Miksen minä saanut normaalia lapsuutta?

Sinulle sattui paska tuuri. Jollekin sattuu hirveä lapsuus, joku sattuu kävelemään ostoskeskukseen juuri silloin kun joku räjäyttää siellä pommin, joku sattuu joutumaan yliajajan uhriksi.. Sellaista se elämä on. En tiedä miksi.

Kivikissaäiti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska elämä ei ole reilua. Se on asia, joka on pakko hyväksyä tosiasiana, vaikka se ei olekaan reilua. Minua aina ärsyttää tämä asenne, oli kyse mistä hyvänsä, "miksi juuri minä" - no siksi, koska ei ole mitään syytä, miksi se et olisi juuri sinä. Sattui vain huono mäihä, joku sairastuu syöpään, joku jää auton alle, eikä se (yleensä) ole oma vika. Sattuma korjaa satoaan, ja sen sijaan, että jäisi huono-osaisuuttaan märehtimään, kannattaa suunnata voimansa siihen, että miettii miten näistä eväistä voisi tehdä parhaan mahdollisen elämän itselleen ja ehkäpä vielä läheisilleenkin.

terkuin: eräs, joka ei myöskään syntynyt kultalusikka suussa

Huoh. Itse en ymmärrä kaltaisiasi ihmisiä. Ihankuin ihminen ei saisi tunte oloaan kurjaksi. Tämän takia olen ruvennut  leikkimään ihmisten ilmoilla tekopirteää ja kokoajan yritän olla positiivinen, vaikka oikeasti olen hyvin negatiivinen ihminen. Osaan peittää yllättävän taitavasti tarvittaessa ujouden ja epäsosiaalisuuden. Ne, jotka minua ei ihmisenä oikeasti tunne voisivat yllättyä, kun rakastan omaa rauhaa ja hiljaisuutta vaikka tosielämässä tällaien en ole.

Syy miksi minusta on muovautunut tällainen on ihan menneisyydessäni. Koulukiusaamista, vanhemmat eivät olleet läsnä, jopa opettajat vähättelivät eikä uskoneet että minua kiusataan. Vielä aikuisenakin on tosi tiukkaa yrittää olla kohtelias, positiivinen ja iloinen ihmisille, kun jopa tuntemattomat ohikulkijat saattavat arvostella minua ohi käveltäessä.  Joskus ihan oikeasti olen miettinyt, onko pois lähteminen parempi vaihtoehto kun jokapäivä tuntuu olevan välillä selviytymistä tästä päivästä. Myöskin mietin jos elämässäni sattuisi kerrankin jotain mullistavaa, että osaisin arvostaa tätä mitä minulla on.

Sama juttu, yritän olla kohtelias. Mutta sitten taas joskus tulee ne hetket, kun pirunsarvet kasvaa päähän.

Silloin ei ollakaan niin kohteliaita, vaan vittuillaan takaisin tuollaisille ohikäveleville arvostelijoille. Vähän silleen että perkele, lokaa tullut jo ihan tarpeeksi niin en muuten enää ole minäkään sitten mukava ihminen! 😃

Onneksi nuo hetket ei kauaa kestä. Olisi aika hirveää olla luonnostaan ilkeä.

Hmh, onko tässä alunperin lainatun kommentin esittäjä mielestäsi luonnostaan ilkeä? Minun mielestäni tuossa kommentissa vain todetaan tosiasiat. Elämä ei ole reilua, halusimme tai emme. Tämän myöntäminen on hyvän kehityksen alku. Murheissa voi velloa aikansa, mutta pidän aika outona, jos ei edes yritä mitään muuta kuin kerjätä sääliä muilta. "Ken vaivojansa valittaa on vaivojensa vanki". Menneisyyden märehtiminen vain pitkittää kärsimystä ja syö energiaa.

Ja tuokin lause "Ken vaivojansa valittaa on vaivojensa vanki" on siis niin idiootti kuin olla ja voi. Eihän sellainen tietenkään valita, jota ne eivät vaivaa!

Eli se, joka ON niiden vanki, valittaa. Ei toisin päin.

