Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kamalat anopit - kertokaa kokemuksia!
21.10.2016 |
En voi olla ainoa, josta anoppi ei vaan pidä; ensimmäisen vuoden aikana ei ollut mitään ongelmia, kunnes eräänä päivänä haukkui minut pystyyn, ulkonäköä myöten ja kun en sen episodin jälkeen ollut kovin puhelias enää anopin lähettyvillä, hän totesi, että minulla on mielenterveysongelmia ja epäili, että käytän huumeita. Ok...ikinä en ole huumeisiin koskenut.
Kertokaas 😊
Kommentit (651)
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju on terapeuttinen! Täällä yksi miniä jossa on aivan kaikki pielessä: ruuanlaitto, pukeutuminen, sisustus, juhlat, lastenkasvatus, sukulaiset, oma lapsuudenkoti. Suoraa ja epäsuoraa ilkeilyä jatkuvasti.Myös minun anoppini harrastaa psykologiaa jolla on todennut että olen ihmisenä kehittymätön. Hänellä on jatkuvia vaatimuksia miestäni kohtaan, aina pitää häntä palvoa ja palvella.
Kyllä! Vertaistukea parhaimmillaan. Vaikka toki on ikävää, että moni muukin on saanut anopiksi hirviön, niin tietää, ettei ole ainoa tästä ongelmasta kärsivä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tulee väkisin mieleen, että kauhu-miniät täällä vaahtoaa anopeistaan, koska eivät omaa minkäänlaisia ihmissuhdetaitoja. Kaikki vika on anopissa, teki, mitä teki. Peiliä ei näillä miniäkauhuilla taida olla?
Minä en ainakaan saanut suutani auki, taas kun anoppi sanoi traagisella äänellä: ethän vain työpaikalla puhu perheasioita?
Olin sanomaisillani: Huh se vielä puuttuisi sinnekin ulottuisi sinun valtasi.
On osattava pitää etäisyyttä yliholhoaviin vanhempiin.
He kun tahtoivat sitoa lapsenlapsiakin tuolla: voi kauheaa ettei he vaan puhu liikaa.
Ensin panostettiin hommaamaan lapsi, kun"onhan teillä jo ikääkin". Anoppi saanut ekan lapsen 18-vuotiaana. Sitten kun meidän toivottu lapsi oli tulossa alkoi itku siitä, että naimisiin olisi pitänyt eka mennä. Ja sanomattakin on selvää, että lasta en osaa hoitaa.
Mun exän äiti oli kamalin anoppi mihin olen itse törmännyt. Oltiin siis molemmat seurustellessa lukio-ikäisiä, muutettiin pakon edessä yhteen (en saanut enää asuntolapaikkaa koululta ja vanhemmat asui eri paikkakunnalla) ja siitä se alkoi.
Seuraavat pari vuotta anoppi paapoi poikaansa sen minkä kerkesi. Jos poika soitti keskellä yötä että ei jaksa tulla bussilla kotiin (matkaa 4km) anoppi ajoi 20km päästä ihan vaan heittämään pojan kotiin. Ravasi meillä myös vähintään 3 kertaa viikossa ilmoittamatta etukäteen. Kutsui itsensä mukaan myös jokaiseen meidän asuntonäyttöön kun oltiin sellaista etsimässä. Ei oikein ymmärtänyt että hänen pojastaan ei saa välttämättä kaikkein itsenäisintä kuvaa jos äiti roikkuu kokoajan mukana ja hoitaa kaiken tämän puolesta.
Myös kun erottiin jouduin hoitamaan koko eron anopin kanssa (sähkösopimuksen siirrot mun nimiin, exän asunnosta irtisanoutuminen ja poismuutto).
Oma anoppini aloitti myrkytyksen minua vastaan jo ennenkuin
olimme tavanneet. Olen koulutettu, ihan tavallinen nainen, joka
rakastaa hänen poikaansa. Olemme olleet nyt yhdessä mieheni
kanssa 25-vuotta, mutta anopin myrkytys tuotti hedelmää: meillä
ei ole käytännössä mitään yhteyksiä mieheni pieneen sukuun.
Pienenä muistelona voisi mainita mm. sen, että anoppi ennusti
omille vanhemmilleni avioeromme häissämme....korrektia vai mitä?
