Kuinka paljon voi 8-vuotiaalta odottaa vastuunottoa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oisko tuo nyt jotain kapinointia. Ottaisin käyttöön ihan kunnon rangaistukset, eli esim. puhelin takavarikoidaan iltaisin jos on mennyt pyjamassa kouluun tai mikä sitten onkaan sopiva rangaistus juuri hänelle.

Mikä siinä on, ettei arvovaltaisiempienkaan asiantuntijoiden oppi mene perille. 

Rangaistukset vain pahentavat tilannetta. Lapsi ei välttämättä itse ollenkaan koe tekevänsä väärin. Jokin puhelimen takavarikointi ei synnytä muuta kuin epäluottamusta ja katkeruutta. 

Käyttäytyminen voi parantua näennäisesti, mutta ei todellisesti. 

On selvitettävä syy, miksi lapsi mitä ilmeisemmin toimii vastoin ohjistusta ja myös omaa parastaan. Tämän selvittäminen vaatii mahdollisesti ammattiapua. Kaipaako lapsi toista vanhempaansa kovasti? Miten ero on mennyt ja suhde toiseen vanhempaan?

No tuossa myöhemmin kerrottiin että lapsi näsäviisastelee äidille ja on ilmeisen laiska kaikessa mitä tulee omien jälkien siivoamiseen. Joskus pieni tiukkuus tekee ihan hyvää, ja onko tuo nyt mahdoton rangaistus jos on yhden illan ilman puhelimella leikkimistä?

Mikä kohta oli näsäviisastelua? Minä en sellaista huomannut. Ihan tavallisia lasten mietteitä. Lapsetkin saavat ihmetellä asioita ja olla sarkastisia.

No vetoaa siihen että ei tarvitse siivota omia jälkiään koska on lapsi. 

No ei 9-vuotiaan tarvitse aina viikata vaatteitaan tismalleen oikein kaappiin uhkauksella, että muuten ei puhtaita vaatteita tule ja olla kiitollisuuden velassa vanhemmilleen, että vanhemmat hoitavat perusasiat hänen hyväkseen. Lapsen ei kuulu olla vanhemmilleen perushuolenpidosta kiitollinen, se on vanhemman velvollisuus ja lapsen tulee luottaa siihen, että vanhemmat mielellään hoitavat häntä ja hän ei ole vaivaksi. Toki joskus voi muistuttaa, että eihän tämä pyykin pesu nyt äidistäkään mitään huippuhauskaa ole, mutta korostaa että se on helppoa ja lapsenkin on se myöhemmin helppo oppia. Lapsille pitäisi olla vähän ymmärtäväisempiä, varsinkin jos pääasiassa hoitavat asiansa kuten kuuluu (koulu sujuu, hyvät käytöstavat, tekee yleensä niin kuin toivotaan).

Jos mietitte mitä lapsi muistaa niistä ikävistä tilanteista aikuisena, niin ehkä hieman olisitte ystävällisempiä. Kuria voi pitää täysin ystävällisestikin ja neutraalisti. Ja ihan totta, aina ei jaksa, muista, ehdi. Mitä jos itse lupaat puolisollesi laittaa tiskit ja unohdat koko asian kun puhelin soi, hetken päästä puoliso tulee raivoamaan miten et sitäkään hommaa saanut hoidettua ja nyt heti menet ne laittamaan!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aistiyliherkkyys voisi olla oikeasti yksi selitys. Lapsi on todella tarkka materiaaleista mitä pukee päälleen ja vaatteen ulkonäköä 100 kertaa tärkeämpi asia on se miltä se tuntuu. Lapsen päänahka on hirvittävän arka, eli hiusten kampaaminen jää usein väliin koska lapsi kokee sen todella epämiellyttävänä ja kivuliaana.

/AP

Tämä on kyllä yksi lisäviite neurologisesta ongelmasta tai ainakin sen piirteistä. Suosittelen hakeutumaan tutkimuksiin nyt, kun tilanne ei ole vielä kovin hankala. Muutaman vuoden päästä voi olla paljon vaikeampaa, jos ette nyt saa apua. Suosittelen myös lukemaan tietoa ainakin sensorisen integraation häiriöstä ja aspergerin syndroomasta ja miettimään, kuinka hyvin kuvaukset sopivat omaan lapseesi.

Esimerkiksi tuo, että lapsi pukeutuu niin kuin haluaa välittämättä kavereiden mielipiteistä on kyllä tavallaan ihailtavaa, mutta johtaa hyvin todennäköisesti siihen, että viimeistään 5. luokalla lapsellasi ei ole yhtään kaveria. Varsinkin yhdessä poikkeuksellisen hyvän koulumenestyksen kanssa, joka jo yksistään aiheuttaa ison riskin sille, että lapsi joutuu koulukavereiden keskuudessa syrjityksi. (En nyt tarkoita niinkään tuota pukeutumista vaan enemmän sitä asennetta, että lapsi ei ole halukas ottamaan huomioon "yleistä" mielipidettä.) Kun kaverittomuutta jatkuu muutaman vuoden, jää siitä helposti elinikäiset arvet. Puhun nyt omasta kokemuksestani.

Nyt en allekirjoita tätä kommenttia. Lapsella on paljon kavereita, ja on opettajan mukaan yksi suosituimmista lapsista koulussa. Lapsi on pienestä pitäen ollut oman tiensä kulkija ja poikkeuksellisen itsetietoinen siitä mitä tahtoo ja mitä ei. Mitään Aspergeriin viittaavaa tai autismia lapselleni ei saa kyllä diagnoosiksi, enemmän komppaan tuota hajamielinen professori- diagnoosia. Lapsellani on vahva oikeanja väärän taju, hän on  keskivertoa parempi tietyissä asioissa koulussa ja hänellä on hyvä itseluottamus: hänellä ei ole aspergeria tai muutakaan häiriötä.

Lapsen isä on ollut samanlainen pienenä, ylitarkka materiaaleista mitä päälleen pukee, ja äärimmäisen kiinnostunut aina yhdestä tietystä asiasta kerrallaan: Eikä hänellä ole mitään häiriötä myöskään. Lapsi on perinyt nuo ominaisuudet isältään.

/AP

En ole tuo, jolle vastasit, mutta Asperger-lapsen äitinä vähän särähti korvaani viestisi sävy. As-lapsellani on kavereita, osaa olla "hajamielinen professori", hänellä on vahva oikean ja väärän taju, on keskivertoa parempi joissain asioissa, on hieman aistiherkkä ja on kiinnostunut yhdestä asiasta kerrallaan - ne ovat kaikki aika tyypillisiä as-piirteitä. En tyrkytä sinulle tietenkään mitään diagnoosia täältä ruudun takaa, mutta kuulosti siltä, että pidät Aspergereita jotenkin huonoina ihmisinä, jollainen lapsesi ei ole. Mutta ei ole minunkaan lapseni. En ymmärrä, miksi haluat heti teilata koko ajatuksen tyyliin "MINUN lapsellani ei mitään häiriötä ole!". Entäpä jos on, ja jos hän voisi saada oikeasti apua ongelmiinsa? Oma lapseni on poika ja tuttavapiiristä tiedän, että as-tytön elämä ei välttämättä ole ihan helppoa sekään. Vaikka lapsella olisi itseluottamusta ja halua kulkea omaa tietään, välillä olisi kiva saada "olla kuten muut" tai ainakin ymmärtää muita ilman hirvittävää ponnistelua. Totta kai voi olla, että lapsesi on muuten vaan omanlaisensa, mutta aika outo on tuo asenne, että lapsen omalaatuisuudesta ollaan ylpeitä, mutta vain jos hän on näillä, näillä tai näillä tavoilla omalaatuinen, mutta jos hän onkin Asperger, sitten hän onkin väärällä tavalla omalaatuinen. Eivät kaikki Aspergeritkään, tietenkään, ole keskenään samanlaisia, hekin ovat omia persoonallisuuksiaan.

