Kamalat anopit - kertokaa kokemuksia!

484 taas. Ha ha, kiitos vaan! :-) Blogi on silloin tällöin käynyt mielessä, ja mulla on kyllä ihan tasan suunnitelmissa joskus sopivan hetken koittaessa istuttaa appiukko viinilasin tai parin ääreen ja onkia lisää menneisyyden helmiä hänen kokemuksistaan tuon natsimummon kanssa... Appi kun sanoo, että muori on rauhoittunut kovasti vuosien varrella ja oli ennen vieläkin hurjempi tapaus (!). Ihan hirvittää, mitä hänestä vielä käy ilmi.

Ja usko tai älä, mutta oma äitini onnistui vetämään minua vieläkin lyhyemmän korren omien appivanhempiensa suhteen. :-D Tästä parivaljakosta riittäisi tarinoita romaaniksi asti. Kyseessä ovat siis isäpuoleni vanhemmat. Mitähän heistä esimerkiksi valitsisi silläkin uhalla, että joku tunnistaa...

Äidin appi ja anoppi aivan sumeilematta tykkäävät kutsua itsensä kylään useammaksi päiväksi ilmoittamatta etukäteen. Perille päästyään suuntaavat suoraan jääkaapille, ja alkavat haravoida ruokaa kitusiinsa hullun vimmalla--näihin kahteen uppoaa pöydästä jalatkin. Itse kutsuessaan äitini, isäpuoleni ja sisarukseni kylään ovat kitsaita kuin mitkä--on täysin mahdollista, että viidelle aikuiselle ateriaksi on tarjolla yhteensä kolme perunaa, pari siivua kinkkua ja jokunen leipäviipale. Varattomuudesta ei todellakaan ole kyse. He myös odottavat äitini passaavan heitä koko visiitin ajan ja vaativat jatkuvan huomion. Joskus vuosia sitten olivat saapuneet juurikin tällaiselle yllätysvisiitille, ja aamulla ennen töihinlähtöä äiti oli heille ison kattilallisen kaurapuuroa keittänyt ja jättänyt voileipätarvikkeet sun muut esille. Tähän päivään asti jaksavat valittaa, kun puuron päälle ei ollut valmiina mitään (vaikka jääkaappi olikin täynnä hilloja ja pakkasesta olisi voinut vaikka marjoja ottaa). Heidän oli siis ollut PAKKO syödä puuron päällä äitini valmiiksi viipaloimia kurkunsiivuja (!), "kun ei mitään muuta ollut". Nauroin ihan kippurassa, kun äitini tästä mulle kertoi--voin vain kuvitella tuon marttyyriparivaljakon hotkimassa litratolkulla puuroa helvetin kurkkuviipaleilla höystettynä ajattelematonta miniää kiroten. :-D

Tarinat heidän loistokkaasta suvustaan eivät lopu edes väkisin, vaikka vastentahtoisella kuulijalla olisi kova kiire ovesta ulos töihin tai koululle. Puheesta ei tule loppua sitten millään. Yksi suurimmista suosikkitarinoista on appiukon isän (vai oliko isoisän?) huikea ura kyläkauppiaana. Oli kuulemma ensimmäinen, joka ovelana kauppamiehenä Suomeen banaaneja salakuljetti ja niitä laittomasti tiskin alta myi (!). Tämä on suurimmista suurin ylpeydenaihe. :-D

484 jatkaen... Minun ei onneksi tarvitse näiden äitini appivanhempien kanssa olla missään tekemisissä joitakin satunnaisia perhejuhlia lukuunottamatta. Tähän sain äidiltäni luvan jo pienenä. Ollessani noin kahdeksanvuotias olivat äitini ja isäpuoleni lähteneet kahdenkeskiselle lomareissulle, ja nämä appivanhemmat oli kutsuttu mua kaitsemaan. Tapanani oli lauantaisin fillaroida urheiluharrastuksen pariin noin seitsemän kilometrin päähän. Tällä kertaa kotimatkalla pyörästä putosi poljin jyrkässä alamäessä, ja minähän siitä komealla voltilla lensin tangon yli suoraan asvalttiin satuttaen käteni todella pahasti. Kyynärpäästä lähti siis ihan kunnon palanen irti ja luu paistoi läpi. Onneksi paikalle sattunut nuori pariskunta riensi mua auttamaan (KIITOS heille!), antoivat ensiapua ja juotavaa ja tilasivat taksin, jotta pääsisin kotiin. Tuhannen solmuun vääntynyt fillari jäi ojaan--oli niin pahasti mutkalla, ettei sitä pystynyt edes taluttamaan.