Suren, ettei lapsillamme ole sukulaisia siltä puolelta, mutta selvää
on, ettei niin tule ikinä olemaan. Minuun suhtautuvat myrkyllisesti nekin,
joiden kanssa en ole koskaan edes jutellut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Entinen anoppini oli työkyvyttömyyseläkkeellä, ja lähes täysin vieraantunut normaalista sosiaalisesta kanssakäymisestä mökkihöperöitymisensä johdosta. Naapureilla oli kuulemma salaliittoja häntä vastaan, tekivät pihatöitä vain hänen kiusakseen. Minua ei päin naamaa haukkunut, mutta sain kuulla jälkeenpäin, kuinka tarkasti hän takertui jopa lauseen sanajärjestykseen, todistaakseen jonkun harhansa. Harjasin heidän koiraansa - kuulemma kritisoin heidän eläintenpitoaan ja teen sen vittuillakseni. Aivan sama mitä sanoi ja miten, pienikin muutos äänessä merkitsi, että vittuilen ja olen hirveä. Voitaisiin sanoa, että hän oli sairaalloisen vainoharhainen. Olimme lähes tismalleen samanlaisissa elämäntilanteissa hänen poikansa kanssa, mutta minä olin se luuseri, joka vetää toisen mukanaan pohjalle. En oikeasti edes käsitä, mistä tämä anoppi veti kaikki johtopäätöksensä.
Sitä ihmettelen, että miksi esim oma anoppi ei tajua ollenkaan sitä, että itse olemalla minulle ja miehelleni todella inhottava ja ilkeä, niin tulee samalla pilanneeksi suhteensa omaan lapseen ja kenties lastenlapsiinkin. Oikeesti kukaan ei ikuisesti jaksa olla jonkun, tässä tapauksessa äidin/anopin sylkykuppina. Eikä sitä tule yhtään liian usein kutsuttua anoppia käymään, kun hänen kanssaan on todella kuluttavaa ja raskasta olla tekemisissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
vakkamainen kirjoitti:
Oma anoppini aloitti myrkytyksen minua vastaan jo ennenkuin
olimme tavanneet. Olen koulutettu, ihan tavallinen nainen, joka
rakastaa hänen poikaansa. Olemme olleet nyt yhdessä mieheni
kanssa 25-vuotta, mutta anopin myrkytys tuotti hedelmää: meillä
ei ole käytännössä mitään yhteyksiä mieheni pieneen sukuun.
Pienenä muistelona voisi mainita mm. sen, että anoppi ennusti
omille vanhemmilleni avioeromme häissämme....korrektia vai mitä?
Suren, ettei lapsillamme ole sukulaisia siltä puolelta, mutta selvää
on, ettei niin tule ikinä olemaan. Minuun suhtautuvat myrkyllisesti nekin,
joiden kanssa en ole koskaan edes jutellut.
Ei helpolla uskoisi myrkytystä miniää vastaan jo ennen tapaamista, ellei olisi itse saman kokenut. Kyllä näin käsittämätöntä voi tapahtua. Anoppini projisoi omia anoppitraumojaan heti minuun, joihin liittyi myös suvun ennakkoasenteen luominen. Kaikki paljastui myöhemmin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mistä johtuu, että itsellä tai yhdelläkään ystävällä ei ole mitään kauhuanoppia? Ihan tasan siitä, että valitsee fiksun miehen ja oikeasti suurin osa miniöiden kehittämistä ongelmista on vain sitä, että miniät on itse kauhuminiöitä. Omassa kaveripiirissä pakkaa ihmiset olemaan sellaisia perussosiaalisia ja tasapainoisia henkisesti, niin ei tarvi tehdä anopistakaan ongelmaa. Mustasukkaisia miehestä ja hirveä tarve näyttää valtansa olemalla mahdollisimman vaikea. Oikein hakemalla haetaan asiaa, josta saisi katkoa välejä, haastaa riitaa jne. Mullakin on ollut kaksi anoppia ja kumpikaan ei mikään sydänystävä, muttei meillä mitään ongelmiakaan ole ollut. Nykyinen aika rasittava, mutta hyväntahtoinen kyllä ja miehelle sekä lapsille tosi rakas.
Mistä johtuu...varmaan siitä että yleensä anopit ovat normaaleita, henkisesti terveitä, persoonallisuushäiriöttömiä. Pieni osa on sitten jotain muuta.
