Miksen minä saanut normaalia lapsuutta?

Vierailija kirjoitti:

Normaalia lapsuutta ei ole olemassakaan. Ihan oikein on sulle sanottu että sinun pitäisi olla kiitollinen edes siitä mitä olet saanut. Et paljon taida ajatella intian katulapsia, tai kerjläislapsia. Sulle teksii hyvää  katsoa patmos säätiön videoita vielä nyky EU:n köyhistä Romanian romaneista, ne asuu edelleen maalattia hökkeelissä, siis jotain aian järkyttävää. Youtubesta löytyy nuo videot. Jouluna he lähettä niit lahjapaketteja noille kerjäläislapsille. Tai katso dokumentti Romanian katulapsista youtubesta, se tosin on kuvattu n. 20 v sitten. Lauma lapsia eli metrotunneleissa.

No hei mietipä tätä: Jossain maailmankolkissa lapsia on ihmiskaupan uhreina, joten mitä nuo sinun kuvailemasi mitään valittavat?

....vai olisiko niin, että omia kurjia oloja/muistoja ei laimenna tieto, että jollain muulla on huonommin?

Älä muuten käytä tuota tapaa lapsiisi jos niitä on. Tuo väheksyminen on yksi henkisen väkivallan muoto.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se terapia auttanut edes siihen, että minun tekee mieli karjua kaikille ystävillenikin, miten paskoja he ovat tai sama työkavereille, mokomatkin vitun rumat pallinaamat. Jotain siellä sisällä on, mitä muut tahtovat vain hyssytellä, ettei heille tule paha mieli, viis siinä minusta.

52

Työkavereiden tehtävä ei ole toimia terapeuttina.

Tiedän sen, enkä ikinä menisi häpäisemään itseäni purkautumalla työkavereilleeni siksi, että äitini kohteli minua paskamaisesti. Mutta mitäpä se minua auttaa?

52

Mut mikä auttaa?

No en minä tiedä. Olisin silloin varmaan tarpeeksi tyytyväinen ja onnellinen ihminen, jos sen tietäisin.

52

Normaali lapsuus ei ole välttämättä hyvä lapsuus. Tarkoittaako normaali keskimääräistä? Vai sellanen jollainen lapsuuden kuuluisi olla?

Vierailija kirjoitti:

Sen sijaan että  ap eli kivikissa vinkuu täällä  kerjäten huomiota, hän voisi tehdä töitä sen eteen että hyväksyy tapahtuneen ja varmistaa etteivät hänen lapsensa joudu kokemaan samaa ( tosin se voi  jo  olla myöhäistä).

Ei jaksa tuota itsesäälin määrää, oikeesti. Ei täällä itkeminen mitään auta mutta et sinä apua haluakaan, vaan huomiota.

Tämä on vertaistukiketju, joten mene sinä pois.

Odottakaas vaan kun somenarsistien kakarat pääsevät aikuisikään asti. Ja nykyiset pienellä ikäerolla sisaruksen saaneet esikoiset. Saadaan vihdoinkin nostettua naisten tekemät parisuhdetapot miesten lukujen tasolle.

Sitä apua että mikä auttaa lähdin sieltä terapiasta hakemaan. Ei kai siellä muuten käydä. Mutta ei osannut se terapeutti auttaa sen paremmin kuin että voin elää puitteiltaan ihan ok-elämää. Viis siitä miltä elämä tuntuu. Aivan sama mulle vaikka tää loppuis tähän, jos ei muutosta tule. Olen nyt uudessa terapiassa, se on eri pohjalta onneksi. Jospa se terapeuttikin poistaisi niitä mun taakkoja eikä katselisi vierestä miten mä opin niitä kantamaan

52

Vierailija kirjoitti:

Sitä apua että mikä auttaa lähdin sieltä terapiasta hakemaan. Ei kai siellä muuten käydä. Mutta ei osannut se terapeutti auttaa sen paremmin kuin että voin elää puitteiltaan ihan ok-elämää. Viis siitä miltä elämä tuntuu. Aivan sama mulle vaikka tää loppuis tähän, jos ei muutosta tule. Olen nyt uudessa terapiassa, se on eri pohjalta onneksi. Jospa se terapeuttikin poistaisi niitä mun taakkoja eikä katselisi vierestä miten mä opin niitä kantamaan

52

kiva

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Edelleen aikuisena keski-ikäisenä kärsin lapsuuteni aiheuttamista vaurioista, vaikka kuinka olen käynyt terapiat läpi ja elän nyt ns.normaalia rauhallista elämää.

