Koetko katkeruutta, kun et syntynyt Suomessa rikkaaseen perheeseen?

En koe. Ei toisten varallisuus ole minulta pois. On vielä hyvää aikaa kerätä se muutama sata tonnia.

Kyllä sitä vähän ärsytti teini-iässä kun yrittäjinä jokseenkin samaan aikaan aloittaneet meikäläisen faija ja kaverin faija olivat selkeästi eri tasolla. Kaverin faijalla meni hyvin, meikäläisen faija sai juuri ja juuri elannon meille, jopa vaatetuksessa näkyi että olimme köyhempiä kuin muut.

Toisaalta, olimme kaverin kanssa hyvinkin samanhenkisiä (pienyrittäjien penskojen keskuudessa "lika barn..." on tuttua) ja tulimme erittäin hyvin kaverin kanssa toimeen.  Sitä kautta sitten pääsin tavallaan osalliseksi heidän korkeampaa elintasoa - heidän mökillään tuli oltua usein, ajokortin saatuani ajoin heidän todella hienoja autoja kuskina joko kaverille tai hänen faijalleen, kaverin faija kutsui joskus verstaalle ilta/viikonloppuhommiin ja maksoi hyvin noista kuvioista...mutta silti, kun meillä meni hommat konkkaan, olin jotenkin katkera että kaverilla ei ollut mitään hätäpäivää.

Surkuhupaisinta on se, että olen äitini puolelta äveriäästä suvusta mutta jostain syystä juuri äitini haaraan ei koskaan tuo varallisuus kertynyt - äitin on on aika lompakkoloisluuseri loppujen lopuksi ja isäukko taas huikenteleva tuhlari joka ei vaan osannut pistää rahaa poikimaan silloin kun sitä tuli äiteen suvun puolelta.

Minä synnyin rikkaaseen perheeseen ja koen.katkeruutta siitä, että vanhempani eivät ole koskaan auttaneet minua taloudellisesti. Tai siis toki he voivat lainata minulle rahaa, mutta he eivät todellakaan lahjoita rahaa meille jälkikasvulle, eivät edes avustaneet opinnoissa. Nyt myös törsäävät rahojaan kuin viimeistä päivää ettei meille lapsille jäisi mitään. No, se on vain rahaa. Lähinnä olen järkyttynyt siitä, että millainen ihminen ei käytä rahojaan lapsiinsa, etenkin kun ei ole kyse köyhistä ihmisistä.

En ole katkera. Sain maailman ihanimman äidin ja se oli kultaakin arvokkaampaa. Meillä ei kuitenkaan nälkää nähty.

Nuorena olin todella kateellinen ja katkera. Jos kaverilla oli uudet farkut, olin sitä mieltä että olen maailman köyhin luuseri koska MINULLA ei ole uusia farkkuja (ihan oikeasti). Sittemmin olen ottanut pääni pois takalistostani, kasvanut aikuiseksi ja matkustellut.

Tänä päivänä en kuuntele yhdenkään suomalaisen ruikutusta "köyhyydestä". Jokainen suomalainen köyhyydestä valittaja pitäisi lähettää johonkin slummiin katselemaan mitä se oikea köyhyys on.

Tietty olisi kiva ajatella että se, etten kouluttautunut "unelma-alalleni" olisi jotenkin yhteydessä vanhempieni tuloihin. Oikeasti syy on se, että taidealalla on osattava myydä itseään. On tehtävä itsestään tuote. Ehkäpä joka patsasteltava mediassa, juostava visailu-ohjelmissa että saa mainetta ja näkyvyyttä, ihmiset kiinnostuvat ja haluavat sitten ostaa sitä taidetta tuolta jännittävältä persoonalta. Minä taas olen todella tylsä ja tavallinen. Puhumattakaan siitä, että jos olet fiksu tuotat sellaista taidetta mikä menee kaupaksi, et sellaista mitä itse haluat tehdä.

No. Minä synnyin rehtori-lääkäriperheeseen, pari perittyä mökkisaarta ja metsää, etelänmatkat, purjeveneet & tenniskentät oli lapsuudessa. Asuimme niin pienellä paikkakunnalla että opin peittelemään varakkuuttamme ettei minua kiusattaisi. Nykyään asutaan omakotitalossa Helsingissä, nelihenkisellä perheellä on varaa tehdä extemporematkoja ympäri maailman koska miehen työ, ja oma purjevene on nykyäänkin. On ystäviä, on ihanat isovanhemmat ja suku muutenkin.

