Mitä mieltä olette psykiatrisista sairaanhoitajista? Onko ollut teille avuksi?

Parhaiten mua on auttanut terveydenhoitaja. Se on kiinni ihmisestä eikä koulutuksesta. 

On ollut suuresti apua ja omat kokemukseni ovat pelkästään positiivisia.

Olen parissa eri erässä käynyt juttelemassa. 2 täysin erilaista psykan sairaanhoitajaa. Molemmille olen päässyt lääkärin ohjeistuksesta. Enemmän apua sain noista hoitsuista, kuin psykiatrista.

 Keskivaikea masennus.  Helpotti, kun sai jutella ja sai tosienlaista näkökulmaa asioihin. Oli todellakin parempi ja enempi apua, kuin psykiatrista,

Nyt keväällä tapasin 5 tapaamsien kerran. Ahdistus oireena.  Noiden tapaamisten aikana selvitettiin tilannettani ja oireitani. Ja oli koko ajan mahdollisuus tavata terveyskeskuksen rivilääkäri jos  niikseen.  Ja tuon sarjan aikana katsottiin, että miten jatkoni. Muussa tapauksessa olisi ollut mahdollista jatkaa terapian muodossa muulla.

On ollut helpottavaa päästä puhumaan jollekkin alan ihmiselle.  Aikoinaan tapaamani pyskologi tapasi minut vain 2 kertaa ja tuumasi ettei meillä ole mitään puhuttavaa. Ja voin sanoa, että oli todella epäammatimaista.  Niin pohjalla, kuin silloin olin. Ammattinimike ei takaa sitä, että osaa hommansa, taikka kellä ja miten ne kemiat toimii.

T. 2x keskivaikea masennus + ahdistusjakso 1x

Tuntemani psyk.sairaanhoitajat ovat itsekin moniongelmaisia ja jotenkin outoja. Sori vaan.

Kävin juttelemassa jonkun hoitajan kanssa joka ei suunnilleen ikinä muistanut mitä oltiin puhuttu. Sanoi että mene lenkille ja sitä aina painotti kuinka se auttaa masennuksessa ja häntäkin niin aina piristää. Enemmän olen saanut terapiaa kun hankin koiran ja lakkasin käymästä mielenterveystoimistossa.

Onko psykiatrinen sairaanhoitaja sama asia kuin depressiohoitaja?

Vierailija kirjoitti:

Onko psykiatrinen sairaanhoitaja sama asia kuin depressiohoitaja?

Ei ole. Psykiatrinen sairaanhoitaja on saanut joko vanhanmallisen vuoden kestävän erikoistumiskoulutuksen psykiatriaan, tai sitten nykyisessä amk-koulutuksessa suuntautunut siihen ja hankkinut lisäkoulutusta tuolta erikoisalalta. Depressiohoitaja on sairaanhoitaja, joka on perehtynyt erityisesti depression hoitoon perusterveydenhuollossa. Toki hän voi olla myös psykiatrinen sairaanhoitaja, mutta ei välttämättä. Psyk. sairaanhoitajia ei sillä ammattinimikkeellä enää valmistu, oli opistotason tutkinto ennen amk-koulutuksen tuloa, ja vastaa sitä ennen ollutta nimikettä erikoissairaanhoitaja.

Njääh, kissakin on parempi keskustelukumppani. Tai seinät. Osa tapaamistani psy.hoitsuista oli myös itse jossain määrin sekaisin :D Ja osa taas täysiä m..ulkkuja.

Enemmän ollut apua nettiin avautumisesta kuin psykiatriasta.

t:hullu

Ihan järkyttävän ammattitaidoton tapaus. Terkkuja Samariaan!

Kävin tuollaisella koska minä kärsin tuolloin post-traumaattisesta stressistä ja sen mukanaan tuomasta ahdistuksesta.

Oli sitä mieltä että tuhlaan hänen kallisarvoista aikaansa, koska vaikutan normaalilta eikä minulla ole itsetuhoajatuksia!

Että semmoinen tapaus.

