Onko raskaanaolo oikeasti niin hirveää kun sanotaan? Haluan lapsen mutta raskaus ja synnytys pelottaa.

Vierailija kirjoitti:

Olen työssä, jossa ei varmaan ole mukava olla raskaana. Kotimaan työmatkoja (ei lentokoneella kuitenkaan) on usein, työ on hektistä ja siinä joutuu kulkemaan paljon, on kamalan aikaisia herätyksiä työmatkojen takia, pitkiä vaativia neuvotteluita joista ei voi oikein karata vessaan oksentamaan. Tämä on ehkä yksi syy miksi pelkään raskaanaoloa. Miten selviän työn ja raskauden yhdistämisestä?

Moni joutuu jäämään sairaslomalle.

Vierailija kirjoitti:

Alussa olevan pahan olon jälkeen puhkesin kukkaan. Keskiraskaus oli ihanaa aikaa. Kasvava maha oli kaunis ja ihana! Hiukseni kiilsi ja iho oli upeassa kunnossa, rinnat pyöristyi. Hehkuin ihanaa uhkeaa äitiyttä. Olin aivan järjettömän himokas seksihommiin, mies ei meinannut jaksaa haluamassani tahdissa... Pari viimeistä viikkoa oli toki aika rasittavat ja tukalat, kun meni yli lasketun ajan. Mutta se oli pieni osa koko hommaa. Synnytys oli toki ihan helvetin kipeä, mutta niinhän se on. Mutta se kipu oli siitä jännää, että vaikka se oli jotain aivan sanoinkuvaamatonta, sitä kipua vaan nyt ei voi kuvailla kun sitä ei ole kokenut, mutta silti, se oli sellainen kokemus että sen unohti heti kun sai vauvan rinnalleen. Ja uutta yritystä pukkaa... Oikein odotan että saan olla uudestaan raskaana! Äitiys on ihanaa myös, lapsi on maailman parasta! (Ei tarvii muuttua pelkäksi mammaksi kuitenkaan, se on vaan yksi osa elämää.)

Kaikkea voi tapahtua. Mutta suurin osa maailman kaikista raskauksista menee hyvin ja synnytykset on normaaleja.

Kuulostaa niin oksettavalta ja kuvottavalta. Kuka ihme on oikeasti sitä mieltä että raskausmaha on kaunis? Tai sitä mieltä että odottava äiti on haluttava ja kaunis näky? Hyi. Ja se "palkinto" joka raskaudesta seuraa, se on paskova, kuseva ja oksentava huutokääryle, josta kasvaa näsäviisas lapsi ja myöhemmin teini, joka vihaa sinua, ja sitten aikuinen, joka ei sinua tule kuitenkaan vanhainkotiin katsomaan. Onko sen arvoista?

Mulla ainakin oli todella helppo raskaus, olen monta kertaa sanonut että voisin mieluummin olla koko ajan raskaana kuin ottaa menkat joka kuukausi. Alkukasvatuksessa oli huonoa oloa muutama viikko, yksi oksennus. Keskiraskausnoli ihan parasta aikaa, nautin pienestä mahasta ja energisestä olosta. Viimeinen kuukausi oli nihkein, liitoskipujen takia en voinut harrastaa liikuntaa ja mielialat heitteli. Meni vielä viikon yli lasketun. loppuraskaudessa alkoi tuntua siltä, että ihan sama miten paljon se synnytys sattuu, niin haluan lapsen ulos PIAN. :D

Synnytys tuntui pahalta siihen asti, että sain epiduraalin. Sitten homma ei tuntunut hirveästi miltään, olin ihan yllättynyt että ponnistaessakin tunsin vain painetta, en ollenkaan kipua. Hämmentävä kokemus suorastaan.

