Mitä mieltä olette psykiatrisista sairaanhoitajista? Onko ollut teille avuksi?

Niillä on varmaan tosi hyvä palkka osaamiseensa nähden ja muutenkin siisti sisätyö.

Vierailija kirjoitti:

Kävin juttelemassa jonkun hoitajan kanssa joka ei suunnilleen ikinä muistanut mitä oltiin puhuttu. Sanoi että mene lenkille ja sitä aina painotti kuinka se auttaa masennuksessa ja häntäkin niin aina piristää. Enemmän olen saanut terapiaa kun hankin koiran ja lakkasin käymästä mielenterveystoimistossa.

Mulla sama kokemus! Onkohan sama täti ollut.

Kerroin jostain perheensisäisestä riitatilanteesta mikä ahdisti mieltä ja omatkin sanomiset myönsin, se totes että ethän sä voi noin toiselle sanoa, olipa ilkeästi sanottu. Heh, ammattilaiset ois varmaan menny syvemmälle ja laittanu minut pohtimaan mikä sai mut sanomaan sellaista.

Kävin kerran. Hoitaja oli kamalan lihava, naama punoitti ja hiukset pörröllään. Näytti siltä että on paljon enemmän avun tarpeessa kuin minä.

Todellakin on ollut. Ja nimenomaan hoitajasta. Alkuun, kun hoitaja vaihtui tiheään ensimmäinen tuntui hyvältä, mutta arvostin enemmän lääkärillä, eli psykiatrilla käyntiä.

Nykyinen hoitaja on ollut reilun vuoden. Alkuun suhtauduin hänen osaamiseensa aika epäilevästi ja pidin taitamattomana. Hiljalleen olen huomannut, että terapian jälkeen samana päivänä on paljon enemmän voimia ja tiedostan, että hän on kokoajan tehnyt jotain oikein. Psykiatri, jolle on satunnaisia käyntejä on säilynyt etäisenä ja tuntuu, että tekee vain sen lääke osuutensa, tarjoaa sairaslomaa jota jossain vaiheessa otinkin lyhyesti, itse potilas on vain numero hänelle. Dg on vakava masennus.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole ollut minulle mitään hyötyä satunnaisista hoitaja tai lääkärikäynneistä, eikä myöskään hoitojaksosta psykiatrisessa sairaalassa. Mun ongelmat siis ollut aika syviä paskaan itsetuntoon, sosiaaliseen ahdistukseen ja eristäytymiseen liittyviä. Eli ihan selkeästi minut olisi pitänyt ilman muuta ohjata sieltä psyk.polilta "asiaatuntevien" ihmisten toimesta heti psykoterapiaan. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, vaan vuosien ajanhaaskuun jälkeen jouduin täysin itsenäisesti sinne hakeutumaan, mikä ei siis todellakaan mulle ihan helppoa ollut. Jos olisin vain passiivisesti julkiseen systeemiin luottanut, niin olisin edelleen todella paskassa jamassa, tai päättänyt päiväni jo. Menkää siis ihmeessä terapiaan jos vain mahdollisuutta on, ainakin jos ongelmat ovat vähänkään vakavampia.

Minulla ei ole varaa terapiaan ja lääkäri kehotti menemään keskustelemaan psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa, se oli ehdotuksena lääkkeiden määräämiselle. Lääkärin ja sairaanhoitajan arviot olivat täysin erilaisia, lääkäri oli todella huolestunut terveydentilastani mutta sairaanhoitajan mukaan olen kunnossa. Kehotti lenkkeilemään.

Kävin pari vuotta masennuksen, lapsuuden traumaattisten perhejuttujen, koulukiusaamisen, yms johdosta (turhaan) psykoterapeutilla, jonka pohjakoulutus oli psyk.sh.

Ihan täys p*ska. Koskaan ei muistanut, mistä edelliskerralla oltiin puhuttu. Sekoitti mut useasti johonkin toiseen väittämällä mm. että mulla on ollut syömishäiriö (ei ole koskaan ollut). Kallis terapia-aika meni jo kerrotun kertaamiseen ja virheellisten tietojen korjaamiseen.. Hukkaan meni monta tonnia omaa ja Kelan rahaa.

En voi suositella - en ainakaan kenellekään akateemiselle ihmiselle.