Lapseni sai diagnoosin 12-vuotiaana, omalaatuinenhan hän oli ollut aina. Pitkään juuri ajattelin, että minkä takia kaikkia pitää samaan muottiin sulloa, en todellakaan halua lapselleni mitään diagnoosia, jota esittelisin tutuille ja tuntemattomille. 11-vuotiaana lapsella tuli sen verran pahoja vaikeuksia, että apua haettiin ja erinäisten vaiheiden jälkeen tuli tuo diagnoosikin, joka on auttanut ymmärtämään monia asioita ja myös sitä, että älykäs, ihana, rakas lapseni tarvitsee joissain asioissa erityistä tukea. Enkä ole huomannut, että lasta olisi asiantuntijoiden toimesta yritettykään sulloa yhteen muottiin, helpottaa vain hänen elämäänsä.

Edelleen: lapsellasi voi olla tai olla olematta jokin erityisyys, joka hyötyisi avusta, mutta sitä sinä et päätä. Joskus omasta lapsesta on helppo olla ylpeä ja joskus ei, mutta kaikki vastaan tuleva pitää hyväksyä avoimin mielin.

Ja jos mietitte, miksi teinit aina sanoo teille "joo joo", niin se johtuu siitä, että he eivät voi sanoa ei käskyihinne. Eli "mikko, imuroit sitten huomenna koulun jälkeen" "joo joo" "ei mitään joo joo kun teet kanssa" "joo joo"

"mikko et ole vielä imuroinut vaikka LUPASIT!" "mä teen ihan kohta" "eiku nyt" "teini hoitaa homman"

Teini näkökulmasta: "Mikko, imuroit sitten huomenna koulun jälkeen" "Voi p, en millään jaksais, mutta pakkohan se on" "Ei mitään voivotteluja, teet sen sitten kanssa!" "teen teen, vaikka en haluakaan ja vihaan koko imuria"

Teini tulee koulusta kotiin ja uppoutuu tunniksi juttuihinsa lepuuttaakseen vrt työpäivä "mikko et ole vielä imuroinut vaikka LUPASIT!" "en todellakaan luvannut vaan sä pakotit, mä vedän hetken henkeä ja teen sen kyllä" "eiku nyt!" "kai se on pakko tai toi huuto ei lopu ikinä.. imuroisi itse jos se ei voi hetkeä odottaa"

Meillä myös kohta 8v tyttö , joka on vielä hömppä. Livahtaa kaverin luo liian ohuissa housuissa, tavarat katoilee jne. Vastuu syntyy vähitellen. Hyvänä esimerkkinä puhelin, 8v aina kadoksissa tai jäänyt kaverille, 6lk veljellä aina tiiviisti mukana ja laturikin. Toiset on hajamielisempiä, mutta normaali ihminen oppii kyllä pukeutumaan ja siivoamaan jälkensä ( jos haluaa).

Lapsettomana osaan ottaa kantaa vain yhteen asiaan: älä missään nimessä opeta tytärtäsi ajattelemaan, että hänen pitäisi välittää muiden mielipiteistä! On todella hienoa, jos hänellä on vahva itsetunto, siitä tulee olemaan elämässä enemmän hyötyä kuin haittaa. Eiköhän moni palstan lukija oel joskus toivonut, ettei välittäisi siitä, mitä muut ajattelevat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tylsää, että kaikki yritetään selittää jollain neurologisilla häiriöillä, mutta kuten tuossa edellä kirjoitettiin, kyllä minulla Asperger-lapsen äitinä kuitenkin oikopäätä tuli mieleen oma lapseni... Juuri se, että "kykykprofiili on niin epätasainen" vai miten se hienosti sanottaisiin. Omakin lapseni oppi lukemaan tosi aikaisin ja on teoreettisesti älykäs, mutta kun ei jokin asia kiinnosta, se ei kiinnosta. Ja usein nämä asiat ovat jotain käytännöllisiä tehtäviä, arkirutiineja, toisten kanssa seurustelua. Kiinnostaviin asioihin hän uppoutuu (ja jumiutuu) todella täysillä. Toinen lapseni on ns. tavis ja hän on paljon tasaisempi: ei sellaista yletöntä uppoutumista, mutta toisaalta vähemmän kiinnostavat asiat saa kuitenkin yleensä tehtyä. En siis missään nimessä tuputa mitään diagnoosia, mutta minusta kannattaa suhtautua avoimin mielin ja lukea asiallista kirjallisuutta neurologista häiriöistä. Jos oireet sitten tuntuvat lopulta ihan vierailta, saa sen asian unohtaa ja etsiä selitystä jostain toisesta suunnasta. Oli miten oli, ei ole itsestään selvää, että kun lapsi on älykäs tai hänen kaverinsa osaavat jotain, niin lapsen pitäisi automaattisesti osata se. Tietysti kyseessä voi olla jonkinlainen valtataistelu "mä olen lapsi, ei mun tartte", mutta jos kyseessä onkin jonkinlainen puute lapsen taidoissa (ei osaa esim. suunnitella yksinkertaistakaan tekemistä, vaikka muuten olisi miten älykäs), on aika katastrofaalista suhtautua lapseen tyyliin "osaat kyllä ja jos et vain viitsi, annan rangaistuksen"!

Näillä kriteereillä tunnen erittäin monta asperger-aikuista itseni mukaan lukien. Tunnen kuitenkin myös oikeasti asperger-aikuisen ja sen kyllä huomaa.

Tämä ap:n tyttö on aivan tavallinen tyttö, jota nyt vaan kiinnostaa toiset asiat enemmän kuin toiset. Pikkupojat ovat monet tällaisia eikä kukaan ole moksiskaan asiasta "pojat on poikia" ja yliopistot ovat täynnä tällaisia tyttöjä ja poikia.

En usko hetkeäkään, että aivokirurgi menee työpäivänsä jälkeen kotiin imuroimaan ja laittamaan perheelle terveellistä lisäaineetonta alusta asti itse valmistettua ruokaa, pyöräyttää pellillisen pullia, kuuraa vessan ja silittää lasten vaatteet. Tai että ko. henkilö välittäisi tuon taivaallista onko hänen farkkunsa silitetty tai neuletakissa pieni silmäpako.

Tunnetko sinä yhtään kirurgia? Kaikki minun tuntematon ovat hyvin tarkkoja omasta ulkonäöstään, asuvat kauniissa kodeissa ja monet laittavat erinomaista ruokaa. Vessaa tuskin pesevät, siihen on siivooja.

