiden vastauksen joku on hetki aiemmin kertonut (joku saattaa luulla tuon vuoksi jopa dementoituneeksi).

En ymmärrä miksi niin moni vanhus vastustelee kuulolaitteen hankkimista. 

Koska hyvä kuulolaite on kallis eikä Kela korvaa.

Ei se isälleni ainakaan mitään maksanut. No en tiedä silloin jos olisi aina käynyt yksityisellä lääkärillä.

Vierailija kirjoitti:

Elämään kuuluu vanheminen myös, kotona ei pärjää niin sitten hoivakotiin.  Ellei halua olla omaishoitaja tai apua kyllä saa Rahalla. 

Ei nykyään pääse hoivakotiin. Kotona pyritään hoitamaan loppuun asti, niin että kotihoito tekee 2-3 pikaista käyntiä. 

Vierailija kirjoitti:

Ei koska ovat terveitä kuin pukit. Terveempiä kuin minä. 

Tämä on monen kohdalla totta. Vanhempi sukupovi on paremmassa kunnossa kuin nuorempi sukupolvi, koska vanhemmilla on paremmat elämäntavat ja nuoret elävät kuin viimeistä päivää.

Kyllä 

Vierailija kirjoitti:

25 vuotiaana minun vanhemmat oli 50 vuotiaita. Nyt itse tullut viisikymppiseksi. Jos vanhemmat eläisi, ne olisivat satavuotiaita.

:D logiikkahan se on tuokin.

Isäni sai minut viisikymppisenä ja kuoli kun olin kaksikymppinen. En tuon ikäisenä suhtautunut asiaan erityisen empaattisesti sinä minusta hän oli aina kauhean vanha. Piti vanheta 20 vuotta ja kokea oma ero, vakava sairaus  ja muut vaikeudet ennen kuin ymmärsin että isäni oli ihminen, joka kantoi mielessään ja kehossaan omaa elämänsä traumoja ja vaikeita asioita. Hävetti että olin ollut itsekäs enkä kyennyt nuorena aikuisena näkemään häntä kuin ankarana isänä ilman mitään sävyjä. Äidin kohdalla yritin petrata. Kun hän sairastui Alzheimerin ajattelin keski-ikäisen ylväydellä että tuen ja elän rinnalla. Niin tein, mutta sairaus muutti äidin lempeästä ilkeäksi ja hyväntahtoisesta ylimieliseksi ja aggressiiviseksi. Hävettää nyt että sorruin huutamaan hänelle välillä. Kun oma kaksikymppinen sanoi minulle hiljattain että minusta on jotenkin vaivihkaa tullut valittava ja kriittinen tätsky ymmärsin että joku raja on huomaamatta taas tullut ylitettyä. 

Vierailija kirjoitti:

Äitini kuulo heikkeni lyhyessä ajassa todella nopeasti. Hänestä tuli yhtäkkiä jotenkin ihan höppänän tai hidasälyisen oloinen vaikka oikeasti kyse on vain siitä ettei kuule kaikkea ja yrittää arvailla mitä toinen on sanonut, tai kyselee kysymyksiä joiden vastauksen joku on hetki aiemmin kertonut (joku saattaa luulla tuon vuoksi jopa dementoituneeksi).

En ymmärrä miksi niin moni vanhus vastustelee kuulolaitteen hankkimista. 

Mun isä ei pidä kuulolaitetta, vaikka tarvitsisi, koska hän sanoo äänien kuukuvan kuulolaitteella sekavasti ja kakofonisesti. On kuulema väsyttävää olla metelissä.

Se on ainoa hyvä puoli siinä kun kumpikaan vanhempi ei ole ollut tuki ja turva, että ei juuri ahdista vanhempien vanheneminen ja kuolema. 

Ei enää. Isä 74 v on neurologisen sairauden kanssa ollut jo nelisen vuotta hoivakodissa täysin käänneltävänä, ja äidillä 79 v loppuu voimat sydämen vajaatoiminnan kanssa. Hän viettää kohta juhlapäivää, 20 v edellisestä lääkärikäynnistä. Hoidan joitakin hänen asioitaan mutta varsinaista hoivaa ei tarvitse. Toivoisin molempien pääsevän pian pois (kuten he itsekin), äitikin myöntää olevansa jollain lailla masentunut muttei suostu mihinkään. Ei lääkäriin eikä huvituksiin. Mulla itselläni varsinainen vanhentumisen sureminen oli jo aiemmin, ja muuttui kuten jollain toisellakin turtumuksen kautta lähinnä ärtymykseksi. Ehkä se on jokin mekanismi, jonka avulla väistämätön luopuminen on helpompi kestää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän tuon, vaikka itselläni ei ole samaa tilannetta. Vanhempani ovat melko itsekeskeisiä ihmisiä, ja lapsuuteni oli turvaton, joten olen etääntynyt heistä henkisesti. Äitiäni tapaan mutta välimme ovat ns kohteliaan muodolliset. Joten en tule koskaan kokemaan tuota vanhemman tarjoaman tuen ja turvan menetystä, kun olen koko aikuisikäni hankkinut tukea muualta. Aloittajan tilanteessa äidin kunnon heikentyminen on varmasti herkistävääm

