Lue keskustelun säännöt.
En voi sietää mieheni lasta
24.10.2016 |
Tiedän että tämä aloitus kerää alapeukkuja ja haukkuja. Tosiasia on kuitenkin, että inhoan mieheni lasta. Olemme siis uusperhe ja alan tässä vasta käsittää, miten ongelmallinen perhemuoto se on.
Yritän olla näyttämättä asiaa lapselle tietenkin, mutta tottahan ihmiset sellaisen vaistoavat. Eniten minua häiritsee lapsessa jokin vaikeasti määriteltävä epänormaalius, hän vaikuttaa jollain tasolla hieman vammaiselta. En nyt kuvaile tähän tarkemmin, jottei tunnisteta, mutta hänellä on pari piirrettä, jotka eivät ole aivan normaaleja, siis mielestäni (ei muiden mielestä) lievää älyllistä jälkeenjääneisyyttä ja pakkoliikkeen kaltaisia juttuja (jotka on miehen mielestä vaan hellyyttäviä).
Tämä ongelmani pahenee koko ajan ajan kanssa. Mitä pidempään hän on tullut oikeasti asumaan kotiini, sitä vaikeammaksi koen tunteeni. Asuu täällä viikonloppuisin.
Ehkei ole muuta vaihtoehtoa kuin erota, vaikka mies taas on Se Oikea. Asumusero ei taida tulla kuuloon, olemme keskustelleet ja mies kokisi sen oikeaan eroon johtavana vaihtoehtona.
T. Paha äitipuoli, kivittäkää vaan
Kommentit (179)
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän.
Minäkin äitinä inhoan sitä ämmää joka asuu lasteni isän kanssa ja lapseni joutuvat häntä sietämään jokatoinen viikonloppu kun ovat isällään
Lapsettomat älkää vaivautuko suhteeseen isien ja äitien kanssa. Se kun ei vaan toimi!!!!
Meillä tilanne on se, että lapsi ei meille halua tulla. Lapsi parka joutuu meitä sietämään, koska äiti pakottaa hänet tulemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen äitipuoleni inhoama lapsi, ja kärsin äitipuoleni ja isäni suhteesta alaikäisenä todella paljon. Nyt olen jo aikuinen, mutta meillä on edelleen äitipuoleni kanssa jäätävät välit. Eroaisit, lapsi kärsii siitä, että inhoat häntä. Kokemusta on. N27
Sama. Tilanne on nyt juuri sellainen, että isämme kuoltua ollaan paraikaa oikeudessä äitipuolen kanssa. Sai mut savustettua ulos kodistani, kun olin 16v. (asuimme siis isämme kanssa) ja kaikkea muuta paskaa vielä omien lastemme kohdalla.
Omat lapset ja lapsenlapset olivat hänelle pyhiä, me täysin kakkosluokan kansalaisia.
Näistä kommenteista paistaa tyhmyys kun teidän isät eivät teitä rakastaneet kun eivät poistaneet ilkeää äitipuolta lastensa elämästä. Taisi rakastaa muijaansa enemmän kuin lastansa. Olisitte vihanneet isää koko sielullanne. Koko tilanne oli aina vaan sen yhden ihmisen päätösten seuraamusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen äitipuoleni inhoama lapsi, ja kärsin äitipuoleni ja isäni suhteesta alaikäisenä todella paljon. Nyt olen jo aikuinen, mutta meillä on edelleen äitipuoleni kanssa jäätävät välit. Eroaisit, lapsi kärsii siitä, että inhoat häntä. Kokemusta on. N27
Äitipuolesi ilmaisi tunteensa sinua kohtaan suoraan? Lapsi ei tiedä minun inhosta mitään. Kärsin ihan yksinäni satuttamatta muita. Halaan, huolehdin, kerron välittäväni, kasvatan, mutta kaikki on silkkaa inhoa. Ei se äitpuolikaan tässä jää ilman kärsimystä, mutta mies ja meidän elämä on sen arvoista. Lapset onneksi kasvaa.
"Yritän olla näyttämättä asiaa lapselle tietenkin, mutta tottahan ihmiset sellaisen vaistoavat."