"Hajamieliset professorit" alkavat kadota yliopistoilla, sairaaloista ja tutkimuslaitoksissa. Paitsi että osaa asiansa, pitää osata kertoa se muille, verkostoitumista, pitää yllä mielenkiintoa omaan tutkimusaiheeseen jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aistiyliherkkyys voisi olla oikeasti yksi selitys. Lapsi on todella tarkka materiaaleista mitä pukee päälleen ja vaatteen ulkonäköä 100 kertaa tärkeämpi asia on se miltä se tuntuu. Lapsen päänahka on hirvittävän arka, eli hiusten kampaaminen jää usein väliin koska lapsi kokee sen todella epämiellyttävänä ja kivuliaana.

/AP

Tämä on kyllä yksi lisäviite neurologisesta ongelmasta tai ainakin sen piirteistä. Suosittelen hakeutumaan tutkimuksiin nyt, kun tilanne ei ole vielä kovin hankala. Muutaman vuoden päästä voi olla paljon vaikeampaa, jos ette nyt saa apua. Suosittelen myös lukemaan tietoa ainakin sensorisen integraation häiriöstä ja aspergerin syndroomasta ja miettimään, kuinka hyvin kuvaukset sopivat omaan lapseesi.

Esimerkiksi tuo, että lapsi pukeutuu niin kuin haluaa välittämättä kavereiden mielipiteistä on kyllä tavallaan ihailtavaa, mutta johtaa hyvin todennäköisesti siihen, että viimeistään 5. luokalla lapsellasi ei ole yhtään kaveria. Varsinkin yhdessä poikkeuksellisen hyvän koulumenestyksen kanssa, joka jo yksistään aiheuttaa ison riskin sille, että lapsi joutuu koulukavereiden keskuudessa syrjityksi. (En nyt tarkoita niinkään tuota pukeutumista vaan enemmän sitä asennetta, että lapsi ei ole halukas ottamaan huomioon "yleistä" mielipidettä.) Kun kaverittomuutta jatkuu muutaman vuoden, jää siitä helposti elinikäiset arvet. Puhun nyt omasta kokemuksestani.

Nyt en allekirjoita tätä kommenttia. Lapsella on paljon kavereita, ja on opettajan mukaan yksi suosituimmista lapsista koulussa. Lapsi on pienestä pitäen ollut oman tiensä kulkija ja poikkeuksellisen itsetietoinen siitä mitä tahtoo ja mitä ei. Mitään Aspergeriin viittaavaa tai autismia lapselleni ei saa kyllä diagnoosiksi, enemmän komppaan tuota hajamielinen professori- diagnoosia. Lapsellani on vahva oikeanja väärän taju, hän on  keskivertoa parempi tietyissä asioissa koulussa ja hänellä on hyvä itseluottamus: hänellä ei ole aspergeria tai muutakaan häiriötä.

Lapsen isä on ollut samanlainen pienenä, ylitarkka materiaaleista mitä päälleen pukee, ja äärimmäisen kiinnostunut aina yhdestä tietystä asiasta kerrallaan: Eikä hänellä ole mitään häiriötä myöskään. Lapsi on perinyt nuo ominaisuudet isältään.

/AP

Tällä tiedolla lapsi on vain isänsä tyttö, eli perinyt luonteen piirteensä (ja vielä hyvät sellaiset!) isältään. Tyttö on hajamielinen ja tarvitsee enemmän tsemppausta ja muistuttelua kotihommissa. Muista ap olla kannustava ja tehkää yhdessä, niin kotityöt ovat mukavampia ja pikkuhiljaa ne alkavat muistua mieleen tytölle, tai sitten eivät. Toiset vain ovat hajamielisempiä ja enemmän "luonnonlapsia" kuin toiset. Kaikkea hyvää sinulle ja tytöllesi:)

Voi kiitos :) Olen itse ollut lapsena todella hajamielinen ja olen sitä aikuisenakin. Lapsi on selvästi taideaineisiin vahvasti kallellaan ja voi sanoa että hänestä tuskin mitään ekonomia tulee: taitaa astella taitelijaisoisänsä jalanjäljissä, joka kulkee pyjamassa kaupassakin eläkeläisenä jos ei huvita vaihtaa vaatteita. Ja ei, hänelläkään ei ole mitään aspergeria tai muuta häiriötä, on omalaatuinen kuten myös tyttöni. Keskustelu avasi hienosti silmiäni ymmärtämään että ksyeessä ei ole lapseni ongelma vaan minun. Minun on oltava kannustavampi, ymmärtäväisempi ja luottavaisempi :)

/AP

Kuulostat todella hyvältä äidiltä:)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juttelemme tytön kanssa paljon. Minut kasvatettiin auktoriteettipelolla ja ajatuksella että lasten ei pidä kuulua eikä näkyä ja "pennut pitää turpansa kiinni kun aikuiset puhuu". Minusta kasvoi auktoriteettikammoinen kyseenalaistaja. Olen halunnut kasvattaa lapsen niin että säännöt, joita on, ovat perusteltuja. Turhia sääntöjä ei ole, ja meno meillä on vapaata. Lapsi sanoi eilen viimeksi että on onnellinen kun mä en ole tiukka äiti jolle ei uskalla kertoa asioita. Kysyin kiinnostuneena että eikö lapsi siis pidä minua tiukkana vaikka itse ajattelen olevani lapsen mielestä ihan täys natsi kun siisteyskäsityksemme poikkeavat täysin toisistaan. Lapsi sanoi nauraen että "ainoa asia jossa sä oot tiukka, on ruoka" (en anna syödä eineksiä enkä epäterveellistä ruokaa). Yritän kasvattaa ohjenuorana rakkaus. Että kunhan lapsi tuntee olevansa rakastettu ja hyväksytty, hänestä kasvaa kutakuinkin tervepäinen aikuinen. Siisteydestä on väännetty meillä aina ja lapsi kuittaa tämän niin että "Miksi sun siisteyskäsitys on parempi kuin mun?" Eli vetoaa hyvin siihen että kasvatan häntä arvokkaana ja tasa-arvoisena ihmisenä. En halua olla lapselle auktoriteetti, mutta en myöskään kaverivanhempi, enemmän opastaja ja opettaja.

Aistiyliherkkyys voisi olla oikeasti yksi selitys. Lapsi on todella tarkka materiaaleista mitä pukee päälleen ja vaatteen ulkonäköä 100 kertaa tärkeämpi asia on se miltä se tuntuu. Lapsen päänahka on hirvittävän arka, eli hiusten kampaaminen jää usein väliin koska lapsi kokee sen todella epämiellyttävänä ja kivuliaana.

/AP

Hei, tulipa mieleeni, että jospa ne päivävaatteet ovat liian kylmiä tai karkeita ja on aistiyliherkkyyttä? Ne vois laittaa vaikka patterin (ei sähkö) päälle odottamaan. Voisi varmistaa, että niissä on mukavat, litteät saumat, eikä törröttäviä lappuja, mukava (tai puristeltu/rumpukuivattu) materiaali ja helppo pukea päälle. Meilläkin lapset, erityisesti nepsy, ei tykkää, kun pukiessa tulee kylmä, joten pukevat niin, että ottavat ensin yöpuvun paidan pois, sitten paita tilalle jne. Voi olla, että tyttö sopeutuu keksien kaikenlaisia kiertoteitä epämukavien juttujen välttämiseen. Jonkun tangle teezerin tms. voisi hankkia harjaksi ja selvityssuihketta, vaikka nämä varmaan teillä jo on.

