Miten saatte säilytettyä romanttiset tunteet puolisoanne kohtaan rasittavan lapsiperhearjen keskellä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kyllä sama ongelma. Lisäksi tuntuu ihan mahdottomalta, että jaksaisin ylipäätään edes harrastaa seksiä tässä elämäntilanteessa. Lapsiperhe-elämä vie aivan KAIKKI voimani. Kun lapset oli ihan pieniä, jaksoin vielä harrastaa seksiä, mutta nyt kun ne on jo hieman isompia, tuntuu, että enää ei ole voimia jäljellä siihen hommaan. En vain tiedä, miten saisin kerättyä tarpeeksi voimaa, että seksiä olisi säännöllisemmin. Nyt on mennyt neljä viikkoa ilman eikä kumpikaan oikein jaksa tehdä elettäkään siihen suuntaan. 

Siis miten ne lapset, varsinkin isommat lapset vie sun voimat? Ei mulla ainakaan lapset voimia vie, työ vie eniten voimia, ja kotitöitä teen sitten sen verran kun minäkin päivänä on ihan pakko ja mitä jaksan, mies tekee oman osuutensa, ja lapset pikkuhiljaa omansa,  vähintäänkin omat lelunsa keräävät jo. Onko sulla todella pienellä ikäerolla 4-5 lasta? Onko ne erityislapsia?

En tiedä miksi tuntuu, että lapset vie paljon voimia. Ehkä yksi syy on meteli, mikä lapsista tulee. Yksi lapsista on vielä erittäin kovaääninen luonnostaan ja hänellä on muutenkin tulinen temperamentti. Toinen lapsista taas on aina ollut pahantuulinen ja itkuisa. Esimerkiksi eilen kyseinen lapsi itki puolet siitä ajasta, jonka oli kotona. Meillä ei ole juuri sellaista kivaa perheen yhteistä aikaa, että kaikki olisivat hyvällä tuulella. Toki joskus, mutta yleensä vähintään yksi itkee tai kiukuttelee.

Lapset on aika pienellä ikäerolla (kolme), ja jostain syystä kuvittelin, että jossain vaiheessa helpottaa kun kasvavat. Tietyllä tapaa onkin, koska lapset auttavat kotitöissä, siivoavat, vaihtavat lakanansa, auttavat ruuantekemisessä jne. En vain jaksa sitä, että jokaisesta asiasta pitää vääntää esimerkiksi lapsen kanssa, joka on pahantuulinen jatkuvasti. Tai että perheen arki muotoutuu niin pitkälle lasten tarpeista käsin. En oikein saa iloa lasten kanssa touhuamisesta ja olemisesta.

Suurin syy taitaa kuitenkin olla se, että olen introvertti. Tarvitsisin ihan hirveästi aikaa olla yksin. Olen aina viihtynyt yksin, mutta lasten myötä olen vasta ymmärtänyt, miten valtavan suuresta tarpeesta on kyse. 

Jos sulla on noin isot lapset että ne osaa jo vaihtaa lakanansa ym. niin miten voi olla että se yksi itkee niin paljon? Eihän se ole mitenkään normaalia, minkään ikäiselle. Onko hän jo murrosiässä että hormonit saa itkemään? Jotain täytyy olla vialla jos on pahantuulinen koko ajan, oli kyseessä kuka ja minkä ikäinen hyvänsä. 

Kaipa lapset sentään menevät ulos leikkimään tai kavereiden kanssa, ja viettävät aikaansa omassa huoneessaan pelaten, piirtäen, lukien ym. hiljaisempaa? Ja kaipa se äänekäs lapsikin jo on sen verran iso että tajuaa että joskus pitää olla hiljaakin?

Minulla on välillä niin että tulen kotiin tyhjään taloon kun pojat on ulkona tai kavereilla, ja mies on kävelylenkillä tai veljensä luona kylässä. Minäkin tarvitsen yksinoloa ja saan sitä kyllä kun koko perhe ei köki jatkuvasti sisällä, kesäisin menen sitten välillä itse yksin puutarhaan tekemään puutarhatöitä, tai vaan istumaan ja nauttimaan kukkivista kukistani ja syön vaikka jäätelön.

