En voi sietää mieheni lasta

MIKSI olet alkanut äitipuoleksi? Oletko varma että et vain inhoa ajatusta lapsesta ja nuo kuvailemasi ongelmat ovat vain tekosyy inhollesi. 

Menehän itseesi. Jatkamalla nykyisellä tavalla vahingoitat kaikkia osapuolia. Eikä vähiten sitä lasta.

Mieheni lapsi inhoaa meitä, eikä millään haluaisia tulla. Mutta äiti vaa pakottaa. Näissä asioissa ei koskaan ole mitään ihanne ratkaisuja. Kaikkihan me tästä tilanteesta kärsimme, mutta lohdutamme että vuosi pari enää niin tilanne helpottuu, kun lapsi ei enää tarvitse lapsenvahtia.

Minä olen äitipuoleni inhoama lapsi, ja kärsin äitipuoleni ja isäni suhteesta alaikäisenä todella paljon. Nyt olen jo aikuinen, mutta meillä on edelleen äitipuoleni kanssa jäätävät välit. Eroaisit, lapsi kärsii siitä, että inhoat häntä. Kokemusta on. N27

Vierailija kirjoitti:

MIKSI olet alkanut äitipuoleksi? Oletko varma että et vain inhoa ajatusta lapsesta ja nuo kuvailemasi ongelmat ovat vain tekosyy inhollesi. 

Menehän itseesi. Jatkamalla nykyisellä tavalla vahingoitat kaikkia osapuolia. Eikä vähiten sitä lasta.

Mistä hitosta minä olisin voinut tietää, että herttaisesta pikkutytöstä tulee kusipää jota ei voi ketään sietää? Olen rakentanut elämäni mieheni kanssa eikä yksi itsekäs kakara säälitä yhtään.

Vierailija kirjoitti:

MIKSI olet alkanut äitipuoleksi? Oletko varma että et vain inhoa ajatusta lapsesta ja nuo kuvailemasi ongelmat ovat vain tekosyy inhollesi. 

Menehän itseesi. Jatkamalla nykyisellä tavalla vahingoitat kaikkia osapuolia. Eikä vähiten sitä lasta.

Silkkaa tiemättömyyttäni. Se, että sisäisesti vihaan lasta ei voi häntä mitekään vahingoittaa. Jos lähtisin siitä voisi olla enemmän haittaa.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen äitipuoleni inhoama lapsi, ja kärsin äitipuoleni ja isäni suhteesta alaikäisenä todella paljon. Nyt olen jo aikuinen, mutta meillä on edelleen äitipuoleni kanssa jäätävät välit. Eroaisit, lapsi kärsii siitä, että inhoat häntä. Kokemusta on. N27

Äitipuolesi ilmaisi tunteensa sinua kohtaan suoraan? Lapsi ei tiedä minun inhosta mitään. Kärsin ihan yksinäni satuttamatta muita. Halaan, huolehdin, kerron välittäväni,  kasvatan, mutta kaikki on silkkaa inhoa. Ei se äitpuolikaan tässä jää ilman kärsimystä, mutta mies ja meidän elämä on sen arvoista. Lapset onneksi kasvaa.

Vierailija kirjoitti:

MIKSI olet alkanut äitipuoleksi? Oletko varma että et vain inhoa ajatusta lapsesta ja nuo kuvailemasi ongelmat ovat vain tekosyy inhollesi. 

Menehän itseesi. Jatkamalla nykyisellä tavalla vahingoitat kaikkia osapuolia. Eikä vähiten sitä lasta.

En yhtäkkiä päättänyt ryhtyä äitipuoleksi. Ainoalla miehellä, johon olen koko elämäni aikana rakastunut, sattui olemaan lapsi. Sitäpaitsi yleensä pidän lapsista. En minä pidä kaikista miehistäkään enkä voi valita, keneen rakastun ja keneen en. Jos sinä voit, niin kadehdin parinvalintasi helppoutta.

Olen se, joka busseissa ja kaduilla hymyilee ja vilkuttelee tuntemattomille söpöille vauvoille ja pikkulapsille. Kaduilla on varmasti myös sellaisia lapsia, joista en pidä, en vain huomaa niitä eikä kukaan pakota hymyilemään niille. Osa lapsista ihan pintapuolisesti siis tuntuu jollain tavalla "oikeilta" ja osa taas alitajuisesti vääränlaisilta.

