Tuntuuko teistä pahalta nähdä omien vanhempien vanhenevan?

Kun tajusin äitini vanhenneen muistisairauden kanssa pieneksi ja heikoksi, itkin. Sen jälkeen helpotti. 

Vierailija kirjoitti:

25 vuotiaana minun vanhemmat oli 50 vuotiaita. Nyt itse tullut viisikymppiseksi. Jos vanhemmat eläisi, ne olisivat satavuotiaita.

Eli kuolivat alle 75v iässä. Sehän tässä just itseä ahdistaa kun tiedän että vain harvat oikeasti elää sinne lähemmäs 100 vuotta ja omat on jo 65v. 10 vuotta menee yhdessä hujauksessa ja kohta ovat poissa.

Mä melkein toivoisin, että mun vanhemmista alkaisi jo aika jättää. Ensin vanheneminen sattui, sitten siihen turtui ja nyt olen lähinnä ärtynyt. Ei oteta kuulolaitetta, ei mennä mihinkään tutkimuksiin, ei suostuta mihinkään helpotuksiin elämässä vaan ennemmin eletään likaisessa ja sekaisessa kodissa koska ei kyetä siivoamaan ja syödään pelkkää puuroa koska ei jakseta laittaa enää mitään ruokaa tai käydä kaupassa. Minä jopa lupauduin maksamaan siivoojan ja tilaamaan ruuat kotiovelle, mutta ei käy. Välimatkaa 600km, en voi jättää perhettäni tänne ja muuttaa heille joksikin piiaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei tunnu. Isä on kuollut ja äiti 77- vuotias. Odotan kyllä, että hänkin kupsahtaisi, jotta pääsen perinnön kimppuun. Olen ainoa lapsi. Ja ei, en tiedä, onko hän testamentannut sitä jollekin muulle. Henkivakuutukset saan ainakin.

Onko sinun todettu olevan autismin kirjolla tai onko sinulla huomiohakuinen persoonallisuushäiriö? Ainakin nämä molemmat tyypit ovat empatiakyvyttömiä.

Olenkin miettinyt, että esittääkö eräs autistinen henkilö vain empaattista kun välillä osaa kuitenkin olla yllättävänkin kylmä. Vaikea avautua hänelle asioista kun tuntuu että saattaa feikata sen empatiansa ja oikeasti ajattelee että hitto mitä joutavaa narinaa.

Äitisi on vasta 60, ei edes eläkeiässä vielä. 

Kannattaa tosiaan mennä uudelleen lääkäriin, jos on muistiongelmia noin nuorena.

Omat vanhempani ovat yli 80 vuotiaita. En oikeastaan sure heidän vahemistaan. Enemmän harmittaa heidän puolestaan, että heistä riippumattomista syistä on molemmilla liikuntakyky heikentynyt

Vierailija kirjoitti:

Ei tunnu. Isä on kuollut ja äiti 77- vuotias. Odotan kyllä, että hänkin kupsahtaisi, jotta pääsen perinnön kimppuun. Olen ainoa lapsi. Ja ei, en tiedä, onko hän testamentannut sitä jollekin muulle. Henkivakuutukset saan ainakin.

Sanattomaksi vetää tällaiset ihmiset  😶terv Ainut lapsi perheessä 

Kyllä. Äidin vanheneminen sattuu ja järkyttää. Vaikka on toimintakykyinen ja ok.

Kyllä. Oon alle 30v ja toisella vanhemmalla on vakava sairaus, josta hyvässä lykyssä vielä toipuu. Mutta tuntuu pahalta nähdä vanhempi niin hauraana. Ja myös toinen vanhempi on tämän myötä vanhentunut huimasti muutamassa vuodessa. Tuntuu niin epäreilulta kun monet keski-ikäisetkin saa olla edelleen lapsia eli niitä huolehdittavia vanhemmilleen. Mä joudun olemaan huolissani vanhemmista.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Oon alle 30v ja toisella vanhemmalla on vakava sairaus, josta hyvässä lykyssä vielä toipuu. Mutta tuntuu pahalta nähdä vanhempi niin hauraana. Ja myös toinen vanhempi on tämän myötä vanhentunut huimasti muutamassa vuodessa. Tuntuu niin epäreilulta kun monet keski-ikäisetkin saa olla edelleen lapsia eli niitä huolehdittavia vanhemmilleen. Mä joudun olemaan huolissani vanhemmista.

Itse olen kai sitten tällainen keski-ikäinen lapsi. Äiti edelleen kokkailee ja käyn syömässä, laittaa ruokaa mukaankin. Ostelee leivonnaisia ja niitä lahjoittelee. Vanhemmat aina auttamassa jos tarvin apua. Jollain tasolla tämä tuntuu "väärältä" koska en haluaisi olla niin riippuvainen vanhemmista kuitenkaan, miten pulassa olen sitten myöhemmin kun joudun viimein "aikuistumaan".

