Menossa psykiatriselle osastolle - mitä on odotettavissa?

Mitä oireita sinulla on? Diagnoosi? Meidän kunnassa vastaanotto-ostato on lyhytaikaista hoidon arviota varten, ns. suljettu osasto. Pidempiaikaiset hoito-osastot ovat erikseen, ne voivat olla suljettuja tai avoimia. Hoitokäytännöt riippuvat, mitä sairauksia siellä hoidetaan. Suuressa osassa on käytössä omahoitajakeskustelut ja erilaiset ryhmähoidot. Mukaan kannattaa varata omat vaatteet+vaihtovaatteet, myös sisäkengät. 

Ja tupakkaa, jos haluat selvitä tervejärkisenä ulos. 

Vierailija kirjoitti:

Mitä oireita sinulla on? Diagnoosi? Meidän kunnassa vastaanotto-ostato on lyhytaikaista hoidon arviota varten, ns. suljettu osasto. Pidempiaikaiset hoito-osastot ovat erikseen, ne voivat olla suljettuja tai avoimia. Hoitokäytännöt riippuvat, mitä sairauksia siellä hoidetaan. Suuressa osassa on käytössä omahoitajakeskustelut ja erilaiset ryhmähoidot. Mukaan kannattaa varata omat vaatteet+vaihtovaatteet, myös sisäkengät. 

Menen sinne vakavan masennuksen ja itsetuhoisuuden takia. Olen pitkään kieltäytynyt osastohoidosta, mutta nyt olen siinä pisteessä, että suostuin.

Tarkoittaako tuo suljettu osasto, että ovet ovat kiinni ja liikkumiset rajoitettu? Vai että siellä on myös pakkohoitoon määrätyt?

Kiitos vastauksesta ja vinkeistä.

Ap

Suljetulla voi olla vapaaehtoisia että pakotettuja.

Onnittelut! Hyvin viisas päätös sinulta ja vielä sellaisen sairauden vallassa, joka sotkee kykyä tehdä järkeviä päätöksiä. Olet selvästi poikkeuksellisen vahva ja selväjärkinen ihminen sairaudestasi huolimatta.

Ellet ennen ole ollut vastaavassa paikassa niin tulet ensimmäisenä huomaamaan miten monia ennakkoluuloja sinulla on ollut, joista et ole edes ollut tietoinen. Likimain sama prosentti potilaista on ihan yhtä järkeviä ihmisiä kuin sairaalan ulkopuolellakin. Heillä on vain ongelmia, joita he ovat hoitamassa.

Mielisairaalaa voi ajatella suojana, jossa voit rauhassa keskittyä paranemiseen eikä sinun tarvitse uhrata voimiasi mihinkään muuhun.

Itse olen sattumalta juuri samalla psykiatrisella osastolla. Nähdään! :) Täällä on ihan kivaa, ja ruoka hyvää.

Käyttäydy hyvin henkilökuntaa kohtaan, niin saat vapauksia ja ehkä ulkoiluluvankin.

Olin itse 12-vuotiaana samoista syistä kuin sinä lasten psykiatrisella osastolla. Toki eroaa ehkä vähän aikuisten puolesta, mutta kerronpa omat kokemukseni.

Olin myös akuuttiosastojaksolla kaksi viikkoa, vapaaehtoisena periaatteessa, mutta kun en tykännytkään olla, niin en poiskaan päässyt. Mutta tilat oli tosiaan nimensä mukaan suljetut, pihalla ei saanut käydä kuin hoitajan kanssa tai huoltajan, kun olivat käymässä.

Päivärytmi oli selkeä, oli tiettyjä puuhia, mutta aika vapaasti sai touhuta. Oli esim leffoja, lehtiä, kirjoja, musiikkihuone, saunatilat jne. Sitten omaishoitajan kanssa keskustelua, erilaisia psykologisia tehtäviä, itsearviointia sekä lääkärin kanssa juttelua.

Meillä oli jokaisella omat huoneet, eikä toisten huoneisiin saanut mennä. Peilit ym. takavarikoitiin lukolliseen kaappiin. Sai sitten tarvittaessa. Omia juttuja ei paljoa tarvinnut, itsellä oli mukana kirjoitusvälineitä ja tyyliin dödö.

