Onko kukaan mennyt perustamaan perheen nuorena lähinnä yksinolon pelosta ja päästääkseen pois lapsuudenkodin vaikutuspiiristä ?

Minä myös olen syyllistynyt tähän. Lapsuuden perheessä tuntui aina olevan jotain vikaa ja halusin oikean oman perheen. Lapsia en ole katunut, he tekevä minut onnelliseksi. ❤ Miestä en ole rakastanut enää pitkään aikaan, en ehkä ikinä ole. Välitän hänestä kuitenkin kovasti ja hän on loistava isä. Näillä mennään ja olen elämääni tyytyväinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivottavasti ei.

On. Esim. minä. Hirveä tilanne kun sen tajuaa. Ap

Ja minä! Lapsiani en todellakaan kadu, mutta ns. elämätön nuoruus harmittaa. No, viimeinen lapsi syntyi, kun olin 25 ja nyt 30+, joten ihanaa, kun alkaa olla jo muutakin elämää :) Ja lapsiluku 100% varmuudella täysi. Sama mies edelleen, enkä ajatellut vaihtaa, kun hyvä mies on :D

Minua kaduttaa kaikki, en ole koskaan ollut onnellinen. Ap

Hakeudu terapiaan, ihan lastesikin vuoksi. Lapset kärsivät, jos äiti ei osaa olla onnellinen ja pitää perhettä syypäänä epäonnellisuuteensa. Tuollainen on vastuutonta ja kamalaa aikuiselta ihmiseltä. Lapset ansaitsevat rakastavan ja hyvän äidin, joka on halunnut heidät. Toivottavasti edes isänsä on perheestään onnellinen.

Voisin hakeutua, jos olisi enemmän rahaa ja joku hoitaisi lapsia terapian ajan. Toisin sanoen en voi hakeutua terapiaan. Ap

Toivottavasti lastensuojelu tietää tilanteenne. Voi lapsiparat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivottavasti ei.

On. Esim. minä. Hirveä tilanne kun sen tajuaa. Ap

Ja minä! Lapsiani en todellakaan kadu, mutta ns. elämätön nuoruus harmittaa. No, viimeinen lapsi syntyi, kun olin 25 ja nyt 30+, joten ihanaa, kun alkaa olla jo muutakin elämää :) Ja lapsiluku 100% varmuudella täysi. Sama mies edelleen, enkä ajatellut vaihtaa, kun hyvä mies on :D

Minua kaduttaa kaikki, en ole koskaan ollut onnellinen. Ap

Hakeudu terapiaan, ihan lastesikin vuoksi. Lapset kärsivät, jos äiti ei osaa olla onnellinen ja pitää perhettä syypäänä epäonnellisuuteensa. Tuollainen on vastuutonta ja kamalaa aikuiselta ihmiseltä. Lapset ansaitsevat rakastavan ja hyvän äidin, joka on halunnut heidät. Toivottavasti edes isänsä on perheestään onnellinen.

Voisin hakeutua, jos olisi enemmän rahaa ja joku hoitaisi lapsia terapian ajan. Toisin sanoen en voi hakeutua terapiaan. Ap

Toivottavasti lastensuojelu tietää tilanteenne. Voi lapsiparat.

Miksi oletat tilanteen olevan lasten kannalta huono? Minun sisäisestä kärsimyksestä tässä vain on kyse. Nautitko syyllistämisestä, saatko siitä suurta tyydytystä? Ap

Oman arvioni mukaan ja toisten kuuntelemisen perusteella todella suuri määrä ihmisiä.

Yksin ei haluta elää, joten matkaan lähtee ihan mikä tahansa vastapuolen tai oman sukupuolen edustaja.

Asuminen ja eläminen maksaa, joten kulut kannattaa jakaa toisen kanssa.

Naisille tiedossa on monien arvostama parisuhde (entisen työkaverin määritelmä hyvästä miehestä: tämä nykyinen ei lyö häntä - uskomatonta) ja miehille seksiä ja kotitöiden 100-prosenttinen hoito.

t. Ei mitenkään kyyninen

Aikaisemmin avioituminen oli yksi tapa muuttaa kotoa, siis vielä 70-luvulla.

Up

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivottavasti ei.