Oma loistava tulevaisuuteni katkesi tosin siihen että sairastuin perantumattomaan syöpään. Olen silti erittäin onnellinen nykyisestä ja tähänastisesta elämästäni, miehestä, lapsista, tiiviistä rakastavasta suvusta ja ystävistä. Vahvuuteni on perustani, se on niin vahva etten pelkää parin vuoden kuolevaisuuteni käsittelyn jälkeen. Olen ennättänyt tehdä lähes kaiken mitä toivoin ehdottomasti, nyt olisi tarve saada enää lisää aikaa olla äiti, kakkosena halu tehdä luonnonsuojelutyötä, antaa vielä jotain hyvää mitä minulle on niin paljon sattunut kohdalle. Pienten lasteni tulevaisuus ei ole yhtä ruusuinen, he menettänevät äitinsä nuorena. Ei siinä paljon mökkisaaret lämmitä, mutta hyvät isovanhemmat ja tädit & sedät varmasti. Se on mielestäni oikeaa rikkautta, mutta niinpä, kun kun puitteet on kunnossa on helpompaa olla henkisestikin.

En. 

En ole oikeastaan koskaan kadehtinut ketään. Ihaillut monia, mutta kadehtiminen on mielestäni aina ollut täysin turhaa. 

Oishan se kiva, mutta en ole katkera. 

En koe katkeruutta. Kun olin lapsi, rikkaita perheitä oli tosi vähän. Omat vanhemmat olivat ahkeria ja säästäväisiä duunareita, joiden lempiharrastus oli työntekoa vapaa-aikanakin - puutarhassa raatamista esimerkiksi.  Kummallakin vanhemmalla olisi riittänyt päätä opiskelemiseen, mutta siihen ei ollut aikoinaan mahdollisuutta.  Kotoa sai hyvän mallin sille, että on hienoa tehdä työtä ja pärjätä itse. Hankin hyvän koulutuksen ja töitä on riittänyt niin paljon kuin on ikinä ehtinyt tehdä, ja myös tulotaso on ollut suomalaisittain tosi hyvä; sama miehelläni. Olemme aika tyhjästä lähteneet ja menestyneet elämässä.  Rikkaita emme ole, mutta kyllä meidän lapsilla on jo ihan eri lähtökohdat elämälle.  

Rikkailla on ihan omat murheensa, joten siksikin joku katkeruus olisi ihan turhaa.

Vierailija kirjoitti:

En. 

En ole oikeastaan koskaan kadehtinut ketään. Ihaillut monia, mutta kadehtiminen on mielestäni aina ollut täysin turhaa. 

Kateus ja katkeruus ovat eri asioita. Katkeruus on kenties ainut tunne, josta ei ole mitään hyötyä. Kateutta sen sijaan on monenlaista. Parhaimmillaan kateus on positiivinen voima, joka auttaa kirkastamaan omia tavoitteita ja kannustaa ponnistelemaan niiden eteen. Kateutta hävetään ihan turhaan. 

Enpä oikeastaan. Joskus olen ahneuksissani ollut kateellinen kun opiskelijakaverit on asunut hienoissa asunnoissa ja tehnyt pitkiä ulkomaanmatkoja, mutta katkera? En. Ei minulta lapsena puuttunut ruokaa, vaatteita eikä lelujakaan, hyvin oli asiat. Todella hyvin, kun vertaa miten suurin osa maailman ihmisistä elää koko elämänsä. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä paremmin ymmärtää, että kaikkea ei vaan voi saada, ja miten paljon toisaalta itse on jo saanut, tekemättä mitään sen eteen. Ja osaa arvostaa sitä.

Joskus olen ollut hieman. Nykyään ehkä enemmän siksi, että edes keskiluokkaisena olisi varaa kunnon mielenterveyspalveluihin joita tarvitsisin.

No jaa, ehkä vähän. Oltiin pikkaisen köyhempiä kuin naapurit ja siinä 15 - vuotiaana en oikein kehdannut kutsua kavereita kylään. Vaikutti vähän itsetuntoon. En uskaltanut jallittaa parempien perheiden tyttöjäkään.

Aikuisena luulin, että se aika olisi ohi mutta elämäni ihastus ei halunnut mennä kanssani yhteen koska 'sinulla ei ole mitään'. Se söi vähän miestä. Sama nainen tuli muuten 5 vuotta myöhemmin kylään talooni tarjoamaan pimpsaa ja muutenkin itseään mutta en huolinut enää (paitsi sitä ensimmäistä). Otti aika pultit siitä.

Nyt kuulutaan kohtuuvarakkaaseen keskiluokkaan (>1M€). Molemmat ääripäät nähneenä väitän, ettei se raha onnellisemmaksi tee mutta stressiä se poistaa.