On eri asia, että sitä lasta ei voi itse valita, mistä pitää, jos se tulee jonkin muun elämänpäätöksen seurauksena.

Ap

Moikka ap!

Olin itse samassa tilanteessa useamman vuoden. Kuvittelin löytäneeni hyvän miehen, mutta hänen lapsensa hiersi kuviota kovasti. Toivoin, että lasta ei olisi ja pidin häntä epänormaalia. "Vierain" silmin pystyin tunnistamaan lapsen käytöksessä epänormaaliutta, joka korostui koulun aloittamisen jälkeen. Vaikka en "pitänyt" lapsesta, en antanut sen näkyä ja annoin hänelle ihan varmasti 100% itsestäni.

Mainitsin usein näistä lapsen ongelmista isälle, joka kielsi ongelman täysin. Syytti minua kaksinaamaisuudesta, ja kyseenalaisti sen miksi olen lapselle niin kiltti jos kerta vihaan häntä. Tietysti olin kiltti ja miellyttävä, sillä eihän lapsi käytökselleen mitään voinut. Meillä tilanne alkoi kuienkin kärjistyä, ja lapsi jopa äityi käyttäytymään väkivaltaisesti minua kohtaan. Kun sanoin töstä miehelle, hänen reaktionsa oli että olin sen ansainnut sillä olen niin ärsyttävä,

Tässä on hyvä huomata, että lapsen ulkopuolella suhteemme oli hyvä ja kunnioittava. Mies vain otti lapsensa epänormaaliuden todella henkilökohtaisesti, ja teki sen oletuksen että en vain pidä lapsesta. Hän ei kuullut minua aidosti. Itsekin aloin sitten tulkita asian niin, ja päädyimme eroon.

Nyt vuosi myöhemmin tiedän että ero oli oikea päätös. Ei siksi että lapsi olisi ollut jotenkin vääränlainen, hänhän oli lapsi. Vaan se tapa, miten mies hoiti asiaa. Tarkemmassa katselussa mies ajoi ja yllytti minua ja lasta toisiamme vastaan. Hän ei suostunut näkemään lapsen ongelmia, ja piti minun huomioita vittuiluna. Minä päädyin ottamaan yhteyden lapsen äitiin, jossa kerroi lapsen selvistä käytösongelmista. Tuo väkivalta oli vasta alkua, enkä halua avata lapsen oireilua sen enempää. Äiti suuttui aluksi ja haukkui minut maan rakoon. Seuraavalla viikolla soitti uudelleen, ja kertoi sitn heidän tilanteesta joka selitti hyvin pitkälle lapsen oireilua. Äiti ei ollut itsekään ollut ajan tasalla, mutta keskusteltuaan asiasta muiden kanssa päätti hakea lapselle paljon tarjottua apua.

Isäkin on jälkikäteen pyytänyt anteeksi käytöstään ja toivoo edelleen yhteenpaluuta. Mielestäni se on täysi tekemättömyys, sillä miehen todellisen luonteen valjettua minulle en tahdo olla mukana hänen perheessään.

Mitä lapseen tulee, tapaan häntä edelleen. Hän käy luonani silloin tällöin kylässä, lähettelemme viestejä ja soittelemme. Nyt lomalla oli luonani kaksi yötä yökylässä. Oireilua on edelleen, mutta helpottaa tietää että niihin puututaan nyt.

Ohjeistaisin sinua ap kyseenalaistamaan miehesi käytöksen sen sijaan että kohdistaisit vihan lapseen. Miehesi on se, joka ongelman kieltää. Lapsi käyttäytyy siten kuin hänelle on opetettu. Rakkaitaan on hankala nähdä epäimartelevassa valossa, mutta valitettavasti asia on näin. Isä on vastuussa lapsensa hyvinvoinnista, teidän perheen hyvinvoinnista. Hän ei siitä selkeästi välitä, sullä hån jättää huomioimatta sekä lapsen että sinun ongelmat.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen äitipuoleni inhoama lapsi, ja kärsin äitipuoleni ja isäni suhteesta alaikäisenä todella paljon. Nyt olen jo aikuinen, mutta meillä on edelleen äitipuoleni kanssa jäätävät välit. Eroaisit, lapsi kärsii siitä, että inhoat häntä. Kokemusta on. N27

Itse olen isäpuoleni vihaama. Vasta terapian kautta opin ymmärtämään ettei vika todellisuudessa alunalkaen ollut sen enempi minussa kuin isäpuoessa, vaan kyvyttömässä äidissä joak ei rakastanut ja suojellut minua, ei hakenut apua.