Hmm, kerro jos haluat kysyä jotain, en enempää keksi enkä tiedä onko lasten puolen kokemuksista hyötyä. :)

N21

Vierailija kirjoitti:

Onnittelut! Hyvin viisas päätös sinulta ja vielä sellaisen sairauden vallassa, joka sotkee kykyä tehdä järkeviä päätöksiä. Olet selvästi poikkeuksellisen vahva ja selväjärkinen ihminen sairaudestasi huolimatta.

Ellet ennen ole ollut vastaavassa paikassa niin tulet ensimmäisenä huomaamaan miten monia ennakkoluuloja sinulla on ollut, joista et ole edes ollut tietoinen. Likimain sama prosentti potilaista on ihan yhtä järkeviä ihmisiä kuin sairaalan ulkopuolellakin. Heillä on vain ongelmia, joita he ovat hoitamassa.

Mielisairaalaa voi ajatella suojana, jossa voit rauhassa keskittyä paranemiseen eikä sinun tarvitse uhrata voimiasi mihinkään muuhun.

Jep, juuri näin. Itse olin muutama vuosi sitten lähes kuukauden ahdistushäiriön vuoksi osastolla, jossa oli hoidossa esim. masennuksesta, ahdistuksesta, kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja itsetuhoisuudesta kärsiviä ym. Monet muut potilaat olivat ihania ihmisiä, joilta sai vertaistukea, hoitajatkin olivat enimmäkseen empaattisia. Meidän osasto ei ollut suljettu, meillä oli ulkoiluoikeuksia, mutta oli kyllä sääntöjäkin, joita en kokenut ongelmaksi. Sain tosiaankin keskittyä paranemiseen.

Päällimmäinen tunnetila siellä itsellä ainakin oli vitunmoinen tylsyys. Välillä jotain ohjattua liikuntaa, ei paljon muuta kiinnostavaa. Varsinkin jos olet kuin minä siinä suhteessa että sosiaalinen kanssakäynti niiden muiden asiakkaiden kanssa ei paljon kiinnosta, niin varautuisin samaan. Ota siis mukaan mitä ikinä sun mielestä on hyvää ajanvietettä.

Kolme kuukautta siellä tuhlasin, plus monta vuotta avohoidossa, ilman mitään hyötyä kummastakaan. En siis odottais niiltä pelleiltä paljoa. Mieluummin suosittelisin psykoterapiaa, jossa oikeasti keskitytään juuri sun ongelmiin niiden vaatimalla aikataululla, eikä niin kuin ehditään kuten näissä julkisissa "hoidoissa".

Vierailija kirjoitti:

Onnittelut! Hyvin viisas päätös sinulta ja vielä sellaisen sairauden vallassa, joka sotkee kykyä tehdä järkeviä päätöksiä. Olet selvästi poikkeuksellisen vahva ja selväjärkinen ihminen sairaudestasi huolimatta.

Ellet ennen ole ollut vastaavassa paikassa niin tulet ensimmäisenä huomaamaan miten monia ennakkoluuloja sinulla on ollut, joista et ole edes ollut tietoinen. Likimain sama prosentti potilaista on ihan yhtä järkeviä ihmisiä kuin sairaalan ulkopuolellakin. Heillä on vain ongelmia, joita he ovat hoitamassa.

Mielisairaalaa voi ajatella suojana, jossa voit rauhassa keskittyä paranemiseen eikä sinun tarvitse uhrata voimiasi mihinkään muuhun.

Kiitos kannustavista sanoista. Huomaan jo nyt, että on jonkinlaisia ennakkoluuloja. Tai ehkä ennemmin uskon, ettei siitä tule olemaan apua. Kotonahan sitä lähes kaikki on mielummin. Yritän kuitenkin mennä avoimin mielin, kun en kotonakaan tunnu pärjäävän.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä oireita sinulla on? Diagnoosi? Meidän kunnassa vastaanotto-ostato on lyhytaikaista hoidon arviota varten, ns. suljettu osasto. Pidempiaikaiset hoito-osastot ovat erikseen, ne voivat olla suljettuja tai avoimia. Hoitokäytännöt riippuvat, mitä sairauksia siellä hoidetaan. Suuressa osassa on käytössä omahoitajakeskustelut ja erilaiset ryhmähoidot. Mukaan kannattaa varata omat vaatteet+vaihtovaatteet, myös sisäkengät. 