Itse ehkä edellytän enempi lapsilta, koska en oleta, että koskaan löytyy kumppaniksi ihmistä, joka viitsisi tehdä epämukavat asiat heidän puolestaan. Enhän itsekään todellakaan pidä kotitöistä ja teen ne silti, oletan kenen hyvänsä pystyvän samaan. Hyvä mäihä niillä, jotka ovat löytäneet sellaisen puolison, joka käytännön asiat tekee puolesta. Teillä on siellä omalaatuinen "kotikultuuri", mutta tietysti teitä on vaan kaksi siellä asumassa.

t. kolmonen

Heippa, minä olen se jonka mies hoitelee enemmän kotitöitä. Taustaksi mainitsen, että olen siis vaativassa ja arvostetussa työssä, että osaan kyllä olla ahkera halutessani. En vain välitä pätkääkään siitä, onko syömäni ruoka hyvää vai pahaa tai kylmää tai kuumaa. En oikeastaan tule nälkäiseksi helposti ja jos tulen, voin lappaa suuhun kokoomani ainekset ja nielaista ne elossa pitimiksi, oli se nyt sitten hyvää tai ei. Osaan toki siivota, olen siivoushirmun lapsi ja siivonnut juurikin 4-vuotiaasta asti. Tästä syystä inhoan siivoamista ja pyrin välttämään sotkua. Kaivan mieluummin paljain käsin viemäristä liejut ja hiusmöykyt ylös, kuin kosken imuriin. Jos asuisin yksin, osaisin kyllä pitää kotini perussiistinä ja itseni kylläisenä. Tekemäni ruoka ei varmasti kelpaisi kellekään muulle ja joisin varmaan vesilasilliset suoraan hanasta, ettei tiskiä synny. Eli se, että ei pidä siivoamisesta/ruoanlaitosta tms kotitöistä tai ei osaa tehdä niitä yleisten standardien mukaan, ei välttämättä tarkoita, etteikö ne itselle kelpaisi ja näyttäisi ulospäin oikein mainiolta.

Mutta kun päädymme kuolinvuoteelle, muisteletteko oikeasti sitä, miten siistinä piditte aina kotinne vai esim. pitkää mielenkiintoista työuraa, vapaa-ajalla tehtyjä hauskoja asioita lasten kanssa tai matkoja ja erikoisia kokemuksia? Sitä miten onnellinen olit parisuhteessa kun aina halasitte aamulla vai sitä miten muistit aina muistuttaa ukollesi ettei jätä partakoneesta tippuneita partakarvoja lavuaariin työpäivän ajaksi?

Kirjoitat todella hauskasti. :D Kiva kun olet onnistunut tekemään elämästä omannäköistä ja olet saanut siihen sopimaan vaativan työn. Itsellä on tasapaino vielä hakusessa. Se on lähinnä toi mies meillä, joka haluaisi anoppitasoista kodinhoitoa, mutta jonkun muun tekemänä, mulle kelpaisi omatkin siisteysstandardit. Juon salaa suoraan kraanan vesisuihkusta, kun muut ei ole näkemässä ja putsaan kanssa ne viemärit mieluummin kuin imuroin. Meillä koitetaan tehdä välttämättömimmät ja sirotella, että kaikki tekisi jotain, mutta tämä voisi sujua jotenkin vähemmällä vääntämisellä ja hauskemmin. Tämä on kyllä kiva ketju, pitää laittaa talteen. :)

se kolmonen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tylsää, että kaikki yritetään selittää jollain neurologisilla häiriöillä, mutta kuten tuossa edellä kirjoitettiin, kyllä minulla Asperger-lapsen äitinä kuitenkin oikopäätä tuli mieleen oma lapseni... Juuri se, että "kykykprofiili on niin epätasainen" vai miten se hienosti sanottaisiin. Omakin lapseni oppi lukemaan tosi aikaisin ja on teoreettisesti älykäs, mutta kun ei jokin asia kiinnosta, se ei kiinnosta. Ja usein nämä asiat ovat jotain käytännöllisiä tehtäviä, arkirutiineja, toisten kanssa seurustelua. Kiinnostaviin asioihin hän uppoutuu (ja jumiutuu) todella täysillä. Toinen lapseni on ns. tavis ja hän on paljon tasaisempi: ei sellaista yletöntä uppoutumista, mutta toisaalta vähemmän kiinnostavat asiat saa kuitenkin yleensä tehtyä. En siis missään nimessä tuputa mitään diagnoosia, mutta minusta kannattaa suhtautua avoimin mielin ja lukea asiallista kirjallisuutta neurologista häiriöistä. Jos oireet sitten tuntuvat lopulta ihan vierailta, saa sen asian unohtaa ja etsiä selitystä jostain toisesta suunnasta. Oli miten oli, ei ole itsestään selvää, että kun lapsi on älykäs tai hänen kaverinsa osaavat jotain, niin lapsen pitäisi automaattisesti osata se. Tietysti kyseessä voi olla jonkinlainen valtataistelu "mä olen lapsi, ei mun tartte", mutta jos kyseessä onkin jonkinlainen puute lapsen taidoissa (ei osaa esim. suunnitella yksinkertaistakaan tekemistä, vaikka muuten olisi miten älykäs), on aika katastrofaalista suhtautua lapseen tyyliin "osaat kyllä ja jos et vain viitsi, annan rangaistuksen"!

Näillä kriteereillä tunnen erittäin monta asperger-aikuista itseni mukaan lukien. Tunnen kuitenkin myös oikeasti asperger-aikuisen ja sen kyllä huomaa.

Tämä ap:n tyttö on aivan tavallinen tyttö, jota nyt vaan kiinnostaa toiset asiat enemmän kuin toiset. Pikkupojat ovat monet tällaisia eikä kukaan ole moksiskaan asiasta "pojat on poikia" ja yliopistot ovat täynnä tällaisia tyttöjä ja poikia.

En usko hetkeäkään, että aivokirurgi menee työpäivänsä jälkeen kotiin imuroimaan ja laittamaan perheelle terveellistä lisäaineetonta alusta asti itse valmistettua ruokaa, pyöräyttää pellillisen pullia, kuuraa vessan ja silittää lasten vaatteet. Tai että ko. henkilö välittäisi tuon taivaallista onko hänen farkkunsa silitetty tai neuletakissa pieni silmäpako.

Tunnetko sinä yhtään kirurgia? Kaikki minun tuntematon ovat hyvin tarkkoja omasta ulkonäöstään, asuvat kauniissa kodeissa ja monet laittavat erinomaista ruokaa. Vessaa tuskin pesevät, siihen on siivooja.

"Hajamieliset professorit" alkavat kadota yliopistoilla, sairaaloista ja tutkimuslaitoksissa. Paitsi että osaa asiansa, pitää osata kertoa se muille, verkostoitumista, pitää yllä mielenkiintoa omaan tutkimusaiheeseen jne.