Sama täällä, olen ollut hyvin nuoren,, tunnevammaisen, kylmän, yh äidin vahinkolapsi, isovanhemmat hoitivat perustarpeeni liki ensimmäiset 6 v kun äiti kävi töissä muualla, oli läsnä vain viikonloppuisin ja lomalla. Olin paljon löheisempi erityisesti ihanan lempeän pyöreän, kiltin, vanhanaikaisen mummon kanssa kuin äitini kanssa ikinä. Teini ja nuoruusvuodet kotona olivat lähinnä hirveitä ja opinkin olemaan mielummin jossain muualla, lähdin 17v pois kotoa opiskelemaan lähikaupunkiin. Emme oikein koskaan voineet kai sietää toisiamme kuin sen mikä on pakko, tunne oli varmaan molemminpuoleinen. Yllätys yllätys, välit jäivät kohteliaan muodollisiksi ja muutin 500km päähän pääkaupunkiseudulle joten yhteydenpito jäi jouluntoivotuksiin ja syntymäpäiväkorttiin, ehkä 2-3v välein pistäydyin päiväseltään hänen ja miehensä luona muodon vuoksi. 

En siis ole ripustautunut henkisesti enkä fyysisesti häneen (heihin) ikinä. Pikemminkin ärsyttää nyky tila kun molemmat on jo ihan "horiskoja", vaikka auvat kotona huomaan kuinka toimintakyky ja eteenkin se höperöityminen etenee askel askeleelta melko nopeasti nyt. Jos käyn 2 kk välein huomaan muutokse tai ainakin uusia 'kummallisia' piirteitä. Eniten ehkä huolestuttaa se että kun koittaa se aika että minun pitäisi alkaa tehdä isoja päätöksiä heidän puolesta koska he eivät enää kykene, niin siitä ei tule hevonhelvettiä koska heillä on itsemääräämisoikeus, edunvalvontavaltuutusta ei saatu tehtyä (koska äiti ei tajunnut mikä se on ja vastusti loppuun saakka) vaikka siitä puhuin vuosikaudet, nyt on äiti alssi diagoosin saanyt joten se on myöhäistä. Äiti on aina ollut niin hirveä jääräpää että hän vastustaa kaikkea ihan periaatteesta, keksii 10 tekosyytä, koska hänen pitää saada pitää oma pää ja sanoa viimeinen sana vaikka ei tajua enää asioista yhtään mitään eikä ole kykyä ottaa selvää. En saanut häntä koskaan tajuamaan sitä että heillä koittaa tuota pikaa se aika kun he ei osaa eikä kykene enää hoitamaan omia asiota, heillä ei ole tietokonetta ei älypuhelinta he hoitaa pankin kautta maaseudulla kaikki. Nykyajan laki ei salli sitä että tosta noin vaan joku sukulainen ottaa adiat hoitaakseen, he ei tajua että he voivat elää täysin autettavina useita vuodia jopa vuosikymmenen pahimmillaan. He ei tajua sitä että kukaan ei pysty nyt hoitamaan heidän asioita. 

Mutta jotenkin arvasin jo ajat sitten että tässä tulee käymään näin koska mitä he (tai äitini) eivät itse ymmärrä sitä ei tehdä.

Sympatiat sulle. Edessä on kunnalle huoli-ilmoituksen tekeminen sitten kun äitisi ei enää mielestäsi pärjää itsekseen. Sosiaalitoimi tulee arvioimaan tilanteen ja tekee päätöksiä. 
Edunvalvojaksi voit hakea jonkun ulkopuolisen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitini kuulo heikkeni lyhyessä ajassa todella nopeasti. Hänestä tuli yhtäkkiä jotenkin ihan höppänän tai hidasälyisen oloinen vaikka oikeasti kyse on vain siitä ettei kuule kaikkea ja yrittää arvailla mitä toinen on sanonut, tai kyselee kysymyksiä joiden vastauksen joku on hetki aiemmin kertonut (joku saattaa luulla tuon vuoksi jopa dementoituneeksi).

En ymmärrä miksi niin moni vanhus vastustelee kuulolaitteen hankkimista. 

Mun isä ei pidä kuulolaitetta, vaikka tarvitsisi, koska hän sanoo äänien kuukuvan kuulolaitteella sekavasti ja kakofonisesti. On kuulema väsyttävää olla metelissä.

Isäni sanoi noin myös. Ja lisäksi esim. kahvipöydässä lusikoitten kilistely sattui korviin. Eli taustamelu korostui. Kai niitä on kehittyneitä versioita, jotka suodattaa sitä taustamelua, mutta ei hyvinvointialueelta ainakaan ensimmäiseksi sellaista saa, vaan halvimman version. 

Voisiko lähihoitajat muuten alunperin jo kouluttaa kuulolaitteen puhdistukseen ja sen letkunpätkän vaihtoon etteivät hajottaisi esim. hoivakodeissa vanhusten kuulolaitteita? Isäni laite hajotettiin, mutta onneksi ei joutunut uutta itse maksamaan, koska hoitolaitos myönsi tapahtuneen.

Ei oikeastaan tunnu pahalta, kyse on ihan luonnollisesta jatkumosta, vanhempien jälkeen on sitten mun vuoro.

Sen verran on vaikuttanut, että olen entistä enemmän irtaantunut vanhemmistani. En toki tietoisesti, vaan jälkikäteen vain mietin tätä, että johtuisiko se juuri heidän vanhenemisesta ja siitä, että sitä automaattisesti jotenkin valmistautuu siihen, että joku päivä heitä ei enää olekkaan, täytyy tulla toimeen ilman heidän neuvojaan ja tukeaan. Itselläni nyt pitäisi kyllä olla vielä vuosikymmeniä, ennenkuin vanhemmat menehtyy/dementoituu pahoin, jos hyvä tuuri käy.