Minä ymmärrän sen sillä tavoin, että ihminen kuluttaa energiaansa valittamiseen sen sijaan, että tekisi asioille jotain. Ihan ruumiillinen kipukin tuntuu sitä kipeämpänä, mitä enemmän siihen keskittyy. Ja sitten kaikenlaiset muut elämän ongelmat, tiedän oikeastikin muutaman henkilön, jotka valittavat jatkuvasti kaikenlaisista elämänsä epäkohdista, mutta jos heitä yrittää oikeasti auttaa ja/tai neuvoa, niin apu torjutaan "Niin mutta kun..." - oikeasti vaikuttaa siltä, kuin tuollaiset henkilöt olisivat jotenkin rakastuneet marttyyrin osaansa eivätkä joko halua tai uskalla ryhtyä toimenpiteisiin korjatakseen tilannettaan, ei sittenkään, vaikka saisivat apua.

"Normaali" lapsuus voi jonkun mielestä olla onneton lapsuus ja epänormaali onnellinen.

Minustakin tärkeämpää kuin se onko jokin asia lapsuudessa "normaalia" (esim. ydinperhe, suuri talo tms.)

on vanhempien henkiset resurssit ja siis oma hyvinvointi. Pieni tuloinen voi olla tyytyväinen elämäänsä, suuri tuloinen taas päinvastoin. Se miten lapsi huomioidaan arjessa ja kuinka lasta kohdellaan on tärkeämpää kuin se, että on se ydinperhe ja suuri talo.

Vierailija kirjoitti:

Kivikissaäiti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska elämä ei ole reilua. Se on asia, joka on pakko hyväksyä tosiasiana, vaikka se ei olekaan reilua. Minua aina ärsyttää tämä asenne, oli kyse mistä hyvänsä, "miksi juuri minä" - no siksi, koska ei ole mitään syytä, miksi se et olisi juuri sinä. Sattui vain huono mäihä, joku sairastuu syöpään, joku jää auton alle, eikä se (yleensä) ole oma vika. Sattuma korjaa satoaan, ja sen sijaan, että jäisi huono-osaisuuttaan märehtimään, kannattaa suunnata voimansa siihen, että miettii miten näistä eväistä voisi tehdä parhaan mahdollisen elämän itselleen ja ehkäpä vielä läheisilleenkin.

terkuin: eräs, joka ei myöskään syntynyt kultalusikka suussa

Huoh. Itse en ymmärrä kaltaisiasi ihmisiä. Ihankuin ihminen ei saisi tunte oloaan kurjaksi. Tämän takia olen ruvennut  leikkimään ihmisten ilmoilla tekopirteää ja kokoajan yritän olla positiivinen, vaikka oikeasti olen hyvin negatiivinen ihminen. Osaan peittää yllättävän taitavasti tarvittaessa ujouden ja epäsosiaalisuuden. Ne, jotka minua ei ihmisenä oikeasti tunne voisivat yllättyä, kun rakastan omaa rauhaa ja hiljaisuutta vaikka tosielämässä tällaien en ole.

Syy miksi minusta on muovautunut tällainen on ihan menneisyydessäni. Koulukiusaamista, vanhemmat eivät olleet läsnä, jopa opettajat vähättelivät eikä uskoneet että minua kiusataan. Vielä aikuisenakin on tosi tiukkaa yrittää olla kohtelias, positiivinen ja iloinen ihmisille, kun jopa tuntemattomat ohikulkijat saattavat arvostella minua ohi käveltäessä.  Joskus ihan oikeasti olen miettinyt, onko pois lähteminen parempi vaihtoehto kun jokapäivä tuntuu olevan välillä selviytymistä tästä päivästä. Myöskin mietin jos elämässäni sattuisi kerrankin jotain mullistavaa, että osaisin arvostaa tätä mitä minulla on.

Sama juttu, yritän olla kohtelias. Mutta sitten taas joskus tulee ne hetket, kun pirunsarvet kasvaa päähän.