Minäkin olen tarkka ulkonäöstäni, asun kauniissa kodissa ja pesen vielä vessankin. Olen hyvä esiintymään ja osaan selittää hankalia tieteellisiä seikkoja ns. arkikielellä. Muistan kaikki käymäni keskustelut ja kaikki lukemani asiat työhön/minua kiinnostavaan aiheeseen liittyen. Vapaa-ajalla olen kuitenkin täydellinen hajamielinen professori, koska tuollaiset asiat ei vain kiinnosta. Eli hajamielinen professori tarkoittaa enemmänkin sitä, että on todella tarkka ja hyvä tieteen/työn/harrastuksen puolella, mutta taas arkisissa asioissa unohtelee helposti. Tämä on ihan ihmisen sisäsyntyinen piirre, eikä sitä voi oppia tai jättää omaksumatta eli ei voi kadota mihinkään.

Entä jos et välitä yhtään siitä minkälaisissa varusteissa hän kouluun ja harrastuksiin menee? Näin hän ei pääse pelaamaan niillä sinun kanssa valtapeliä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juttelemme tytön kanssa paljon. Minut kasvatettiin auktoriteettipelolla ja ajatuksella että lasten ei pidä kuulua eikä näkyä ja "pennut pitää turpansa kiinni kun aikuiset puhuu". Minusta kasvoi auktoriteettikammoinen kyseenalaistaja. Olen halunnut kasvattaa lapsen niin että säännöt, joita on, ovat perusteltuja. Turhia sääntöjä ei ole, ja meno meillä on vapaata. Lapsi sanoi eilen viimeksi että on onnellinen kun mä en ole tiukka äiti jolle ei uskalla kertoa asioita. Kysyin kiinnostuneena että eikö lapsi siis pidä minua tiukkana vaikka itse ajattelen olevani lapsen mielestä ihan täys natsi kun siisteyskäsityksemme poikkeavat täysin toisistaan. Lapsi sanoi nauraen että "ainoa asia jossa sä oot tiukka, on ruoka" (en anna syödä eineksiä enkä epäterveellistä ruokaa). Yritän kasvattaa ohjenuorana rakkaus. Että kunhan lapsi tuntee olevansa rakastettu ja hyväksytty, hänestä kasvaa kutakuinkin tervepäinen aikuinen. Siisteydestä on väännetty meillä aina ja lapsi kuittaa tämän niin että "Miksi sun siisteyskäsitys on parempi kuin mun?" Eli vetoaa hyvin siihen että kasvatan häntä arvokkaana ja tasa-arvoisena ihmisenä. En halua olla lapselle auktoriteetti, mutta en myöskään kaverivanhempi, enemmän opastaja ja opettaja.

Aistiyliherkkyys voisi olla oikeasti yksi selitys. Lapsi on todella tarkka materiaaleista mitä pukee päälleen ja vaatteen ulkonäköä 100 kertaa tärkeämpi asia on se miltä se tuntuu. Lapsen päänahka on hirvittävän arka, eli hiusten kampaaminen jää usein väliin koska lapsi kokee sen todella epämiellyttävänä ja kivuliaana.

/AP

Hei, tulipa mieleeni, että jospa ne päivävaatteet ovat liian kylmiä tai karkeita ja on aistiyliherkkyyttä? Ne vois laittaa vaikka patterin (ei sähkö) päälle odottamaan. Voisi varmistaa, että niissä on mukavat, litteät saumat, eikä törröttäviä lappuja, mukava (tai puristeltu/rumpukuivattu) materiaali ja helppo pukea päälle. Meilläkin lapset, erityisesti nepsy, ei tykkää, kun pukiessa tulee kylmä, joten pukevat niin, että ottavat ensin yöpuvun paidan pois, sitten paita tilalle jne. Voi olla, että tyttö sopeutuu keksien kaikenlaisia kiertoteitä epämukavien juttujen välttämiseen. Jonkun tangle teezerin tms. voisi hankkia harjaksi ja selvityssuihketta, vaikka nämä varmaan teillä jo on.

Itse ehkä edellytän enempi lapsilta, koska en oleta, että koskaan löytyy kumppaniksi ihmistä, joka viitsisi tehdä epämukavat asiat heidän puolestaan. Enhän itsekään todellakaan pidä kotitöistä ja teen ne silti, oletan kenen hyvänsä pystyvän samaan. Hyvä mäihä niillä, jotka ovat löytäneet sellaisen puolison, joka käytännön asiat tekee puolesta. Teillä on siellä omalaatuinen "kotikultuuri", mutta tietysti teitä on vaan kaksi siellä asumassa.

t. kolmonen

Heippa, minä olen se jonka mies hoitelee enemmän kotitöitä. Taustaksi mainitsen, että olen siis vaativassa ja arvostetussa työssä, että osaan kyllä olla ahkera halutessani. En vain välitä pätkääkään siitä, onko syömäni ruoka hyvää vai pahaa tai kylmää tai kuumaa. En oikeastaan tule nälkäiseksi helposti ja jos tulen, voin lappaa suuhun kokoomani ainekset ja nielaista ne elossa pitimiksi, oli se nyt sitten hyvää tai ei. Osaan toki siivota, olen siivoushirmun lapsi ja siivonnut juurikin 4-vuotiaasta asti. Tästä syystä inhoan siivoamista ja pyrin välttämään sotkua. Kaivan mieluummin paljain käsin viemäristä liejut ja hiusmöykyt ylös, kuin kosken imuriin. Jos asuisin yksin, osaisin kyllä pitää kotini perussiistinä ja itseni kylläisenä. Tekemäni ruoka ei varmasti kelpaisi kellekään muulle ja joisin varmaan vesilasilliset suoraan hanasta, ettei tiskiä synny. Eli se, että ei pidä siivoamisesta/ruoanlaitosta tms kotitöistä tai ei osaa tehdä niitä yleisten standardien mukaan, ei välttämättä tarkoita, etteikö ne itselle kelpaisi ja näyttäisi ulospäin oikein mainiolta.

Mutta kun päädymme kuolinvuoteelle, muisteletteko oikeasti sitä, miten siistinä piditte aina kotinne vai esim. pitkää mielenkiintoista työuraa, vapaa-ajalla tehtyjä hauskoja asioita lasten kanssa tai matkoja ja erikoisia kokemuksia? Sitä miten onnellinen olit parisuhteessa kun aina halasitte aamulla vai sitä miten muistit aina muistuttaa ukollesi ettei jätä partakoneesta tippuneita partakarvoja lavuaariin työpäivän ajaksi?