On. Esim. minä. Hirveä tilanne kun sen tajuaa. Ap

Ja minä! Lapsiani en todellakaan kadu, mutta ns. elämätön nuoruus harmittaa. No, viimeinen lapsi syntyi, kun olin 25 ja nyt 30+, joten ihanaa, kun alkaa olla jo muutakin elämää :) Ja lapsiluku 100% varmuudella täysi. Sama mies edelleen, enkä ajatellut vaihtaa, kun hyvä mies on :D

Minua kaduttaa kaikki, en ole koskaan ollut onnellinen. Ap

:( Kyllä sinä vielä onnen löydät jostain:)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivottavasti ei.

On. Esim. minä. Hirveä tilanne kun sen tajuaa. Ap

Ja minä! Lapsiani en todellakaan kadu, mutta ns. elämätön nuoruus harmittaa. No, viimeinen lapsi syntyi, kun olin 25 ja nyt 30+, joten ihanaa, kun alkaa olla jo muutakin elämää :) Ja lapsiluku 100% varmuudella täysi. Sama mies edelleen, enkä ajatellut vaihtaa, kun hyvä mies on :D

Minua kaduttaa kaikki, en ole koskaan ollut onnellinen. Ap

:( Kyllä sinä vielä onnen löydät jostain:)

Kiitos, nätisti sanottu. Ehkä tosiaan sitten kun lapset ovat isoja, se voisi jotenkin olla mahdollsta, paitsi jos siihen mennessä olen niin lamaantunut ja masentunut etten enää pysty mihinkään... ap

Up

Vierailija kirjoitti:

Ei kai nykyään kukaan perusta perhettä päästäkseen kotoa pois. Viimeiset tuollaiset dinosaurukset ovat nykyään 70-80v. Hirveää kyllä ajatella. Ja sairasta. 

Kuulepas dinosaurus, tosi yleistä, että mennään kimppaan esim 17-v, varmaan vaikuttaa sekin, että esim,ahtaassa kaksioissa (äiti, isä ja lapsi)voi seurustelu olla hankalaa, 

Minä. Sain lapseni 19v. ja 21v, häpeäkseni eri isille. Minulla oli todella kurja lapsuus, henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Kerroinkin täällä jossain ketjussa miten 18-vuotislahjaksi en saanut mitään muuta kuin kengänkuvan persiiseen eli heittivät ulos lapsuuskodista. Majailin milloin missäkin, sukulaisten nurkissa. Viimein sain pokattua vanhemman miehen baarista joka otti minut luokseen asumaan ja hänen kanssa sain ekan lapseni. Vuosia ajelehdin vain suhteesta ja osoitteesta toiseen lasten kanssa. Välillä suhteet oli väkivaltaisia, käytin alkoa ja lääkkeitä sekaisin.

Nyt 35-vuotiaana viimein käsittelen nuoruuttani ja miten hirveän tempun vanhemmat teki minulle, En ikinä voisi tehdä omilleni niin... Rakastan lapsiani vaikka kadun suoraan sanottuna sydämestäni että heidät hankin tänne kärsimään. Olen nyt elämäni ensimmäisessä oikeassa suhteessa joka ei perustu siihen että saan asua jonkun luona ilmaiseksi. Ehdin olla 7-8v. tätä ennen lasten kanssa yksin. Aikuistuminen on viimein tullut, vaikeaahan tämä on näitä käsitellä. Olen myös suht raitis nykyään.

Harmittaa kun tajuaa miten paljon olisin apua tarvinnut enkä mistään sitä saanut. Tää maailma on kauhea paikka :( Miksi ei kukaan auttanut?

Kiva, kun kerroit vielä, mitä sitten tapahtui, sillä jäin miettimään asiaa, kun luin tekstisi nro 7.

Itse olen elänänyt aika hirveässä lapsuudenkodissa. Lähdin sieltä liukkaasti melko pian kirjoitusten jälkeen. Reaktioni lapsuudenkokemuksiin on ollut se, etten ole koskaan halunnut lapsia, en äitiyttä. Nyt oon 55-vuotias.