Mulla oli sekä fyysistä että henkistä väkivaltaa kotona koko lapsuusajan, ala-asteella koulukiusaamista ja sitten vähän vanhempana päihteitä ja väkivaltaisia poikaystäviä. Itseluottamus ja luottamus ihmisiin ei ole koskaan päässyt kehittymään ja olen edelleen ihmisten kanssa ulkopuolinen ja epävarma.

Vanhempieni kanssa en ole nykyään enää missään tekemisissä.

Auttoiko terapia, muuttiko se mitään? Vaikuttiko se tulokseen, ettet ole vanhempiesi kanssa tekemisissä?

Hyviä kysymyksiä, vaikka en ole tuo, keneltä kysyit. Mä muistan ajan lapsuudessa, jolloin asiat ja olo ei vielä olleet alkaneet mennä pieleen. Oli kavereita, jaksoin uskoa ja luottaa itseeni ja olin positiivisella mielellä elämästä ja tulevaisuudesta. Vaikkakin ihmettelin, että miten minua voisi koskaan kukaan rakastaa, kun ainoa palaute jota sain lähimmältä ihmiseltäni, eli äidiltä oli se, että minussa on niin paljon vikaa, että on koettelemus asua kanssani. Mutta koska kukaan muu ei koskaan puhunut näistä tunteista mitään, siis naimisissa olevat aikuiset, niin oletin, että kaikille löytyy joku, jos vain itse on mukava ja haluaa jonkun, vaikka itse tuntisi että itsessä ei mitään rakastettavaa olisikaan muiden mielestä. Mutta että rakastetaanhan täällä koko ajan muitakin, vaikka en ymmärrä mitä sen enempää rakastettavaa heissäkään nyt olisi minuun verrattuna.

Sitten alkoivat nuoruuden vaikeudet. En päässyt hyvään ammattiin enkä halunnut huonoon, en jaksanut ylläpitää enää ystävyyssuhteita koska olin niin kiukkuinen ja vihainen kaikille, etten halunnut, että minut jätetään vaan annoin ihmisten olla kun he eivät ottaneet minuun yhteyttä, en jaksanut elää sellaista elämää kun halusin, olin vain.

Menin terapiaan. Mitä se auttoi? Ei minusta tullut sellaista iloista ihmistä, joka joskus olin. Eikä itseeni luottavaa, itsevarmaa, joka joskus olin. Minut oli nujerrettu, ja terapiassa oltiin tyytyväisiä, että vain jaksan mennä eteenpäin päivästä toiseen, kuin joku mutterin osa rattaissa, elämän ollessa ihan merkityksetöntä. Sain koulutuksen ja töitä, ei niin kiinnostavalta alalta kuin olisi tasolleni sopivaa, mutta ei nyt aivan kamalaltakaan alalta, rakkautta ei ole minulle osunut, ei terapia osannut auttaa minua siinä mitenkään. Mitä elämisen arvoista tällaisessa elämässä oikein on? Olen olemassa ja on minulla perhekin, mutta ei vois vähempää kiinnostaa. Oma elämäni siis. Täysin paskaa.

Tämä oli tekstiä ihan kuin omasta päästäni!!! Terapia auttoi siinä mielessä kyllä ( säännällisesti 2 vuotta siellä kävin ) , että sain opiskeltua ammatin ja olen työelämässä. Myös pitkä parisuhde on edelleen hengissä. Ja tosiaan terapian ansioista tajusin ettei vanhempiini ole mikään maailman pakko pitää yhteyttä eikä keinotekoisesti välejä pitää yllä. En lähetä enää sitä joulukorttiakaan.

Mutta ajoittain tajuan, että elän elämääni vähän niinkuin sivuraiteella, koska se on ainoa mihin pystyn näillä eväillä , ässä elämässä. Pääraide olisi vaatinut uskallusta, itseluottamusta, suhteita ja sosiaalisia taitoja. Tavallaan elämäni on ihan hyvää, mutta entisenlaista toiveikasta ihmistä en usko enää itsestäni löytyvän. Olen jollakin tapaa lannistettu lopullisesti enkä usko, että mikään/kukaan pystyy tätä tunnetta enää muuttamaan tai "parantamaan".