Tätä hoetaan...Miksi lapsi sitten tykkää minusta kun hullu polkupyörästä : D Aikuisena en enää vaistoa hänen inoaan?
Itse teen töitä lasten parissa. Omat lapseni ovat jo aikuisia.
Olen usein työssäni törmännyt siihen, että joidenkin vanhempien on todella vaikeaa vastaanottaa kielteistä palautetta lapsestaan tai hyväksyä sitä, että ulkopuolisella ihmisellä on jokin huoli lapsesta. Kannattaa todella tarkkaan miettiä, miten sanansa asettaa, että lopputulos miellyttäisi molempia osapuolia.
Voi tosiaan olla, että lapsella on esim. jotain kehitysviivettä tms. Tai sitten jotain muuta. Lapsi pitäisi tietenkin saada tarkempiin tutkimuksiin, jos sinulla on aito huoli lapsen kehityksestä. Jos huoli osoittautuisi turhaksi, niin sehän olisi vaan lapsen kannalta hyvä. Ja jos huoli ei olisi ollutkaan turha, niin sittenhän lapsella olisi mahdollisuus saada kenties terapiaa jne.
Jospa yrität etsiä esim. netistä vastaavia juttuja lapsen käytöksestä mitä teillä on ollut ja näyttäisit sitten niitä miehelle.
Haluan uskoa, että oma asenteesi muuttuisi positiivisemmaksi ja ymmärtäväisemmäksi lasta kohtaan, jos tietäisit sitten tarkkaan faktat lapsesta mahdollisine diagnooseineen. Älä anna vielä periksi, koska kyseessä on lapsen etu!
Eikö olisi parannus kaikille osapuolille, että rakennettaisiin asuntoja, jotka voi yhdistää ja erottaa? 2 ovea ja keittiötä jne. Niissä uusperheen pitäisi asua. Ydinperheen teeskentely ei toimi, mutta silti asiasta ei puhuta tai ainoat artikkelitkin ovat sankariäideistä, jotka pyhimyksinä rakastacat muiden lapsia kuin omiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Palstan yleisin syy on mustasukkaisuus miestä tai exää kohtaan, tai sitten alottajalla vaan on vikaa korvien välissä, hän on aina se huono ja lässynlää.
Ap! En itsekkään ole niin väliksi miehen lapsista ja toisinaan tuntuu siltä että olisin valmis sanomaan adios.
Mutta tässä edelleen ollaan kahden vuoden jälkeen. Ajattelen itse ehkä tilannetta jotenkin vääristyneesti mutta miksi kostaisin itselleni ja miehelleni lähtemällä sen että hänen lapsensa ovat ärsyttäviä?
Sen sijaan pilaat lasten elämän sillä, että he eivät voi rauhassa olla isänsä kanssa ilman sellaisen ihmisen läsnäoloa, joka ei voi sietää heitä? Ajattelepa esim. kuinka kivaa sinulla olisi, jos tapaisit miestäsi ainoastaan silloin, kun miehen kaveri on paikalla ja tämä kaveri pitäisi sinua vastenmielisenä. Lapset vaistoaa kyllä negatiivisen suhtautumisen ja kärsivät siitä. Todella itsekästä toimintaa, jos lapset ei nappaa niin vaihda lapsettomaan mieheen!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moikka ap!