Vierailija kirjoitti:

#7 jatkaa. Katunut en ole lapsienen saamista ikinä. Parasta mitä olen eläissäni saanut aikaan. Mutta onhan se aivan hel*tin noloa, että minulla on lapsia kolmen eri miehen kanssa. Vanhin 17v ja nuorin 1v..... Nykyisen kanssa oltu 9v vuotta yhdessä. Ja hänestä myös löysin vihdoin ihmisen joka rakastaa minua ehdoitta, vioistani ja virheistäni huolimatta.

joku 80% naisista on koko suhteessa vain sen takia, että saavat sanoa olevansa suhteessa. Suurta laumasieluisuutta, mutta se ikään kuin kuuluu naiseuteen. Harmillista vain, että monella menee elämä pilalle sen myötä.

Up

Tiedän tunteen. Itse siirryin äidin valvovan silmän alta suoraan miehen komentoon ja tein kaksi lasta todella nuorena. Myöhemmin tajusin, että yritin paeta spartalaisia kotiolojani.

Erosin 10-vuoden avioliiton jälkeen ja elin vuosia yksin lasteni kanssa.

Up

Perustin perheen nuorena mieheni kanssa, koska pelkäsin etten kelpaisi muille. Olin varma etten koskaan saisi perhettä, jos en tarttuisi ensimmäiseen mahdollisuuteen. Tämän päätöksen myötä hautasin monia muita unelmia lopullisesti. Vasta vanhempana olen tajunnut mokanneeni pahasti. Olen ajanut itseni täydelliseen umpikujaan. En rakasta miestäni eikä mieskään varmaankaan minua. Säälin lapsiani, jotka olen vääntänyt tähän paskaan tilanteeseen. Tuntuu pahalta etten voi tarjota sellaista lapsuutta, jonka he ansaitsisivat.

Melkein! Onneksi tulin järkiini, tein abortin ja erosin :)

Vierailija kirjoitti:

Ja/tai miehen painostuksesta ja alkanut myöhemmin katua, että oma itsenäinen ja vapaa elämä jäi kokonaan elämättä?

Mä olin fiksumpi ja lähdin ulkomaille töihin niin sain olla itsenäinen ja vapaa. Mikään parisuhde tai vakiintuminen ei parikymppisenä edes käynyt mielessä.

Ei kannata olla vääristä syistä parisuhteessa ja antaa miehen painostaa itseään. Nainen pärjää ilman miestäkin joten kaikki typerintä on pariutua "koska muillakin on "-syystä.

Vierailija kirjoitti:

Mitenköhän asian kanssa pitäisi tulla toimeen? Sinnitellä siihen saakka että lapset ovat isoja ja alkaa sitten viimein elää omaa elämää? Ap

En nyt ehtinyt lukea ketjua, mutta jos on tehnyt lapset nuorena, niin sitä "omaa elämää" ehtii elää kaksin käsin siinä kolmikymppisenä, kun muut puskevat läpi pikkulapsiarkea ja sinulla on teinejä, joiden kanssa voi puuhata ihmisten hommia ja lisäksi sinulla on luultavasti parempi rahatilanne kuin parikymppisenä, eli voit oikeasti tehdä mitä huvittaa. :) Se pikkulapsiarki ei kauan kestä, yllättävän nopeasti lapset ovat kouluiässä ja sitten niiden perään joutuu soittelemaan ja muistuttamaan, että kotonakin sietäisi välillä käydä. Ota lapsista ilo irti ja koita saada lastenhoitoapua, niin pääset myös lonnimaan ikäistesi kanssa. Jos sinulla ei ole omaa turvaverkkoa, niin koita löytää sellainen jostain, esim. samanikäisten lasten vanhemmista tai muista nuorista vanhemmista. Jos olet yh, niin Pienperheyhdistyksen toimintaan kannattaa ehdottomasti tutustua. Oman kaupungin lapsiperheiden kotipalvelusta voit saada välillä lastenhoitoapua, niin että pääset itse hetkeksi jonnekin.

MUTTA. Jos sulla on arki vain tasaisen harmaata, olo tuntuu pahalta ja elämä mustalta tunnelilta, niin luultavasti tarvitset apua oman pääsi selvittämiseen ja mielialan nostamiseen. Pyydä lääkäriltä lähete psykologille, niin pääset alkuun. Jos et saa käytyä omia lapsuuspettymyksiäsi läpi, on sinun ehkä jokseenkin hankala olla itse vanhempi lapsille. Mutta kyllä mekin siihen pystytään. :)

Terveisin lapsensa nuorena saanut narsisitin & päihdeongelmaisen lapsi