Vanhemmat ovat vasta kuudenkympin puolivälissä mutta monenlaista kremppaa on jo. Kummallakin ollut syöpä, josta parantuneet, on selkävaivaa, sydänvaivaa, ja kaikkea muuta. Muisti on kummallakin onneksi erinomainen. Suvussamme ovat monet kuolleet aika nuorena ja on paljon sairauksia joten kovin suuria odotuksia ei itselläni vanhenemisen suhteen ole, paitsi että toivottavasti saisin kaatua saappaat jalassa.

Vierailija kirjoitti:

Siinä sitä vanhenee itsekin, ei vaan vanhemmat. Kun heitä ei enää ole, on itse sitä vanhinta elossa olevaa sukupolvea. Pakko hyväksyä kun muuta ei voi.

Eipä minua silti se oma vanheneminen oikeastaan huoleta pätkääkään ja jotenkin ei haittaisi yhtään vaikka sitä itse menisi ennen vanhempia. Onhan se tietty itsekästä vain että välttyisi ikävältä ja surulta.

Mitä kauempana vanhemmistaan on ja elelee omaa elämäänsä niin sen vähemmän asia liikuttaa, tulee näistä keskusteluista usein ilmi. Oikeastaan käy vähän kateeksi kun itse en ole niin elämän syrjään päässyt kiinni ja edelleen napanuora kiinni, ei parisuhteita, kumppania tai omia lapsia eikä koskaan varmaan tulekaan. Pelkään että vanhempien rapistuminen ja poismeno tulee olemaan itselle tavallista vaikeampi tilanne, kun elän heitä niin lähellä vieläkin.

Kyllä tuntuu pahalta ja harmilliselta vaikken koskaan ole ollut läheinen yh äitini kanssa, syynä hänen ankara ja jopa tyrannimainen kasvatusmetodinsa lapsuudessani ja nuoruudessani sekä varmaankin varhaislapsuudessa tapahtunut hylkäämisskokemus kun jätti meidät mummon ja ukin hoiviin lähtiessään lähikaupunkiin töihin (oli varmasti pakko, en sitä epäile).  No, nyt kun alkavat miehensä kanssa lähestyä 80 ikävuotta on kummallakin liuta sairauksia, vakaviakin: parkinsson, alzhaimer, osteoboroosi, sydänvika, diabetes, fibromyalgia, menierintauti, reuma ja herraties mitä muuta krenkkaa. Säälin heitä ja olisin toivonut kaikesta huolimatta hiukan helpompaa elämää heille molemmille.

Sitten tulee se mutta.  Mies on ollut jotenkin aina vähän höppänä juntti, hänellä on hyvä muisti mutta muuten on lähinnä (sorry) tollo jolla ei ole tilannetajua, höpöttä aina jotain iänikuisia jo 20x kuultuja tarinoita, armeijajuttuja ym ym jotka ei kiinnosta ketään, toimii välillä kuin autettava lapsi, äitini on käytännössä ollut hänelle kuin äiti ja huolehtija koko heidän useamman vuosikymmenen liiton ajan. Ärsyttää katsoa millanen vätys on aikuinen mies jolla ei ole edes omia mielipiteitä, kysyy ihan kaiken äidiltäni ei osaa edes valita puhtaita vaatteita itse, vaan äitini antaa hänelle esim puhtaat alusvaatteet saunan jälkeen ja kun kylille lähtevät, äiti sanoo mitä hän laittaa päälle. Hän ei ole koskaan tehnyt mitään muuta kotitöitä sisällä kuin tyhjentää tiskikoneen ja keittää kahvia. Lapsetkin osaavat enemmän. Kun äiti loukkadi jalkansa, miehensä ei esim imuroinut kertaakaan, ei osaa vaihtaa petivaatteita, kaupasta osaa ehkä ostaa just just sen mitä äiti käskee ja siitäkin huolimatta tuo väärää levitettä vaikka ovat käyttäbeet samaa oivariinia 20v. Joku tässä kokonaisuudessa saa minut välillä ihan raivon partaalle.  Järkyttävää ajatella miten hän pärjäisi ilman äitiä isossa omakotitalossa ja mikä helv sotku siellä tulisi olemaan ja kulkisi varmasn 2 vko samoissa ulkotyövaatteissa ellei joku sanoisi että vaihdappa puhtaat vaatteet. Toisaalta voihan se olla että hän on ollut hyvin topakan, tekevän ja määräävän äitini niin tossun alla että heille on muodostunut tollanen äiti-poikalapsi kombinaatio. Toinen tarvitsee huolehtijan ja toinen huollettavan jota saa määrätä ja käskeä ihan 6-0. Tämän avautumisen taustana on se että on ihan hiton raskasta kuunnella ja katsoa näiden raihnaisten höppänöiden elämää, kuunnella samojen asioiden loputonta jankutusta jo vaikka me kaikki vanhenemme ja todennäköisesti höperöidymme yhtä lailla. Joka kerta ehkä 1 tai 2 kk välein kun käyn heillä auttamassa hengittelen syvään ja zemppaan itseäni että en hermostuisi, koitan tehdä kokoajan joyain koska en vaan enää kestä sitä ruokapöydän ääressä istumista ja aivan jankutusta samoista asioista ja heille tärkeiden elämäntilanteiden loputonta puimista, heillä on ikäänkuin jäänyt levy päälle, toistavat samat maneerit sanatarkasti joka hiton kerta, ai että se ärsyttää jo. Melkein jo harmittaa että asun nykyisin sen verran lähellä että tulee käytyä näinkin usein, 20v kävin vain n kerran (max 2x) vuodessa ja se riitti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitini kuulo heikkeni lyhyessä ajassa todella nopeasti. Hänestä tuli yhtäkkiä jotenkin ihan höppänän tai hidasälyisen oloinen vaikka oikeasti kyse on vain siitä ettei kuule kaikkea ja yrittää arvailla mitä toinen on sanonut, tai kyselee kysymyksiä joiden vastauksen joku on hetki aiemmin kertonut (joku saattaa luulla tuon vuoksi jopa dementoituneeksi).