Vierailija kirjoitti:

Kivikissaäiti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska elämä ei ole reilua. Se on asia, joka on pakko hyväksyä tosiasiana, vaikka se ei olekaan reilua. Minua aina ärsyttää tämä asenne, oli kyse mistä hyvänsä, "miksi juuri minä" - no siksi, koska ei ole mitään syytä, miksi se et olisi juuri sinä. Sattui vain huono mäihä, joku sairastuu syöpään, joku jää auton alle, eikä se (yleensä) ole oma vika. Sattuma korjaa satoaan, ja sen sijaan, että jäisi huono-osaisuuttaan märehtimään, kannattaa suunnata voimansa siihen, että miettii miten näistä eväistä voisi tehdä parhaan mahdollisen elämän itselleen ja ehkäpä vielä läheisilleenkin.

terkuin: eräs, joka ei myöskään syntynyt kultalusikka suussa

Huoh. Itse en ymmärrä kaltaisiasi ihmisiä. Ihankuin ihminen ei saisi tunte oloaan kurjaksi. Tämän takia olen ruvennut  leikkimään ihmisten ilmoilla tekopirteää ja kokoajan yritän olla positiivinen, vaikka oikeasti olen hyvin negatiivinen ihminen. Osaan peittää yllättävän taitavasti tarvittaessa ujouden ja epäsosiaalisuuden. Ne, jotka minua ei ihmisenä oikeasti tunne voisivat yllättyä, kun rakastan omaa rauhaa ja hiljaisuutta vaikka tosielämässä tällaien en ole.

Syy miksi minusta on muovautunut tällainen on ihan menneisyydessäni. Koulukiusaamista, vanhemmat eivät olleet läsnä, jopa opettajat vähättelivät eikä uskoneet että minua kiusataan. Vielä aikuisenakin on tosi tiukkaa yrittää olla kohtelias, positiivinen ja iloinen ihmisille, kun jopa tuntemattomat ohikulkijat saattavat arvostella minua ohi käveltäessä.  Joskus ihan oikeasti olen miettinyt, onko pois lähteminen parempi vaihtoehto kun jokapäivä tuntuu olevan välillä selviytymistä tästä päivästä. Myöskin mietin jos elämässäni sattuisi kerrankin jotain mullistavaa, että osaisin arvostaa tätä mitä minulla on.

Sama juttu, yritän olla kohtelias. Mutta sitten taas joskus tulee ne hetket, kun pirunsarvet kasvaa päähän.

Silloin ei ollakaan niin kohteliaita, vaan vittuillaan takaisin tuollaisille ohikäveleville arvostelijoille. Vähän silleen että perkele, lokaa tullut jo ihan tarpeeksi niin en muuten enää ole minäkään sitten mukava ihminen! 😃

Onneksi nuo hetket ei kauaa kestä. Olisi aika hirveää olla luonnostaan ilkeä.

Hmh, onko tässä alunperin lainatun kommentin esittäjä mielestäsi luonnostaan ilkeä? Minun mielestäni tuossa kommentissa vain todetaan tosiasiat. Elämä ei ole reilua, halusimme tai emme. Tämän myöntäminen on hyvän kehityksen alku. Murheissa voi velloa aikansa, mutta pidän aika outona, jos ei edes yritä mitään muuta kuin kerjätä sääliä muilta. "Ken vaivojansa valittaa on vaivojensa vanki". Menneisyyden märehtiminen vain pitkittää kärsimystä ja syö energiaa.

Ja tuokin lause "Ken vaivojansa valittaa on vaivojensa vanki" on siis niin idiootti kuin olla ja voi. Eihän sellainen tietenkään valita, jota ne eivät vaivaa!

Eli se, joka ON niiden vanki, valittaa. Ei toisin päin.