Aamen! Ikinä en uskonut, että tuollaisia ihmishirviöitä on olemassa ennen kuin tapasin anoppini...
Oletko koskaan muistanut katsoa peiliin? Usein on niin, että "niin metsä vastaa, kuin sinne huudetaan".
Olisi kiva kuulla se toinenkin puoli tarinasta: kuuluuko se vaikka "ikinä en tiennyt, että tuollaisia ihmishirviöitä on olemassa, ennenkuin tapasin miniäni" ??? 😀
Ymmärrättekö, että täällä kuullaan ainoastaan toisen puolen tarina asiasta.
Varmasti olen anopille epämieluinen miniä, siitä ei ole epäilystäkään. Ihan kauheaa, kun en tottele anoppiani. En anna anopin sisustaa kotiani oman mielensä mukaan, lapsiani ei saa syöttää täyteen sokeria, enkä suvaitse sitä, meillä anoppi käy nuuskimassa esim. pankkipapereita kun olemme pois. Ja kehtasin mieheni kanssa vielä ottaa vara-avaimen pois, kun jäi etsivätyöstään kiinni. Kerrotkos, miksi tuollaista pitäisi sietää?
Olisi kyllä kiva kuulla selitys, että mitä liikkuu päässä, kun menee toisen kotiin nuuskimaan kaappeja. En tiedä mitä toivoi löytävänsä. Kielsi, että olisi käynyt. Mutta epäilys oli, että tätä on tapahtunut ennenkin, ja tehtiin pieni ansa.
HAHA :D
Minäkin olen hirveän itsekäs, enkä ota muiden mielipiteitä huomioon.
Olen niin hirveä, että en anna anopin päättää kotini sisustusta, vaan teen päätökset miehen.
Olen saanut siitä hirveät saarnat, että pitäisi olla joustavampi ja ottaa huomioon muiden (siis anopin) mielipiteitä.
Sama ihminen myös lukee häpeilemättä kaikki henkilökohtaiset kirjeet ja tutkii kaapit. Jos jää kiinni rysän päältä, niin kieltää kaiken.
Mutta siis kaikkihan johtuu siitä, että minä olen hankala ja itsekäs ihminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mistä johtuu, että itsellä tai yhdelläkään ystävällä ei ole mitään kauhuanoppia? Ihan tasan siitä, että valitsee fiksun miehen ja oikeasti suurin osa miniöiden kehittämistä ongelmista on vain sitä, että miniät on itse kauhuminiöitä. Omassa kaveripiirissä pakkaa ihmiset olemaan sellaisia perussosiaalisia ja tasapainoisia henkisesti, niin ei tarvi tehdä anopistakaan ongelmaa. Mustasukkaisia miehestä ja hirveä tarve näyttää valtansa olemalla mahdollisimman vaikea. Oikein hakemalla haetaan asiaa, josta saisi katkoa välejä, haastaa riitaa jne. Mullakin on ollut kaksi anoppia ja kumpikaan ei mikään sydänystävä, muttei meillä mitään ongelmiakaan ole ollut. Nykyinen aika rasittava, mutta hyväntahtoinen kyllä ja miehelle sekä lapsille tosi rakas.
Mistä johtuu...varmaan siitä että yleensä anopit ovat normaaleita, henkisesti terveitä, persoonallisuushäiriöttömiä. Pieni osa on sitten jotain muuta.
Aamen! Ikinä en uskonut, että tuollaisia ihmishirviöitä on olemassa ennen kuin tapasin anoppini...
Oletko koskaan muistanut katsoa peiliin? Usein on niin, että "niin metsä vastaa, kuin sinne huudetaan".
Olisi kiva kuulla se toinenkin puoli tarinasta: kuuluuko se vaikka "ikinä en tiennyt, että tuollaisia ihmishirviöitä on olemassa, ennenkuin tapasin miniäni" ??? 😀
Ymmärrättekö, että täällä kuullaan ainoastaan toisen puolen tarina asiasta.
Varmasti olen anopille epämieluinen miniä, siitä ei ole epäilystäkään. Ihan kauheaa, kun en tottele anoppiani. En anna anopin sisustaa kotiani oman mielensä mukaan, lapsiani ei saa syöttää täyteen sokeria, enkä suvaitse sitä, meillä anoppi käy nuuskimassa esim. pankkipapereita kun olemme pois. Ja kehtasin mieheni kanssa vielä ottaa vara-avaimen pois, kun jäi etsivätyöstään kiinni. Kerrotkos, miksi tuollaista pitäisi sietää?