Mut oikeesti, nää on niin yksilöllisiä juttuja. Totuus on se, että ne joilla vaivoja on, puhuvat niistä isoimpaan ääneen. Siinä vaiheessa kun itse tulin raskaaksi ja hämmästelin ääneen sen helppoutta, tosi moni ystävä sanoi että samanlaista se oli heilläkin. Eipä sitä helppoa raskautta ehkä edes niin uskalleta hehkuttaa. :) Myös neuvolassa hymähtelivät hyväntahtoisesti kun hämmästelin miten vähän mulla oli ollut pahoinvointia, totesivat että aika monella on se käsitys minkä elokuvista saa, että kaikilla olisi pää pöntössä 24/7.

Toivon kovasti että mahdollinen uusi raskauteni olisi yhtä helppo - voi olla että kokemus on sitten ihan päinvastainen, mutta se selviää vasta kokeilemalla!

Suurin osa raskauksista ja synnytyksistä menee hyvin!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Alussa olevan pahan olon jälkeen puhkesin kukkaan. Keskiraskaus oli ihanaa aikaa. Kasvava maha oli kaunis ja ihana! Hiukseni kiilsi ja iho oli upeassa kunnossa, rinnat pyöristyi. Hehkuin ihanaa uhkeaa äitiyttä. Olin aivan järjettömän himokas seksihommiin, mies ei meinannut jaksaa haluamassani tahdissa... Pari viimeistä viikkoa oli toki aika rasittavat ja tukalat, kun meni yli lasketun ajan. Mutta se oli pieni osa koko hommaa. Synnytys oli toki ihan helvetin kipeä, mutta niinhän se on. Mutta se kipu oli siitä jännää, että vaikka se oli jotain aivan sanoinkuvaamatonta, sitä kipua vaan nyt ei voi kuvailla kun sitä ei ole kokenut, mutta silti, se oli sellainen kokemus että sen unohti heti kun sai vauvan rinnalleen. Ja uutta yritystä pukkaa... Oikein odotan että saan olla uudestaan raskaana! Äitiys on ihanaa myös, lapsi on maailman parasta! (Ei tarvii muuttua pelkäksi mammaksi kuitenkaan, se on vaan yksi osa elämää.)

Kaikkea voi tapahtua. Mutta suurin osa maailman kaikista raskauksista menee hyvin ja synnytykset on normaaleja.

Kuulostaa niin oksettavalta ja kuvottavalta. Kuka ihme on oikeasti sitä mieltä että raskausmaha on kaunis? Tai sitä mieltä että odottava äiti on haluttava ja kaunis näky? Hyi. Ja se "palkinto" joka raskaudesta seuraa, se on paskova, kuseva ja oksentava huutokääryle, josta kasvaa näsäviisas lapsi ja myöhemmin teini, joka vihaa sinua, ja sitten aikuinen, joka ei sinua tule kuitenkaan vanhainkotiin katsomaan. Onko sen arvoista?

Jos raskaus ja vauvat inhottavat, miksi ihmeessä luet ketjua, jossa keskustellaan aiheesta? Miksi edes hakeudut Vauva-lehden keskustelupalstalle?

Vaikea sanoa miten mikäkin raskaus menee. Ensimmäinen raskauteni oli maailman helpoin, ihan normaali olo loppuun asti ja synnytys sujui hyvin. Toisessa raskaudessa oksensin 40 viikkoa putkeen ja tippa tuli tutuksi. Toimittajakin pyysi saako tehdä raskaudestani jutun lehteen, vastasin kieltävästi. Toinen synnytys on aivan järkyttävä ja traumaattinen. Kolmas raskaus vaikea kipujen takia, liitoskivuilta en pystynyt liikkumaan. Synnytys hirveä. Joten vaikea sanoa, minulla kaikki kolme raskautta ja synnytystä olleet hyvin erilaisia.

Toki fiksua valmistautua myös siihen ainakin ajatuksen tasolla, että jotain voi tulla tai käydä ja lepoon voi joutua. En suosittele tuudittautumaan siihen mielikuvaan, että raskaana oikein hehkuu ja voi hyvin ja sitä vaan silittelee masua samalla kun kävelee. Synnytyskin on kuitenkin vielä hyvin brutaalia ja mitä vaan voi käydä, toki suurin osa taitaa kuitenkin sujua ihan hyvin. Minä en ollut yksi niistä onnekkaista, joilla synnytykset sujuneet hyvin vaan vielä on korjausleikkauksia tulossa ja silkkaa rukoilua ettei hermovauriot jää pysyviksi.

