Talonmiehen tytär väitteli tohtoriksi- viikon mielensäpahoittaja?

Samaistuin tuohon artikkeliin täysin. Ja toisin kuin haastateltu, niin minä joudun oikeasti häpeämään perhettäni tietyissä tilanteissa. Äiti on kesken väitöstilaisuuden rampannut tupakalla, pyöritellyt silmiään, haukotellut äänekkäästi ja provosoivasti, hihitellyt ja käyttäytynyt kuin kyseessä oli Idols-kisan livelähetys. Ja kun olen epätoivoissani kiltisti pyytänyt, että yrittää olla hiljaa ym. niin itseriittoisesti totesi uhmakkaana "yritätkö jotenkin väittää, että ne on jotenkin minun yläpuolella? P*n marjat, minä teen v* juuri niin kuin mua huvittaa! Minua ei mikään idi* määräile." ym. Jos olisi jättänyt kutsumatta, niin siitä vasta show olisi noussut. Itku kurkussa häpeän, ymmärrän ja siedän.

Äitini ei voi sietää akateemista koulutusta. Pilkkaa ja nälvii asiasta aina kun tapaamme. Surettaa. En koskaan ole halveksinut hänen siivoojan ammattiaan, päinvastoin: olen monet kerrat mennyt häntä auttamaan iltaisin.

Tuntevatko ihmiset edelleen voimaakkasti näin? Totta kai Suomessa on edelleen luokkaeroja, en halua sitä kiistää, mutta sodanjälkeinen sukupolvi teki jo niin ison luokkasiirron, että tuntuu uskomattomalta, että akateemiseksi tähtääminen on edelleen henkisesti noin kova paikka.

Ulkopuolisuutta voi tietysti tuntea monesta syystä. En minäkään aina tuntenut olevani oikeassa paikassa kotikaupunkini yliopistolla, vaikka vanhempani opiskelivat samassa yliopistossa ja isäni työskenteli siellä pitkään. Vanhempani olivat juuri näitä sukunsa ensimmäisiä akateemisia, ja halusivat auttaa kaikin tavoin meitä lapsia. Välillä neuvot tietysti menivät vähän metsään, asiat muuttuvat, mutta sain paljon tukea vanhemmiltani. Olin kuitenkin epävarma omasta osaamisesta ja iso yliopsito on vähän hallitsematon yhteisö.

Jäin myös miettimään tuota vanhenpien väitöstilaisuuteen kuulumattomuutta, serkkuni väitöstilaisuudessa eturivissä kunniapaikalla istuivat iäkkäät isovanhempamme. Väitös käytiin englanniksi ja oli aika rento tilaisuus. Osa jutuista nauratti yleisöä, ja kun muut olivat vaienneet, kuului vielä eturivistä hiljainen naurahdus, kun isovanhemmillekin oli suomennettu hilpeyttä herättänyt heitto. Uskon, että kaikki suvustani tunsivat vain ja ainoastaan ylpeyttä isovanhemmistani, joiden kaikki viisi lasta kirjoittivat ylioppilaiksi ja ponnistivat paperitehtaan varjosta pitkälle.

tyyppi on oikeassa, mutta ei oikein osannut sanallistaa asiaa, ja vaikeaa se onkin. Ero ei niinkään ole sellainen "illalla toisessa perheessä tehdään nakkisoossia ja toisessa luetaan korkeakirjallisuutta". Ero on paljon monimutkaisempi, esim. omat vanhemmat olivat vain kauppakoulun käyneitä ja vaikka olimme ihan ok varakkaitakin, niin matkin heiltä silti lapsuudessa alentuvan tyylin, ujouden ja alemmuuden "parempien ja viisaampien" edessä. Matkimisella tarkoitan mallioppimista ja sitä on vaikea vastustella, vaikka sen tiedostaisikin. Olin koulussa kympintyttö, kirjoitin lukiosta ällän paperit ja suoritin yliopiston hyvin arvosanoin. Se kaikki oli minulle helppoa, en joutunut missään vaiheessa erityisesti ponnistelemaan. Silti, en todella ole päässyt työelämässä asemaan, jota voisi osaamiseni tai älyni perusteella olettaa. Olen sosiaalisesti kömpelö, suvullani ei ole mitään verkostoja ja itse en osaa niitä luoda. Olen hiljainen ja epävarma, mielipiteeni ja tietoni helposti jyrätään, enkä osaa pitää puoliani. Koen, että kelpaan vain, jos teen kaiken täydellisesti ja ehkä en kelpaa silloinkaan... 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noh, tästähän mm. Bourdieu kirjoittaa, tosin Ranskassa tämä lienee vieläkin korostuneempaa.