Olisi kyllä kiva kuulla selitys, että mitä liikkuu päässä, kun menee toisen kotiin nuuskimaan kaappeja. En tiedä mitä toivoi löytävänsä. Kielsi, että olisi käynyt. Mutta epäilys oli, että tätä on tapahtunut ennenkin, ja tehtiin pieni ansa.
HAHA :D
Minäkin olen hirveän itsekäs, enkä ota muiden mielipiteitä huomioon.
Olen niin hirveä, että en anna anopin päättää kotini sisustusta, vaan teen päätökset miehen.
Olen saanut siitä hirveät saarnat, että pitäisi olla joustavampi ja ottaa huomioon muiden (siis anopin) mielipiteitä.
Sama ihminen myös lukee häpeilemättä kaikki henkilökohtaiset kirjeet ja tutkii kaapit. Jos jää kiinni rysän päältä, niin kieltää kaiken.
Mutta siis kaikkihan johtuu siitä, että minä olen hankala ja itsekäs ihminen.
Heh, täällä kanssa itsekäs miniä. Kehdattiin mennä naimisiin silloin, kun meistä tuntui ja vuosia myöhemmin tehdä myös lapsi, vaikka anoppi ei ollut valmis isoäidiksi. Suoraan tokaisi kihloihin menostamme, että hän ei ole valmis, että menemme naimisiin! Mitä suotta onnittelemaan aikuista poikaansa ja hänen kihlattuaan...:D
Kaikessa muussakin anoppi haluaa kontrolloida, mitään ei saa tehdä ilman hänen lupaansa (jota moniin asioihin ei koskaan edes saisi). Asunnon ostoon mennessä olimme jo oppineet läksymme ja emme kertoneet suostuneet ottamaan häntä mukaan "valitsemaan". Mutta siitä tulikin rangaistus meille, koska anoppi ei antanutkaan ennakkoperintöä, jonka he olivat miehelleni luvanneet. Appi antoi puolet (ekaa kertaa varmaan vastusti elämässään vaimoaan). Taisi anoppi pettyä, kun mieheni ei palannutkaan ruotuun siitä, vaan valitsi itse asuntonsa vaimonsa kanssa...
Kappas vain kauhea usein ei nähdä...
Anoppi kertoi aikoinaan minulle, että hänen anoppinsa oli niin kamala että tekee kaikkensa ettei ole samanlainen. Ja kyllä hän onkin todella mukava, auttavainen ja antaa lastensa elää omaa elämäänsä. Olen pisimpään ollut perheen miniöistä ja vävyistä perheessä ja ilmeisesti kuulun ns. jo kalustoon, koska viime vuosien aikana olen kuullut arvostelua niin toisesta miniästä (erosivat myöhemmin) sekä miehen sisaren ensimmäisestä aviomiehestä ja nyt myös tästä uudesta. Tästä vain tulee mieleen, että mitäköhän vikaa minussa mahtaa olla.
Mutta omissa lapsissaan ei koskaan ole mitään vikaa. Miehen veli on käytännössä alkoholismin partaalla ja nyt löysi uuden puolison, joka on samanlainen ryyppääjä. Kertaakaan en ole kuullut mitään negatiivista heistä, päinvastoin anoppi kuskaa juomaa Virosta ja paikkailee heidän mokiaan. Mutta edellinen miniä, joka koitti jotenkin pitää juomista kurissa, olikin anopin mielestä nokkansa joka asiaan laittava.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meille anoppi ostelee huonekaluista lähtien kysymättä etukäteen ja luulee että tämä on ok, vaikka asiasta on monesti sanottu jo. Tietää varsin hyvin, että makumme ovat täysin erilaiset eikä hän voi sietää tyyliäni sisustaa. Muistaa myös vihjata asiasta aina tilaisuuden tullen eikä ymmärrä, että en ole muuttamassa tyyliäni painostuksesta.
Mua inhottaa anopissa tosi paljon se, miten hän nolaa miestäni ja mitätöi tämän isyyttä. Ollaan vähän yli 3-kymppisinä tavattu miehen kanssa, olen ensimmäinen tyttö jonka hän on äidilleen esitellyt. Usein äitinsä tokaisee (meille on jo pari lastakin siunaantunut), että enpä ikinä uskonut, että Kalle löytäisi naisen.