Jos aiot olla katkera niin aloita kohdistamalla se viha siihen ihmiseen joka sen oikeasti ansaisee.

Vain niin voit joskus oppia pääsemään siitä yli.

Ymmärrän hyvin, että vieras lapsi ei herätä mitään automaattista rakkautta. Se mikä minua tässä kummastuttaa on, että miksi lapsen isän käytös on tässä se avainasia. Sanoit että lapsi on outo mutta isänsä ei näe käytöksesä mitään kummallista. MItä jos isä myöntäsi lapsen erityisyyden ja hakisi apua lapselle, olsiko lapsi sitten helpompi hyväksyä? Vai mikä tässä ap nyt on se todellinen ongelma?

Vierailija kirjoitti:

Minä olen äitipuoleni inhoama lapsi, ja kärsin äitipuoleni ja isäni suhteesta alaikäisenä todella paljon. Nyt olen jo aikuinen, mutta meillä on edelleen äitipuoleni kanssa jäätävät välit. Eroaisit, lapsi kärsii siitä, että inhoat häntä. Kokemusta on. N27

Pitäisikö minun kääntää lapselle selkäni vain siksi, että minä en voi häntä sietää? Olen ainoa aikuinen, joka edes yrittää. Isä katoaa lähes aina ties minne tekemään kaikkea muuta tärkeää. Ja yrittää toki perua tapaamisia, mutta äidillä on aina jotain menoja. 

Vierailija kirjoitti:

Moikka ap!

Olin itse samassa tilanteessa useamman vuoden. Kuvittelin löytäneeni hyvän miehen, mutta hänen lapsensa hiersi kuviota kovasti. Toivoin, että lasta ei olisi ja pidin häntä epänormaalia. "Vierain" silmin pystyin tunnistamaan lapsen käytöksessä epänormaaliutta, joka korostui koulun aloittamisen jälkeen. Vaikka en "pitänyt" lapsesta, en antanut sen näkyä ja annoin hänelle ihan varmasti 100% itsestäni.

Mainitsin usein näistä lapsen ongelmista isälle, joka kielsi ongelman täysin. Syytti minua kaksinaamaisuudesta, ja kyseenalaisti sen miksi olen lapselle niin kiltti jos kerta vihaan häntä. Tietysti olin kiltti ja miellyttävä, sillä eihän lapsi käytökselleen mitään voinut. Meillä tilanne alkoi kuienkin kärjistyä, ja lapsi jopa äityi käyttäytymään väkivaltaisesti minua kohtaan. Kun sanoin töstä miehelle, hänen reaktionsa oli että olin sen ansainnut sillä olen niin ärsyttävä,

Tässä on hyvä huomata, että lapsen ulkopuolella suhteemme oli hyvä ja kunnioittava. Mies vain otti lapsensa epänormaaliuden todella henkilökohtaisesti, ja teki sen oletuksen että en vain pidä lapsesta. Hän ei kuullut minua aidosti. Itsekin aloin sitten tulkita asian niin, ja päädyimme eroon.

Nyt vuosi myöhemmin tiedän että ero oli oikea päätös. Ei siksi että lapsi olisi ollut jotenkin vääränlainen, hänhän oli lapsi. Vaan se tapa, miten mies hoiti asiaa. Tarkemmassa katselussa mies ajoi ja yllytti minua ja lasta toisiamme vastaan. Hän ei suostunut näkemään lapsen ongelmia, ja piti minun huomioita vittuiluna. Minä päädyin ottamaan yhteyden lapsen äitiin, jossa kerroi lapsen selvistä käytösongelmista. Tuo väkivalta oli vasta alkua, enkä halua avata lapsen oireilua sen enempää. Äiti suuttui aluksi ja haukkui minut maan rakoon. Seuraavalla viikolla soitti uudelleen, ja kertoi sitn heidän tilanteesta joka selitti hyvin pitkälle lapsen oireilua. Äiti ei ollut itsekään ollut ajan tasalla, mutta keskusteltuaan asiasta muiden kanssa päätti hakea lapselle paljon tarjottua apua.

