Lue keskustelun säännöt.
Tuntuuko teistä pahalta nähdä omien vanhempien vanhenevan?
26.11.2016 |
Olen tässä parin vuoden aikana havahtunut, että äitini on vanhentunut huimasti. Hänellä on lieviä muistiongelmia (on tutkimuksissa, ei alzheimeria), joten ehkä sen johdosta hän nyt vaikuttaa ikäistään (kohta 60) vanhemmalta. Äiti on aina ollut suuri tuki ja turva, jolle olen voinut kertoa kaiken ja saanut hyviä neuvoja ja mielipiteitä asiaan kuin asiaan. Ja nyt hän on yhtäkkiä vähän höppänä mummeli, jota en viitsi joka pikku asialla vaivata, ettei hän murehtisi liikaa. Tekee mieli suojella häntä.
Näin kai se kuuluu mennäkin, mutta jotenkin tuntuu pahalta. En ollut valmistautunut tähän vielä.
Kommentit (115)
Vierailija kirjoitti:
25 vuotiaana minun vanhemmat oli 50 vuotiaita. Nyt itse tullut viisikymppiseksi. Jos vanhemmat eläisi, ne olisivat satavuotiaita.
Jopas vitsin murjaisit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla on kai täysin vääristynyt kuva vanhenemisesta, sillä suvussamme ihmiset elävät satavuotiaaksi tai ylikin.
Aloittajan 60-vuotias äiti on mielestäni vielä nuori. Ymmärrän että kaikki on suhteellista.
On sukuja, joissa kuollaan jo keskiässä erilaisiin syöpiin, eikä edes ehditä vanhuuteen.
Sama juttu. Omat vanhempani ovat nyt 70 ja 75 eivätkä ole juuri vanhentuneet kuin pinnallisesti (isä teki töitäkin 70-vuotiaaksi saakka), joten mun täytyy välillä oikein keskittyä ajattelemaan, että hekään eivät ole ikuisesti täällä. No, jos seuraavat omien vanhempiensa jalanjälkiä, niin heistä aika jättää, kun minä olen itse 70 (nyt 50).
Kaikki me vanhenemme:
"Elämä jatkuu lapsissamme
Vierailija kirjoitti:
Minulla on kai täysin vääristynyt kuva vanhenemisesta, sillä suvussamme ihmiset elävät satavuotiaaksi tai ylikin.
Aloittajan 60-vuotias äiti on mielestäni vielä nuori. Ymmärrän että kaikki on suhteellista.
On sukuja, joissa kuollaan jo keskiässä erilaisiin syöpiin, eikä edes ehditä vanhuuteen.
Sinun kannattaisi kehittää osaamista a ymmärrystä siitä että kaikki ihmiset ovat erilaisia ja kaikilla on eri perimä ja erilainen elämänkaari. Ei ole yhtä todellisuutta siitä että joku "vanhuus" allaa esim vasta 80 vuotiaana.
Sitäpaitsi ihan tutkitusti nykypäivänä tiedetään, että ihmiset elää vanhemmiksi kuin edim vielä 50v sitten mutta muistiongelmat ja ihan dementoituminen alkaa yhä useammalla jo eri asteisina siinä 60-65 v iässä jo. Jopa meillä viisvitosilla on ensimmäisiä muistamishaadteita, sekoillaan adioossa, ajoittain ei muisteta yhtään mitä kaupasta piti tuoda jos ei ole kirjoitettu ylös, tuttujenkin tai julkkisten nimet ynohtuu ihan totaalisesti hetkeksi. Itsekin mietin kerran kauan erään vanhan harrastuskaveripariskunnan sukunimeä, meni varmaan 10-15 sek ennen kun keksin sen vaikka oltiin 15 v hyvinkin tiiviisti tekemisissä, mutta ei nyt enää 5 vuoteen. Kerran hävisi siskoni toinen nimi tai aikoinaan olleen koirani kasvattajan sukunimi. Töissä häviää millon mitäkin tiedostoja kun ei muista missä helv....n teams kansiossa se ja tuo taas olikaan. Uusien järjestelmien oppiminen ei tapahdu enää niin sujuvasti kuin ennen ja kun kerran tuntuu et tää on ihan looginen, seuraavan kerran kk päästä ei mitään hajua mistä saan hakemani tiedon. Selladta elämä on, ei ole yhtä todellisuutta, yhtä tapaa ja yhdenlaista vanhenemista
Mummoni täyttää aivan kohta 100 vuotta. Hän sai äitini 34-vuotiaana ja minä olen nyt 37 ja lapseni 5 vuotias.