Pelko on ap ihan normaalia. Sen kanssa pitää oppia elämään, ja sallia itselleenkin joskus tehdä pelottavia asioita ja ottaa riskejä. Älä jätä sen takia lapsiasi tekemättä, katuisit sitä jälkikäteen. Joskus on parempi olla miettimättä liikaa ja tarttua hetkeen.

Ei se pelkääminen lopu synnytykseen. Sitten pelätään vaikka mitä sen lapsen kanssa sen jälkeen, kätkytkuolemaa, autoja, karkaamista...pelon paikkoja riittää äidin virassa.

Lopputulos on niin ihana, ja kun ajattelee elämän mittaisella kaarella, niin raskaanaoloa ei kestä kovin kauan, mutta äidin puuhaa sitten riittää. Uskalla rohkeasti yrittää, et saa, jos et yritä. Jälkimmäistä kyllä kadut. Elämää se vaan on!

Itseänikin jännitti ennen raskautta, että mitähän kaikkea ongelmaa se tuo tullessaan. Mutta minulla ei ollut mitään. Ei pahoinvointia. turvotusta, kolotuksia, supistuksia... Ei mitään. Eräänä aamuna heräsin (ensimmäiseen koskaan tuntemaani) supistukseen ja jo samana iltana vauva sitten syntyi. Muuten kaikki meni hyvin, ainoastaan ponnistusvaihe kesti lähes puolitoista tuntia, mutta hyvät fiilikset silti jäi.

Pointtina siis se, että on mahdollista, että kaikki menee hyvin tai kaikki menee huonosti. Suurimmalla osalla taitaa kuitenkin olla jotain pientä ikävyyttä raskaudessa. Riski on olemassa ja pitää tiedostaa ja kannattaa hyväksyä, jos lapsen haluaa.

Synnytyksen viimeiset kuukaudet on aivan hirveitä, ne 7-9kk. Aika matelee hyvin hitaasti ja joka paikkaa kolottaa ja hyvin usein mennään vielä lasketun ajan ylikin reippaasti! Ja synnytys on ihan kauheeta sattuu ihan hirveesti ja joka paikka hajoo.

Oon ehkä outo, mutta mun mielestä raskaus oli ihanaa aikaa! Sitä ihan haikeasti muistelee, pieni vauvakuume ehkä tullut taas. Meillä on siis ennestään yksi lapsi, joka syntyi minun ollessa vasta 21v. Synnytys ei ollut kivaa, mutta siitäkin tämä lyhyt aika kullannut muistot oudolla tavalla.. voisin helposti synnyttää uudelleen. Mitään pysyvää haittaa mulle ei jäänyt raskaudesta tai synnytyksestä. :)

N26

Jos todella haluat lapsen, tee se ja älä turhaan pelkää tuollaista. Et voi millään tietää mitä raskaus ja synnytys tuo tullessaan. Sanon tähän nyt miten omat raskaudet+synnytykset meni, mutta niillä ei ole mitään merkitystä sun vastaavillasi.

Eka raskaus sujui täysin ongelmitta, ei kipuja, ei mitään. Eka supistus rv 30. Synnytys kesti 16h, ei mitään älytöntä kipua, uuvuttavaa kyllä.

Toka raskaus muuten hyvin mutta kokoajan harjoitussupistuksia ja isoa vatsaa oli todella raskas kantaa, tukivyöstä oli apua. Lapsilla on ikäeroa 1v 5kk niin varmaan se edellinen raskaus vaikutti vielä tuohon seuraavaan.

Synnytys kesti 2h, järkyttävät kivut (ei kivunlievitystä), mutta se olikin sitten nopeasti ohi ja horkasta huolimatta oli ihanan "selvä" olo.

Kolmas raskaus meni myös hyvin vaikka supisteli aika ajoin melko paljon. Sain raskausdiabeteksen vaikka olen normaalipainoinen jne. Harmittelin sitä kovasti ja jopa mietin että teinkö virheen kun menin haluamaan kolmannenkin lapsen.