En ymmärrä miksi niin moni vanhus vastustelee kuulolaitteen hankkimista. 

Muistan kun yli 70-vuotias huonokuuloinen mummoni sanoi että ei halua kuulolaitetta koska se on semmoinen vanhusten vekotin

Sain omani 20-vuotiaana, ja olin siihen heti alusta lähtien tosi tyytyväinen. Kun tuosta asenneongelmasta pääsisi eroon, elämän laatu paranisi monilla yllättävän paljon. 70-vuotiaalla huonokuuloisella avautuisi tavallaan uusi elämä.

En osaa vieläkään murehtia vanhempieni vanhenemista, toinen on jo kuollut ja toinen sairastanut vuosikymmeniä kroonista sairautta, jonka vuoksi alkaa olla kyllä aika loppusuoralla.

Välillä kyllä ajattelen, että olen todella kylmä ihminen, joudun päivittäin kuitenkin auttamaan tätä sairastavaa  vanhempani, ehkä kerran vuodessa yksi kiitos voisi pikkuisen auttaa, nyt mietin mitä hyviä asioita hänestä voisi hautajaispuheessa sanoa. Ehkä lapsena murehdin  tarpeeksi kun vanhempi joutui pitkiksi ajoiksi sairaalaan.

Ei tehnyt pahaa nähdä äitini vanhenemista, muuta kuin ehkä lievien sairastumisten osalta, kun hän tarvitsi pikkuhiljaa enemmän ja enemmän apua ihan päivittäiseen selviytymiseen arkiaskareista. 
Tähän tunteeseeni vaikutti varmasti se, että isäni kuoli alle 50 vuotiaana (itse olin 24 v) ja oli kiva nähdä äidin vanhenevan ja hän eli pitkään, lähelle 90 vuotta 
Pidin hänen vanhenemista tietysti aivan luonnollisena. Ajattelin että noin sen kuuluukin mennä, hän eli, sairasteli hieman loppuvuosinaan, vanheni ja kuoli. 
Vauva oli syntynyt sukuun muutama kuukausi aiemmin. Näin tuo meillä on lähes aina mennyt, yksi syntyy ja toinen kuolee.

Vierailija kirjoitti:

Mitä kauempana vanhemmistaan on ja elelee omaa elämäänsä niin sen vähemmän asia liikuttaa, tulee näistä keskusteluista usein ilmi. Oikeastaan käy vähän kateeksi kun itse en ole niin elämän syrjään päässyt kiinni ja edelleen napanuora kiinni, ei parisuhteita, kumppania tai omia lapsia eikä koskaan varmaan tulekaan. Pelkään että vanhempien rapistuminen ja poismeno tulee olemaan itselle tavallista vaikeampi tilanne, kun elän heitä niin lähellä vieläkin.

Mä asun meistä sisaruksista kaikkein lähimpänä vanhempiamme, mutta mun "siunaus" on se, että äitini ei ole koskaan tykännyt minusta. Silloin kun mulla oli vielä auto, niin hän soitteli usein juoksuttaakseen mua asioilla, mutta nyt kun ei ole autoa, niin olen hyödytön ja saan olla ihan rauhassa.