Silloin ei ollakaan niin kohteliaita, vaan vittuillaan takaisin tuollaisille ohikäveleville arvostelijoille. Vähän silleen että perkele, lokaa tullut jo ihan tarpeeksi niin en muuten enää ole minäkään sitten mukava ihminen! 😃

Onneksi nuo hetket ei kauaa kestä. Olisi aika hirveää olla luonnostaan ilkeä.

Hmh, onko tässä alunperin lainatun kommentin esittäjä mielestäsi luonnostaan ilkeä? Minun mielestäni tuossa kommentissa vain todetaan tosiasiat. Elämä ei ole reilua, halusimme tai emme. Tämän myöntäminen on hyvän kehityksen alku. Murheissa voi velloa aikansa, mutta pidän aika outona, jos ei edes yritä mitään muuta kuin kerjätä sääliä muilta. "Ken vaivojansa valittaa on vaivojensa vanki". Menneisyyden märehtiminen vain pitkittää kärsimystä ja syö energiaa.

Ja tuokin lause "Ken vaivojansa valittaa on vaivojensa vanki" on siis niin idiootti kuin olla ja voi. Eihän sellainen tietenkään valita, jota ne eivät vaivaa!

Eli se, joka ON niiden vanki, valittaa. Ei toisin päin.

Minä ymmärrän sen sillä tavoin, että ihminen kuluttaa energiaansa valittamiseen sen sijaan, että tekisi asioille jotain. Ihan ruumiillinen kipukin tuntuu sitä kipeämpänä, mitä enemmän siihen keskittyy. Ja sitten kaikenlaiset muut elämän ongelmat, tiedän oikeastikin muutaman henkilön, jotka valittavat jatkuvasti kaikenlaisista elämänsä epäkohdista, mutta jos heitä yrittää oikeasti auttaa ja/tai neuvoa, niin apu torjutaan "Niin mutta kun..." - oikeasti vaikuttaa siltä, kuin tuollaiset henkilöt olisivat jotenkin rakastuneet marttyyrin osaansa eivätkä joko halua tai uskalla ryhtyä toimenpiteisiin korjatakseen tilannettaan, ei sittenkään, vaikka saisivat apua.

Ihan mielenkiinnosta: MITEN korjaat huonon lapsuuden?

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa maailman ihmisistä ei saa "normaalia lapsuutta".

Eiks noi kumoa toisensa? Suurin osa=normaali

Vierailija kirjoitti:

Tavislapsuudessa ei olisi ollut mitään antia.

Nyt on haastetta käydä kaikki läpi.

Selviydyn mistä vaan.

Paitsi tuki ja turva. Se et ei oo pakko olla aikuinen 1,5 v kun mutsi sekoilee ja joudut naapureille kertoon et kaikki ok. Mut mie reippaana tyttönä yli 40 v pistin välit vihdoin poikki. Sanokaas ny et näi kuule on kaikilla, älä ruikuta. Mulla on tuhat tarinaa, jota teistä moni ei uskoisi.

Normaalia lapsuutta ei ole olemassakaan. Ihan oikein on sulle sanottu että sinun pitäisi olla kiitollinen edes siitä mitä olet saanut. Et paljon taida ajatella intian katulapsia, tai kerjläislapsia. Sulle teksii hyvää  katsoa patmos säätiön videoita vielä nyky EU:n köyhistä Romanian romaneista, ne asuu edelleen maalattia hökkeelissä, siis jotain aian järkyttävää. Youtubesta löytyy nuo videot. Jouluna he lähettä niit lahjapaketteja noille kerjäläislapsille. Tai katso dokumentti Romanian katulapsista youtubesta, se tosin on kuvattu n. 20 v sitten. Lauma lapsia eli metrotunneleissa.

Edelleen aikuisena keski-ikäisenä kärsin lapsuuteni aiheuttamista vaurioista, vaikka kuinka olen käynyt terapiat läpi ja elän nyt ns.normaalia rauhallista elämää.