Minulla oli huoli työkyvystäni rajoittavan psyykkisen oireilun vuoksi. PSH:n mielipide oli tähän, että kyllä sitä aina työhön pystyy, hakee vaikka vähän erilaista työtä tai vähän eri paikasta. Työuraahan on kuitenkin vielä edessä 30 vuotta, joten turha lusmuilla. Ja sen vuoksihan sinne menin, että saisin apua säilyttääkseni työkykyni vielä tuon 30 vuotta!

Vierailija kirjoitti:

Jekaterina kirjoitti:

Minä olen käynyt psyk.shoitajalla kahden vuoden ajan ensi tammikuussa kroonisen kivun takia. Olen huomannut saaneeni todella paljon voimaa siitä että saan purkaa huoleni toiselle puolueettomalle henkilölle. Kävin ensin vuoden psykiatrian poliklinikan psykiatrisen sairaanhoitajan luona ja vuoden jälkeen siirryin mielenterveystoimistoon uuden psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotolle. Tuon ensiksi mainitun kanssa en kokenut saavani läheskään niin paljon tukea ja hyviä neuvoja kuin tämän nykyisen kanssa - hän on mulle kuin äiti, itsekin kipupotilas ja aidosti kuuntelee, tukee ja ehdottaa ratkaisuja tiettyihin ongelmiin ja mielialoihin. Olen todella tyytyväinen. Olen koko kahden vuoden ajan käynyt viikottain keskustelemassa asioistani. Kohta kipu päättyy kun pääsen parantavaan leikkaukseen mutta aion käydä tämän s.hoitajan luona niin kauan kuin pystyn. Kipusairauden lisäksi elämässäni on tällä hetkellä monia muitakin huolia: isän kuolema, taloudellinen ahdinko, yksinäisyys jne. Suosittelen, kyllä se mieltä virkistää käydä puhumassa jonkun kanssa.

 No tän meidän psyk.sh:n mukaan vanhemman kuolemassa ei ole mitään ihmeellistä, se on osa elämänkiertoa, joten ihan turha siitä on mussuttaa. Ja jos olet jo itse aikuinen, nyt on vaan sinun vuorosi olla aikuinen.

Minulla sama juttu, sanoi että eihän siinä mitään kun vanhemmat kuolevat kun olivathan he jo iäkkäitä (55- ja 64 vuotiaita) ja se on ihan luonnollinen asia. Eri asia jos menettää lapsensa kuulemma.

Vierailija kirjoitti:

Kävin kerran. Hoitaja oli kamalan lihava, naama punoitti ja hiukset pörröllään. Näytti siltä että on paljon enemmän avun tarpeessa kuin minä.

Lahdessa?

Ei ole ollut minkäänlaista hyötyä. Valitettavasti.

Vierailija kirjoitti:

Kävin kerran. Hoitaja oli kamalan lihava, naama punoitti ja hiukset pörröllään. Näytti siltä että on paljon enemmän avun tarpeessa kuin minä.

Ulkonäkö ei korreloi ammattitaidon kanssa millään tavoin. Moni parhaista erikoislääkäreistänikin on ollut punakoita, ylipainoisia, ja hiukset pörrössä. Ei se jos on laiha ja kalpea ja kammattu tee henkilöstä sen parempaa hoitsua kuin lääkäriäkään. Kokemusta todella on, potilaana.

T. Lihavan lekurin vaimo

Olin ortopedian vuodeosastolla kolarin takia, jossa kaverini kuoli. Sanottiin että psyk. hoitajan käynti on rutiini, voi jutella ajan kanssa jos tuntuu. Noh, hoitaja oli ekana ok. Sitten sanoin että ei tunnu hyvältä jutella, mielummin käyn perheen kanssa läpi. Hoitaja tuskastui ja tiukkasi mua puhumaan, sanoi että se on eka askel ja välttämätöntä, hän on ammattilainen. Painostavaa. Ei tuntunut yhtään hyvältä, tuntui kauhealta että "auttaja" oli niin aggressiivinen silmissäni ja niin arkaa juttua pyöritteli minuutin vieressä istunut ihminen.

Itse olin suljetulla osastolla ja kaikista paras apu oli itselleni siellä harjoittelussa ollut opiskelija. Hän osasi todella olla läsnä, kävimme pitkillä kävelyillä ulkona, sain todella uusia näkökulmia tilanteeseeni. Muistelen häntä vieläkin lämmöllä. Upea lämmin ihminen. Kiitän häntä osana parantumistani.