Menen sinne vakavan masennuksen ja itsetuhoisuuden takia. Olen pitkään kieltäytynyt osastohoidosta, mutta nyt olen siinä pisteessä, että suostuin.

Tarkoittaako tuo suljettu osasto, että ovet ovat kiinni ja liikkumiset rajoitettu? Vai että siellä on myös pakkohoitoon määrätyt?

Kiitos vastauksesta ja vinkeistä.

Ap

Hyvä päätös! Suljettu osasto tarkoittaa juurikin tuota että ovet ovat lukossa ja liikkumista rajoitettu. Osastolla on molempia, ns. pakkohoidossa olevia ja vapaaehtoisesti hoidettuja. Suurin osa on siellä vapaaehoisesti.  Sopimuksella myös heidän liikkumista voidaan rajoittaa. 

Älä mene. Itse jouduin pakkohoitoon 16-vuotiaana ja se oli helvettiä. Mitään omaa ei saanut olla, ovet lukossa. Kännykät takavarikossa, aataminaikainen tietokone jolla ei päässut nettiin. Peleinä joku miinaharava ja tetris. Pakkosyötettiin lihottavia lääkkeitä mistä seurasi jakuva näläntunne. Joka ruualla oli pakko syödä hevosen annos. Olin siellä 8 viikkoa, lihoin 14 kiloa ja sokeriarvot nousivat tappiin kun jälkiruokakin pakkosyötettiin. Piti esittää "paranevaa" vaikka minussa ei ollut mitään vialla. Perhetukikeskuksen mielivaltaisen päätöksen jälkeen jouduin sinne. Oli kuulemma "psykoosissa" kun en suostunut menemään suihkuun sillä sekunnilla kun ohjaaja käski. Kehitin strategian, että ensin sanoin että on vähän mieli maassa ja sitten terapian edetessä muka tuntui aina vaiheittain vähän paremmalta ja lopulta sain uskoteltua että keksitty "paranemisprosessi" oli lopussa ja olin "terve" Oli henkisesti ihan mielettömän raskasta pitää yllä tuota kulissia mutta ilman sitä olisin kitunut siellä varmaan kaksi vuotta. Hakemalla hakivat minusta "vikoja" ja jotain korjattavaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onnittelut! Hyvin viisas päätös sinulta ja vielä sellaisen sairauden vallassa, joka sotkee kykyä tehdä järkeviä päätöksiä. Olet selvästi poikkeuksellisen vahva ja selväjärkinen ihminen sairaudestasi huolimatta.

Ellet ennen ole ollut vastaavassa paikassa niin tulet ensimmäisenä huomaamaan miten monia ennakkoluuloja sinulla on ollut, joista et ole edes ollut tietoinen. Likimain sama prosentti potilaista on ihan yhtä järkeviä ihmisiä kuin sairaalan ulkopuolellakin. Heillä on vain ongelmia, joita he ovat hoitamassa.

Mielisairaalaa voi ajatella suojana, jossa voit rauhassa keskittyä paranemiseen eikä sinun tarvitse uhrata voimiasi mihinkään muuhun.

Kiitos kannustavista sanoista. Huomaan jo nyt, että on jonkinlaisia ennakkoluuloja. Tai ehkä ennemmin uskon, ettei siitä tule olemaan apua. Kotonahan sitä lähes kaikki on mielummin. Yritän kuitenkin mennä avoimin mielin, kun en kotonakaan tunnu pärjäävän.

Ap

Sinulla menee nyt paljon energiaa sellaisten asioiden hoitamiseen, joita ei pitäisi sairastuneena hoitaa sen enempää kun jalka kipsissä pitäisi hölkätä pururadalla. Tuossa muualla mainittu vertaistuki on juurikin yksi parhaista asioista. Lisäksi potilaiden kesken ei ole titteleitä. Siellä kuvataiteilija ja rakennusmies ovat ongelmineen tasavertaisia ja ymmärtävät toisiaan sairautensa kautta. Saat myös ihan oikeasti levätä mikä on toinen hyvä asia.