Kotona sain muorin ja vaarin toimesta haukut, kun taksi oli ollut niin kallis. Äidille en saanut soittaa vaikka shokissa ja itkuinen olinkin, koska se olisi maksanut liikaa. Ensiapuun ei ollut asiaa, koska se olisi vain vienyt turhaan bensaa (!). Lääkärissä käytiin vasta äidin ja isäpuolen palattua lomaltaan. Kaiken huippuna muori passitti minut heti takaisin tapaturmapaikalle noin viiden kilometrin päähän hakemaan pyörän kotiin, kun eihän kalliita fillareita noin vain tienposkeen jätetä. Sieltä sen sitten sain kotiin kantaa koko matkan itkien. Tämän episodin jälkeen sain tosiaan vapautuksen olla olematta missään tekemisissä näiden maailmanomistajien kanssa, ja äidilläni oli heille jokunen valittu sana varastossa...

Ja tuosta banaaninsalakuljettajasuvun appiparista vielä--edelleen, ollessani kovin pieni, äidin appiukko oli kova postimerkkien keräilijä ja suunnattoman ylpeä harrastuksestaan. Silloin ukon 60-vuotissyntymäpäivä sattui samalle vuodelle silloisen presidentti Ahtisaaren kanssa. Itse en postimerkkeilystä tiedä mitään, mutta ilmeisesti presidenttien täyttäessä pyöreitä vuosia julkaistaan jokin juhlavuosimerkki heidän kunniakseen. Nämä ovat kovinkin arvokkaita ja harvinaisia. Eihän ukko sellaista tahtonut itse ostaa vaikka merkkiä kokoelmaansa himoitsikin, joten kerran jonkun viikon mittaisella kesälomareissulla heidän luonaan mulle ilmoitettiin tiukasti, etten saa mennä ulos tai uimaan tai ruokaa (tai mitä nyt olikaan kyseessä) ennen kuin kirjoitan presidentille kirjeen. :-D No, minähän tokaluokkalaisen hellyyttävällä käsialalla rustasin herra presidentille jonkun lappusen hajuvedeltä tuoksuvalle sateenkaari-dinosauruspaperille, ja pääsin pälkähästä. Myöhemmin sain tietää, että Mara oli vastannut kirjeeseeni, ja vastauskuoressahan komeili juuri tuo himoittu merkkiharvinaisuus, jonka äitini appiukko suurella ylpeydellä kehysti seinälleen! Kiitos siis Martti, toivottavasti tykkäsit kirjeestäni!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kenelle anopista avautuisi, kun en halua loukata miestäni puhumalla selän takana hänen äidistään? Omalle äidilleni olen pahimpia itkenyt, mutta hänkin vaan aina muistuttaa, että kyseessä on mieheni äiti ja minun tulee vaan kestää, vaikka hän käyttäytyykin todella kamalasti. Ehkä terapia olisi tarpeen ja olen sitä harkinnutkin jo pidemmän aikaa. Siellä saisi puhua rauhassa.

Katsotaan miten tilanne muuttuu, kun esikoisemme syntyy. Luultavasti asiat vaan pahenevat eikä sitten "kestäminen" ole enää vaihtoehto, jos lapseen kohdistuu uhkia.

Mä olen puhunut parille luottokaverille ja vanhemmilleni. Kaverit kyllä tukevat, mutta mun vanhemmat... just tuota, että no kun se on kuitenkin miehesi äiti, niin kyllä sun nyt pitää vaan kestää. Ja "kyllä laiha sopu on parempi kuin lihava riita". Ihan kiva, että jopa mun vanhemmat on sitä mieltä, että on ihan ok että anoppi pitää mua kynnysmattona.

Millaiset vanhemmat eivät tue lastaan ja ovat sitä mieltä, että tytärtä saa kiusata ja kohdella kurjasti?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kenelle anopista avautuisi, kun en halua loukata miestäni puhumalla selän takana hänen äidistään? Omalle äidilleni olen pahimpia itkenyt, mutta hänkin vaan aina muistuttaa, että kyseessä on mieheni äiti ja minun tulee vaan kestää, vaikka hän käyttäytyykin todella kamalasti. Ehkä terapia olisi tarpeen ja olen sitä harkinnutkin jo pidemmän aikaa. Siellä saisi puhua rauhassa.

Katsotaan miten tilanne muuttuu, kun esikoisemme syntyy. Luultavasti asiat vaan pahenevat eikä sitten "kestäminen" ole enää vaihtoehto, jos lapseen kohdistuu uhkia.