Ja kun lapsia tuli, niin tahti kiihtyi. Hyvä ettei leuka tippunut lattiaan, kun poikansa jäi kiinni siitä, että selviytyy itsenäisesti vaipan vaihtamisesta. Eikä edes uskonut kun poikansa kertoi vaipan vaihtamiensa, vaan varmisti vielä minulta, että ihanko oikeasti Kalle osaa? Ja tätä taivasteltiin pitkään. Lapsi oli tuolloin lähemmäs vuoden. Ja sama jatkui. Miksei isä voisi käydä pienen lapsensa kanssa kaupassa tai jäädä kotiin lapsen kanssa, käydä vauvauinnissa tai istua lattialla ja leikkiä autoilla? Kaikkea piti ihmetellä ja todella ikävän pitkälliseen sävyyn.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meille anoppi ostelee huonekaluista lähtien kysymättä etukäteen ja luulee että tämä on ok, vaikka asiasta on monesti sanottu jo. Tietää varsin hyvin, että makumme ovat täysin erilaiset eikä hän voi sietää tyyliäni sisustaa. Muistaa myös vihjata asiasta aina tilaisuuden tullen eikä ymmärrä, että en ole muuttamassa tyyliäni painostuksesta.
Mitähän anoppi tykkäis, kun joku lauantai pelmahtaisit hänen kotiinsa ja veisit uuden olohuoneen maton paikalleen?
Mun anoppi on just samanlainen. Mutta tähän tekee oman twistin se, että koko laajan tuttavapiirin jämäkalusteet pitäisi saada meille tungettua. Ja voi mielipahan määrää, kun ei jotain koirankarvasohvaa lähdetä hakemaan, vaikka anoppi niin haluaa! Ja tosiaan ollaan 4-kymppinen pariskunta, käydään töissä, joten ei tarvita näitä muiden jämiä. Eikä mitenkään niukasti kalustetussa talossa asuta, vaikka ihan joka nurkka ei ole täynnä tavaraa. Pahin synti on tietysti se, että en sisusta ruskealla. Ruskea kun anopin mielestä niin komiaa!
Mä lukeudun kans näihin hirviöminiöihin. Oon kuskaillu anoppia millon sairaalaan ja millon fyssarille ja millon hakenu minkäkin härpäkkeen ku anoppi ei viitsi itse millään lähtee ostamaan tarvitsemiaan asioita. Oon hoitanu hänen ulkomaanmatkoihin liittyviä asioita, tehnyt töitä hänelle. Kertaakaan en ole edes kiitosta pyytänyt.
Anoppi sen sijaan on itse täydellisyys. Kävi meillä kotona järjestämässä olohuoneen uuteen uskoon ja heitti mun ostaman maton kysymättä roskiin. Lapsen hoidossa hän on itse täydellisyys ja minä en osaa yhtään mitään. Kasvatusopit ja suositukset suoraan 80-luvulta. Imettämisestä lähtien kaikki meidän perheen yksityisasiat juoruttiin kylillä kaikille, meidän lomat suunniteltiin meidän puolesta, haukuttiin pukeutuminen, koulutus, työpaikka, äitiyslomalla oleminen, verrattiin muihin ihmisiin, haukuttiin ulkonäkö ja kaikki nämä piti ottaa kiitoksella vastaan tai sain kuulla olevani kiittämätön ja huonosti kasvatettu.
Onneks mies pisti pelin poikki kun anoppi huus meidän lapsen läsnäollessa mua hulluks k.pääks ja meidän lasta v.tun kakaraks.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä lapsi toi anopista jonkin horroksessa olleen kahelin esiin. Ennen lasta ainakin kuvittelin, että meillä oli ihan ok välit. Lapsen synnyttyä alkoi aivan maaninen tuppautuminen ja puuttuminen kaikkiin asioihimme. Ja jestas sitä itkun määrää, jos rouva ei saanutkaan päättää jostain vaan teimme oman mielemme mukaan! Tällaisia asioita olivat mm. lasta varten tehtävä sisustus ja huonekalut, lapsen vaatteet, nimi ja syöminen. En tiedä uskooko oikeasti itse ihan tosissaan, että tottakai hänellä on oikeus päättää kaikesta poikansa elämään ja lapseen liittyvästä vai onko se jotain muuta, mutta ei osaa selittää sitä ääneen muuten kuin että "hänellä on oikeus."