En yhtään halua väheksyä Marin kokemaa, ja tunnen itsekin sellaisia, joiden on vaikea viihtyä yliopistolla samasta syystä.

Toisaalta, voidaanko olettaa, että Marin läheisten olisi pitänyt ennakoida Marin tuleva akateeminen ura ja muuntaa elämäänsä sen mukaiseksi.  Vanhemmilla on kuitenkin omista lähtökohdistaan muovautunut elämä, ja Mari on itse vapaaehtoisesti lähtenyt toteuttamaan omia ambitioitaan. 

Oma, alkoholisoitunut ja katkera äitini ei voinut sietää sitä, että kouluttauduin pitkälle. Itse olen tyytyväinen, että olen valinnut sen tien. 

En minä näe, että tässä haetaan millään muotoa sitä, että ei akateemisten tulisi jotenkin muuttua. Sen sijaan akateemisten perheiden akateemisten lasten on hyvä ymmärtää ettei kaikilla ole samaa kokemusmaailmaa. Kouluttautuminen vaatii enemmän kun ei ole kouluttautunutta taustaa tukemassa. Kaikkien vanhemmat eivät tunne karonkkaetikettiä saati pysty neuvomaan opintosuunnitelmissa. Jälkimmäistä olisin itse kaivannut nuorena vaikka tuettiinkin.

Se on kyllä tietenkin todellinen ongelma jollei tunne karonkkaetikettiä. 

Vierailija kirjoitti:

Tuntevatko ihmiset edelleen voimaakkasti näin? Totta kai Suomessa on edelleen luokkaeroja, en halua sitä kiistää, mutta sodanjälkeinen sukupolvi teki jo niin ison luokkasiirron, että tuntuu uskomattomalta, että akateemiseksi tähtääminen on edelleen henkisesti noin kova paikka.

Ulkopuolisuutta voi tietysti tuntea monesta syystä. En minäkään aina tuntenut olevani oikeassa paikassa kotikaupunkini yliopistolla, vaikka vanhempani opiskelivat samassa yliopistossa ja isäni työskenteli siellä pitkään. Vanhempani olivat juuri näitä sukunsa ensimmäisiä akateemisia, ja halusivat auttaa kaikin tavoin meitä lapsia. Välillä neuvot tietysti menivät vähän metsään, asiat muuttuvat, mutta sain paljon tukea vanhemmiltani. Olin kuitenkin epävarma omasta osaamisesta ja iso yliopsito on vähän hallitsematon yhteisö.

Jäin myös miettimään tuota vanhenpien väitöstilaisuuteen kuulumattomuutta, serkkuni väitöstilaisuudessa eturivissä kunniapaikalla istuivat iäkkäät isovanhempamme. Väitös käytiin englanniksi ja oli aika rento tilaisuus. Osa jutuista nauratti yleisöä, ja kun muut olivat vaienneet, kuului vielä eturivistä hiljainen naurahdus, kun isovanhemmillekin oli suomennettu hilpeyttä herättänyt heitto. Uskon, että kaikki suvustani tunsivat vain ja ainoastaan ylpeyttä isovanhemmistani, joiden kaikki viisi lasta kirjoittivat ylioppilaiksi ja ponnistivat paperitehtaan varjosta pitkälle.

Olet ilmeisesti vanhempaa ikäluokkaa. Kyse ei ole edelleen vaan jälleen. Luokkaerot kuten tuloerotkin kasvavat koko ajan. Keskiluokkaan ei koulutuksella enää nousta vaan se uusii itsensä.

Jutussa on hyviäkin pointteja, mutta mielestäni sen antama kuva tuosta akateemisten perheiden kulttuurisesta ja henkisestä perinnöstä tai argumentointitaidoista on vähän yliampuva. Vaikka suuri osa lapsuuden-/nuoruudenkavereistani on ns. hyväosaisia, en tiedä ketään, jonka perheen ruokapöydässä olisi keskusteltu säännöllisesti vaikkapa kirjallisuudesta.