Minulla on kai täysin vääristynyt kuva vanhenemisesta, sillä suvussamme ihmiset elävät satavuotiaaksi tai ylikin.

Aloittajan 60-vuotias äiti on mielestäni vielä nuori. Ymmärrän että kaikki on suhteellista.

On sukuja, joissa kuollaan jo keskiässä erilaisiin syöpiin, eikä edes ehditä vanhuuteen.

Miten kuulostaakaan tutulta nuo höperöitymiset, eivät auteta itseään pääsemään helpommalla vaikka olisi rahaakin. Jotenkin oikeastaan kaiken isomman kuin päivittäisen ruoanlaiton ja ehkä kaupassakäynnin aloittaminen saati tekeminen tuntuu jotenkin hirveän vaikealta. Esim kun pihaa pitäisi laittaa jotta se ei kasva umpeen ja sammaloidu, metsään pitäisi jo kiireesti tehdä harvennushakkuu ym mihin siis tarvitaan ulkopuolinen tekijä, niin ei, vuosikausia jankutetaan samaa asiaa, he (vanhempani) eivät enää saa itse aikaiseksi ja aina on ajatus että no eihän me tässä enää kauaa olla. He lopettivat jo 10 v sitten uudistamisen, ei hankita ilmalampöpumppua joka helpottaisi sydän vikaisen elämää kesähelteellä huomattavasti, ei raskita ostaa sorakuormaa parantamaan pihatietä, ei pyydetä ammattimiestä tekemään risusavottaa, ei putsata räystäskouruja tai maalauteta räystäslautoja tai mitään muutakaan vaikka rahaa on ja metsissä kiinni iso omaisuus .... kun ei osata tehdä päätöksiä enää ja mutsi vastustaa ihan periaatteesta ihan kaikkea ja keksii vähintään 3 tekosyytä miksei jotain voida toteuttaa, vaikkei tajua enää juuri mitään näistä asioista ja nuo perustelut on joskus niin höperöitä että tekisi mieli sanoa että ole nyt höpöttämättä s...tana. isä ei uskalla tehdä mitään jos ei äiti anna siihen lupaa. Ihan käsittämättömiä juttuja ja harmittaa että he antaa talon kunnon romahtaa joka tarkoittaa sen merkittävää arvonalenemista. Sitten tähän dementoitumiseen liittyy nämä yhtäkkiset pähänpinttymät jostain xx asiasta joista esim mutsi höpöttää ja jankkaa loputtomasti vaikka ne on heidänkin lopulle elämää ihan hiton pikkujuttuja tai ihan sellasia mitä ei oikeasti enää edes tehdä (kuten joku entisen konehallin siivous ja ikkunoiden pesu). Dementoituminen on myös tehnyt sen että joku itsemääräämisoikeuden tunne on rehahtanut todella voimakkaaksi, äitini saa oikein jonkun henkisen kohtauksen jos yritän ensin suostutella ja sitten vaika toiseen kertaan otan esille että tämä xx asia pitää hoitaa, hän tietää muka aina kaiken paremmin ja hänelle on kuin punainen vaate härälle se jos joku yrittää puuttua hänen elämään tai tekemisiin. Saattaa kuitenkin tehdä niin kun ehdotin (tai erityisesti sitten jos joku muukin vihjaa samasta asiasta mutta se että minä sanon jotain, hän ei ota kuuleviin korviinsa. Olen hänelle ilmeisesti edelleen se höseltävä ja aivan liian suurpiirteinen pikkutyttö josta hän ei erityisemmin pitänyt,  joka ei kaupungissa asuvana oikein osaa mitää. Jos siskoni saati hänen miehensä sanoo jotain niin se on sitten niin, eikä sitä ehkä kyseenalaisteta. (Tosin hehän eivät edes käy kylässä saati tikkua ristiin laita vanhempiemme hyväksi eikä heitä auttaaksern). Veikkaampa haastavia lähivuosia heidän kanssaan ja jotenkin toivoisin että kun aika koittaa niin lähtö kotoa joko hoivayksikköön tai kokonaan autuaammille maalaismaisemille tulisi pian jotta tämä välivaihe ei kestä kauaa eikä muodostu kovin haasteelliseksi. 

Isä oli aina vanhahtava ja kuoli ennen aikojaan. 

Äiti on ollut joissakin asioissa aina vanha, fyysisesti ja psyykkisesti. Siitä on tullut oikeastaan jo iättömyyttä. 

Voi olla, että 10 -15 vuoden päästä häntä ei enää ole. Tässä on oikeastaan hyvää aikaa valmistautua välttämättömään.