Mä olen puhunut parille luottokaverille ja vanhemmilleni. Kaverit kyllä tukevat, mutta mun vanhemmat... just tuota, että no kun se on kuitenkin miehesi äiti, niin kyllä sun nyt pitää vaan kestää. Ja "kyllä laiha sopu on parempi kuin lihava riita". Ihan kiva, että jopa mun vanhemmat on sitä mieltä, että on ihan ok että anoppi pitää mua kynnysmattona.

Millaiset vanhemmat eivät tue lastaan ja ovat sitä mieltä, että tytärtä saa kiusata ja kohdella kurjasti?

Kyllähän mun nyt pitää miettiä, että olenko aina itse kohdellut anoppia ystävällisesti. Ja onkohan nyt varma, etten ole ymmärtänyt väärin? Mitähän väärinymmärryksen tilaa on siinä, kun anoppi nappaa itkevän vauvan äitinsä sylistä, ja tokaisee jotain tyyliin "anna tänne kun et mitään osaa". Tai siitä, että vauvan kanssa äärimmäisen huonosti nukutun yön jälkeen on aamulla kahdeksan maissa nukkumaan, vaikka olohuoneessa on korillinen viikkaamattomia pyykkejä ja tiskit tiskaamatta. Jäin moisesta "kiinni" verekseltään, kun anoppi säntäsi taas kerran visiitille aamulla, ja katselee "kaaosta" nenäänsä nyrpistellen.( Ja anopin oma koti ei todellakaan ole ikinä siisti.) sitten totesi, että hän voi nyt vahtia vauvaa (joka nukkui), että mä voin siivota! Menin makuuhuoneeseen, totesin, että minä menen nyt nukkumaan, ja sitten vedin oven kiinni anopin nenän edessä.... Hetken se siellä vielä tassutteli edestakaisin ennen kuin tajusi lähteä.

Kolme vuotta psykoterapiaa on tehnyt ihan hyvää. Yhtenä teemana terapiassa oli mun vanhemmat, ja juurikin tuo, että mä en oikein ole minkään arvoinen. Mun vanhemmat on aina pitäneet mua syntipukkina, mä olen aina se hankala, syypää kaikkeen pahaan. Mutta kyllä tämä tästä, vähitellen! 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kenelle anopista avautuisi, kun en halua loukata miestäni puhumalla selän takana hänen äidistään? Omalle äidilleni olen pahimpia itkenyt, mutta hänkin vaan aina muistuttaa, että kyseessä on mieheni äiti ja minun tulee vaan kestää, vaikka hän käyttäytyykin todella kamalasti. Ehkä terapia olisi tarpeen ja olen sitä harkinnutkin jo pidemmän aikaa. Siellä saisi puhua rauhassa.

Katsotaan miten tilanne muuttuu, kun esikoisemme syntyy. Luultavasti asiat vaan pahenevat eikä sitten "kestäminen" ole enää vaihtoehto, jos lapseen kohdistuu uhkia.

Mä olen puhunut parille luottokaverille ja vanhemmilleni. Kaverit kyllä tukevat, mutta mun vanhemmat... just tuota, että no kun se on kuitenkin miehesi äiti, niin kyllä sun nyt pitää vaan kestää. Ja "kyllä laiha sopu on parempi kuin lihava riita". Ihan kiva, että jopa mun vanhemmat on sitä mieltä, että on ihan ok että anoppi pitää mua kynnysmattona.

Millaiset vanhemmat eivät tue lastaan ja ovat sitä mieltä, että tytärtä saa kiusata ja kohdella kurjasti?

Kyllähän mun nyt pitää miettiä, että olenko aina itse kohdellut anoppia ystävällisesti. Ja onkohan nyt varma, etten ole ymmärtänyt väärin? Mitähän väärinymmärryksen tilaa on siinä, kun anoppi nappaa itkevän vauvan äitinsä sylistä, ja tokaisee jotain tyyliin "anna tänne kun et mitään osaa". Tai siitä, että vauvan kanssa äärimmäisen huonosti nukutun yön jälkeen on aamulla kahdeksan maissa nukkumaan, vaikka olohuoneessa on korillinen viikkaamattomia pyykkejä ja tiskit tiskaamatta. Jäin moisesta "kiinni" verekseltään, kun anoppi säntäsi taas kerran visiitille aamulla, ja katselee "kaaosta" nenäänsä nyrpistellen.( Ja anopin oma koti ei todellakaan ole ikinä siisti.) sitten totesi, että hän voi nyt vahtia vauvaa (joka nukkui), että mä voin siivota! Menin makuuhuoneeseen, totesin, että minä menen nyt nukkumaan, ja sitten vedin oven kiinni anopin nenän edessä.... Hetken se siellä vielä tassutteli edestakaisin ennen kuin tajusi lähteä.

