Pikkulapsi - nuori - aikuinen - vanhus. Miksi useimmat haluavat pelastaa sen pikkulapsen?

Alkuun VAROITUS! Jos olet menettänyt pienen lapsen, älä lue tätä. Ketju sisältää aiheesta täysin turhanpäiväistä kylmäjärkistä pohdintaa, joka ei ole välttämätöntä kenellekään, etenkään sinulle.

...

Moni on varmasti kohdannut ainakin sen leikkimielisen kysymyksen, jossa annetaan valta päättää, kenet pelastaisi palavasta talosta. Useimmat valitsevat pienokaisen. Pienten lasten traagiset kohtalot herättävät myös suurinta surua. Mutta miksi? Ja onko se aina järkevintä?

Pikkulapsi on henkilönä täysi mysteeri. Hän voi olla tulevaisuuden huippuammattilainen, mutta yhtä hyvin myös taparikollinen tai sopeutumaton yhteiskuntaan. Pikkulapsella ei ole vielä laajoja sosiaalisia suhteita, häntä kaipaamaan jää lähinnä vain lähisuku. Pikkulapsen elämään ei kuulu vastuuta mistään, hänen jälkeensä ei jää orpoja tai keskeneräisiä projekteja.

Aikuisuutta aloittelevan nuoren kohtalo on mielestäni paljon katkerampi. Hänen elämässään on todennäköisesti jo jokin suunta, lupaus tulevasta. Vanhemmat, yhteiskunta ja nuori itse ovat panostaneet häneen paljon. Ja sitten kaikki loppuu ennen kuin ehtii kunnolla alkaakaan. Ehkä maailman epäreiluinta.

Myös aikuisen kohtaloa on syytä pohtia, vaikka hän onkin jo hieman ehtinyt elää elämäänsä. Aikuisella voi olla perhettä, laaja ystäväpiiri tai vaikutussuhde moneen ihmiseen. Hänen asemansa voi olla liki korvaamaton jossakin yhteisössä. Jos vaakakupeissa on huolella rakennettu elämä ja mysteerilapsi, kummalla puolella on enemmän menetettävää?

Usein tarinassa on mukana vielä se urhoollinen vanhus, joka tokaisee jo eläneensä tarpeeksi pitkän ja hyvän elämän. Mutta ovatko kaikki vanhukset näin uhrautuvaisia, ja voidaanko tällaista edes olettaa? Tämän pohdintaan minulla ei elämänkokemus riitä.

En yritä muuttaa kenenkään arvovalintoja. Kiinnostaa vaan, mitä ajattelette tällaisesta tai onko joku muu pohtinut samaa?