Mulla oli sekä fyysistä että henkistä väkivaltaa kotona koko lapsuusajan, ala-asteella koulukiusaamista ja sitten vähän vanhempana päihteitä ja väkivaltaisia poikaystäviä. Itseluottamus ja luottamus ihmisiin ei ole koskaan päässyt kehittymään ja olen edelleen ihmisten kanssa ulkopuolinen ja epävarma.

Vanhempieni kanssa en ole nykyään enää missään tekemisissä.

Vierailija kirjoitti:

Edelleen aikuisena keski-ikäisenä kärsin lapsuuteni aiheuttamista vaurioista, vaikka kuinka olen käynyt terapiat läpi ja elän nyt ns.normaalia rauhallista elämää.

Mulla oli sekä fyysistä että henkistä väkivaltaa kotona koko lapsuusajan, ala-asteella koulukiusaamista ja sitten vähän vanhempana päihteitä ja väkivaltaisia poikaystäviä. Itseluottamus ja luottamus ihmisiin ei ole koskaan päässyt kehittymään ja olen edelleen ihmisten kanssa ulkopuolinen ja epävarma.

Vanhempieni kanssa en ole nykyään enää missään tekemisissä.

Auttoiko terapia, muuttiko se mitään? Vaikuttiko se tulokseen, ettet ole vanhempiesi kanssa tekemisissä?

On ihan oikein olla surullinen siitä, että itselle on tehty hirveitä asioita. Vika ei ole sinussa.

Maalattiahökkelissä elävällä rakastetulla ihmisellä on asiat paremmin kuin palatsissa jossa kaltoinkohdellaan. Ei raha määritä onnellista lapsuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Edelleen aikuisena keski-ikäisenä kärsin lapsuuteni aiheuttamista vaurioista, vaikka kuinka olen käynyt terapiat läpi ja elän nyt ns.normaalia rauhallista elämää.

Mulla oli sekä fyysistä että henkistä väkivaltaa kotona koko lapsuusajan, ala-asteella koulukiusaamista ja sitten vähän vanhempana päihteitä ja väkivaltaisia poikaystäviä. Itseluottamus ja luottamus ihmisiin ei ole koskaan päässyt kehittymään ja olen edelleen ihmisten kanssa ulkopuolinen ja epävarma.

Vanhempieni kanssa en ole nykyään enää missään tekemisissä.

Auttoiko terapia, muuttiko se mitään? Vaikuttiko se tulokseen, ettet ole vanhempiesi kanssa tekemisissä?

Hyviä kysymyksiä, vaikka en ole tuo, keneltä kysyit. Mä muistan ajan lapsuudessa, jolloin asiat ja olo ei vielä olleet alkaneet mennä pieleen. Oli kavereita, jaksoin uskoa ja luottaa itseeni ja olin positiivisella mielellä elämästä ja tulevaisuudesta. Vaikkakin ihmettelin, että miten minua voisi koskaan kukaan rakastaa, kun ainoa palaute jota sain lähimmältä ihmiseltäni, eli äidiltä oli se, että minussa on niin paljon vikaa, että on koettelemus asua kanssani. Mutta koska kukaan muu ei koskaan puhunut näistä tunteista mitään, siis naimisissa olevat aikuiset, niin oletin, että kaikille löytyy joku, jos vain itse on mukava ja haluaa jonkun, vaikka itse tuntisi että itsessä ei mitään rakastettavaa olisikaan muiden mielestä. Mutta että rakastetaanhan täällä koko ajan muitakin, vaikka en ymmärrä mitä sen enempää rakastettavaa heissäkään nyt olisi minuun verrattuna.

Sitten alkoivat nuoruuden vaikeudet. En päässyt hyvään ammattiin enkä halunnut huonoon, en jaksanut ylläpitää enää ystävyyssuhteita koska olin niin kiukkuinen ja vihainen kaikille, etten halunnut, että minut jätetään vaan annoin ihmisten olla kun he eivät ottaneet minuun yhteyttä, en jaksanut elää sellaista elämää kun halusin, olin vain.