Meilläkin miehen äiti sai päähänsä, että vauva on hänen. Monta kertaa piti toistaa, että lapsi on minun ja mieheni ja me hoidamme niinkuin haluamme. Vauvana lapsi oli paljon isänsä näköinen kun isä oli vauva ja ehkä sekin vaikutti.
Tuntuu, että erityisesti ihan alussa lapsen isoäiti ei osannut erottaa vauvaa omaksi persoonaksi vaan ajatteli, että kyseessä on poikansa kopio.
Nykyään isoäiti ihmettelee yllättyneenä usein ääneen miten lapsessa on myös minun piirteitäni ja ihan lapsen omia piirteitä.
Mistä näitä anoppeja sikiää? Omani myös oli sitä mieltä että meidän esikoinen on hänen. Jouduin useasti muistuttamaan että me miehen kanssa ollaan lapsen vanhemmat ei hän.
Meillä kaikkeen lapsenkasvatukseen liittyvät "ohjeistukset" kuitattiin kommentilla "kyllä minä tiedän, olen äiti"
No kuule kyllä ne anopit sikiää miniöistä.
Mutta onneksi tämä nykyinen nuorempien miniöitten sukupolvi on niin täydellistä että tulevaisuudessa ei ole yhtään ikävää anoppia. On vain hyviä ja nämä huonot ja pahat anopit kuolevat vähitellen sukupuuttoon.Tunnetko piston sydämessäsi?
Samaa voisin kysyä sinulta.
Minulla ei ole yhtään miniää eikä tule , on vain vävyjä kun on vain tyttäriä.
Omasta anopista ei ole pahaa sanottavaa.Tottakai saatan olla huono anoppi vaikkei miniöitä olekaan ja ehkä olen paska äiti, en osaa sanoa, välit on mielestäni hyvät kyllä.
Mutta kuten sanoin tämä ongelma poistuu nyt pikkuhiljaa kun nykyinen k***pää anoppi sukupolvi menee manan majoille ja uusi ja uljas nykyinen nuorten miniöitten sukupolvi pääsee anopeiksi.
He kun osaavat päästää irti ainoista pojistaan taidolla irti eikä tule sukupolvieroja eikä mitään muutakaan taitamattomuutta.
Toivottavasti tuoreet miniät ovat yhtä hyviä parinkymmenen vuoden kuluttua kuin nykyään.Miksi tulet ketjuun haukkumaan nuorten ja varttuneiden sukupolvien miniöitä viha-asenteella? Tyttäresi ovat toisten äitien miniöitä, miksi haukut omia tyttäreitäsi? Kerro lisää, miksi saatat olla huono anoppi, sekö sinua raivostuttaa?
Miten minä miniöitä haukun, kehun koko ajan minkä ehdin.
Ja että olen raivostunut!? Ennemmin aika huvittunut tästä ketjusta.
Enhän minä tiedä olenko huono anoppi, kuvittelen olevani hyvä niin kuin kai useimmat mutta mistä minä tiedän kuinka vävyt minua haukkuu, tuskin kuitenkaan vauvapalstalle avautuvat.
Ihmetyttää tietenkin vähän tämä käänteinen ruma ankanpoikasilmiö
että ihanista, ystävällisistä, huomioon ottavista ja ymmärtäväisistä miniöistä kuoriutuu hirviöanoppeja.
Mutta tämä ongelmahan nyt poistuu ajan kanssa kun nykyminiöiden sukupolvi päätyy anopeiksi, he kun ovat niin fiksuja että välttävät kaikki karikot.
Itse olen ajatellut niin että v****mainen ihminen on sitä joka roolissa mutta tämä ketju on avannut silmäni. Anoppius näköjään kaivaa ihmisestä kaikki pimeät puolet esiin ja vielä vähän päälle.