Minä ymmärrän sen sillä tavoin, että ihminen kuluttaa energiaansa valittamiseen sen sijaan, että tekisi asioille jotain. Ihan ruumiillinen kipukin tuntuu sitä kipeämpänä, mitä enemmän siihen keskittyy. Ja sitten kaikenlaiset muut elämän ongelmat, tiedän oikeastikin muutaman henkilön, jotka valittavat jatkuvasti kaikenlaisista elämänsä epäkohdista, mutta jos heitä yrittää oikeasti auttaa ja/tai neuvoa, niin apu torjutaan "Niin mutta kun..." - oikeasti vaikuttaa siltä, kuin tuollaiset henkilöt olisivat jotenkin rakastuneet marttyyrin osaansa eivätkä joko halua tai uskalla ryhtyä toimenpiteisiin korjatakseen tilannettaan, ei sittenkään, vaikka saisivat apua.

No ei kaikki, joilla menee huonosti valita ääneen kaikille. Kavereiden kanssa huolien jakaminen taas on normaalia. Kyllä minäkin tunnen ihmisiä, joilla murheet ovat oikeasti pienet. Esimerkiksi jollain on parempi koira kuin toisella, ruuassa on 1 väärä mauste, jollakin on vääränvärinen paita, joku laittaa jonkun asian väärin, vaikkei sillä ole tässä tilanteessa mitään väliä jne. Ihan eri tasoa tällaiset valitukset siihen, kun jollain on syöpä, toinen tekee raskasta työtä kokoajan, toinen taas ei saa työtä vaikka olisikin yrittänyt kuinka kovasti, epäsosiaalinen ihminen ei löydä itselleen ystävää, vaikka yrittäisi olla sosiaalinen vaikkei sitä ole. Toinen yrittää olla ystävällienn kaikille ja saattaa tulla myös hyväksi käytetyksi. Viimeisten ei tarvitse olla kokoajan hymyssäsuin, vaikka sitä saattavat hyvinkin tehdä. Ensimmäisillä taas vaikuttaa siltä, kuin ei elämässä olisi vielä ollut kovin suuria ongelmia vastassa.

Vierailija kirjoitti:

Sen sijaan että  ap eli kivikissa vinkuu täällä  kerjäten huomiota, hän voisi tehdä töitä sen eteen että hyväksyy tapahtuneen ja varmistaa etteivät hänen lapsensa joudu kokemaan samaa ( tosin se voi  jo  olla myöhäistä).

Ei jaksa tuota itsesäälin määrää, oikeesti. Ei täällä itkeminen mitään auta mutta et sinä apua haluakaan, vaan huomiota.

Hei! sinä voitit, eli sinulla näyttäisi olleen kaikista kauhein lapsuus, miten muuten voi ihmisestä tulla noin katkera ja empatiakyvytön. Kuka se tässä huomiota kerjääkään?

Joo, ja en ole ap

"ja terapiassa oltiin tyytyväisiä, että vain jaksan mennä eteenpäin päivästä toiseen, kuin joku mutterin osa rattaissa"

Eihän tuossa kohtaa ole ajateltu, että noniin nyt olet kunnossa ja homma selvä.

Tuo on ollut yksi välietappi, ja Tottakai terapeutti on tyytyväinen kun pystyt edes jokseenkin normaalisti arkirutiineihin. Se on jo iso saavutus, jos toimintakyky on heikentynyt, ja on lupaava merkki jatkosta.

Kuulostaa nyt ärsyttävältä, mutta ole kärsivällinen. Jatka terapiassa ja yritä löytää (terveitä) kanavia purkaaksesi tuota kerääntynyttä vihaa.

Sen vihan tunnekin kun valitettavan normaali vaihe traumatyöskentelyssä. Kun itseään ei pystynyt lapsena puolustamaan, niin se kaikki viha on vuosien ajan pakkautunut sisälle, toisinaan itsestäni tuntui kuin se viha olisi sivupersoonani, joka suojeli minua.

Kun olin herkkä lapsi, jota kotona kiusattiin itsemurhayrityksiin asti kenenkään puolustamatta, niin tuntui että mieli kehitti senvihaisen sivupersoonan, joka räiskyi ja rähisi minkä ehti jos vähääkään tuli uhattu olo. Sillä tavalla minulla oli viimein joku, joka puolusti.

Onneksi se patoutunut vihakin lopulta aikanaan loppui.