Kolme vuotta psykoterapiaa on tehnyt ihan hyvää. Yhtenä teemana terapiassa oli mun vanhemmat, ja juurikin tuo, että mä en oikein ole minkään arvoinen. Mun vanhemmat on aina pitäneet mua syntipukkina, mä olen aina se hankala, syypää kaikkeen pahaan. Mutta kyllä tämä tästä, vähitellen! 

Kamalaa saada omilta vanhemmiltaan syntipukin kohtelua ja sitten päälle vielä kylmä anoppi. Omat läheiset heittävät tikoilla kahdesta suunnasta, ei sellaista tarvitse kestää. Takaisin saa sanoa, jos kohtelu on kylmää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kenelle anopista avautuisi, kun en halua loukata miestäni puhumalla selän takana hänen äidistään? Omalle äidilleni olen pahimpia itkenyt, mutta hänkin vaan aina muistuttaa, että kyseessä on mieheni äiti ja minun tulee vaan kestää, vaikka hän käyttäytyykin todella kamalasti. Ehkä terapia olisi tarpeen ja olen sitä harkinnutkin jo pidemmän aikaa. Siellä saisi puhua rauhassa.

Katsotaan miten tilanne muuttuu, kun esikoisemme syntyy. Luultavasti asiat vaan pahenevat eikä sitten "kestäminen" ole enää vaihtoehto, jos lapseen kohdistuu uhkia.

Mä olen puhunut parille luottokaverille ja vanhemmilleni. Kaverit kyllä tukevat, mutta mun vanhemmat... just tuota, että no kun se on kuitenkin miehesi äiti, niin kyllä sun nyt pitää vaan kestää. Ja "kyllä laiha sopu on parempi kuin lihava riita". Ihan kiva, että jopa mun vanhemmat on sitä mieltä, että on ihan ok että anoppi pitää mua kynnysmattona.

Millaiset vanhemmat eivät tue lastaan ja ovat sitä mieltä, että tytärtä saa kiusata ja kohdella kurjasti?

Kyllähän mun nyt pitää miettiä, että olenko aina itse kohdellut anoppia ystävällisesti. Ja onkohan nyt varma, etten ole ymmärtänyt väärin? Mitähän väärinymmärryksen tilaa on siinä, kun anoppi nappaa itkevän vauvan äitinsä sylistä, ja tokaisee jotain tyyliin "anna tänne kun et mitään osaa". Tai siitä, että vauvan kanssa äärimmäisen huonosti nukutun yön jälkeen on aamulla kahdeksan maissa nukkumaan, vaikka olohuoneessa on korillinen viikkaamattomia pyykkejä ja tiskit tiskaamatta. Jäin moisesta "kiinni" verekseltään, kun anoppi säntäsi taas kerran visiitille aamulla, ja katselee "kaaosta" nenäänsä nyrpistellen.( Ja anopin oma koti ei todellakaan ole ikinä siisti.) sitten totesi, että hän voi nyt vahtia vauvaa (joka nukkui), että mä voin siivota! Menin makuuhuoneeseen, totesin, että minä menen nyt nukkumaan, ja sitten vedin oven kiinni anopin nenän edessä.... Hetken se siellä vielä tassutteli edestakaisin ennen kuin tajusi lähteä.

Kolme vuotta psykoterapiaa on tehnyt ihan hyvää. Yhtenä teemana terapiassa oli mun vanhemmat, ja juurikin tuo, että mä en oikein ole minkään arvoinen. Mun vanhemmat on aina pitäneet mua syntipukkina, mä olen aina se hankala, syypää kaikkeen pahaan. Mutta kyllä tämä tästä, vähitellen! 

Kamalaa saada omilta vanhemmiltaan syntipukin kohtelua ja sitten päälle vielä kylmä anoppi. Omat läheiset heittävät tikoilla kahdesta suunnasta, ei sellaista tarvitse kestää. Takaisin saa sanoa, jos kohtelu on kylmää.

Jos ei muuta, niin kyllä sitä on oppinut pitämään puolensa. Kun on ollut pakko. Anopin kanssa en ole, enkä edes halua olla, puheväleissä.