Arvostan ihan perus lähihoitajaakin potenssiin kymmenen verrattuna näihin!!

Vierailija kirjoitti:

Kävin tuollaisella koska minä kärsin tuolloin post-traumaattisesta stressistä ja sen mukanaan tuomasta ahdistuksesta.

Oli sitä mieltä että tuhlaan hänen kallisarvoista aikaansa, koska vaikutan normaalilta eikä minulla ole itsetuhoajatuksia!

Että semmoinen tapaus.

Minunkin ongelmani olisi kuulemma ratkennut sillä, että olisin hankkinut deittinetistä kumppanin ja aikuistunut (ikää 40 v). En mennyt tapaamaan häntä yksinäisyyden vaan ihan muiden syiden vuoksi. Niihin muihin juttuihin voi kuulemma etsiä netistä tietoa (ei tietenkään kertonut mitään tämän täsmällisempää kuten sivustoa tai metodia, jota tulisi etsiä). 

Ei ole ollut minulle mitään hyötyä satunnaisista hoitaja tai lääkärikäynneistä, eikä myöskään hoitojaksosta psykiatrisessa sairaalassa. Mun ongelmat siis ollut aika syviä paskaan itsetuntoon, sosiaaliseen ahdistukseen ja eristäytymiseen liittyviä. Eli ihan selkeästi minut olisi pitänyt ilman muuta ohjata sieltä psyk.polilta "asiaatuntevien" ihmisten toimesta heti psykoterapiaan. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, vaan vuosien ajanhaaskuun jälkeen jouduin täysin itsenäisesti sinne hakeutumaan, mikä ei siis todellakaan mulle ihan helppoa ollut. Jos olisin vain passiivisesti julkiseen systeemiin luottanut, niin olisin edelleen todella paskassa jamassa, tai päättänyt päiväni jo. Menkää siis ihmeessä terapiaan jos vain mahdollisuutta on, ainakin jos ongelmat ovat vähänkään vakavampia.

Kerroin päivystävälle psyk.hoitajalle sosiaalisten tilanteiden pelko-ongelmastani joka alkoi ilmenemään kesällä, hän käski vaan minua tuplaamaan rauhoittavan lääkeannokseni! Kuvitteliko kenties olevansa joku lääkäri?!?

Minä olen käynyt psyk.shoitajalla kahden vuoden ajan ensi tammikuussa kroonisen kivun takia. Olen huomannut saaneeni todella paljon voimaa siitä että saan purkaa huoleni toiselle puolueettomalle henkilölle. Kävin ensin vuoden psykiatrian poliklinikan psykiatrisen sairaanhoitajan luona ja vuoden jälkeen siirryin mielenterveystoimistoon uuden psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotolle. Tuon ensiksi mainitun kanssa en kokenut saavani läheskään niin paljon tukea ja hyviä neuvoja kuin tämän nykyisen kanssa - hän on mulle kuin äiti, itsekin kipupotilas ja aidosti kuuntelee, tukee ja ehdottaa ratkaisuja tiettyihin ongelmiin ja mielialoihin. Olen todella tyytyväinen. Olen koko kahden vuoden ajan käynyt viikottain keskustelemassa asioistani. Kohta kipu päättyy kun pääsen parantavaan leikkaukseen mutta aion käydä tämän s.hoitajan luona niin kauan kuin pystyn. Kipusairauden lisäksi elämässäni on tällä hetkellä monia muitakin huolia: isän kuolema, taloudellinen ahdinko, yksinäisyys jne. Suosittelen, kyllä se mieltä virkistää käydä puhumassa jonkun kanssa.