Kirjoitat todella hauskasti. :D Kiva kun olet onnistunut tekemään elämästä omannäköistä ja olet saanut siihen sopimaan vaativan työn. Itsellä on tasapaino vielä hakusessa. Se on lähinnä toi mies meillä, joka haluaisi anoppitasoista kodinhoitoa, mutta jonkun muun tekemänä, mulle kelpaisi omatkin siisteysstandardit. Juon salaa suoraan kraanan vesisuihkusta, kun muut ei ole näkemässä ja putsaan kanssa ne viemärit mieluummin kuin imuroin. Meillä koitetaan tehdä välttämättömimmät ja sirotella, että kaikki tekisi jotain, mutta tämä voisi sujua jotenkin vähemmällä vääntämisellä ja hauskemmin. Tämä on kyllä kiva ketju, pitää laittaa talteen. :)

se kolmonen

Kiitos:) En varmasti ole mikään joka miehen unelmapuoliso, mutta erittäin onnellisesti naimisissa jo vuosikausia. Tämä miehesi, joka pitää siistimmästä elämisestä, hoitaako hän puolet kotitöistä? Pysyykö rättikourassa ja lattiat tulee luututtua? Sujuuko silittäminen ja viikkaako sinun vaatteesi kauniisti kaappiin? Vaihtuuko lakanat? Monesti tuntuu, että se miesten kotona ollut siisteystaso ei tunnukaan enää niin välttämättömältä, kun miehen pitäisi itse pitää kyseistä tasoa yllä eikä äiti enää hoidakaan kaikkea. Toki jos puolisosi on innokas siivooja, niin saahan hän kiillottaa lattioitanne sydämensä kyllyydestä ja pestä ikkunat vaikka joka kuukausi. Mutta ei se tarkoita, että muiden pitäisi.

Vierailija kirjoitti:

Entä jos et välitä yhtään siitä minkälaisissa varusteissa hän kouluun ja harrastuksiin menee? Näin hän ei pääse pelaamaan niillä sinun kanssa valtapeliä.

No sieltähän tuli hyvää vanhemmuutta oikein kauhalla antaen. Vanhemman on pakko välittää, se on vanhemmuutta. Vai luulitko, että ne pikkuihmiset ovat itse vastuussa itsestään ja oma moka jos eivät hoida asioitaan kuntoon... Haloo!

...Kerrankin ketju,  jossa ei yritetä dissata ja potkia maanrakoon aloittajaa. Eikä pahempia jankkaajia.

ap, vaikutat ihanalta, empaattiselta ja parhaasi yrittävältä äidiltä. Älä lannistu vaikka tyttösi on hiukan erilainen. Pitkää pinnaa vaan :)

t- hiukan erilaisen 11-v tytön äiti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aistiyliherkkyys voisi olla oikeasti yksi selitys. Lapsi on todella tarkka materiaaleista mitä pukee päälleen ja vaatteen ulkonäköä 100 kertaa tärkeämpi asia on se miltä se tuntuu. Lapsen päänahka on hirvittävän arka, eli hiusten kampaaminen jää usein väliin koska lapsi kokee sen todella epämiellyttävänä ja kivuliaana.

/AP

Tämä on kyllä yksi lisäviite neurologisesta ongelmasta tai ainakin sen piirteistä. Suosittelen hakeutumaan tutkimuksiin nyt, kun tilanne ei ole vielä kovin hankala. Muutaman vuoden päästä voi olla paljon vaikeampaa, jos ette nyt saa apua. Suosittelen myös lukemaan tietoa ainakin sensorisen integraation häiriöstä ja aspergerin syndroomasta ja miettimään, kuinka hyvin kuvaukset sopivat omaan lapseesi.

Esimerkiksi tuo, että lapsi pukeutuu niin kuin haluaa välittämättä kavereiden mielipiteistä on kyllä tavallaan ihailtavaa, mutta johtaa hyvin todennäköisesti siihen, että viimeistään 5. luokalla lapsellasi ei ole yhtään kaveria. Varsinkin yhdessä poikkeuksellisen hyvän koulumenestyksen kanssa, joka jo yksistään aiheuttaa ison riskin sille, että lapsi joutuu koulukavereiden keskuudessa syrjityksi. (En nyt tarkoita niinkään tuota pukeutumista vaan enemmän sitä asennetta, että lapsi ei ole halukas ottamaan huomioon "yleistä" mielipidettä.) Kun kaverittomuutta jatkuu muutaman vuoden, jää siitä helposti elinikäiset arvet. Puhun nyt omasta kokemuksestani.

Nyt en allekirjoita tätä kommenttia. Lapsella on paljon kavereita, ja on opettajan mukaan yksi suosituimmista lapsista koulussa. Lapsi on pienestä pitäen ollut oman tiensä kulkija ja poikkeuksellisen itsetietoinen siitä mitä tahtoo ja mitä ei. Mitään Aspergeriin viittaavaa tai autismia lapselleni ei saa kyllä diagnoosiksi, enemmän komppaan tuota hajamielinen professori- diagnoosia. Lapsellani on vahva oikeanja väärän taju, hän on  keskivertoa parempi tietyissä asioissa koulussa ja hänellä on hyvä itseluottamus: hänellä ei ole aspergeria tai muutakaan häiriötä.

Lapsen isä on ollut samanlainen pienenä, ylitarkka materiaaleista mitä päälleen pukee, ja äärimmäisen kiinnostunut aina yhdestä tietystä asiasta kerrallaan: Eikä hänellä ole mitään häiriötä myöskään. Lapsi on perinyt nuo ominaisuudet isältään.

/AP

En ole tuo, jolle vastasit, mutta Asperger-lapsen äitinä vähän särähti korvaani viestisi sävy. As-lapsellani on kavereita, osaa olla "hajamielinen professori", hänellä on vahva oikean ja väärän taju, on keskivertoa parempi joissain asioissa, on hieman aistiherkkä ja on kiinnostunut yhdestä asiasta kerrallaan - ne ovat kaikki aika tyypillisiä as-piirteitä. En tyrkytä sinulle tietenkään mitään diagnoosia täältä ruudun takaa, mutta kuulosti siltä, että pidät Aspergereita jotenkin huonoina ihmisinä, jollainen lapsesi ei ole. Mutta ei ole minunkaan lapseni. En ymmärrä, miksi haluat heti teilata koko ajatuksen tyyliin "MINUN lapsellani ei mitään häiriötä ole!". Entäpä jos on, ja jos hän voisi saada oikeasti apua ongelmiinsa? Oma lapseni on poika ja tuttavapiiristä tiedän, että as-tytön elämä ei välttämättä ole ihan helppoa sekään. Vaikka lapsella olisi itseluottamusta ja halua kulkea omaa tietään, välillä olisi kiva saada "olla kuten muut" tai ainakin ymmärtää muita ilman hirvittävää ponnistelua. Totta kai voi olla, että lapsesi on muuten vaan omanlaisensa, mutta aika outo on tuo asenne, että lapsen omalaatuisuudesta ollaan ylpeitä, mutta vain jos hän on näillä, näillä tai näillä tavoilla omalaatuinen, mutta jos hän onkin Asperger, sitten hän onkin väärällä tavalla omalaatuinen. Eivät kaikki Aspergeritkään, tietenkään, ole keskenään samanlaisia, hekin ovat omia persoonallisuuksiaan.

Lapseni sai diagnoosin 12-vuotiaana, omalaatuinenhan hän oli ollut aina. Pitkään juuri ajattelin, että minkä takia kaikkia pitää samaan muottiin sulloa, en todellakaan halua lapselleni mitään diagnoosia, jota esittelisin tutuille ja tuntemattomille. 11-vuotiaana lapsella tuli sen verran pahoja vaikeuksia, että apua haettiin ja erinäisten vaiheiden jälkeen tuli tuo diagnoosikin, joka on auttanut ymmärtämään monia asioita ja myös sitä, että älykäs, ihana, rakas lapseni tarvitsee joissain asioissa erityistä tukea. Enkä ole huomannut, että lasta olisi asiantuntijoiden toimesta yritettykään sulloa yhteen muottiin, helpottaa vain hänen elämäänsä.