Menin terapiaan. Mitä se auttoi? Ei minusta tullut sellaista iloista ihmistä, joka joskus olin. Eikä itseeni luottavaa, itsevarmaa, joka joskus olin. Minut oli nujerrettu, ja terapiassa oltiin tyytyväisiä, että vain jaksan mennä eteenpäin päivästä toiseen, kuin joku mutterin osa rattaissa, elämän ollessa ihan merkityksetöntä. Sain koulutuksen ja töitä, ei niin kiinnostavalta alalta kuin olisi tasolleni sopivaa, mutta ei nyt aivan kamalaltakaan alalta, rakkautta ei ole minulle osunut, ei terapia osannut auttaa minua siinä mitenkään. Mitä elämisen arvoista tällaisessa elämässä oikein on? Olen olemassa ja on minulla perhekin, mutta ei vois vähempää kiinnostaa. Oma elämäni siis. Täysin paskaa.

Ei se terapia auttanut edes siihen, että minun tekee mieli karjua kaikille ystävillenikin, miten paskoja he ovat tai sama työkavereille, mokomatkin vitun rumat pallinaamat. Jotain siellä sisällä on, mitä muut tahtovat vain hyssytellä, ettei heille tule paha mieli, viis siinä minusta.

52

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tavislapsuudessa ei olisi ollut mitään antia.

Nyt on haastetta käydä kaikki läpi.

Selviydyn mistä vaan.

Paitsi tuki ja turva. Se et ei oo pakko olla aikuinen 1,5 v kun mutsi sekoilee ja joudut naapureille kertoon et kaikki ok. Mut mie reippaana tyttönä yli 40 v pistin välit vihdoin poikki. Sanokaas ny et näi kuule on kaikilla, älä ruikuta. Mulla on tuhat tarinaa, jota teistä moni ei uskoisi.

Niinkuin meillä kaikilla lapsena kaltoinkohdelluilla.

Nämä on niin rankkoja asioita, ettei moni turvallisen lapsuuden kokenut voi niitä edes käsittää. Se ei karaise, että on kohdeltu huonosti lapsena. Se ei jalosta tai tee mitenkään kovempaa kaveria, se tekee ainoastaan rikkinäisen ihmisen.

Mutta rikkinäisestä voi onneksi saada vielä eheää. Siihen eheytymiseen menevä energia vaan valitettavasti voi olla sitten pois esim. opiskeluista.

Itse aloitin toisen asteen vasta kaksikymmentä vuotiaana, silloin vasta itsetunto oli siinä kunnossa, että uskoi pärjäävänsä vaikka oli koko lapsuus haukuttu mielisairaaksi, idiootiksi ja vammaiseksi.

Korkeakouluopinnot alkoivat ollessani 26.

Vierailija kirjoitti:

Ei se terapia auttanut edes siihen, että minun tekee mieli karjua kaikille ystävillenikin, miten paskoja he ovat tai sama työkavereille, mokomatkin vitun rumat pallinaamat. Jotain siellä sisällä on, mitä muut tahtovat vain hyssytellä, ettei heille tule paha mieli, viis siinä minusta.

52

Oletko kokeillut mitään luovia keinoja purkaaksesi tuota vihaa?

Itselläni auttoi parhaiten se, että purki sitä vihaa maalaamiseen ja piirtämiseen. Joku musiikki taustalle ja työskentelemään, kuvan aiheen itsensä ei tarvitse liittyä vihaan jos ei halua.

Siinä tulee väkisinkin mietittyä asioita ja väreillä kun ilmentää sen vihan, niin mielessä kuohuu kun on niin saatanasti vihaa niitä kohtaan jotka tekivät väärin.

Lopulta minusta tuli tuota kautta ihan hyvä piirtäjä ja nykyään piirrän ihan koska rakastan sitä, ei enää vain terapeuttisesti 😃

Mutta suosittelen kokeilemaan.

Vierailija kirjoitti:

Ei se terapia auttanut edes siihen, että minun tekee mieli karjua kaikille ystävillenikin, miten paskoja he ovat tai sama työkavereille, mokomatkin vitun rumat pallinaamat. Jotain siellä sisällä on, mitä muut tahtovat vain hyssytellä, ettei heille tule paha mieli, viis siinä minusta.