Suvussamme tehdään lapset verrattain myöhään ja eletään vanhaksi.
Joissain suvuissa tehdään lapset nuorena ja elämänkaari jää lyhyeksi.
Hidasta elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu kamalalta. Vanhempani ovat yli 70-vuotiaita, ja ihan järjellä ajateltuna ne eivät enää pitkään voi säilyä nykyisen kaltaisina. Olen onnekas kun he ovat hyväkuntoisia, terveitä ja aktiivisia. Kun he vanhenevat, en tajua, kenelle soitan kun mulla on joku ongelma, eikä kukaan enää ilmaannukaan paikalle hoitamaan asiaa tai korjaamaan tilannetta, sillain kätevästi, ohimennen, tuosta noin vaan... Tai kuka mun aikuisten lasten asiat hoitaa ja huolehtii? Minä olen itse saamaton vätys.
Kai lapset huolehtivat jo itsestään?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on kai täysin vääristynyt kuva vanhenemisesta, sillä suvussamme ihmiset elävät satavuotiaaksi tai ylikin.
Aloittajan 60-vuotias äiti on mielestäni vielä nuori. Ymmärrän että kaikki on suhteellista.
On sukuja, joissa kuollaan jo keskiässä erilaisiin syöpiin, eikä edes ehditä vanhuuteen.
Sinun kannattaisi kehittää osaamista a ymmärrystä siitä että kaikki ihmiset ovat erilaisia ja kaikilla on eri perimä ja erilainen elämänkaari. Ei ole yhtä todellisuutta siitä että joku "vanhuus" allaa esim vasta 80 vuotiaana.
Sitäpaitsi ihan tutkitusti nykypäivänä tiedetään, että ihmiset elää vanhemmiksi kuin edim vielä 50v sitten mutta muistiongelmat ja ihan dementoituminen alkaa yhä useammalla jo eri asteisina siinä 60-65 v iässä jo. Jopa meillä viisvitosilla on ensimmäisiä muistamishaadteita, sekoillaan adioossa, ajoittain ei muisteta yhtään mitä kaupasta piti tuoda jos ei ole kirjoitettu ylös, tuttujenkin tai julkkisten nimet ynohtuu ihan totaalisesti hetkeksi. Itsekin mietin kerran kauan erään vanhan harrastuskaveripariskunnan sukunimeä, meni varmaan 10-15 sek ennen kun keksin sen vaikka oltiin 15 v hyvinkin tiiviisti tekemisissä, mutta ei nyt enää 5 vuoteen. Kerran hävisi siskoni toinen nimi tai aikoinaan olleen koirani kasvattajan sukunimi. Töissä häviää millon mitäkin tiedostoja kun ei muista missä helv....n teams kansiossa se ja tuo taas olikaan. Uusien järjestelmien oppiminen ei tapahdu enää niin sujuvasti kuin ennen ja kun kerran tuntuu et tää on ihan looginen, seuraavan kerran kk päästä ei mitään hajua mistä saan hakemani tiedon. Selladta elämä on, ei ole yhtä todellisuutta, yhtä tapaa ja yhdenlaista vanhenemista
Tuo on tietotulvan aiheuttamaa stressiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näin itse äitinä 55v huomaan että etenkin vanhempi lapseni ei jotenkin halua nähdä että vanhenen. Olen kasvattanut hänet yksin.
