Tuntuuko teistä pahalta nähdä omien vanhempien vanhenevan?

Kun tajusin äitini vanhenneen muistisairauden kanssa pieneksi ja heikoksi, itkin. Sen jälkeen helpotti. 

Vierailija kirjoitti:

25 vuotiaana minun vanhemmat oli 50 vuotiaita. Nyt itse tullut viisikymppiseksi. Jos vanhemmat eläisi, ne olisivat satavuotiaita.

Eli kuolivat alle 75v iässä. Sehän tässä just itseä ahdistaa kun tiedän että vain harvat oikeasti elää sinne lähemmäs 100 vuotta ja omat on jo 65v. 10 vuotta menee yhdessä hujauksessa ja kohta ovat poissa.

Mä melkein toivoisin, että mun vanhemmista alkaisi jo aika jättää. Ensin vanheneminen sattui, sitten siihen turtui ja nyt olen lähinnä ärtynyt. Ei oteta kuulolaitetta, ei mennä mihinkään tutkimuksiin, ei suostuta mihinkään helpotuksiin elämässä vaan ennemmin eletään likaisessa ja sekaisessa kodissa koska ei kyetä siivoamaan ja syödään pelkkää puuroa koska ei jakseta laittaa enää mitään ruokaa tai käydä kaupassa. Minä jopa lupauduin maksamaan siivoojan ja tilaamaan ruuat kotiovelle, mutta ei käy. Välimatkaa 600km, en voi jättää perhettäni tänne ja muuttaa heille joksikin piiaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei tunnu. Isä on kuollut ja äiti 77- vuotias. Odotan kyllä, että hänkin kupsahtaisi, jotta pääsen perinnön kimppuun. Olen ainoa lapsi. Ja ei, en tiedä, onko hän testamentannut sitä jollekin muulle. Henkivakuutukset saan ainakin.

Onko sinun todettu olevan autismin kirjolla tai onko sinulla huomiohakuinen persoonallisuushäiriö? Ainakin nämä molemmat tyypit ovat empatiakyvyttömiä.

Olenkin miettinyt, että esittääkö eräs autistinen henkilö vain empaattista kun välillä osaa kuitenkin olla yllättävänkin kylmä. Vaikea avautua hänelle asioista kun tuntuu että saattaa feikata sen empatiansa ja oikeasti ajattelee että hitto mitä joutavaa narinaa.

Äitisi on vasta 60, ei edes eläkeiässä vielä. 

Kannattaa tosiaan mennä uudelleen lääkäriin, jos on muistiongelmia noin nuorena.

Omat vanhempani ovat yli 80 vuotiaita. En oikeastaan sure heidän vahemistaan. Enemmän harmittaa heidän puolestaan, että heistä riippumattomista syistä on molemmilla liikuntakyky heikentynyt

Vierailija kirjoitti:

Ei tunnu. Isä on kuollut ja äiti 77- vuotias. Odotan kyllä, että hänkin kupsahtaisi, jotta pääsen perinnön kimppuun. Olen ainoa lapsi. Ja ei, en tiedä, onko hän testamentannut sitä jollekin muulle. Henkivakuutukset saan ainakin.

Sanattomaksi vetää tällaiset ihmiset  😶terv Ainut lapsi perheessä 

Kyllä. Äidin vanheneminen sattuu ja järkyttää. Vaikka on toimintakykyinen ja ok.

Kyllä. Oon alle 30v ja toisella vanhemmalla on vakava sairaus, josta hyvässä lykyssä vielä toipuu. Mutta tuntuu pahalta nähdä vanhempi niin hauraana. Ja myös toinen vanhempi on tämän myötä vanhentunut huimasti muutamassa vuodessa. Tuntuu niin epäreilulta kun monet keski-ikäisetkin saa olla edelleen lapsia eli niitä huolehdittavia vanhemmilleen. Mä joudun olemaan huolissani vanhemmista.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Oon alle 30v ja toisella vanhemmalla on vakava sairaus, josta hyvässä lykyssä vielä toipuu. Mutta tuntuu pahalta nähdä vanhempi niin hauraana. Ja myös toinen vanhempi on tämän myötä vanhentunut huimasti muutamassa vuodessa. Tuntuu niin epäreilulta kun monet keski-ikäisetkin saa olla edelleen lapsia eli niitä huolehdittavia vanhemmilleen. Mä joudun olemaan huolissani vanhemmista.

Itse olen kai sitten tällainen keski-ikäinen lapsi. Äiti edelleen kokkailee ja käyn syömässä, laittaa ruokaa mukaankin. Ostelee leivonnaisia ja niitä lahjoittelee. Vanhemmat aina auttamassa jos tarvin apua. Jollain tasolla tämä tuntuu "väärältä" koska en haluaisi olla niin riippuvainen vanhemmista kuitenkaan, miten pulassa olen sitten myöhemmin kun joudun viimein "aikuistumaan".

Vanhemmat ovat vasta kuudenkympin puolivälissä mutta monenlaista kremppaa on jo. Kummallakin ollut syöpä, josta parantuneet, on selkävaivaa, sydänvaivaa, ja kaikkea muuta. Muisti on kummallakin onneksi erinomainen. Suvussamme ovat monet kuolleet aika nuorena ja on paljon sairauksia joten kovin suuria odotuksia ei itselläni vanhenemisen suhteen ole, paitsi että toivottavasti saisin kaatua saappaat jalassa.

Vierailija kirjoitti:

Siinä sitä vanhenee itsekin, ei vaan vanhemmat. Kun heitä ei enää ole, on itse sitä vanhinta elossa olevaa sukupolvea. Pakko hyväksyä kun muuta ei voi.

Eipä minua silti se oma vanheneminen oikeastaan huoleta pätkääkään ja jotenkin ei haittaisi yhtään vaikka sitä itse menisi ennen vanhempia. Onhan se tietty itsekästä vain että välttyisi ikävältä ja surulta.

Mitä kauempana vanhemmistaan on ja elelee omaa elämäänsä niin sen vähemmän asia liikuttaa, tulee näistä keskusteluista usein ilmi. Oikeastaan käy vähän kateeksi kun itse en ole niin elämän syrjään päässyt kiinni ja edelleen napanuora kiinni, ei parisuhteita, kumppania tai omia lapsia eikä koskaan varmaan tulekaan. Pelkään että vanhempien rapistuminen ja poismeno tulee olemaan itselle tavallista vaikeampi tilanne, kun elän heitä niin lähellä vieläkin.