Olin itse samassa tilanteessa useamman vuoden. Kuvittelin löytäneeni hyvän miehen, mutta hänen lapsensa hiersi kuviota kovasti. Toivoin, että lasta ei olisi ja pidin häntä epänormaalia. "Vierain" silmin pystyin tunnistamaan lapsen käytöksessä epänormaaliutta, joka korostui koulun aloittamisen jälkeen. Vaikka en "pitänyt" lapsesta, en antanut sen näkyä ja annoin hänelle ihan varmasti 100% itsestäni.Mainitsin usein näistä lapsen ongelmista isälle, joka kielsi ongelman täysin. Syytti minua kaksinaamaisuudesta, ja kyseenalaisti sen miksi olen lapselle niin kiltti jos kerta vihaan häntä. Tietysti olin kiltti ja miellyttävä, sillä eihän lapsi käytökselleen mitään voinut. Meillä tilanne alkoi kuienkin kärjistyä, ja lapsi jopa äityi käyttäytymään väkivaltaisesti minua kohtaan. Kun sanoin töstä miehelle, hänen reaktionsa oli että olin sen ansainnut sillä olen niin ärsyttävä,
Tässä on hyvä huomata, että lapsen ulkopuolella suhteemme oli hyvä ja kunnioittava. Mies vain otti lapsensa epänormaaliuden todella henkilökohtaisesti, ja teki sen oletuksen että en vain pidä lapsesta. Hän ei kuullut minua aidosti. Itsekin aloin sitten tulkita asian niin, ja päädyimme eroon.
Nyt vuosi myöhemmin tiedän että ero oli oikea päätös. Ei siksi että lapsi olisi ollut jotenkin vääränlainen, hänhän oli lapsi. Vaan se tapa, miten mies hoiti asiaa. Tarkemmassa katselussa mies ajoi ja yllytti minua ja lasta toisiamme vastaan. Hän ei suostunut näkemään lapsen ongelmia, ja piti minun huomioita vittuiluna. Minä päädyin ottamaan yhteyden lapsen äitiin, jossa kerroi lapsen selvistä käytösongelmista. Tuo väkivalta oli vasta alkua, enkä halua avata lapsen oireilua sen enempää. Äiti suuttui aluksi ja haukkui minut maan rakoon. Seuraavalla viikolla soitti uudelleen, ja kertoi sitn heidän tilanteesta joka selitti hyvin pitkälle lapsen oireilua. Äiti ei ollut itsekään ollut ajan tasalla, mutta keskusteltuaan asiasta muiden kanssa päätti hakea lapselle paljon tarjottua apua.
Isäkin on jälkikäteen pyytänyt anteeksi käytöstään ja toivoo edelleen yhteenpaluuta. Mielestäni se on täysi tekemättömyys, sillä miehen todellisen luonteen valjettua minulle en tahdo olla mukana hänen perheessään.
Mitä lapseen tulee, tapaan häntä edelleen. Hän käy luonani silloin tällöin kylässä, lähettelemme viestejä ja soittelemme. Nyt lomalla oli luonani kaksi yötä yökylässä. Oireilua on edelleen, mutta helpottaa tietää että niih7in puututaan nyt.
Ohjeistaisin sinua ap kyseenalaistamaan miehesi käytöksen sen sijaan että kohdistaisit vihan lapseen. Miehesi on se, joka ongelman kieltää. Lapsi käyttäytyy siten kuin hänelle on opetettu. Rakkaitaan on hankala nähdä epäimartelevassa valossa, mutta valitettavasti asia on näin. Isä on vastuussa lapsensa hyvinvoinnista, teidän perheen hyvinvoinnista. Hän ei siitä selkeästi välitä, sullä hån jättää huomioimatta sekä lapsen että sinun ongelmat.
Voi tässä olla jotain perää. Kun olen maininnut muutamasta jutusta miehelle, hän on suuttunut pahasti. Tällä hetkellä ei olla puheväleissä siksi. Kerran oli tilanne, jossa huomautin useasti yhden jutun olevan vialla, mutta mies ei uskonut. Myöskään lapsen äiti ei nähnyt mitään syytä viedä lääkäriin. Melkein vuosi meni niin, kunnes pakotin miehen viemään lapsen lääkäriin vaikka olisi turha käynti. No siihen juttuun olikin sitten syy ja se katosi oikealla lääkkerllä.
Tosin jos mies uskoisi havaintojani, niin en mä sitä lasta silti alkaisi rakastaa, ehkä pystyisin kuitenkin sietämään paremmin.
Ap
Ei tietenkään tarkoita että alkaisit rakastaa lasta. Ei sinun tarvitsekaan. Avun saaminen voisi kuitenkin muuttaa alpsen käytöstä normaalimmaksi, jolloin se kävisi helpommaksi sietää.