Minä olin se joka opetti uimaan, luistelemaan, laskettelemaan, eräilemään.. pidin yksin ok taloa ja tein puut, pikkurempat yms. Olin sellainen super ihminen joka hoiti ja jaksoi suunnilleen kaiken. Fyysisesti kovakuntoinen. Kun nyt en enää jaksa samanlailla ja kremppaakin on, huomaan että se ärsyttää lastani. Saattaa aika tylysti joskus sanoa ja olettaa että edelleen kannan noin vaan uuden pakastimen hälle paikoilleen. Tuntuu että hän haluaa kieltää sen että minusta tulee vanha.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äitini kuulo heikkeni lyhyessä ajassa todella nopeasti. Hänestä tuli yhtäkkiä jotenkin ihan höppänän tai hidasälyisen oloinen vaikka oikeasti kyse on vain siitä ettei kuule kaikkea ja yrittää arvailla mitä toinen on sanonut, tai kyselee kysymyksiä joiden vastauksen joku on hetki aiemmin kertonut (joku saattaa luulla tuon vuoksi jopa dementoituneeksi).
En ymmärrä miksi niin moni vanhus vastustelee kuulolaitteen hankkimista.
Muistan kun yli 70-vuotias huonokuuloinen mummoni sanoi että ei halua kuulolaitetta koska se on semmoinen vanhusten vekotin
Sain omani 20-vuotiaana, ja olin siihen heti alusta lähtien tosi tyytyväinen. Kun tuosta asenneongelmasta pääsisi eroon, elämän laatu paranisi monilla yllättävän paljon. 70-vuotiaalla huonokuuloisella avautuisi tavallaan uusi elämä.
Etenkin, kun ihmisten korvat on nykyään täynnä nippeliä ja nappelia.
Kukaan ei katso.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on kai täysin vääristynyt kuva vanhenemisesta, sillä suvussamme ihmiset elävät satavuotiaaksi tai ylikin.
Aloittajan 60-vuotias äiti on mielestäni vielä nuori. Ymmärrän että kaikki on suhteellista.
On sukuja, joissa kuollaan jo keskiässä erilaisiin syöpiin, eikä edes ehditä vanhuuteen.
Sinun kannattaisi kehittää osaamista a ymmärrystä siitä että kaikki ihmiset ovat erilaisia ja kaikilla on eri perimä ja erilainen elämänkaari. Ei ole yhtä todellisuutta siitä että joku "vanhuus" allaa esim vasta 80 vuotiaana.
Sitäpaitsi ihan tutkitusti nykypäivänä tiedetään, että ihmiset elää vanhemmiksi kuin edim vielä 50v sitten mutta muistiongelmat ja ihan dementoituminen alkaa yhä useammalla jo eri asteisina siinä 60-65 v iässä jo. Jopa meillä viisvitosilla on ensimmäisiä muistamishaadteita, sekoillaan adioossa, ajoittain ei muisteta yhtään mitä kaupasta piti tuoda jos ei ole kirjoitettu ylös, tuttujenkin tai julkkisten nimet ynohtuu ihan totaalisesti hetkeksi. Itsekin mietin kerran kauan erään vanhan harrastuskaveripariskunnan sukunimeä, meni varmaan 10-15 sek ennen kun keksin sen vaikka oltiin 15 v hyvinkin tiiviisti tekemisissä, mutta ei nyt enää 5 vuoteen. Kerran hävisi siskoni toinen nimi tai aikoinaan olleen koirani kasvattajan sukunimi. Töissä häviää millon mitäkin tiedostoja kun ei muista missä helv....n teams kansiossa se ja tuo taas olikaan. Uusien järjestelmien oppiminen ei tapahdu enää niin sujuvasti kuin ennen ja kun kerran tuntuu et tää on ihan looginen, seuraavan kerran kk päästä ei mitään hajua mistä saan hakemani tiedon. Selladta elämä on, ei ole yhtä todellisuutta, yhtä tapaa ja yhdenlaista vanhenemista
Suvussamme ei onneksi ole myöskään muistiongelmia vaan ajatus pysyy kirkkaana loppuun eli sinne satavuotiaaksi asti. Ihan kaikesta kirjoittamastasi en lukuisten kirjoitusvirheiden vuoksi saanut selvää, vaikka siinä varmaankin ihan asiaa oli.
Siksipä muuten kirjoitinkin mitä kirjoitin heti aluksi. "Minulla on kai täysin vääristynyt kuva vanhenemisesta..." ja "ymmärrän kaikki on suhteellista." Sama
Vierailija kirjoitti:
Näin itse äitinä 55v huomaan että etenkin vanhempi lapseni ei jotenkin halua nähdä että vanhenen. Olen kasvattanut hänet yksin.