52

Työkavereiden tehtävä ei ole toimia terapeuttina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se terapia auttanut edes siihen, että minun tekee mieli karjua kaikille ystävillenikin, miten paskoja he ovat tai sama työkavereille, mokomatkin vitun rumat pallinaamat. Jotain siellä sisällä on, mitä muut tahtovat vain hyssytellä, ettei heille tule paha mieli, viis siinä minusta.

52

Oletko kokeillut mitään luovia keinoja purkaaksesi tuota vihaa?

Itselläni auttoi parhaiten se, että purki sitä vihaa maalaamiseen ja piirtämiseen. Joku musiikki taustalle ja työskentelemään, kuvan aiheen itsensä ei tarvitse liittyä vihaan jos ei halua.

Siinä tulee väkisinkin mietittyä asioita ja väreillä kun ilmentää sen vihan, niin mielessä kuohuu kun on niin saatanasti vihaa niitä kohtaan jotka tekivät väärin.

Lopulta minusta tuli tuota kautta ihan hyvä piirtäjä ja nykyään piirrän ihan koska rakastan sitä, ei enää vain terapeuttisesti 😃

Mutta suosittelen kokeilemaan.

Ei se purkaminen ole se juttu, joka mitään auttaisi. Olisin toivonut terapialta sitä, että olisi käsitettty minua kohdellun niin väärin, että minulle on syntynyt tarve tappaa ja raivota kaikki se tuska ulos muille. Josta saan vain haukkuja. Kiitos, paskat ihmiset, kiitos. Aivan sama, raivoanko, se ei sitä auta eikä ratkaise, että minua on satutettu.

52

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se terapia auttanut edes siihen, että minun tekee mieli karjua kaikille ystävillenikin, miten paskoja he ovat tai sama työkavereille, mokomatkin vitun rumat pallinaamat. Jotain siellä sisällä on, mitä muut tahtovat vain hyssytellä, ettei heille tule paha mieli, viis siinä minusta.

52

Työkavereiden tehtävä ei ole toimia terapeuttina.

Tiedän sen, enkä ikinä menisi häpäisemään itseäni purkautumalla työkavereilleeni siksi, että äitini kohteli minua paskamaisesti. Mutta mitäpä se minua auttaa?

52

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se terapia auttanut edes siihen, että minun tekee mieli karjua kaikille ystävillenikin, miten paskoja he ovat tai sama työkavereille, mokomatkin vitun rumat pallinaamat. Jotain siellä sisällä on, mitä muut tahtovat vain hyssytellä, ettei heille tule paha mieli, viis siinä minusta.

52

Työkavereiden tehtävä ei ole toimia terapeuttina.

Tiedän sen, enkä ikinä menisi häpäisemään itseäni purkautumalla työkavereilleeni siksi, että äitini kohteli minua paskamaisesti. Mutta mitäpä se minua auttaa?

52

Mut mikä auttaa?

Vierailija kirjoitti:

No minä ainakin kasvoin köyhässä perheessä jossa ei ollut turvallinen olo eikä ollut riittävästi sosiaalisia suhteita. 

Samoin. Meillä oli äiti se joka teki elämästä epävarmaa. Yhtenä hetkenä vedeltiin imurin johdolla pitkin selkää kun en kuulema osannut imuroida kunnolla. Toisella hetkellä siliteltiin poskea ja itkettiin anteeksiantoa kun on niin kurja äiti ja minä maailman paras tytär. Kavereita ei ollut, ei saanut tuoda ketään ettei äiti hermostu.Piilotteli teräviä veitsiä vaatekaappeihin ettei vaihdeta vaatteita liian usein jne. Että sellainen iloinen lapsuus mulla. Ulospäin oli varsin herttainen ja ihana. Isä sulki silmänsä, nyt vasta myöntänyt vuosia äidin kuoleman jälkeen että hoitoon se ihminen olisi pitänyt viedä.

Pientähän tuo tietysti joidenkin kohtaloihin verrattuna, silti vaikuttaa vielä tänä päivänä, vaikken haluaisi.