Vierailija kirjoitti:

484 taas. Ha ha, kiitos vaan! :-) Blogi on silloin tällöin käynyt mielessä, ja mulla on kyllä ihan tasan suunnitelmissa joskus sopivan hetken koittaessa istuttaa appiukko viinilasin tai parin ääreen ja onkia lisää menneisyyden helmiä hänen kokemuksistaan tuon natsimummon kanssa... Appi kun sanoo, että muori on rauhoittunut kovasti vuosien varrella ja oli ennen vieläkin hurjempi tapaus (!). Ihan hirvittää, mitä hänestä vielä käy ilmi.

Ja usko tai älä, mutta oma äitini onnistui vetämään minua vieläkin lyhyemmän korren omien appivanhempiensa suhteen. :-D Tästä parivaljakosta riittäisi tarinoita romaaniksi asti. Kyseessä ovat siis isäpuoleni vanhemmat. Mitähän heistä esimerkiksi valitsisi silläkin uhalla, että joku tunnistaa...

Äidin appi ja anoppi aivan sumeilematta tykkäävät kutsua itsensä kylään useammaksi päiväksi ilmoittamatta etukäteen. Perille päästyään suuntaavat suoraan jääkaapille, ja alkavat haravoida ruokaa kitusiinsa hullun vimmalla--näihin kahteen uppoaa pöydästä jalatkin. Itse kutsuessaan äitini, isäpuoleni ja sisarukseni kylään ovat kitsaita kuin mitkä--on täysin mahdollista, että viidelle aikuiselle ateriaksi on tarjolla yhteensä kolme perunaa, pari siivua kinkkua ja jokunen leipäviipale. Varattomuudesta ei todellakaan ole kyse. He myös odottavat äitini passaavan heitä koko visiitin ajan ja vaativat jatkuvan huomion. Joskus vuosia sitten olivat saapuneet juurikin tällaiselle yllätysvisiitille, ja aamulla ennen töihinlähtöä äiti oli heille ison kattilallisen kaurapuuroa keittänyt ja jättänyt voileipätarvikkeet sun muut esille. Tähän päivään asti jaksavat valittaa, kun puuron päälle ei ollut valmiina mitään (vaikka jääkaappi olikin täynnä hilloja ja pakkasesta olisi voinut vaikka marjoja ottaa). Heidän oli siis ollut PAKKO syödä puuron päällä äitini valmiiksi viipaloimia kurkunsiivuja (!), "kun ei mitään muuta ollut". Nauroin ihan kippurassa, kun äitini tästä mulle kertoi--voin vain kuvitella tuon marttyyriparivaljakon hotkimassa litratolkulla puuroa helvetin kurkkuviipaleilla höystettynä ajattelematonta miniää kiroten. :-D

Tarinat heidän loistokkaasta suvustaan eivät lopu edes väkisin, vaikka vastentahtoisella kuulijalla olisi kova kiire ovesta ulos töihin tai koululle. Puheesta ei tule loppua sitten millään. Yksi suurimmista suosikkitarinoista on appiukon isän (vai oliko isoisän?) huikea ura kyläkauppiaana. Oli kuulemma ensimmäinen, joka ovelana kauppamiehenä Suomeen banaaneja salakuljetti ja niitä laittomasti tiskin alta myi (!). Tämä on suurimmista suurin ylpeydenaihe. :-D

Ne sinun kokemuksesi miehesi mummon luona ihmetyttää. Eikö miehesi puolusta sinua ollenkaan? Miksi hän pakottaa sinut myös mummon luo, jos olette sukuloimassa? Etkö voisi vaikka yhteisymmärryksessä miehesi kanssa "olla huonovointinen", kun on aika vierailla mummolla, jos kerran harmittaa jättää kokonaan sukulointi välistä?

Entä tuo vaahteranlehtijuttu, eikö se ollut kummallista kenenkään muun mielestä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kenelle anopista avautuisi, kun en halua loukata miestäni puhumalla selän takana hänen äidistään? Omalle äidilleni olen pahimpia itkenyt, mutta hänkin vaan aina muistuttaa, että kyseessä on mieheni äiti ja minun tulee vaan kestää, vaikka hän käyttäytyykin todella kamalasti. Ehkä terapia olisi tarpeen ja olen sitä harkinnutkin jo pidemmän aikaa. Siellä saisi puhua rauhassa.

Katsotaan miten tilanne muuttuu, kun esikoisemme syntyy. Luultavasti asiat vaan pahenevat eikä sitten "kestäminen" ole enää vaihtoehto, jos lapseen kohdistuu uhkia.