Vierailija kirjoitti:

Minä en ainakaan ajattele, että olen yhtään vähemmän mukava ihminen, jos vittuilisin eli antaisin kuulua joillekin ohikäveleville arvostelijoille. Saahan sitä nyt takaisin sanoa.

t.kivikissaäiti

Jotenkin itse ajattelen, ettei suurin osa ihmisistä ole yhtään parempia kuin toiset. Helpompaa ajatella kaikkien olevan samalla viivalla. Toiset vain yrittää kiillottaa itseään pistämällä paremmuusjärjestykseen. Toki esimerkiksi murhaa ei voi edes verrata johonkin pankkiryöstämiseen, tässä asiassa toinen voi esimerkiksi olla parempi ihminen, mutta sekin toki riippuu syystä miksi näin kävi ja miten aikoo elää tästä eteenpäin? Itsepuolustusta minä ainakin kannatan ja monesti olen kuullut, että on tilanteita missä pitää antaa samalla mitalla takaisin, että tilanne rauhoittuu. Oli se sitten sanallista tai fyysistä ( toki järkeä pitää käyttää tässäkin ).

Itse vain olen hieman laiska tyhjänpäiväisiin tappeluihin ja yleensä annan vain olla, ellen saa hyvää tilaisuutta pistää toista hiljaiseksi tai antaa takaisin niin, että homma varmasti loppuu. Itse kun en siedä yhtään ihmisten ryhmäytymiä, joissa "ulkopuolisia" kiusataan ja arvostellaan. Hauskassa tapauksessa nämä arvosteliat eivät oikeasti ole yhtään parempia ihmisiä mitä antavat ymmärtää ja tekevät ihan samoja virheitä kuin tämä ulkopuolinenkin. Niistä ei vain tehdä yhtä isoa numeroa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en ainakaan ajattele, että olen yhtään vähemmän mukava ihminen, jos vittuilisin eli antaisin kuulua joillekin ohikäveleville arvostelijoille. Saahan sitä nyt takaisin sanoa.

t.kivikissaäiti

Jotenkin itse ajattelen, ettei suurin osa ihmisistä ole yhtään parempia kuin toiset. Helpompaa ajatella kaikkien olevan samalla viivalla. Toiset vain yrittää kiillottaa itseään pistämällä paremmuusjärjestykseen. Toki esimerkiksi murhaa ei voi edes verrata johonkin pankkiryöstämiseen, tässä asiassa toinen voi esimerkiksi olla parempi ihminen, mutta sekin toki riippuu syystä miksi näin kävi ja miten aikoo elää tästä eteenpäin? Itsepuolustusta minä ainakin kannatan ja monesti olen kuullut, että on tilanteita missä pitää antaa samalla mitalla takaisin, että tilanne rauhoittuu. Oli se sitten sanallista tai fyysistä ( toki järkeä pitää käyttää tässäkin ).

Itse vain olen hieman laiska tyhjänpäiväisiin tappeluihin ja yleensä annan vain olla, ellen saa hyvää tilaisuutta pistää toista hiljaiseksi tai antaa takaisin niin, että homma varmasti loppuu. Itse kun en siedä yhtään ihmisten ryhmäytymiä, joissa "ulkopuolisia" kiusataan ja arvostellaan. Hauskassa tapauksessa nämä arvosteliat eivät oikeasti ole yhtään parempia ihmisiä mitä antavat ymmärtää ja tekevät ihan samoja virheitä kuin tämä ulkopuolinenkin. Niistä ei vain tehdä yhtä isoa numeroa.

Jaa mun mielestä ihmisissä on suuria eroja siinä, miten paljon hyvää tai pahaa kukin saa elämässään aikaseksi.

Vierailija kirjoitti:

Lapsena ei osaa kyseenalaistaa mitään ja mulle aina kerrottiin, kuinka kiittämätön olen. Ok, mun olisi pitänyt olla kiitollinen monenlaisesta kaltoinkohtelusta, en ymmrtänyt silloin enkä varsinkaan nykyään miksi olisi pitänyt olla. Nyt sitten ihmetellään miksi en voi antaa anteeksi (eipä ole kukaan pyytänyt). Olen kertonut, että siksi, kun se on muovannut persoonaani niin syvästi. Päällisin puolin kaiki ok, sisäisesti ei. Toivottavasti terapia auttaa.

Kenelle pitää antaa anteeksi? Pahoinpitelijällekkö? No EI tod. tule tapahtumaan mun elinaikanani.