Edelleen: lapsellasi voi olla tai olla olematta jokin erityisyys, joka hyötyisi avusta, mutta sitä sinä et päätä. Joskus omasta lapsesta on helppo olla ylpeä ja joskus ei, mutta kaikki vastaan tuleva pitää hyväksyä avoimin mielin.

Kommentoin vielä tähän, kun kuulostaa niin paljon omalta assilapselta, loivasta päästä, joka on aika samanikäinenkin. Oltiin soudettu ja huovattu sen kanssa, haetaanko dg vai ei, mutta koulun aloite lopulta ratkaisi. Itse en näe näiden erilaisten näkemysten välillä ristiriitaa. Meillä on suvussa paljon taiteilijoita ja muuten vaan ihania ihmisiä, jotka suhtautuvat lapseeni tosi kivasti. Toisaalta en ajattele, että lapsen omalaatuisuus ja ihanuus menee jotenkin dg:n myötä pilalle tai oltaisiin liian "hienoja" kuntouttamaan. En ajattele, että jos joku stevejobs käyttää aina sitä mustaa poolopaitaa, niin se on siinä kontekstissa vain omalaatuisen erityisyksilön ihanan pikantti kauneuspilkku, mutta jos autistinen tavis tekee saman, niin se on vain patologisen yksilön patologinen piirre. Siis ajattelen, että sekä se tarina lahjakkaasta, rakkaasta ihmisestä, että ne mahdolliset neurologiset piirteet, joille on jokin proosallinen selitys, mahtuvat samaan pakettiin. En tiedä, tajusiko kukaan mitään.

kolmonen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juttelemme tytön kanssa paljon. Minut kasvatettiin auktoriteettipelolla ja ajatuksella että lasten ei pidä kuulua eikä näkyä ja "pennut pitää turpansa kiinni kun aikuiset puhuu". Minusta kasvoi auktoriteettikammoinen kyseenalaistaja. Olen halunnut kasvattaa lapsen niin että säännöt, joita on, ovat perusteltuja. Turhia sääntöjä ei ole, ja meno meillä on vapaata. Lapsi sanoi eilen viimeksi että on onnellinen kun mä en ole tiukka äiti jolle ei uskalla kertoa asioita. Kysyin kiinnostuneena että eikö lapsi siis pidä minua tiukkana vaikka itse ajattelen olevani lapsen mielestä ihan täys natsi kun siisteyskäsityksemme poikkeavat täysin toisistaan. Lapsi sanoi nauraen että "ainoa asia jossa sä oot tiukka, on ruoka" (en anna syödä eineksiä enkä epäterveellistä ruokaa). Yritän kasvattaa ohjenuorana rakkaus. Että kunhan lapsi tuntee olevansa rakastettu ja hyväksytty, hänestä kasvaa kutakuinkin tervepäinen aikuinen. Siisteydestä on väännetty meillä aina ja lapsi kuittaa tämän niin että "Miksi sun siisteyskäsitys on parempi kuin mun?" Eli vetoaa hyvin siihen että kasvatan häntä arvokkaana ja tasa-arvoisena ihmisenä. En halua olla lapselle auktoriteetti, mutta en myöskään kaverivanhempi, enemmän opastaja ja opettaja.

Aistiyliherkkyys voisi olla oikeasti yksi selitys. Lapsi on todella tarkka materiaaleista mitä pukee päälleen ja vaatteen ulkonäköä 100 kertaa tärkeämpi asia on se miltä se tuntuu. Lapsen päänahka on hirvittävän arka, eli hiusten kampaaminen jää usein väliin koska lapsi kokee sen todella epämiellyttävänä ja kivuliaana.

/AP

Hei, tulipa mieleeni, että jospa ne päivävaatteet ovat liian kylmiä tai karkeita ja on aistiyliherkkyyttä? Ne vois laittaa vaikka patterin (ei sähkö) päälle odottamaan. Voisi varmistaa, että niissä on mukavat, litteät saumat, eikä törröttäviä lappuja, mukava (tai puristeltu/rumpukuivattu) materiaali ja helppo pukea päälle. Meilläkin lapset, erityisesti nepsy, ei tykkää, kun pukiessa tulee kylmä, joten pukevat niin, että ottavat ensin yöpuvun paidan pois, sitten paita tilalle jne. Voi olla, että tyttö sopeutuu keksien kaikenlaisia kiertoteitä epämukavien juttujen välttämiseen. Jonkun tangle teezerin tms. voisi hankkia harjaksi ja selvityssuihketta, vaikka nämä varmaan teillä jo on.

Itse ehkä edellytän enempi lapsilta, koska en oleta, että koskaan löytyy kumppaniksi ihmistä, joka viitsisi tehdä epämukavat asiat heidän puolestaan. Enhän itsekään todellakaan pidä kotitöistä ja teen ne silti, oletan kenen hyvänsä pystyvän samaan. Hyvä mäihä niillä, jotka ovat löytäneet sellaisen puolison, joka käytännön asiat tekee puolesta. Teillä on siellä omalaatuinen "kotikultuuri", mutta tietysti teitä on vaan kaksi siellä asumassa.

t. kolmonen

Heippa, minä olen se jonka mies hoitelee enemmän kotitöitä. Taustaksi mainitsen, että olen siis vaativassa ja arvostetussa työssä, että osaan kyllä olla ahkera halutessani. En vain välitä pätkääkään siitä, onko syömäni ruoka hyvää vai pahaa tai kylmää tai kuumaa. En oikeastaan tule nälkäiseksi helposti ja jos tulen, voin lappaa suuhun kokoomani ainekset ja nielaista ne elossa pitimiksi, oli se nyt sitten hyvää tai ei. Osaan toki siivota, olen siivoushirmun lapsi ja siivonnut juurikin 4-vuotiaasta asti. Tästä syystä inhoan siivoamista ja pyrin välttämään sotkua. Kaivan mieluummin paljain käsin viemäristä liejut ja hiusmöykyt ylös, kuin kosken imuriin. Jos asuisin yksin, osaisin kyllä pitää kotini perussiistinä ja itseni kylläisenä. Tekemäni ruoka ei varmasti kelpaisi kellekään muulle ja joisin varmaan vesilasilliset suoraan hanasta, ettei tiskiä synny. Eli se, että ei pidä siivoamisesta/ruoanlaitosta tms kotitöistä tai ei osaa tehdä niitä yleisten standardien mukaan, ei välttämättä tarkoita, etteikö ne itselle kelpaisi ja näyttäisi ulospäin oikein mainiolta.

Mutta kun päädymme kuolinvuoteelle, muisteletteko oikeasti sitä, miten siistinä piditte aina kotinne vai esim. pitkää mielenkiintoista työuraa, vapaa-ajalla tehtyjä hauskoja asioita lasten kanssa tai matkoja ja erikoisia kokemuksia? Sitä miten onnellinen olit parisuhteessa kun aina halasitte aamulla vai sitä miten muistit aina muistuttaa ukollesi ettei jätä partakoneesta tippuneita partakarvoja lavuaariin työpäivän ajaksi?