Minä olin se joka opetti uimaan, luistelemaan, laskettelemaan, eräilemään.. pidin yksin ok taloa ja tein puut, pikkurempat yms. Olin sellainen super ihminen joka hoiti ja jaksoi suunnilleen kaiken. Fyysisesti kovakuntoinen. Kun nyt en enää jaksa samanlailla ja kremppaakin on, huomaan että se ärsyttää lastani. Saattaa aika tylysti joskus sanoa ja olettaa että edelleen kannan noin vaan uuden pakastimen hälle paikoilleen. Tuntuu että hän haluaa kieltää sen että minusta tulee vanha.
Lopeta hyysääminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei tunnu. Isä on kuollut ja äiti 77- vuotias. Odotan kyllä, että hänkin kupsahtaisi, jotta pääsen perinnön kimppuun. Olen ainoa lapsi. Ja ei, en tiedä, onko hän testamentannut sitä jollekin muulle. Henkivakuutukset saan ainakin.
Soita heti kun saat sen perinnön. Ryypätään ne yhdessä!
Vanheneminen on normaalia, mitä sitä kauhistelemaan tai suremaan. Enemmän surettaa se, kun ikäihmisestä huutaa elämätön elämä. Enää ei voi muuttaa suuntaa tai valita toisin. Jotkut tajuavat vanhana valinneensa ja eläneensä väärin. Katkeruus purkautuu lapsiin. Heidän valintoja kadehditaan. Se purkautuu ilkeänä käytöksenä. Mikään tai kukaan ei ole niin raskasta seuraa kuin katkera vanhus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllähän se vähän tuntuu, mutta näen siinä monia puolia. Vanhempani eivät ole koskaan olleet "aina tukenani", olen joutunut pärjäämään hyvinkin omillani.
He vaikuttavat nyt eläkkeellä ollessaan onnellisemmilta ja tasapainoisemmilta. Kotielämämme ei ollut todellakaan aina mikään idyllinen rauhan tyyssija, vaan hyvin epävakaa ja vaikea ympäristö kasvaa ja aikuisenakin olen kipuillut paljon sen kanssa. Tuntuu että ikä on tehnyt heille hyvää.
Toivon tietenkin että pysyvät toimintakuntoisina pitkään, mutta niin paljon harmia ja huolta olen jo nyt heidän takiaan ja puolestaan kokenut, etten tiedä mikä enää niin suuresti järkyttäisi kuin jotkut aiemmat tapahtumat. Paitsi tietenkin kuolema aikanaan.
Elämään kuuluu vanheminen myös, kotona ei pärjää niin sitten hoivakotiin. Ellei halua olla omaishoitaja tai apua kyllä saa Rahalla.
Vierailija kirjoitti:
Kaikki me vanhenemme:
"Elämä jatkuu lapsissamme
Ei ainakaan minulla. T. 67v vanhapoika
Ei tunnu, kaikille käy niin. Etkö ollut tietoinen?
Eivät ehtineet vanheta. Isä kuoli 52-vuotiaana ja äiti oli 62.
Haikealta ja vaikealta. Vanhuus nostaa esiin hankalia ristiriitoja ainakin mun vanhemmissa. Itsepäisyys lisääntyy, mutta itsenäisyys vähenee. Kaikesta tiedetään kaikki, vaikka uuden oppinen ei enää kiinnosta. Muut ihmiset ärsyttää ja sosiaalisuus vähenee, vaikka kaipuuta seuraan olisi. Varovaisuus vaarattomia asioita kohtaan lisääntyy, mutta vaarantaju oikeita vaaroja kohtaan vähenee.
Ymmärrän tuon, vaikka itselläni ei ole samaa tilannetta. Vanhempani ovat melko itsekeskeisiä ihmisiä, ja lapsuuteni oli turvaton, joten olen etääntynyt heistä henkisesti. Äitiäni tapaan mutta välimme ovat ns kohteliaan muodolliset. Joten en tule koskaan kokemaan tuota vanhemman tarjoaman tuen ja turvan menetystä, kun olen koko aikuisikäni hankkinut tukea muualta. Aloittajan tilanteessa äidin kunnon heikentyminen on varmasti herkistävääm