En anna anteeksi muuta kuin itselleni sen että minut on jyrätty ja koska olen ollut lapsi, en ole ymmärtänyt. Nyt vanhuutta lähentyvä pahoinpitelijä todellakin odottaa että hoivaan häntä vanhana, unen näki. Varmaan alkaa anelemaan siinä vaiheessa, mutta niin makaa kuin petaa sanoin pahoinpitelijä-äiti aikoinaan.

Minullekkaan ei suotu mitenkään hyvää lapsuutta onnistuin kuitenkin käyttämään tämän vahvuutena

Mikä ihme siinä on, että kun joku aloittaa keskustelun, että miksi  hänellä ei voinut olla normaalia lapsuutta niin kaikki ovat valmiita ampumaan hänet alas? Heti aletaan vertailla, että ei sinulla ole oikeutta valittaa kun maailmassa on nälänhätää ja sotaa yms.

Myöskään e voi sanoa, että on kauheata kun minulla on syöpä, heti joku sanoo, että ethän sinä niin voi sanoa kun jollakin voi olla kaksi syöpää?

Näiden mukaan ei koskaan saa sanoa mitään negatiivista omasta elämästään vaan aina pitää olla kaikesta niin s**tanan kiitollinen!

En saanut minäkään normaalia lapsuutta. Normaalilla en tarkoita linnoja ja rikkauksia vaan turvallista paikkaa jossa lapsella on hyvä olla.

Elin ensimmäiset 14 vuotta elämästäni pelossa, silloin kun pitää pelätä toista vanhempaansa fyysisesti ja henkisesti niin silloin alkaa asiat olla jo aika huonolla tolalla.

Onneksi minulla on nyt hyvä perhe ja olen miehelleni kiitollinen siitä, että hän mailman paras isä lapsillemme.

Vihan liekki lämmittää ja suojelee mua tilanteissa, jollaisissa mä en ennen osannut varjella itseäni. Ei mun tarvitse tehdä mitään agressiivistä, mutta se tunne varottaa mua, että tää on taas tätä. Tällä kertaa mä voin toimia järkevästi ja varjella itseäni.

Vierailija kirjoitti:

Niin, tasan ei mene jako tässä elämässä. Onneksi kuitenkin kaikki (etenkin täällä Suomessa) voivat vaikuttaa nykyhetkeen. Menneisyyttä ei voi muutta eikä siihen siksi kannata jäädä vellomaan. Traumat täytyy tietysti kohdata, käsitellä ja hyväksyä ja sitten jatkaa eteenpäin ja yrittää muovata elämästään mieleistä.

Juu, on tässä yritetty koko loppuelämä lapsuuden traumoista selviytyä, ja käsitellä niitä, mutta sehän on selvää, että tehtyjä vääryyksiä kohdallani ei saa millään pyyhittyä pois, vaan ne kulkevat mukanani aina ja iän kaikkisesti aamen. Se, että niitten ei anna vaikuttaa kielteisesti itseensä on jo toinen juttunsa, sillä sitähän jokainen yrittää ja pyrkii siihen, ettei anna lapsuudessaan kokemiensa vääryyksien vaikuttaa omaan elämäänsä,  mutta eteenpäin tässä on eletty ja koko tähän astinen elämä on mennyt niin kuin on mennyt.  Parhaansa olen minäkin yrittänyt tehdä, etten ole antanut väärinkohteluni vaikuttaa elämäni kulkuun, mutta tuntuu, että en ole täysin onnistunut siinä.

Väärinkohtelijalleni kuitenkin kävi loppuen lopuksi eläessään jo huonosti ja sai tietyllä tyylillä rangaistuksensa, jota en tietenkään toivonut, mutta siinä nyt vaan niin kävi, ja ei ollut minusta riippuvainen asia.

Vierailija kirjoitti:

Suurimmalla osalla suomalaisista ei ole ollut kumpikin vanhempi tasainen, luotettava ja turvallinen. Suurin osa ihmisistä ei ole tällaisia edes. Lakatkaa jo tarttumasta menneisyyteen.

Juu, niin olivat minunkin vanhempani ihan hyviä kasvattajia, ja ei siinä suhteessa ollut ongelmia, eikä perheen muidenkaan jäsenten suhteen, mutta kun yksi sisaruksistani oli sairas päästään, ja häiritsi mun kasvuani, niin mitäs sitten, mutta kompensoitu on koko loppuelämäni sillä, että kun muu perhe ja olosuhteeni olivat hyvät suorastaan erittäin kiitettävät.