Tosiaan kannattaa ottaa ajanvietettä mukaan lukemista, piirrustusvälineitä, pelikonsoli yms. Omia hygieniatuotteita ei saanut olla osastolla jossa olin. En nyt osaa oikein neuvoa kauheesti, ei ainakaan kannata stressata. Ja ehkä tietynlainen etäisyys kannattaa pitää kanssa potilaisiin, mut sen kai luulis olevan itsestään selvää. Saattaa olla psykoottisia henkilöitä, jotka tulee höpisemään outoja juttuja.

Riippumatta osaston laadusta ohjeet: ota mukaan vain huonoimmat rytkysi ja kuluneimmat tarvikkeesi. Älä ota hyviä silmälasejasi vaan ne vanhat varalasit. Ei mitäään arvokasta tai tarpeellista. Kaikki häviää tai varastetaan. Kaikki. 

http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-2000001121056.html

Riippuu niin paljon ensinnäkin mihin sairaalaan päädyt ja minkälainen työilmapiiri hoitajilla on. Paljon riippuu myös itsestäsi.

Ensimmäisinä päivinä saatat pelätä muita potilaita ja kyseenalaistaa miksi tulit.

Anna ajan kulua ja puhu hoitajien kanssa, useiden.

Itselläni on positiivinen kokemus parin kuukauden hoitojaksosta pohjanmaalaisessa sairaalassa. Olin siellä samoista syistä kuin sinä.

Ei ne minua siellä parantaneet, mutta antoivat välineitä paranemisprosessiin.

Yhden nuoren mieshoitajan sanat tekivät ison vaikutuksen ja auttoivat eteenpäin. Keskustelu ei ollut edes pitkä. Ensivaikutelmani hänestä oli että tuo ei voi tietää mistään mitään, nuori ja tavis. Oli mahtavaa olla väärässä.

Nykyään voin hyvin.

Hyvä että menet! Hyvää jatkoa ja parempaa vointia!

Ihan oikeasti pelasta itsesi nyt vielä kun voit! Minulta evättiin myös kotilomat (eli viikonloppulomat) aivan mitättömistä syistä. Siis joskus syy oli se, etten halunnut osallistua jumppatuokioon ja joskus se, että olin liian innokkaana mukana jumppatuokiossa. Vaikken edes ollut osastolla syömishäiriön takia. Tämän jälkeen myös kuulin muilta potilailta että heitä oli kielletty kaveeraamasta kanssani, kun olen lapsellinen.

t. 13

Vierailija kirjoitti:

Älä mene. Itse jouduin pakkohoitoon 16-vuotiaana ja se oli helvettiä. Mitään omaa ei saanut olla, ovet lukossa. Kännykät takavarikossa, aataminaikainen tietokone jolla ei päässut nettiin. Peleinä joku miinaharava ja tetris. Pakkosyötettiin lihottavia lääkkeitä mistä seurasi jakuva näläntunne. Joka ruualla oli pakko syödä hevosen annos. Olin siellä 8 viikkoa, lihoin 14 kiloa ja sokeriarvot nousivat tappiin kun jälkiruokakin pakkosyötettiin. Piti esittää "paranevaa" vaikka minussa ei ollut mitään vialla. Perhetukikeskuksen mielivaltaisen päätöksen jälkeen jouduin sinne. Oli kuulemma "psykoosissa" kun en suostunut menemään suihkuun sillä sekunnilla kun ohjaaja käski. Kehitin strategian, että ensin sanoin että on vähän mieli maassa ja sitten terapian edetessä muka tuntui aina vaiheittain vähän paremmalta ja lopulta sain uskoteltua että keksitty "paranemisprosessi" oli lopussa ja olin "terve" Oli henkisesti ihan mielettömän raskasta pitää yllä tuota kulissia mutta ilman sitä olisin kitunut siellä varmaan kaksi vuotta. Hakemalla hakivat minusta "vikoja" ja jotain korjattavaa.

Samankaltainen kokemus mulla.

Lääkkeistä en kokenut muutakuin haittaa.