Mä olen puhunut parille luottokaverille ja vanhemmilleni. Kaverit kyllä tukevat, mutta mun vanhemmat... just tuota, että no kun se on kuitenkin miehesi äiti, niin kyllä sun nyt pitää vaan kestää. Ja "kyllä laiha sopu on parempi kuin lihava riita". Ihan kiva, että jopa mun vanhemmat on sitä mieltä, että on ihan ok että anoppi pitää mua kynnysmattona.

Millaiset vanhemmat eivät tue lastaan ja ovat sitä mieltä, että tytärtä saa kiusata ja kohdella kurjasti?

Kyllähän mun nyt pitää miettiä, että olenko aina itse kohdellut anoppia ystävällisesti. Ja onkohan nyt varma, etten ole ymmärtänyt väärin? Mitähän väärinymmärryksen tilaa on siinä, kun anoppi nappaa itkevän vauvan äitinsä sylistä, ja tokaisee jotain tyyliin "anna tänne kun et mitään osaa". Tai siitä, että vauvan kanssa äärimmäisen huonosti nukutun yön jälkeen on aamulla kahdeksan maissa nukkumaan, vaikka olohuoneessa on korillinen viikkaamattomia pyykkejä ja tiskit tiskaamatta. Jäin moisesta "kiinni" verekseltään, kun anoppi säntäsi taas kerran visiitille aamulla, ja katselee "kaaosta" nenäänsä nyrpistellen.( Ja anopin oma koti ei todellakaan ole ikinä siisti.) sitten totesi, että hän voi nyt vahtia vauvaa (joka nukkui), että mä voin siivota! Menin makuuhuoneeseen, totesin, että minä menen nyt nukkumaan, ja sitten vedin oven kiinni anopin nenän edessä.... Hetken se siellä vielä tassutteli edestakaisin ennen kuin tajusi lähteä.

Kolme vuotta psykoterapiaa on tehnyt ihan hyvää. Yhtenä teemana terapiassa oli mun vanhemmat, ja juurikin tuo, että mä en oikein ole minkään arvoinen. Mun vanhemmat on aina pitäneet mua syntipukkina, mä olen aina se hankala, syypää kaikkeen pahaan. Mutta kyllä tämä tästä, vähitellen! 

Mulla ihan sama juttu. Tästä johtuen lapsesta asti mua on seurannut sellainen sisäinen kokemus omasta pahuudesta ja huonoudesta. Mies on takonut mun päähän, että en ole paha ihminen vaan kiltein ja lempein jonka tuntee. Ongelma on se, että miehenikin on ylikiltti. Onneksi olemme yhdessä alkaneet pitämään puoliamme jyräävää anoppia vastaan. Helppoa ei ole vieläkään puolustautua, kun reaktiot vastapuolelta ovat niin radikaaleja.

Aivan muuten, miksi mies ei puolusta vaimoansa? Vuoristomamma saa taatusti lisää tulta pesään, kun mies ilmestyy yksin pääsiäisenä vierailulle. Kristallipallossa näkyy että mies saapuu takaisin Suomeen iloisena ja kertoo miten mamma oli häntä kohtaan erityisen miellyttävä, kaikki oli oikein mukavaa.

Vaahteranlehtijutussa en näe muuta ihmeteltävää kuin että vuoristomamman käytös on ollut törkeätä. Onhan näitä nähty, miten anopit nolaavat itsensä antamalla miniälleen joululahjaksi painotaulukkoa ja käytettyjä pyyhkeitä.

Sama. Äiti on käskenyt jopa olemaan nöyrä anopille. Joka siis saa mielinmäärin haukkua mm. Nysätissiksi,lihavaksi, kauheeksi kattoa. Ja valitettavsti nyt en enää viidentoista vuoden kiusaamisen jälkeen enää jaksa tätä. Miehestä ei ole, ikävä kyllä, mihinkään. Juoppo.

N

484. Näille, jotka ihmettelevät miksi mies ei puolusta--no niin ihmettelen minäkin. Jos joku omista sukulaisistani kohtelisi miestäni tuolla tavalla, lähtisi minusta sokka irti alta aikayksikön. Mutta avataanpa hieman (ajatuksia ja neuvoja otetaan vastaan!).