Pin kirjoitti:

En oikeastaan kun tajusin silti jo pienenä, että onneksi synnyin Suomeen ja mulla on _myöhemmin_ mahdollisuuksia, kunhan en jää marisemaan erilaisista lähtökohdista. Se kun ei vaan auta mitään ja kun täällä oikeasti on mistä tarttua kiinni. Siis toki se olisi ollut kivempaa ja helpompaa keskittyä johonkin muuhun kuin rahan riittävyyteen jne, mutta kohdistin katseen aina mieluummin tulevaan ja mietin miten itse saisi sen helpomman elämän. Se siis ei tarkoita mitään rikkauksia vaan jo melkein millä tahansa työllä ja pienillä järkevillä valinnoilla mahdollista.

Muut kuin raha-asiat on jättäneet jälkensä kyllä, mutta jo niiden tiedostaminen ja läpikäyminen on auttanut paljon.

Oliko teidän perheessä ongelmana sisaruskateus?

En. Kyllähän se elämää helpottaisi jos olis tollaset rahavarat käytössä, mutta elämässä on paljon tärkeämpiä ja merkityksellisempiä asioita.

Olen vähän. Ei Suomessa ole mitään todellista mahdollisuuksien tasa-arvoa, kun piiritkin on niin pienet.

Miksi pitäisi? Meillä oli tavallinen työläisperhe. Aina oli ruokaa, lämmintä ja katto pään päällä. Ei sitä lapsena ja nuorena edes osannut muuta toivoakaan, kun kaveripiiri oli samanlaisista oloista lähtöisin. Sen, mitä minulla on nyt, olen omalla työlläni hankkinut suhteellisen vaatimattomasti eläen. Ja olen ylpeä siitä.

En ole katkera. Vanhempani ovat keskituloisia, meillä oli aina asiat hyvin. Turhuuksiin ei tuhlailtu, ei osteltu merkkivaatteita ja koin aina saavani vähemmän viikkorahaa kuin kaverit. Reissailtiin Suomessa ja joskus ulkomailla, saimme harrastaa ja harrastusvälineet hankittiin, oli mukavalla alueella viihtyisä talo. Kun sain 18-vuotiaana pankkikortin tililleni, siellä oli 300 euroa, osakkeista tai rahastoista en tiennyt mitään. Opiskeluaikana vanhemmat tukivat 100 eurolla kuukaudessa, mistä olen kiitollinen. 

Pettynyt olen ainoastaan siihen, ettei vanhempani opettaneet säästämään. Siis pidemmällä tähtäimellä, asuntoon ja rahastoihin. Mikään ei olisi toki estänyt minua selvittämään asioita, mutta olin nuorena tyhmä enkä ajatellut asiaa... Nyt sitten ihmettelen vajaa kolmekymppisenä opiskelijana, että mitenkäs tämän säästämisen alottaisi. 

Vierailija kirjoitti:

Aikuisena luulin, että se aika olisi ohi mutta elämäni ihastus ei halunnut mennä kanssani yhteen koska 'sinulla ei ole mitään'. Se söi vähän miestä. Sama nainen tuli muuten 5 vuotta myöhemmin kylään talooni tarjoamaan pimpsaa ja muutenkin itseään mutta en huolinut enää (paitsi sitä ensimmäistä). Otti aika pultit siitä.

Niin tuttua. Parikymppisenä opintojensa alussa olevalla keskivertojepellä ei ole oikeastaan mitään arvoa naismarkkinoilla, mutta auta armias kun on valmistunut hyvään duuniin, ikää 25-30 niin saa suorastaan valita kenet ottaa. Enkä itse todellakaan koe muuttuneeni persoonana mitään muuta kuin korkeintaan äksymmäksi ikävuosina 20-25, joten ei ainakaan parempaan suuntaan menty. Paitsi kun omaisuuttakin alkoi olla "ruhtinaallisesti" kun poikamiehenä ei vaan tullut kulutettua oikeastaan mihinkään.

Ja sitten naiset kiukustuvat jos asiasta edes kehtaa mainita ...

En. Olen Suomen mittapuulla todella koyhista oloista ponnistanut suhteellsen pitkalle. Jos nain ei olisi kaynyt, niin voisi katkeruus hiipia pintaan ja lapsuuden koyhyydesta syyttaa kaikkea. Mutta opintotuen ja - lainan turvin opiskelin itselleni paremman tulevaisuuden. Harvassa ovat ne maat, joissa koyhankn perheen lapsella on varaa opiskella. Lapsuusperheessani ei koyhyyden lisaksi ollut muita ongelmia. Tama vaikuttaa varmaan aika paljon siihen, etta en ole perinyt koyhyytta.