Tosin mielestäni byt enempi vaikuttaa ainakin tuon syömisesimerkin kanssa siltä että lapselle ei yksinkertaisesti ole opetettu normaaleja käytöstapoja. Olisivatko ongelmat kehityksessä yksinkertaisesti sitä ettei lapselle aseteta rajoja, vaan hänet jätetään kotonaan yksin. Se selittäisi myös sen, miksei äiti halua hakea lapselleen apua. Toki voi myös olla että äiti yrittää parhaansa, mutta on itsekin olosuhteiden uhri. Ei ehkä hallitse normaalia käyttäytymistä itsekään. Eihän lapseltakaan voi sitä siinä tapauksessa odottaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän hyvin, että vieras lapsi ei herätä mitään automaattista rakkautta. Se mikä minua tässä kummastuttaa on, että miksi lapsen isän käytös on tässä se avainasia. Sanoit että lapsi on outo mutta isänsä ei näe käytöksesä mitään kummallista. MItä jos isä myöntäsi lapsen erityisyyden ja hakisi apua lapselle, olsiko lapsi sitten helpompi hyväksyä? Vai mikä tässä ap nyt on se todellinen ongelma?
Ehkä voisi elää samassa kodissa ne viikonloput, jos jotkin käytökset piirteet muuttuisivat. Tämä on nyt yksi esimerkki, mutta olen aina inhonnut, jos ihmiset syövät ruokaa suu auki mässyttäen. Ihan riippumatta kuka niin tekee. Olen nyt monta vuotta -päiväkoti-ikäisestä nyt jo koululaiseen-yrittänyt muistuttaa, että pitää pitää suu kiinni, kun syö. Ei ole mennyt oppi perille useassa vuodessakaan, ilmeisesti aivan ylivoimaisesti opittava taito joillekin. Mies on sitä mieltä, että lapsi nyt on sellainen ja ei voi vaatia, kun äitinsä kotona kaikki syövät suu auki eikä mun pitäisi nalkuttaa siitä.
Ap
Voi vidu mikä kusiainen olet. Älä ikinä hanki omia lapsiakaan. Koska eivät nekään söisi suu kiinni kuin kouluikäisenä. Minä en itseasiassa vielä aikuisenakaan.
Vierailija kirjoitti:
On se kyllä kumma että jos pidät miestä sinä oikeana niin et sitten näe yhtään häntä lapsessa. Vai kohdistuuko lapseen sitä vahvemmin mustasukkaisuus miehen exää kohtaan? Vaikka lapsi olisikin henkisesti jälkeen jäänyt niin nyllä häntä silti voi rakastaa. Mitäs jos itse saat joskus lapsen jolla on jonkinlaisia puutteita ja rajoituksia? Etkö sitten rakasta tätä? Jotenkin minusta tuntuu että tässä tapauksessa vain yrität löytää lapsesta vikoja oikeuttamaan omia tuntemuksiasi. Hänessä on varmaati paljon potentiaalia ja hienoja asioita jotka muut näkevät mutta sinä et.
Mä kuvittelin otsikon perusteella, että miehellä olisi erityisen ilkeä ja huonokäytöksinen lapsi. Ap:ta olisi silloin voinut ehkä ymmärtää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän.
Minäkin äitinä inhoan sitä ämmää joka asuu lasteni isän kanssa ja lapseni joutuvat häntä sietämään jokatoinen viikonloppu kun ovat isällään
Lapsettomat älkää vaivautuko suhteeseen isien ja äitien kanssa. Se kun ei vaan toimi!!!!
Lällää lälläää. Siinäpä siedätte ja inhoatte . Minä en ole menossa mihinkään. Homma toimii ihan pirun hyvin kahden aikuisen suhteessa kahden aikuisen ihmisen kodissa, jossa jokatoinen viikonloppu pari häiriötekijään. Ei ole raskas ponnistus esitää mukavaa paripäivä. Pari kolme vuotta enää. Kyllä ne lapset kohta kyllästyy.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Palstan yleisin syy on mustasukkaisuus miestä tai exää kohtaan, tai sitten alottajalla vaan on vikaa korvien välissä, hän on aina se huono ja lässynlää.