No raskaus meni siitä huolimatta hyvin, synnytys oli kuin "oppikirjasta". Ei mitään järkyttäviä kipuja, spinaalipuudutus ja pikaiset parin minuutin ponnistukset ja vauva sylissä. Synnytys kesti 6h.

Synnytys oli kohdallani helpompaa kuin kuvittelin. Kokonaiskesto vähän päälle 8h. Ensin alkoi supistelut, jotka muuttuivat pikkuhiljaa kipeämmiksi ja sillon tuleva ahdisti. No sitten lähettiin sairaalaan, hetken olin joutunut kärsimään kipeähköistä suppareista kunnes sain epiduraalin. Ja nuo supistukset eivät siis todellakaan ollut vielä mitään pahoja, epiduraalin aikana on tullut ne ns ''pahimmat''. Epiduraalin aikana vaan nukahdin. En tuntenut mitään kipuja, jotain pientä lievää tunnetta oli. Nukuin siinä sitten muutaman tunnin unoset kaikessa rauhassa, välillä kävi kätilöt aina tsekkailemassa tilannetta. Sitten heräsin siihen, kun epiduraalin vaikutus alkoi jo hälvenemään. En tuntenut mitään erityistä kipua, mutta aivan JÄÄTÄVÄÄ paineentunnetta! Mietin että ei hemmetti nyt se tulee ja pakko ponnistaa! Siitä alkoi ponnistusvaihe, joka kesti kohdallani n. 15-20min. Ponnistusvaihe oli oudon tuntuinen, vähän kuin valtava kakkahätä. Sitten meidän lapsi syntyi maailmaan. <3

Kuulostiko pahalta? Tälläinen oli minun synnytykseni, mitään kuolemalta tuntuvia hulluja kipuja en tuntenut missään vaiheessa, odotin kokoajan niitä pahoja kipuja, kiitos epiduraalin niitä ei tullut. <3 Synnytykset ovat todella erilaisia, mutta myös näitä helppoja synnytyksiä on paljon, kaikki ei ole niitä traumaattisia synnytyksiä.

Osa pariskunnistahan siirtyy adoption puolelle tämän takia. Itsekin pohdin samaa kuin ap, kun olo on jo näin normaalitilassa etova ja on kipuja ym, niin entäs kun vielä olisi raskaana. Ja kun molemmat synnytystavat pelottaa yhtä lailla, niin voi olla, että meidänkin on harkittava adoptiota. Lasta toki toivon kovasti, mutta raskauden ja leikkauksen riskit tuntuvat liian suurilta (alatietä en voi edes ajatella).

Osaako kukaan sanoa voiko kovat menkkakivut ennakoida myös kivuliaampaa synnytystä?

Mun mielestä kaikkein ikävintä raskausaikana oli tunne siitä, että olen jonkinlainen vauvahautomo. Jos erehtyi lipsumaan edes vahingossa ruokavaliosuosituksista (söin vahingossa pastöroimattomasta maidosta valmistettua juustoa!), tuli heti hirveä morkkis. Lihoin myös melko hallitsemattomasti raskausaikana, mistä tuli myös syyllinen olo. Sitten todettiin raskausmyrkytys, joka selitti ainakin osittain nopean painonnousun. Alkoi pissanäyte- ja verikoerumba ja lopulta vuodelepo. Sikiö liikkui laiskasti, mikä lisäsi entisestään stressiä. Koko raskausaika oli kamalan stressaavaa, koska äiti on vastuussa sikiön hyvinvoinnista. Aina ei kuitenkaan voi mitään, vaikka kuinka yrittäisi elää suositusten mukaisesti. Esim. raskausmyrkytys tuli täysin yllätyksenä, en kuulunut  riskiryhmään. Synnytys tuntui lähinnä helpotukselta yhdeksän kuukauden stressiputken jälkeen.