Isäkin on jälkikäteen pyytänyt anteeksi käytöstään ja toivoo edelleen yhteenpaluuta. Mielestäni se on täysi tekemättömyys, sillä miehen todellisen luonteen valjettua minulle en tahdo olla mukana hänen perheessään.

Mitä lapseen tulee, tapaan häntä edelleen. Hän käy luonani silloin tällöin kylässä, lähettelemme viestejä ja soittelemme. Nyt lomalla oli luonani kaksi yötä yökylässä. Oireilua on edelleen, mutta helpottaa tietää että niih7in puututaan nyt.

Ohjeistaisin sinua ap kyseenalaistamaan miehesi käytöksen sen sijaan että kohdistaisit vihan lapseen. Miehesi on se, joka ongelman kieltää. Lapsi käyttäytyy siten kuin hänelle on opetettu. Rakkaitaan on hankala nähdä epäimartelevassa valossa, mutta valitettavasti asia on näin. Isä on vastuussa lapsensa hyvinvoinnista, teidän perheen hyvinvoinnista. Hän ei siitä selkeästi välitä, sullä hån jättää huomioimatta sekä lapsen että sinun ongelmat.

Voi tässä olla jotain perää. Kun olen maininnut muutamasta jutusta miehelle, hän on suuttunut pahasti. Tällä hetkellä ei olla puheväleissä siksi. Kerran oli tilanne, jossa huomautin useasti yhden jutun olevan vialla, mutta mies ei uskonut. Myöskään lapsen äiti ei nähnyt mitään syytä viedä lääkäriin. Melkein vuosi meni niin, kunnes pakotin miehen viemään lapsen lääkäriin vaikka olisi turha käynti. No siihen juttuun olikin sitten syy ja se katosi oikealla lääkkerllä.

Tosin jos mies uskoisi havaintojani, niin en mä sitä lasta silti alkaisi rakastaa, ehkä pystyisin kuitenkin sietämään paremmin.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Minä olen äitipuoleni inhoama lapsi, ja kärsin äitipuoleni ja isäni suhteesta alaikäisenä todella paljon. Nyt olen jo aikuinen, mutta meillä on edelleen äitipuoleni kanssa jäätävät välit. Eroaisit, lapsi kärsii siitä, että inhoat häntä. Kokemusta on. N27

Käyttäytyjä ja käytöksen mahdollistaja...isäsi ja äitisi olisi pitänyt olla sinun puolella.

Ei sua voi kivittää siitä syystä ettet ole väliksi miehesi lapsesta.

Kehitysvammaisen lapsen kanssa eläminen on haastavaa ja kuluttavaa biologisille vanhemmille, ja koska et ole biologinen niin ymmärrettävää että se on sinulle vielä rankempaa, koska on normaalia että sinulla ei ole samanlaisia tunteita lasta kohtaan mitä biologisilla vanhemmilla.

Itselläni on 15-vuotta nuorempi veli joka on kehitysvammainen ja jota hoidan välillä, jotta äitimme saisi lomaa ja tilaa hengittää. Mun mieheni oli aluksi tietysti hämillään koko tilanteesta kun tuon välillä kotiimme henkilön joka vaatii lähes 24/7 valvovaa ja avustavaa kättä. Aluksi mieheni kiersi veljeäni kuin ruttoa koska pelkäsi tilannetta, ei ollut koskaan ollut tekemisissä kehitysvammaisen kanssa, eikä tiennyt että miten päin koko tilanteessa tulisi olla. Tuolloin hän myönsi rehellisesti, että ei tykkää tilanteesta yhtään eikä pidä veljestäni. Sanoin ymmärtäväni häntä täysin ja sanoin myös että ei hänen tarvitse olla tässä jos tämä tuntuu hänestä ylitsepääsemättömältä.

Nyt tilanne on kumminkin muuttunut, ja mieheni viettää aikaa veljeni kanssa, auttaa häntä syömisessä ja jopa käyttää häntä kylvyssä.

En tiedä mikä johti tilanteen positiiviseen muutokseen, ehkä se että annoin miehelleni aikaa tutustua veljeeni vähän kauempaa? Ehkä se että en pyytänyt häneltä mitään, enkä painostanut/pakottanut häntä mukaan hoitamiseen?