Ja siinä kaikkeen syyttömät miniäparat saavat kärsiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä lapsi toi anopista jonkin horroksessa olleen kahelin esiin. Ennen lasta ainakin kuvittelin, että meillä oli ihan ok välit. Lapsen synnyttyä alkoi aivan maaninen tuppautuminen ja puuttuminen kaikkiin asioihimme. Ja jestas sitä itkun määrää, jos rouva ei saanutkaan päättää jostain vaan teimme oman mielemme mukaan! Tällaisia asioita olivat mm. lasta varten tehtävä sisustus ja huonekalut, lapsen vaatteet, nimi ja syöminen. En tiedä uskooko oikeasti itse ihan tosissaan, että tottakai hänellä on oikeus päättää kaikesta poikansa elämään ja lapseen liittyvästä vai onko se jotain muuta, mutta ei osaa selittää sitä ääneen muuten kuin että "hänellä on oikeus."
Meilläkin miehen äiti sai päähänsä, että vauva on hänen. Monta kertaa piti toistaa, että lapsi on minun ja mieheni ja me hoidamme niinkuin haluamme. Vauvana lapsi oli paljon isänsä näköinen kun isä oli vauva ja ehkä sekin vaikutti.
Tuntuu, että erityisesti ihan alussa lapsen isoäiti ei osannut erottaa vauvaa omaksi persoonaksi vaan ajatteli, että kyseessä on poikansa kopio.
Nykyään isoäiti ihmettelee yllättyneenä usein ääneen miten lapsessa on myös minun piirteitäni ja ihan lapsen omia piirteitä.
Mistä näitä anoppeja sikiää? Omani myös oli sitä mieltä että meidän esikoinen on hänen. Jouduin useasti muistuttamaan että me miehen kanssa ollaan lapsen vanhemmat ei hän.
Meillä kaikkeen lapsenkasvatukseen liittyvät "ohjeistukset" kuitattiin kommentilla "kyllä minä tiedän, olen äiti"
No kuule kyllä ne anopit sikiää miniöistä.
Mutta onneksi tämä nykyinen nuorempien miniöitten sukupolvi on niin täydellistä että tulevaisuudessa ei ole yhtään ikävää anoppia. On vain hyviä ja nämä huonot ja pahat anopit kuolevat vähitellen sukupuuttoon.Tunnetko piston sydämessäsi?
Samaa voisin kysyä sinulta.
Minulla ei ole yhtään miniää eikä tule , on vain vävyjä kun on vain tyttäriä.
Omasta anopista ei ole pahaa sanottavaa.Tottakai saatan olla huono anoppi vaikkei miniöitä olekaan ja ehkä olen paska äiti, en osaa sanoa, välit on mielestäni hyvät kyllä.
Mutta kuten sanoin tämä ongelma poistuu nyt pikkuhiljaa kun nykyinen k***pää anoppi sukupolvi menee manan majoille ja uusi ja uljas nykyinen nuorten miniöitten sukupolvi pääsee anopeiksi.
He kun osaavat päästää irti ainoista pojistaan taidolla irti eikä tule sukupolvieroja eikä mitään muutakaan taitamattomuutta.
Toivottavasti tuoreet miniät ovat yhtä hyviä parinkymmenen vuoden kuluttua kuin nykyään.Miksi tulet ketjuun haukkumaan nuorten ja varttuneiden sukupolvien miniöitä viha-asenteella? Tyttäresi ovat toisten äitien miniöitä, miksi haukut omia tyttäreitäsi? Kerro lisää, miksi saatat olla huono anoppi, sekö sinua raivostuttaa?
Miten minä miniöitä haukun, kehun koko ajan minkä ehdin.
Ja että olen raivostunut!? Ennemmin aika huvittunut tästä ketjusta.
Enhän minä tiedä olenko huono anoppi, kuvittelen olevani hyvä niin kuin kai useimmat mutta mistä minä tiedän kuinka vävyt minua haukkuu, tuskin kuitenkaan vauvapalstalle avautuvat.Ihmetyttää tietenkin vähän tämä käänteinen ruma ankanpoikasilmiö
että ihanista, ystävällisistä, huomioon ottavista ja ymmärtäväisistä miniöistä kuoriutuu hirviöanoppeja.
Mutta tämä ongelmahan nyt poistuu ajan kanssa kun nykyminiöiden sukupolvi päätyy anopeiksi, he kun ovat niin fiksuja että välttävät kaikki karikot.Itse olen ajatellut niin että v****mainen ihminen on sitä joka roolissa mutta tämä ketju on avannut silmäni. Anoppius näköjään kaivaa ihmisestä kaikki pimeät puolet esiin ja vielä vähän päälle.
Ja siinä kaikkeen syyttömät miniäparat saavat kärsiä.