Ei ollut kamalaa, ennemminkin hyvää aikaa. Jos olisin suhtautunut toisin, olisi varmasti verenpaine huidellut jossakin katossa ja sitä myötä raskausmyrkytysvaarat. Sen sijaan nautin ajasta suunnattomasti. Söin korostetun terveellisesti ja niin kauna kuin pystyin (en nyt tarkoita tietenkään mitään repivää aerobicia tai vastaavaa, vaan esim. kävelyä) se on jo turvaa ja varmuutta antavaa.

Raskaana oleminen on ollut mun elämäni parasta aikaa <3 Minut valtasi sellainen tyyneys ja varmuus että stressi katosi ja nukahtamisvaikeuksiakin oli tavallista vähemmän. Myös keho voi paremmin, tuli ihan vahingossa syötyä järkevämmin, omat tunnepitoisen ruokaan liittyvät ongelmat helpottui, liikunta tuntui mielekkäämmältä, venyttely erityisesti oli palkitsevaa ja olin fyysisestikin jotenkin tasapainoisempi raskaana. Vauvan potkut hymyilytti pitkin päivää, ja pelkkä sohvalla loikoilukin tuntui vaan niin hyvältä kun koko ajan samalla kasvatti sisällään uutta elämää. Ja mulla oli kaunis olo, voi että mulla oli kaunis olo! Tällaisen aina vähän ylipainoisen päärynän kehoa sellainen sopiva vauvamaha tasapainottaa hyvin, ja mä olin raskaana ollessa ihan naurettavan ylpeä mahastani. Kerrankin ei tarvinnut piilotella ja hävetä!

Ja joo, tiedän todellakin ettei kaikilla ole raskaana oleminen tällaista, mutta halusin sanoa että se voi olla myös ihanaa. Tämä siitä huolimatta että oli jonkin asteista pahoinvointia, sitkeää närästystä, kohonneen verenpaineen seurantaa, ennen aikaisen synnytyksen uhkaa, ennenaikaisia supistuksia, mm. kahden viikon vuodelepo pää alaspäin, omaan leikkaushistoriaan liittyen tarkka äitipoliseuranta ja mun synnytystapaa vatuloitiin aika perusteellisesti ja useampaan kertaa lääkärimiiteissä.

Synnytyksestä en sitten sanokaan mitään. Kaksi sektiota ja ei oppikirjan mukainen toipuminen kummassakaan. Mutta oli se sen arvoista :)

Vierailija kirjoitti:

Raskaana oleminen on ollut mun elämäni parasta aikaa <3 Minut valtasi sellainen tyyneys ja varmuus että stressi katosi ja nukahtamisvaikeuksiakin oli tavallista vähemmän. Myös keho voi paremmin, tuli ihan vahingossa syötyä järkevämmin, omat tunnepitoisen ruokaan liittyvät ongelmat helpottui, liikunta tuntui mielekkäämmältä, venyttely erityisesti oli palkitsevaa ja olin fyysisestikin jotenkin tasapainoisempi raskaana. Vauvan potkut hymyilytti pitkin päivää, ja pelkkä sohvalla loikoilukin tuntui vaan niin hyvältä kun koko ajan samalla kasvatti sisällään uutta elämää. Ja mulla oli kaunis olo, voi että mulla oli kaunis olo! Tällaisen aina vähän ylipainoisen päärynän kehoa sellainen sopiva vauvamaha tasapainottaa hyvin, ja mä olin raskaana ollessa ihan naurettavan ylpeä mahastani. Kerrankin ei tarvinnut piilotella ja hävetä!

Ja joo, tiedän todellakin ettei kaikilla ole raskaana oleminen tällaista, mutta halusin sanoa että se voi olla myös ihanaa. Tämä siitä huolimatta että oli jonkin asteista pahoinvointia, sitkeää närästystä, kohonneen verenpaineen seurantaa, ennen aikaisen synnytyksen uhkaa, ennenaikaisia supistuksia, mm. kahden viikon vuodelepo pää alaspäin, omaan leikkaushistoriaan liittyen tarkka äitipoliseuranta ja mun synnytystapaa vatuloitiin aika perusteellisesti ja useampaan kertaa lääkärimiiteissä.