Olen vuosien yhdessäolon jälkeen tullut siihen tulokseen, että fiksuudestaan huolimatta mieheltäni ihan oikeasti puuttuu joku piuha sosiaalisen älykkyyden saralta. Hänellä ei yksinkertaisesti käy edes mielessä, että kaipaisin taisteluparia esimerkiksi tuon natsimummon käytöstä vastaan. Ymmärtää kyllä, kun asiat käy rauhallisesti ja yksityiskohtaisesti läpi, eli miksi minusta tuntuu pahalta tällä hetkellä ja mitä toivoisin hänen tekevän ja niin edelleen. Tämä ymmärrys ei kuitenkaan automaattisesti johda mihinkään oma-aloitteisiin toimiin, vaan nekin ja niiden tärkeys pitää juurta jaksaen selittää ja käydä läpi.

Ennen kuin ajattelette, että mieheni on ihan täysi talipallo, muina esimerkkeinä tästä sosiaalisen fiksuuden ammottavasta puutteesta ovat vaikkapa se, että tavatessamme opiskeluaikoina mies muun muassa vilpittömästi uskoi, että kaikki tykkäävät siitä, että heitä kutitetaan. Koska kutitettaessa ihmiset nauravat. (Ja huom., tapaamiseen ei mitään kutitusepisodia liittynyt, ihan selvyyden vuoksi! :-D) Tai sitten tuolloin ampiaispesälounaan aikana, kun muorin selän käännyttyä supatin miehelleni vaivihkaa englanniksi, että koskahan täältä päästäisiin lähtemään, alkoi takavasemmalta kuulua tuo tuttuakin tutumpi "Noh? NOOOH? MITÄS? Mitä se sanoi? Minun täytyy tietää! Nyt heti!", eli muori oli huomannut kysymykseni vaikkei sitä ollut kuullutkaan. Ennen kuin ehdin itse kissaa sanoa, möläytti mies hymyillen, "Kysyi vain, että kauanko täällä on vielä pakko olla." Ja jatkoi autuaan tietämättömänä pullanmussutusta. Siis jumaliste. Voitte vain kuvitella natsimummon mulkaisun mua kohtaan, jonka ylitti ehkä vain mun päänsisäinen facepalmini ja hentoinen tahto kuristaa mies kuoliaaksi siltä istumalta. Hän ei tuossa tilanteessa OIKEASTI tajunnut, mikä nyt ei välttämättä mennyt ihan niin kuin Strömsössä.

Miehen ajattelemattomuutta olen saanut selitellä niin ystäville kuin kylänmihillekin sekä myös miehen omille sukulaisille. Ekoilla tapaamiskerroilla esimerkiksi miehen oma isä kysyi minulta, että onko mies hänelle vihainen jostakin kun ei koskaan oma-aloitteisesti soita tai kysele kuulumisia tai mitään muuta vastaavaa, vai eikö vain välitä. Siinä sitten selitin, että ei, välittää kyllä, mutta on samanlainen ihan kaikille. Ei vain ymmärrä, miksi tietynlaiset pikkuasiatkin voi toisille olla tosi tärkeitä. Tällaiset eleet ei hänelle vain juolahada edes mieleen niin kuin muille. Tosin positiivista kehitystä on vuosien varrella ollut hurjasti, eli toivoa on. :-) Enkä minäkään mikään täydellinen ole.

Ja ennen kuin unohdan, vaahteranlehdistä--kuoret avattiin vasta kotona, eli kukaan muu miestä lukuunottamatta ei ollut näkemässä. Vaikka en todellakaan mitään rahaa mummolta odottanut, olisi vain jättänyt koko kuoren antamatta... Varmaan arvaatte, ettei mies tajunnut miksi olin hiukan ällikällä lyöty ja poissa tolaltani. Visiittien skippaamisen suhteen, olen kyllä useampaan otteeseen ollut "huonovointinen" tai kamppaillut jonkun polttavan duunideadlinen kanssa ja selvinnyt mummoa näkemättä, ei siinä mitään. Joka kerralle ei tekosyytä vain voi keksiä, varsinkaan natsimummon tyttären eli anopin luona majaillessa. Ja kunnioitan kyllä ihan täysin mieheni oikeutta nähdä mummuaan, en ikinä ryhtyisi mini-miniäksi, joka yrittäisi häntä estää sukulaisiaan tapaamasta. Aikamoinen umpikujahan tästä nyt vain on syntynyt.

Vierailija kirjoitti:

Sama. Äiti on käskenyt jopa olemaan nöyrä anopille. Joka siis saa mielinmäärin haukkua mm. Nysätissiksi,lihavaksi, kauheeksi kattoa. Ja valitettavsti nyt en enää viidentoista vuoden kiusaamisen jälkeen enää jaksa tätä. Miehestä ei ole, ikävä kyllä, mihinkään. Juoppo.