Kyseesssä siis ekaluokkalainen lapsi, joka on hyvin itkuisa. Kavereita on ja silloin hyvin iloinen, koulu sujuu jne. mutta kerää kaiken negatiivisen päivän aikana ympäriltään ja se ilmenee loputtomana kiukutteluna ja itkuisuutena. Meillä muuten pojat eivät leiki sisällä mitään hiljaisempaa leikkiä. Eivät siis piirrä tai lue juuri koskaan. Joskus rakentavat legoilla. Yleensä ovat jatkuvassa liikkeessä ja äänessä, taisteluleikkejä tai esim. eii saa koskettaa maahan -leikkiä. Toinen pojista vielä pk-ikäinen. 

Olen yhä enemmän sitä mieltä, että joillekin perhe-elämä sopii paremmin kuin toisille. Minulle se ei sovi, mutta valitettavasti tajusin sen liian myöhään. On minullakin toki hyvät hetkeni lasten kanssa ja heitä rakastan, mutta kaikeken kaikkiaan tuntuu, että tämä ei ole juuri sitä elämää, jota haluaisin elää. Ja tämä sitten näkyy siinä, että seksiä on meillä aika vähän, koska lasten ollessa nukkumassa, haluan vain olla yksin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kyllä sama ongelma. Lisäksi tuntuu ihan mahdottomalta, että jaksaisin ylipäätään edes harrastaa seksiä tässä elämäntilanteessa. Lapsiperhe-elämä vie aivan KAIKKI voimani. Kun lapset oli ihan pieniä, jaksoin vielä harrastaa seksiä, mutta nyt kun ne on jo hieman isompia, tuntuu, että enää ei ole voimia jäljellä siihen hommaan. En vain tiedä, miten saisin kerättyä tarpeeksi voimaa, että seksiä olisi säännöllisemmin. Nyt on mennyt neljä viikkoa ilman eikä kumpikaan oikein jaksa tehdä elettäkään siihen suuntaan. 

Siis miten ne lapset, varsinkin isommat lapset vie sun voimat? Ei mulla ainakaan lapset voimia vie, työ vie eniten voimia, ja kotitöitä teen sitten sen verran kun minäkin päivänä on ihan pakko ja mitä jaksan, mies tekee oman osuutensa, ja lapset pikkuhiljaa omansa,  vähintäänkin omat lelunsa keräävät jo. Onko sulla todella pienellä ikäerolla 4-5 lasta? Onko ne erityislapsia?

En tiedä miksi tuntuu, että lapset vie paljon voimia. Ehkä yksi syy on meteli, mikä lapsista tulee. Yksi lapsista on vielä erittäin kovaääninen luonnostaan ja hänellä on muutenkin tulinen temperamentti. Toinen lapsista taas on aina ollut pahantuulinen ja itkuisa. Esimerkiksi eilen kyseinen lapsi itki puolet siitä ajasta, jonka oli kotona. Meillä ei ole juuri sellaista kivaa perheen yhteistä aikaa, että kaikki olisivat hyvällä tuulella. Toki joskus, mutta yleensä vähintään yksi itkee tai kiukuttelee.

Lapset on aika pienellä ikäerolla (kolme), ja jostain syystä kuvittelin, että jossain vaiheessa helpottaa kun kasvavat. Tietyllä tapaa onkin, koska lapset auttavat kotitöissä, siivoavat, vaihtavat lakanansa, auttavat ruuantekemisessä jne. En vain jaksa sitä, että jokaisesta asiasta pitää vääntää esimerkiksi lapsen kanssa, joka on pahantuulinen jatkuvasti. Tai että perheen arki muotoutuu niin pitkälle lasten tarpeista käsin. En oikein saa iloa lasten kanssa touhuamisesta ja olemisesta.

Suurin syy taitaa kuitenkin olla se, että olen introvertti. Tarvitsisin ihan hirveästi aikaa olla yksin. Olen aina viihtynyt yksin, mutta lasten myötä olen vasta ymmärtänyt, miten valtavan suuresta tarpeesta on kyse. 

Hei nyt sinä. Joka päivä tunnin iltalenkki omien ajatusten kanssa ja pari kertaa vuodessa pitkä viikonloppu yksin. Hyvin sä vedät. 

Käynkin salilla tai lenkillä 4krt/vko. Pitkät viikonloput yksin on käytännössä mahdottomia taloudellisen tilanteemme vuoksi, mutta miehen kanssa meillä on noin kaksi lapsivapaata viikonloppua vuodessa. Ei vain riitä mulle.