Synnytyksestä en sitten sanokaan mitään. Kaksi sektiota ja ei oppikirjan mukainen toipuminen kummassakaan. Mutta oli se sen arvoista :)

Ai niin, myös migreeni katosi kuin pieru saharaan raskausaikana!

Mulla ei ole ollut IKINÄ menkkakipuja, myöskään kierukan asennus ei tuntunut pahalta. Voiko enteillä siedettävää synnytystä? :D

Minä uskon, että raskauden ja synnyttämisen tuskat voi ottaa eri tavoin vastaan.

Olen ensinnäkin vahvasti sitä mieltä, että toisille ongelmia tulee enemmän kuin toisille, se on epäreilua, osin ennakoimattomissa ja todella perseestä.

Kuitenkin itse ongelmia lapsen maailmaan saattamisessa kokeneena suosittelen, että äiti varmistaa itselleen tarpeellisen määrän henkistä tukea kyllin varhaisessa vaiheessa. On tärkeää, ettei tunne jäävänsä kysymystensä kanssa yksin. Neuvolassa ym. asioita mielestäni hyssytellään, koska monella asiat kuitenkin sujuvat vallan hyvin. Kuitenkaan ei kaikilla, ja siksi mielestäni on täysin ilmeistä pelätä näitä asioita.

Olen jopa ruvennut miettimään, ettei ne doulatkaan ehkä ole ihan pelkkää hippimeininkiä, vaan voisin hyvin kääntyä doulan puoleen jo raskautta ensi kerran mahdollisesti suunniteltaessa. Näin minulla olisi joku asiantuntija tukemassa itseäni henkilökohtaisesti. Pelkopolia en ole itse päässyt testaamaan, mutta voisi olla myös hyvä taistella itselleen sellainen apu. Lapsen saaminen on niin iso asia, että mielestäni asiaa pitää lähestyä huolella valmistautuen, jokainen avoimesti omista lähtökohdistaan.

Vierailija kirjoitti:

Raskaana oleminen on ollut mun elämäni parasta aikaa <3 Minut valtasi sellainen tyyneys ja varmuus että stressi katosi ja nukahtamisvaikeuksiakin oli tavallista vähemmän. Myös keho voi paremmin, tuli ihan vahingossa syötyä järkevämmin, omat tunnepitoisen ruokaan liittyvät ongelmat helpottui, liikunta tuntui mielekkäämmältä, venyttely erityisesti oli palkitsevaa ja olin fyysisestikin jotenkin tasapainoisempi raskaana. Vauvan potkut hymyilytti pitkin päivää, ja pelkkä sohvalla loikoilukin tuntui vaan niin hyvältä kun koko ajan samalla kasvatti sisällään uutta elämää. Ja mulla oli kaunis olo, voi että mulla oli kaunis olo! Tällaisen aina vähän ylipainoisen päärynän kehoa sellainen sopiva vauvamaha tasapainottaa hyvin, ja mä olin raskaana ollessa ihan naurettavan ylpeä mahastani. Kerrankin ei tarvinnut piilotella ja hävetä!

Ja joo, tiedän todellakin ettei kaikilla ole raskaana oleminen tällaista, mutta halusin sanoa että se voi olla myös ihanaa. Tämä siitä huolimatta että oli jonkin asteista pahoinvointia, sitkeää närästystä, kohonneen verenpaineen seurantaa, ennen aikaisen synnytyksen uhkaa, ennenaikaisia supistuksia, mm. kahden viikon vuodelepo pää alaspäin, omaan leikkaushistoriaan liittyen tarkka äitipoliseuranta ja mun synnytystapaa vatuloitiin aika perusteellisesti ja useampaan kertaa lääkärimiiteissä.

Synnytyksestä en sitten sanokaan mitään. Kaksi sektiota ja ei oppikirjan mukainen toipuminen kummassakaan. Mutta oli se sen arvoista :)

Millaista on kahden viikon vuodelepo pääalaspäin? Miten se oikein toteutetaan?