Ap! En itsekkään ole niin väliksi miehen lapsista ja toisinaan tuntuu siltä että olisin valmis sanomaan adios.
Mutta tässä edelleen ollaan kahden vuoden jälkeen. Ajattelen itse ehkä tilannetta jotenkin vääristyneesti mutta miksi kostaisin itselleni ja miehelleni lähtemällä sen että hänen lapsensa ovat ärsyttäviä?Sen sijaan pilaat lasten elämän sillä, että he eivät voi rauhassa olla isänsä kanssa ilman sellaisen ihmisen läsnäoloa, joka ei voi sietää heitä? Ajattelepa esim. kuinka kivaa sinulla olisi, jos tapaisit miestäsi ainoastaan silloin, kun miehen kaveri on paikalla ja tämä kaveri pitäisi sinua vastenmielisenä. Lapset vaistoaa kyllä negatiivisen suhtautumisen ja kärsivät siitä. Todella itsekästä toimintaa, jos lapset ei nappaa niin vaihda lapsettomaan mieheen!
Siksi keskitynkin itseäni kehittäviin asioihin näinä viikonloppuina, enkä osallistu lapsen elämään. Isä hoitakoon kakaransa ihan itse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en alkaisi edes suhteeseen miehen kanssa, jolla on lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Itse teen töitä lasten parissa. Omat lapseni ovat jo aikuisia.
Olen usein työssäni törmännyt siihen, että joidenkin vanhempien on todella vaikeaa vastaanottaa kielteistä palautetta lapsestaan tai hyväksyä sitä, että ulkopuolisella ihmisellä on jokin huoli lapsesta. Kannattaa todella tarkkaan miettiä, miten sanansa asettaa, että lopputulos miellyttäisi molempia osapuolia.
Voi tosiaan olla, että lapsella on esim. jotain kehitysviivettä tms. Tai sitten jotain muuta. Lapsi pitäisi tietenkin saada tarkempiin tutkimuksiin, jos sinulla on aito huoli lapsen kehityksestä. Jos huoli osoittautuisi turhaksi, niin sehän olisi vaan lapsen kannalta hyvä. Ja jos huoli ei olisi ollutkaan turha, niin sittenhän lapsella olisi mahdollisuus saada kenties terapiaa jne.
Jospa yrität etsiä esim. netistä vastaavia juttuja lapsen käytöksestä mitä teillä on ollut ja näyttäisit sitten niitä miehelle.
Haluan uskoa, että oma asenteesi muuttuisi positiivisemmaksi ja ymmärtäväisemmäksi lasta kohtaan, jos tietäisit sitten tarkkaan faktat lapsesta mahdollisine diagnooseineen. Älä anna vielä periksi, koska kyseessä on lapsen etu!
Olen yrittänyt ehdottaa mahdollisuuksia siihen, mikä lapsella voisi olla vialla, mutta kun en ole ammattilainen, suurin osa arvauksista menee tietysti pahastikin vikaan. Ne mies sitten kaivaa esiin, että "joo niin varmaan, viimeksi väitit, että x:llä on y", tämä vain johtuu siitä, ettet pidä x:stä ja yrität leimata hänet sairaaksi".
Ja tosiaan aluksi parannusta tulisi siitäkin, jos alkaisi vaatia pikkujuttuja kuten että jokaisen pitää pitää suu kiinni syödessä jne.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen äitipuoleni inhoama lapsi, ja kärsin äitipuoleni ja isäni suhteesta alaikäisenä todella paljon. Nyt olen jo aikuinen, mutta meillä on edelleen äitipuoleni kanssa jäätävät välit. Eroaisit, lapsi kärsii siitä, että inhoat häntä. Kokemusta on. N27
Äitipuolesi ilmaisi tunteensa sinua kohtaan suoraan? Lapsi ei tiedä minun inhosta mitään. Kärsin ihan yksinäni satuttamatta muita. Halaan, huolehdin, kerron välittäväni, kasvatan, mutta kaikki on silkkaa inhoa. Ei se äitpuolikaan tässä jää ilman kärsimystä, mutta mies ja meidän elämä on sen arvoista. Lapset onneksi kasvaa.