Tai sitten kyse on vain siitä, että mieheni huomasi kuinka rakas ja tärkeä oma veljeni minulle on vammaisuudestaan huolimatta.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän hyvin, että vieras lapsi ei herätä mitään automaattista rakkautta. Se mikä minua tässä kummastuttaa on, että miksi lapsen isän käytös on tässä se avainasia. Sanoit että lapsi on outo mutta isänsä ei näe käytöksesä mitään kummallista. MItä jos isä myöntäsi lapsen erityisyyden ja hakisi apua lapselle, olsiko lapsi sitten helpompi hyväksyä? Vai mikä tässä ap nyt on se todellinen ongelma?

Ehkä voisi elää samassa kodissa ne viikonloput, jos jotkin käytökset piirteet muuttuisivat. Tämä on nyt yksi esimerkki, mutta olen aina inhonnut, jos ihmiset syövät ruokaa suu auki mässyttäen. Ihan riippumatta kuka niin tekee. Olen nyt monta vuotta -päiväkoti-ikäisestä nyt jo koululaiseen-yrittänyt muistuttaa, että pitää pitää suu kiinni, kun syö. Ei ole mennyt oppi perille useassa vuodessakaan, ilmeisesti aivan ylivoimaisesti opittava taito joillekin. Mies on sitä mieltä, että lapsi nyt on sellainen ja ei voi vaatia, kun äitinsä kotona kaikki syövät suu auki eikä mun pitäisi nalkuttaa siitä.

Ap

Lapsen näkökulmasta tilannehan on siis seuraava: vanhempien riitaisan liiton ja eron takia tapahtunut niin syvä traumatisoituminen, että se on aiheuttanut kehityksellistä viivästymää ja pakkoliikkeitä. Nyt kuvioissa äitipuoli, joka vihaa lasta ko "kehitysvammaisuuden" takia.

*Poistuu oksentamaan*

Vierailija kirjoitti:

Minä olen äitipuoleni inhoama lapsi, ja kärsin äitipuoleni ja isäni suhteesta alaikäisenä todella paljon. Nyt olen jo aikuinen, mutta meillä on edelleen äitipuoleni kanssa jäätävät välit. Eroaisit, lapsi kärsii siitä, että inhoat häntä. Kokemusta on. N27

Sama. Tilanne on nyt juuri sellainen, että isämme kuoltua ollaan paraikaa oikeudessä äitipuolen kanssa. Sai mut savustettua ulos kodistani, kun olin 16v. (asuimme siis isämme kanssa) ja kaikkea muuta paskaa vielä omien lastemme kohdalla.

Omat lapset ja lapsenlapset olivat hänelle pyhiä, me täysin kakkosluokan kansalaisia.

Se on kummallista kuinka aikuiset pystyvät työpaikoillaan ja kavereilleen teeskentelemään mukavaa ihan hyvin. Ja miehet ovat mestareita päin naamaa valehtelussa. Miten et muka pysty muutamaan viikonloppua ihan hyvin teeskentelemään että pidät pojasta. Taisit vasn haluta sympatiaa mutta minun mielestä olet kusiainen.

Ymmärrän.

Minäkin äitinä inhoan sitä ämmää joka asuu lasteni isän kanssa ja lapseni joutuvat häntä sietämään jokatoinen viikonloppu kun ovat isällään

Lapsettomat älkää vaivautuko suhteeseen isien ja äitien kanssa. Se kun ei vaan toimi!!!!

Vierailija kirjoitti:

Lapsen näkökulmasta tilannehan on siis seuraava: vanhempien riitaisan liiton ja eron takia tapahtunut niin syvä traumatisoituminen, että se on aiheuttanut kehityksellistä viivästymää ja pakkoliikkeitä. Nyt kuvioissa äitipuoli, joka vihaa lasta ko "kehitysvammaisuuden" takia.

*Poistuu oksentamaan*

Näin uskon, että on käynyt. Lapsi oli kyllä syntyessään ollut erilainen, ei mm ole koskaan itkenyt. Mutta varmasti on trauatisoitunut ehkä sitten jo vauvasta lähtien, voihan sellainenkin johtua kasvuympäristöstä eikä olla välttämättä biologista tms perää.

Tiedän, että tässä vaiheessa moni poistuu oksentamaan ja ymmärrän. Jos joku kirjoittaisi niin omasta lapsesta, jota varmaan palvoisin minkälaisena tahansa, niin reagoisin samoin tuomitsevasti.

Ap