Kyllä inhottava ihminen on inhottava, on sitten miniä, anoppi, vävy tai koirankävelyttäjän kaima.
Mun anoppi on ihan kauhea ihminen, ex-anopin kanssa taas olen aina ollut hyvissä väleissä. Eli ei se anoppius automaattisesti tee ihmisestä hirviötä. Mutta kun luet tätä ketjua, niin millä näitä anoppi-ihmisten tempauksia voi millään puolustella? Toisen kotia arvostellaan, pahimmillaan tuodaan jopa huonekaluja toisen kotiin, vaikka tarvetta ei ainakaan asukkaiden puolelta niille ole. Käydään läpi toisten paperit, käydään luvatta saunomassa jne. Ei tuollaista hyväksyisi naapurilta, siskolta eikä omalta isältä. Miksi tuo pitäisi anopille sallia? Tuollahan hän todellakin viestittää, että ei arvosta poikaansa ja miniäänsä pätkääkään.
Olen anopille avoimen vihamielinen silloin harvoin kun tavataan. Se on valitettavasti ainoa keino, jolla itse selviän noista tapaamisista jotakuinkin vahingoittumana.
Ja anoppini ilkeydestä ja tavasta kävellä kaiken yli kärsii lisäkseni koko perhe, en vain minä.
Vierailija kirjoitti:
Anoppini on tällainen "naiset kuuluu keittiöön" tyyppi. Olen opettanut miehelleni aivan kaiken pesu- ja tiskikoneen käytöstä vaatteiden viikkaamiseen ja ruuanlaittoon, siis kaikki perustaidot. Tästä anopilla on kaksi vaihdetta; joko on aivan järkyttävää, että mies JOUTUU pyykkäämään tai sitten hehkuttaa kuinka hän on niiiiin hyvin kasvattanut poikansa, kun ei miniän tarvitse edes kodista huolehtia. Muuten ihan harmiton juttu, mutta ei vaan jaksa naurattaa, kun kuitenkin ihan perusjututkin olen joutunut miehelle alusta asti opettamaan. Lisäksi kun anopilla on muutenkin tapana ottaa kaikista onnistuneista tekemisistämme kunnia itselleen ja kaikki epäonnistumiset johtuvat, ylläri, minusta..
Meillä täysin sama juttu. Mies osasi ennen mun tapaamista pistää pakastepizzan uuniin tai jonkun einesmakaronilaatikon mikroon. Lisäksi söi voileipiä. Pahin on ehkä se, että äitinsä huolehti hänen pyykistään, ja ikää reilusti päälle 30 (anoppi asuu naapurissa). jos olisin tuon tiennyt ekoilla treffeillä, niin en ole varma, olisiko tullut toisia treffejä...
anoppilassa on melko likaista aina, valkoiset sukat ovat pohjasta ruskeat puolen tunnin visiitin jälkeen. Mies ei siis pikkusotkuista hätkähdä, eikä siis hoksaa esim. imuroida, vaikka lattia alkaa olla jo melko hurjassa kunnossa. Imuroi kyllä. jos pyydän häntä niin tekemään.Autot mies kyllä huoltaa näppärästi, ikinä ei tarvitse huomauttaa, että nurmikko on liian pitkä. Mutta talon sisällä ei hoksaa, että sielläkin olisi paljon arkista tekemistä, remppaaminen onnistuu kyllä.
Olenpa itse anoppina malttanut pitää näppini ja mielipiteeni erossa lasteni perheiden elämistä! Toivottavasti miniät eivät koe, etten välitä. Minulla on monta lasta ja kaikki naimisissa, joten ei minun voimat ja energia edes riittäisi joka asiaan puuttumiseen. Ja onhan se tämä omakin elämä! :-)
Alue: Aihe vapaa
Vähän introverttejä ovat kaikki, ja miehelläni ainakaan ei ole tarvetta alkaa "kaivella menneitä". Mun mielestä tarvetta olisi, mutta ei aikuista miestä voi pakottaa terapiaan. Tai juttelemaan sisaruksilleen. Ovat keskenään väleissä, mutta etäisiä.
Onneksi tässä muuten ollaan menty jo paljon eteenpäin. Esim. mies ei enää lähde juoksujalkaa anoppilaan, kun anopin tarvii lähettää liitetiedosto tms vastaava hengenhätä.