"Yritän olla näyttämättä asiaa lapselle tietenkin, mutta tottahan ihmiset sellaisen vaistoavat."
Näinhän sinä itsekin totesit. Ei äitipuoleni ilmaissut tunteitaan silloin suoraan, mutta kuten sanoit, sen vaistoaa. On muutama vuosi sitten kertonut, kuinka paljon on inhonnut minua aina. Ei yllättänyt lainkaan, tiesin sen koko ajan. N27
Minkä ikäinen lapsi on kyseessä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän.
Minäkin äitinä inhoan sitä ämmää joka asuu lasteni isän kanssa ja lapseni joutuvat häntä sietämään jokatoinen viikonloppu kun ovat isällään
Lapsettomat älkää vaivautuko suhteeseen isien ja äitien kanssa. Se kun ei vaan toimi!!!!
Lällää lälläää. Siinäpä siedätte ja inhoatte . Minä en ole menossa mihinkään. Homma toimii ihan pirun hyvin kahden aikuisen suhteessa kahden aikuisen ihmisen kodissa, jossa jokatoinen viikonloppu pari häiriötekijään. Ei ole raskas ponnistus esitää mukavaa paripäivä. Pari kolme vuotta enää. Kyllä ne lapset kohta kyllästyy.
En minäkään yhden lapsen takia miehestäni luovu.
Joo, ei ikävä kyllä tule sympatiaa.
Ihmettelen niitä vanhempia jotka hylkäisivät omat lapsensa jonkun uuden kumppanin takia. Lapset pysyy läpi elämän ja kumppanit ovat ne jotka saattavat elämän aikana vaihtua.
Jos mulla olis ap,n kaltainen kumppani, niin pistäisin mäkeen vaan. Lastani en hylkäisi koskaan.
M40
Ymmärtäähän sen ettei noin vain pysty rakastamaan "vierasta" lasta. Mutta että suoranaisesti vihaat ja inhoat häntä kehityspoikkeaman takia (et kertonut muutakaan syytä) on pöyristyttävää. Eiköhän lapsi kuitenkin aisti ettei hänestä välitetä. En edes ymmärrä miten lasta voi inhota. Tee palvelus kaikille ja eroa miehestä tai ainakin muuttakaa erilleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän hyvin, että vieras lapsi ei herätä mitään automaattista rakkautta. Se mikä minua tässä kummastuttaa on, että miksi lapsen isän käytös on tässä se avainasia. Sanoit että lapsi on outo mutta isänsä ei näe käytöksesä mitään kummallista. MItä jos isä myöntäsi lapsen erityisyyden ja hakisi apua lapselle, olsiko lapsi sitten helpompi hyväksyä? Vai mikä tässä ap nyt on se todellinen ongelma?
Ehkä voisi elää samassa kodissa ne viikonloput, jos jotkin käytökset piirteet muuttuisivat. Tämä on nyt yksi esimerkki, mutta olen aina inhonnut, jos ihmiset syövät ruokaa suu auki mässyttäen. Ihan riippumatta kuka niin tekee. Olen nyt monta vuotta -päiväkoti-ikäisestä nyt jo koululaiseen-yrittänyt muistuttaa, että pitää pitää suu kiinni, kun syö. Ei ole mennyt oppi perille useassa vuodessakaan, ilmeisesti aivan ylivoimaisesti opittava taito joillekin. Mies on sitä mieltä, että lapsi nyt on sellainen ja ei voi vaatia, kun äitinsä kotona kaikki syövät suu auki eikä mun pitäisi nalkuttaa siitä.
Ap
Jaa, meillä töissä eräs mässyttää ärsyttävästi, vaikka on muka ihan fiksu AMK-tutkinnon omaava konttorityöläinen. Täytyy vain vältellä sitä ruokatunnilla.
"Yritän olla näyttämättä asiaa lapselle tietenkin, mutta tottahan ihmiset sellaisen vaistoavat."