Tutustuin psykiatrisen sairaanhoitajan antamaan keskusteluapuun käytyäni ensin psykologilla monen vuoden ajan. Olin ensin kauhuissani ja tuntui heitteillejätetyltä! Eka psyk.(polin) sairaanhoitaja oli niin ammattitaidoton, että juttelimme lähinnä hänen asioistaan ja lähdin kotiin aina ahdistuneena sekä siitä, mikä sh:n mieltä painoi sillä kerralla että siitä, etten taaskaan tullut kuulluksi. Lyttäili oireilujani, oli kiinnostunut vain hyötymään asiasta jonka osaan, jne. Lopulta rohkaistuin pyytämään vaihtoa ja pääsin ihan loistavalle, työtään rakastavalle ja siinä jatkuvaa kehittymistä kaipaavalle sairaanhoitajalle. Ero on kuin yöllä ja päivällä! Tämä parempi psyk. sairaanhoitaja on kaiken muun lisäksi innokas toteuttamaan erilaisia toiminnallisia menetelmiä tilanteen mukaan, ja välittömyydestään huolimatta säilyttää sellaisen ammatillisen otteen koko ajan, ettei potilas ota hänen vointiaan vastuulleen. Toivoisin ammattitaitoista apua kaikille sitä kaipaaville!

Itsellä todettiin kilpirauhasen liikatoiminta ja jokainen lääkäri jonka tapasin tähdensi että se voi olla hyvin suuri tekijä henkiseen pahaan olooni ja saatava lääkkeillä kuriin. Hoitaja painoi sen puolestaan ihan villasella ja piti mua ihan hönttinä jos asiasta erehdyin mainitsemaan. Kysyikin ihan suoraan että voisko se muka vaikuttaa?

Joskus deittailin muutaman kerran tuollaista psykiatrisen sairaanhoitsua, ihan nätti mutta sen verran hmms...erikoinen luonne että näin tavallisen jepen näkökulmasta ei ollut ihan selvää olisiko hän kuulunut osastolle mieluummin potilaaksi kuin hoitsuksi.

Vierailija kirjoitti:

Itse ihmettelen tätä ammattikuntaa kun tuntuu että jos oikeasti apua haluaa niin kyllä silloin tarvitsee lääkäriä tai psykiatria. Itseä ainakin ahdistaa kaksinverroin käydä juttelemassa sairaanhoitajalle ja suoraan sanottuna vielä täysin turhaa. Hänestä ei ole minua auttamaan. Onko muilla samanlaisia ajatuksia?

Mä kävin vaikean eroni keskellä juttelemassa psykiatriselle sairaanhoitajalle. Se auttoi mua. Mutta mulla ei ollut mitään tarvetta esim. sairauslomille tai lääkitykselle. Toki jos olisi ollut, olisi psykiatrinen sh kyllä lääkärille ohjannut.

Jekaterina kirjoitti:

Minä olen käynyt psyk.shoitajalla kahden vuoden ajan ensi tammikuussa kroonisen kivun takia. Olen huomannut saaneeni todella paljon voimaa siitä että saan purkaa huoleni toiselle puolueettomalle henkilölle. Kävin ensin vuoden psykiatrian poliklinikan psykiatrisen sairaanhoitajan luona ja vuoden jälkeen siirryin mielenterveystoimistoon uuden psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotolle. Tuon ensiksi mainitun kanssa en kokenut saavani läheskään niin paljon tukea ja hyviä neuvoja kuin tämän nykyisen kanssa - hän on mulle kuin äiti, itsekin kipupotilas ja aidosti kuuntelee, tukee ja ehdottaa ratkaisuja tiettyihin ongelmiin ja mielialoihin. Olen todella tyytyväinen. Olen koko kahden vuoden ajan käynyt viikottain keskustelemassa asioistani. Kohta kipu päättyy kun pääsen parantavaan leikkaukseen mutta aion käydä tämän s.hoitajan luona niin kauan kuin pystyn. Kipusairauden lisäksi elämässäni on tällä hetkellä monia muitakin huolia: isän kuolema, taloudellinen ahdinko, yksinäisyys jne. Suosittelen, kyllä se mieltä virkistää käydä puhumassa jonkun kanssa.

 No tän meidän psyk.sh:n mukaan vanhemman kuolemassa ei ole mitään ihmeellistä, se on osa elämänkiertoa, joten ihan turha siitä on mussuttaa. Ja jos olet jo itse aikuinen, nyt on vaan sinun vuorosi olla aikuinen.