Kirjoitat todella hauskasti. :D Kiva kun olet onnistunut tekemään elämästä omannäköistä ja olet saanut siihen sopimaan vaativan työn. Itsellä on tasapaino vielä hakusessa. Se on lähinnä toi mies meillä, joka haluaisi anoppitasoista kodinhoitoa, mutta jonkun muun tekemänä, mulle kelpaisi omatkin siisteysstandardit. Juon salaa suoraan kraanan vesisuihkusta, kun muut ei ole näkemässä ja putsaan kanssa ne viemärit mieluummin kuin imuroin. Meillä koitetaan tehdä välttämättömimmät ja sirotella, että kaikki tekisi jotain, mutta tämä voisi sujua jotenkin vähemmällä vääntämisellä ja hauskemmin. Tämä on kyllä kiva ketju, pitää laittaa talteen. :)

se kolmonen

Kiitos:) En varmasti ole mikään joka miehen unelmapuoliso, mutta erittäin onnellisesti naimisissa jo vuosikausia. Tämä miehesi, joka pitää siistimmästä elämisestä, hoitaako hän puolet kotitöistä? Pysyykö rättikourassa ja lattiat tulee luututtua? Sujuuko silittäminen ja viikkaako sinun vaatteesi kauniisti kaappiin? Vaihtuuko lakanat? Monesti tuntuu, että se miesten kotona ollut siisteystaso ei tunnukaan enää niin välttämättömältä, kun miehen pitäisi itse pitää kyseistä tasoa yllä eikä äiti enää hoidakaan kaikkea. Toki jos puolisosi on innokas siivooja, niin saahan hän kiillottaa lattioitanne sydämensä kyllyydestä ja pestä ikkunat vaikka joka kuukausi. Mutta ei se tarkoita, että muiden pitäisi.

Kun kysyit, niin nykyisin pysyy jonkin verran rätti kourassa miehelläkin, osaa silittää omat paitansa (paljon muuta silitystä vaativaa ei meillä olekaan) ja tekee aika lähelle puolet ja vielä huutamatta, mutta se johtuu valitettavasti siitä, että olen sairastellut ja teen itsekin melko vähän nykyisin, on siis vissiin luovuttanut minun "kasvattamisen" suhteen. Vaatteet viikkaan omiin pinoihinsa pesukonehuoneen tasolle, josta kukin saa noukkia kaappiinsa tai suoraan päälle. Jos alan taas jaksaa paremmin, niin teen varmasti jotain kivempaa, kuin se puunaaminen. Mäkään en ole unelmapuoliso... Olen tavallaan ajatellut, etten itse koe olevani viallinen, mutta mulle on vaan aika vähän realistisia vaihtoehtoja, jos haluan olla parisuhteessa. Ehkä olisi silti voinut hätiköidä vähemmän ja vakiintua myöhemmin. Kerkesin olla masentunutkin, mutta nyt ei moneen kuukauteen. Tosi kiva kuulla, että joku kotiasioissa suurpiirteinen on hyvässä parisuhteessa.

kolmonen

Vierailija kirjoitti:

Juttelemme tytön kanssa paljon. Minut kasvatettiin auktoriteettipelolla ja ajatuksella että lasten ei pidä kuulua eikä näkyä ja "pennut pitää turpansa kiinni kun aikuiset puhuu". Minusta kasvoi auktoriteettikammoinen kyseenalaistaja. Olen halunnut kasvattaa lapsen niin että säännöt, joita on, ovat perusteltuja. Turhia sääntöjä ei ole, ja meno meillä on vapaata. Lapsi sanoi eilen viimeksi että on onnellinen kun mä en ole tiukka äiti jolle ei uskalla kertoa asioita. Kysyin kiinnostuneena että eikö lapsi siis pidä minua tiukkana vaikka itse ajattelen olevani lapsen mielestä ihan täys natsi kun siisteyskäsityksemme poikkeavat täysin toisistaan. Lapsi sanoi nauraen että "ainoa asia jossa sä oot tiukka, on ruoka" (en anna syödä eineksiä enkä epäterveellistä ruokaa). Yritän kasvattaa ohjenuorana rakkaus. Että kunhan lapsi tuntee olevansa rakastettu ja hyväksytty, hänestä kasvaa kutakuinkin tervepäinen aikuinen. Siisteydestä on väännetty meillä aina ja lapsi kuittaa tämän niin että "Miksi sun siisteyskäsitys on parempi kuin mun?" Eli vetoaa hyvin siihen että kasvatan häntä arvokkaana ja tasa-arvoisena ihmisenä. En halua olla lapselle auktoriteetti, mutta en myöskään kaverivanhempi, enemmän opastaja ja opettaja.

Aistiyliherkkyys voisi olla oikeasti yksi selitys. Lapsi on todella tarkka materiaaleista mitä pukee päälleen ja vaatteen ulkonäköä 100 kertaa tärkeämpi asia on se miltä se tuntuu. Lapsen päänahka on hirvittävän arka, eli hiusten kampaaminen jää usein väliin koska lapsi kokee sen todella epämiellyttävänä ja kivuliaana.

/AP

Voi että ap, mulla on ihan täsmälleen samanlainen tyttö kuin sulla! Älyttömän fiksu, mutta raivostuttava hajamielinen professori :D olen pienestä asti ollut huolissani ja kysellyt ammattilaisilta adhd:n ja Aspergerin mahdollisuutta, mutta ammattilaiset eivät ole nähneet hänessä mitään sellaista vikaa. Luonne on vain haastava. Tyttö on aivan ihastuttava ja valtavan hoksaavainen ja sympaattinen, topakka, itsevarma naisen alku, tarvitsee vain edelleen paljon ohjausta toiminnassaan. Lisäksi lapsi on äärettömän kovapäinen.. Olen itse alkanut nyt suhtautua asiaan niin, että hän on oma persoonansa ja ihana sellainen, aion opettaa että hän on hyväksytty juuri sellaisena kuin on. Temperamenttiakin löytyy ja minä olen se jolle raivotaan päivittäin. Aiheita juurikin se että jokin vaate tuntuu huonolta tai hanskat eivät mene hyvin käteen, lasta itseäänkin harmittaa kun räjähtelee jatkuvasti. Mutta hän on sosiaalinen ja kavereita on vaikka muille jakaa ja koulussa menee hyvin. Itse olen vaan nyt hyväksynyt sen ettei hän ehkä ota niin paljon vastuuta kuin muut ikäisensä ja että hän tarvitsee paljon ohjausta. Ei vaan voi vaatia enempää kuin mihin lapsi pystyy. Uskon että ajan myötä nekin asiat alkavat sujua, alkaa pitää tavaroistaan paremmin huolta ym. Tuen aina lastani vaikka mikä tulisi ja olen onnellinen kun meillä on niin läheiset välit. Vaikka yhteen otetaan monta kertaa viikossa. Meillä on myös ollut hyötyä tarratulusta, usein tällaisiin lapsiin ei tehoa rangaistus vaan palkinto, jokin mikä motivoi lasta yrittämään enemmän :) tsemppiä!