Itse olen akateemisten vanhempien lapsi ja opiskellut yliopistotutkinnon, mutta olen silti ollut aina introvertti, ujo ja arka. Etenkin murrosiässä itsetuntoni oli huono, mutta on sen kanssa tekemistä ollut aikuisenakin. Kokemus siitä, että on "parempaa ja varakkaampaa väkeä", ei ole mikään lujan itseluottamuksen tae. Useimmat meistä kun arvottavat itseään (ja muita) muillakin perusteilla kuin varakkuudella tai koulutuksella.

Oli hyvin erikoinen ja outo artikkeli.

Hyvin ikävästi tytär puhui vanhemmistaan - ikään kuin olisi hävennyt heitä.

Ihan turha juttu ja taas tehty numeroa jonninjoutavasta asiasta.

Hesarissa nyt on ollut parin viime vuoden aikana toinen toistaan kummallisempia väkisin väännettyjä juttuja.

Alkaa olla Hesarin taso kohta alle iltapäivälehtien.

No eihän karonkkaetikettiä tiedä kukaan, jos hänelle ei sitä ole kerrottu. Olin työkaverini karonkassa. Kaikki läsnäolijat ml. väittelijän vanhemmat ja sisarukset puolisoineen olivat akateemisesti koulutettuja. Silti kustos katsoi parhaaksi selittää tilaisuuden alussa, mistä on kyse ja miten käyttäydytään (esim. kun yleisöltä kysytään kommentteja, ei saa kommentoida). Samoin hän kertasi illallisten aluksi, miten ja missä järjestyksessä puheet pidetään. Minusta hän toimi hienosti. Se jos joku ei HALUA toimia etiketin mukaisesti ei johdu koulutustaustasta vaan kusipäisyydestä.

Olen kainuulaiselta pientilalta kotoisin. Opiskelin Jyväskylän yliopistossa. En koskaan opiskeluaikoina ajatellut, että olisin jotenkin huonompi tai vähemmän sivistyneistä piireistä kuin muut. Minusta aivan valtaosa opiskelukavereista on samantapaisista perheistä. Moni oli kasvanut taajamassa, mutta ei sen kummempaa. Meillä myös on aina arvostettu lukemista. Niin kai suuri osa suomalaisista on menneinä vuosikymmeninä tehnyt?

Voi olla, että maakuntayliopistossa ei oikeita herrain kakaroita edes ollut, vaan olimme maalaisia kaikki? Ja nyt valtaosa meistä on akateemisissa ammateissa.

Kummallista kuvitelmaa siitä, millaista olisi elämä akateemisen perheen lapsena. :D Sama kuin akateemisen perheen lapsi kuvittelisi, että amisperheiden lapset oppivat käsistään käteviksi, kun kaikki illat vain remontoidaan. Hah hah.

Hyvä kun tästä puhutaan. Omat ylemmän keskiluokan kollegat ja ystävät ei kertakaikkiaan tajua eikä muista, että on olemassa myös ihmisiä joiden kori ei ollut ylemmän keskiluokan koti. On tosi rasittavaa joko vaieta aina seurassa tai yrittää juurta jaksaen selittää, että ei, kaikki lapset ei käy kielikursseilla tai valitse menevätkö vaihto-oppilaiksi, eikä kaikilla edes ole harrastuksia, ja osa ei koskaan käy ulkomailla, teatterissa tai näyttelyssä. Se, että olemme syntyneet samalla vuosikymmenellä ja opiskelleet samassa tiedekunnassa, ei tarkoita että meillä on jokin yhteinen sukupolvikokemus.

Minä olen alkkisperheen pentu syrjäiseltä maaseudulta. Opiskelin Helsingin valtiotieteellisessä, joka ainakin siihen aikaan houkutti parempiakin piirejä, mm. erään johtavan poliitikon poika oli opiskelukaverini. Kukaan ei koskaan dissannut minua taustani vuoksi, en usko, että kenellekään se tuli edes mieleen sikäli mikäli siitä mitään tiesivätkään.

Aivan kuten kouluaikoinakaan siellä maalla kukaan ei koskaan pitänyt minua tyhmempänä tai huonompana weeteenä tai roskasakkina, vaikka olin todella huonoista oloista kotoisin.

