Lue keskustelun säännöt.
Tuntuuko teistä pahalta nähdä omien vanhempien vanhenevan?
26.11.2016 |
Olen tässä parin vuoden aikana havahtunut, että äitini on vanhentunut huimasti. Hänellä on lieviä muistiongelmia (on tutkimuksissa, ei alzheimeria), joten ehkä sen johdosta hän nyt vaikuttaa ikäistään (kohta 60) vanhemmalta. Äiti on aina ollut suuri tuki ja turva, jolle olen voinut kertoa kaiken ja saanut hyviä neuvoja ja mielipiteitä asiaan kuin asiaan. Ja nyt hän on yhtäkkiä vähän höppänä mummeli, jota en viitsi joka pikku asialla vaivata, ettei hän murehtisi liikaa. Tekee mieli suojella häntä.
Näin kai se kuuluu mennäkin, mutta jotenkin tuntuu pahalta. En ollut valmistautunut tähän vielä.
Kommentit (49)
Kyllähän se tuntuu, toinen on kuollut ja toinen erittäin sairas. Millä välillä näin kävi, mihin vuodet katosi? Vastahan minä olin se josta he pitivät huolen ja yksi kaunis päivä roolit vaihtuivat. Ei siihen vaan osaa valmistautua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen itse 60 joten tuntuu avaus huvittavalta, en tunne itseäni mummeliksi. Mitä omien vanhempien vanhenemiseen tulee niin se on tätä hetkeä, ovat yli 80-vuotiaita ja viimeisen parin vuoden aikana terveys heikentynyt merkittävästi. Onneksi kummallakaan ei ole muistisairauksia, ajavat autoa edelleen, hoitavat taloutensa jne. Raskaimmissa töissä tarvtisevat apua.
On vaikeaa. Äitini on sairastellut ja kärsii rahattomuudesta, yksinäisyydestä, masennuksesta. Yritän tukea. Välillä tuntuu etten jaksa ja olen neuvoton.
Äiti 79 v. ja hänellä alzheimer. Itse olen 51v. Ei tähän valmistaudu koskaan.
Äiti nyt vaan on niin rakas ja tunnen jo nyt itseni orvoksi.
60v. ei ole terveenä ainakaan höppänä.
Äidin sairaus jo pitkälle edennyt. Kotona on ja hoitajat käy 4 kertaa päivässä.
Kauheinta on se että ei asuta samassa kaupungissa.
Ensi viikolla näen äidin ja kahden kuukauden välein käyn hänen luonaan.
Tuntuu. Molemmat vasta kuusissakymmenissä, mutta järkytyin joskus, kun tajusin miten paljon molemmat ovat vanhentuneet ulkonäöllisesti. En tiedä miten joskus selviän, kun en voikaan enää vain ottaa puhelinta käteen ja soittaa äidille tai isälle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos näkee harvakseltaan, vanhenemisen huomaa helpommin ja rajummin, se riipaisee. Olen toisaalta miettinyt, miten vanhenevat vanhempani näkevät minut, lapsensa, jolla itselläänkin alkaa olla jo ikääntymisen merkkejä. Ei tässä aivan nuoria olla enää nelikymppisenä.
No onpas ikävää, kun äitisi on kohdellut sinua hyvin. Mietipä meitä, joille on oltu ilkeitä, että itkettääkö yhtään. Ei itketä! Tää on niin helppoa, että haluat varmaan vaihtaa osia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tavallaan tuntuisi, jos antaisin sen vaivata. Mutta kun ei sille mahda mitään. Lisäksi olen saanut pettyä molempiin vanhempiini sen jälkeen kun en enää ollutkaan heitä ajatteleva pikku marionetti, niin että en nyt oikein tiedä mitä siinä surisin, että elämä menee kuten se menee.
Vierailija kirjoitti:
No onpas ikävää, kun äitisi on kohdellut sinua hyvin. Mietipä meitä, joille on oltu ilkeitä, että itkettääkö yhtään. Ei itketä! Tää on niin helppoa, että haluat varmaan vaihtaa osia?
Anteeks mitä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä se tuntuu kauhealta. Vuosi sitten anoppi kuoli, oli kyllä jo todella vanha ja sairastellut kauan, mutta oli se järkyttävää silti. Ja nyt pelkään jo että koska minulla on se edesssä omien vanhempien kanssa, oma kuolevaisuuskin on jo niin paljon mielessä kun on neljäkymmentä täyttänyt. Toki kuka tahansa voi kuolla koska tahansa, mutta kauhea ajatus on se vääjäämätön vanheneminen ja hiipuminen hautaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No onpas ikävää, kun äitisi on kohdellut sinua hyvin. Mietipä meitä, joille on oltu ilkeitä, että itkettääkö yhtään. Ei itketä! Tää on niin helppoa, että haluat varmaan vaihtaa osia?
Anteeks mitä?
Niin että jos ei nyt sen pahempia suruja vanhemmista ole, kuin että he vanhenee niin ole onnellinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta mietipä meitä, joilta vanhempi pilasi itsetunnon yms. Että osa meistä on tehnyt sen saman surutyön "menettää vanhempansa" 5-vuotiaana vaikka vanhemmat läsnä fyysisesti olivatkin.
Kyllä. Isä 65 ja ikääntymisen merkit ovat todenteolla ilmaantuneet. Juurihan hän oli nelikymppinen ja minä olin se pieni lapsi. Vuodet vierivät järjettömän nopeasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei mua ahdista, äitini on 65v, ja on tosi pirteä. Ei juuri mitään sairauksia, paitsi huonot jalat. Isäni taas vuoden nuorempi ja valittaa selkäänsä. Kyllä mä heistä vanhenemisen huomaan, mutta niin huomaan itsessänikin muutokset.
Todella pahalta. Jotenkin siinä iskee se ajan armottomuus silmille. Isä ukko on mun mielikuvissa maailman vahvin lihaksikas mies joka on aina ollut tukena ja turvana. Todellisuus puskee silmille kun tämä mies kantaa muutaman kg kauppakasseja kyyryssä. Tai yrittää avata hillopurkkia siinä onnistumatta
Isäni sanoi, että alle 50vuotiaana on nuori ja nyt valittaa kun naama valahtanut (65v) ;D
Täytyy sanoa, etten huomannut juuri mitään alle 50 vuotiaana heissä, mutta päälle 60v sen on alkanut pikkuhiljaa huomata. Huomaakos vanhemmat ihmiset lapsistaan keski-ikäistymisen? Tuota olen aina miettinyt
No, kyllä. Isälläni on pitkälle edennyt Alzheimer. Aivot ovat käytännössä tuhoutuneet, jäljellä on vain kuori isästä.
Toinen heistä on jo lähtenyt, toinen sai juuri erinomaiset laboratoriotulokset, käy päivittäin itse kaupassa, seuraa uutisia ja käskyttää lähipiiriään.
On 90 v.
Rakas ja erittäin raskas.
T. Kohta 70-vuotiaat sisarukset
Isä kuoli 36v ja äiti 56v ikäisinä. Vanhenemisen seuraaminen olisi ollut tähän verrattuna loistava vaihtoehto.