Omalla kohdalla psyk. hoitaja on ollut ehdottomasti paras hoitokontakti. Selväjärkinen, ammattitaitoisen oloinen ja ennen kaikkea sellainen, joka oikeasti halusi auttaa. Ei mikään lässyttäjä kuitenkaan. Hänen jälkeensä kävin psykologilla, joka oli täysi sekopää - ensimmäisellä käynnillä mm. huusi minulle, että mitä sinä täällä teet, nälvi ja hekotti. Aivan pimeä tapaus. Olin mennyt sinne psykiatrin lähetteellä, siitä oli turha raivota minulle.

Ollut vaihtelevuutta auttajissa. Eräs alkoi itkeä ja huusi ettei kukaan ole voinut elää "tuollaista" elämää ja miksi aina vain puhun ikäviä asioita...

Nyt olen käynyt jo jonkin vuoden aika järkevällä ihmisellä:)

Olen huomannut että psykoterapeutit ovat parhaita auttamaan.

Mun psyk.sh pyöritteli silmiään vähän väliä. Oliko lie kuivat silmät tai joku sairaus, ei luottamusta herättänyt, ajattelin että kyllästytänköhän tuota tätiparkaa näillä jutuilla.

Kaikkien ammattien edustajissa on huonoja ja hyviä. Vaikkapa pianonvirittäjä voi olla avuksi, jos kemiat kohtaavat.

Ei ole. Menin joskus masennuksen ja ahdistuksen takia. Kerroin että mielentilani vaikuttanut jo pitkään opiskeluihini ja työhöni, ja että jos en nyt saa apua niin en enään jaksa ja kaikki loppuu. Pyysin pääsyä psykoterapiaan sekä konsultointia lääkärille lääkityksen aloittamisesta. Mummo löi mulle jonkun lehtiön käteen ja sanoi että voimme täytellä tätä ja tehdä tehtäviä sieltä yhdessä. Että muuten hän ei oikein voi minua auttaa. Wtf?! Sanoi vielä että olen luovuttanut aivan liian helposti esim. työpaikkojen suhteen(irtisanoin itseni koska en enää kyennyt mielestäni hoitamaan työtäni ahdistuksen takia työnantajan velvoittamalla tavalla). Helppoa juu, kun ei edes ovesta ulos pysty menemään vaikka olet menossa jo. Tämä psykiatrinen sairaanhoitajamummo näki koneelta että minulla 10v. Masennus/ ahdistuneisuusoireilu taustalla.

Ilmoitin melko pian että puuhakirjan täyttäminen yhdessä ei nyt auta ongelmaani.

Tämä terveyskeskuksessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jekaterina kirjoitti:

Minä olen käynyt psyk.shoitajalla kahden vuoden ajan ensi tammikuussa kroonisen kivun takia. Olen huomannut saaneeni todella paljon voimaa siitä että saan purkaa huoleni toiselle puolueettomalle henkilölle. Kävin ensin vuoden psykiatrian poliklinikan psykiatrisen sairaanhoitajan luona ja vuoden jälkeen siirryin mielenterveystoimistoon uuden psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotolle. Tuon ensiksi mainitun kanssa en kokenut saavani läheskään niin paljon tukea ja hyviä neuvoja kuin tämän nykyisen kanssa - hän on mulle kuin äiti, itsekin kipupotilas ja aidosti kuuntelee, tukee ja ehdottaa ratkaisuja tiettyihin ongelmiin ja mielialoihin. Olen todella tyytyväinen. Olen koko kahden vuoden ajan käynyt viikottain keskustelemassa asioistani. Kohta kipu päättyy kun pääsen parantavaan leikkaukseen mutta aion käydä tämän s.hoitajan luona niin kauan kuin pystyn. Kipusairauden lisäksi elämässäni on tällä hetkellä monia muitakin huolia: isän kuolema, taloudellinen ahdinko, yksinäisyys jne. Suosittelen, kyllä se mieltä virkistää käydä puhumassa jonkun kanssa.

 No tän meidän psyk.sh:n mukaan vanhemman kuolemassa ei ole mitään ihmeellistä, se on osa elämänkiertoa, joten ihan turha siitä on mussuttaa. Ja jos olet jo itse aikuinen, nyt on vaan sinun vuorosi olla aikuinen.

Minulla sama juttu, sanoi että eihän siinä mitään kun vanhemmat kuolevat kun olivathan he jo iäkkäitä (55- ja 64 vuotiaita) ja se on ihan luonnollinen asia. Eri asia jos menettää lapsensa kuulemma.

Eihän seitsemänkymppinenkään ole iäkäs!