En tiedä, onko suomalaisista tullut sivistymättömämpiä vai onko se vain tämä aaveepalsta, jossa moukat jylläävät. Aika puistattavia juttuja täältä kyllä saa välillä lukea. (Terveisin ministeriön virkamies, joka käyttää kahvituntinsa näin, wt-taustainen kun on.)

Vierailija kirjoitti:

Kummallista kuvitelmaa siitä, millaista olisi elämä akateemisen perheen lapsena. :D Sama kuin akateemisen perheen lapsi kuvittelisi, että amisperheiden lapset oppivat käsistään käteviksi, kun kaikki illat vain remontoidaan. Hah hah.

hahhah itsellesi, sitä kutsutaan kulttuuriseksi kompetenssiksi eikä sitä kukaan edes hiukan yhetiskuntatieteitä tunteva kiistä.

Minusta artikkeli oli hyvä ja tarpeellinen. Käyhkö on väitellyt Joensuun yliopistossa (nyk. Itä-Suomen yliop.) jossa vielä 90-luvulla oli suhteellisen paljon duunareiden lapsia. He vain harvemmin jatkoivat tohtoriksi asti. Luultavasti sen kodin kulttuuriperinnön puuttumisen ymmärtää parhaiten vasta kun itsekin on keski-ikäinen: koti voi olla lämmin ja välittävä mutta siellä ei ehkä keskustella, lueta, viedä tutustumaan vieraisiin kulttuureihin, ei käydä konserteissa ja teatterissa jne. Ei ole tätejä ja setiä joiden kautta saadaan mahdollisesti se ensimmäinen tärkeä työ- tai harjoittelupaikka. Kaikki voi silti mennä hyvin, onhan Käyhkökin päässyt suoraan yliopistolle töihin jo maisteriksi valmistuttuaan.

Helsingin yliopistossa duunareiden lapset alkavat olla katoava luonnonvara.

Vierailija kirjoitti:

Kummallista kuvitelmaa siitä, millaista olisi elämä akateemisen perheen lapsena. :D Sama kuin akateemisen perheen lapsi kuvittelisi, että amisperheiden lapset oppivat käsistään käteviksi, kun kaikki illat vain remontoidaan. Hah hah.

Ulkopuolisuuden tunne ajaa näihin outoihin fantasioihin. :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kummallista kuvitelmaa siitä, millaista olisi elämä akateemisen perheen lapsena. :D Sama kuin akateemisen perheen lapsi kuvittelisi, että amisperheiden lapset oppivat käsistään käteviksi, kun kaikki illat vain remontoidaan. Hah hah.

hahhah itsellesi, sitä kutsutaan kulttuuriseksi kompetenssiksi eikä sitä kukaan edes hiukan yhetiskuntatieteitä tunteva kiistä.

Mitä kutsutaan kulttuuriseksi kompetenssiksi? Olen yhteiskuntatieteilijä, mutta ilmeisesti eri pääaineesta kuin kulttuurikompetentit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kummallista kuvitelmaa siitä, millaista olisi elämä akateemisen perheen lapsena. :D Sama kuin akateemisen perheen lapsi kuvittelisi, että amisperheiden lapset oppivat käsistään käteviksi, kun kaikki illat vain remontoidaan. Hah hah.

hahhah itsellesi, sitä kutsutaan kulttuuriseksi kompetenssiksi eikä sitä kukaan edes hiukan yhetiskuntatieteitä tunteva kiistä.

Mitä kutsutaan kulttuuriseksi kompetenssiksi? Olen yhteiskuntatieteilijä, mutta ilmeisesti eri pääaineesta kuin kulttuurikompetentit.

Tässä puhuttiinkin yhetiskuntatieteistä eikä yhteiskuntatieteistä. :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuntevatko ihmiset edelleen voimaakkasti näin? Totta kai Suomessa on edelleen luokkaeroja, en halua sitä kiistää, mutta sodanjälkeinen sukupolvi teki jo niin ison luokkasiirron, että tuntuu uskomattomalta, että akateemiseksi tähtääminen on edelleen henkisesti noin kova paikka.

Ulkopuolisuutta voi tietysti tuntea monesta syystä. En minäkään aina tuntenut olevani oikeassa paikassa kotikaupunkini yliopistolla, vaikka vanhempani opiskelivat samassa yliopistossa ja isäni työskenteli siellä pitkään. Vanhempani olivat juuri näitä sukunsa ensimmäisiä akateemisia, ja halusivat auttaa kaikin tavoin meitä lapsia. Välillä neuvot tietysti menivät vähän metsään, asiat muuttuvat, mutta sain paljon tukea vanhemmiltani. Olin kuitenkin epävarma omasta osaamisesta ja iso yliopsito on vähän hallitsematon yhteisö.

Jäin myös miettimään tuota vanhenpien väitöstilaisuuteen kuulumattomuutta, serkkuni väitöstilaisuudessa eturivissä kunniapaikalla istuivat iäkkäät isovanhempamme. Väitös käytiin englanniksi ja oli aika rento tilaisuus. Osa jutuista nauratti yleisöä, ja kun muut olivat vaienneet, kuului vielä eturivistä hiljainen naurahdus, kun isovanhemmillekin oli suomennettu hilpeyttä herättänyt heitto. Uskon, että kaikki suvustani tunsivat vain ja ainoastaan ylpeyttä isovanhemmistani, joiden kaikki viisi lasta kirjoittivat ylioppilaiksi ja ponnistivat paperitehtaan varjosta pitkälle.

Olet ilmeisesti vanhempaa ikäluokkaa. Kyse ei ole edelleen vaan jälleen. Luokkaerot kuten tuloerotkin kasvavat koko ajan. Keskiluokkaan ei koulutuksella enää nousta vaan se uusii itsensä.

Olen saman ikäinen kuin Käyhkö. Ehkä erona on se, että tiesin aikanaan yliopiston olevan täynnä ensimmäisen polven akateemisia.

Enkä edelleenkään kiistä luokkaeroja ja niistä aiheutuvia eroja esim. kouluttautumisessa. En vain muista omasta lapsuudestani, että vanhempani olisivat pitäneet taustaansa huonona asiana. Äitiä ärsytti vanhempiensa "ei voi tehdä mitään, kun ei koskaan ennenkään ole tehty" asenne, mutta päällimmäisenä minulla on mielessä äidin ylpeys itsestään, kun jaksoi niistä lähtökohdista kouluttautua. minä olen hyvin ylpeä vanhemmistani.

Tämä on varmasti kiinni asenteesta. Isäni neljästä sisaruksesta yksi on sitä mieltä, että heillä oli köyhä ja kurja lapsuus. Neljä muuta ovat sitä mieltä, että olosuhteisiin nähden pärjättiin hyvin. Köyhän lapsuuden kokenut sai kuitenkin käydä oppikoulua, lähtöä vaihto-oppilaaksi ja opiskella ammatin vanhempien rahoittamana.

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kun tästä puhutaan. Omat ylemmän keskiluokan kollegat ja ystävät ei kertakaikkiaan tajua eikä muista, että on olemassa myös ihmisiä joiden kori ei ollut ylemmän keskiluokan koti. On tosi rasittavaa joko vaieta aina seurassa tai yrittää juurta jaksaen selittää, että ei, kaikki lapset ei käy kielikursseilla tai valitse menevätkö vaihto-oppilaiksi, eikä kaikilla edes ole harrastuksia, ja osa ei koskaan käy ulkomailla, teatterissa tai näyttelyssä. Se, että olemme syntyneet samalla vuosikymmenellä ja opiskelleet samassa tiedekunnassa, ei tarkoita että meillä on jokin yhteinen sukupolvikokemus.

Itse olen syntynyt 80-luvulla ja vanhempani ovat perus duunareita. Mutta kyllä meillä silti käytiin teatterissa ja näyttelyissä. Ei varmasti niin usein kuin varakkaammissa perheissä, mutta käytiin silti. Samaten pienestä pitäen vietiin kirjastoon ja opetettiin rakastamaan lukemista. Myös harrastamista tuettiin, ja vanhemmat vähensivät omasta kulutuksesta jos jotain uutta piti harrastukseen ostaa. Myös opiskelua tuettiin vaikka kumpikaan vanhemmista ei ollut pitkälle lukenut. Muutenkin opetettiin etikettiä ja tilanteen mukaan käyttäytymistä. Joten itse en ole kokenut vaikeutta sulautua yliopistomaailmaan. Ei se aina ole rahasta kiinni