N

Mun olisi pitänyt olla kiitollinen, kun anoppi niin innokkaasti olisi tulossa hoitamaan jälkikasvua. Tosi kiitollinen olo, kun tietää, että poissa ollessa anoppi käy kaapit läpi ja haukkuu selän takana.  Anopin hoitaminen on sitä, että lapsi (myöhemmin kaksi) on toisessa huoneessa ja anoppi toisessa huoneessa, ja soittelee läpi tuttaviaan, kun lapset on niin kovaäänisiä ja rasittavia. Toki on saanut lapsista nyt huilia, kun mieluummin palkkaan jonkun hoitamaan, kuin pyydän anoppia.

Vierailija kirjoitti:

484. Näille, jotka ihmettelevät miksi mies ei puolusta--no niin ihmettelen minäkin. Jos joku omista sukulaisistani kohtelisi miestäni tuolla tavalla, lähtisi minusta sokka irti alta aikayksikön. Mutta avataanpa hieman (ajatuksia ja neuvoja otetaan vastaan!).

Olen vuosien yhdessäolon jälkeen tullut siihen tulokseen, että fiksuudestaan huolimatta mieheltäni ihan oikeasti puuttuu joku piuha sosiaalisen älykkyyden saralta. Hänellä ei yksinkertaisesti käy edes mielessä, että kaipaisin taisteluparia esimerkiksi tuon natsimummon käytöstä vastaan. Ymmärtää kyllä, kun asiat käy rauhallisesti ja yksityiskohtaisesti läpi, eli miksi minusta tuntuu pahalta tällä hetkellä ja mitä toivoisin hänen tekevän ja niin edelleen. Tämä ymmärrys ei kuitenkaan automaattisesti johda mihinkään oma-aloitteisiin toimiin, vaan nekin ja niiden tärkeys pitää juurta jaksaen selittää ja käydä läpi.

Ennen kuin ajattelette, että mieheni on ihan täysi talipallo, muina esimerkkeinä tästä sosiaalisen fiksuuden ammottavasta puutteesta ovat vaikkapa se, että tavatessamme opiskeluaikoina mies muun muassa vilpittömästi uskoi, että kaikki tykkäävät siitä, että heitä kutitetaan. Koska kutitettaessa ihmiset nauravat. (Ja huom., tapaamiseen ei mitään kutitusepisodia liittynyt, ihan selvyyden vuoksi! :-D) Tai sitten tuolloin ampiaispesälounaan aikana, kun muorin selän käännyttyä supatin miehelleni vaivihkaa englanniksi, että koskahan täältä päästäisiin lähtemään, alkoi takavasemmalta kuulua tuo tuttuakin tutumpi "Noh? NOOOH? MITÄS? Mitä se sanoi? Minun täytyy tietää! Nyt heti!", eli muori oli huomannut kysymykseni vaikkei sitä ollut kuullutkaan. Ennen kuin ehdin itse kissaa sanoa, möläytti mies hymyillen, "Kysyi vain, että kauanko täällä on vielä pakko olla." Ja jatkoi autuaan tietämättömänä pullanmussutusta. Siis jumaliste. Voitte vain kuvitella natsimummon mulkaisun mua kohtaan, jonka ylitti ehkä vain mun päänsisäinen facepalmini ja hentoinen tahto kuristaa mies kuoliaaksi siltä istumalta. Hän ei tuossa tilanteessa OIKEASTI tajunnut, mikä nyt ei välttämättä mennyt ihan niin kuin Strömsössä.

Miehen ajattelemattomuutta olen saanut selitellä niin ystäville kuin kylänmihillekin sekä myös miehen omille sukulaisille. Ekoilla tapaamiskerroilla esimerkiksi miehen oma isä kysyi minulta, että onko mies hänelle vihainen jostakin kun ei koskaan oma-aloitteisesti soita tai kysele kuulumisia tai mitään muuta vastaavaa, vai eikö vain välitä. Siinä sitten selitin, että ei, välittää kyllä, mutta on samanlainen ihan kaikille. Ei vain ymmärrä, miksi tietynlaiset pikkuasiatkin voi toisille olla tosi tärkeitä. Tällaiset eleet ei hänelle vain juolahada edes mieleen niin kuin muille. Tosin positiivista kehitystä on vuosien varrella ollut hurjasti, eli toivoa on. :-) Enkä minäkään mikään täydellinen ole.

Ja ennen kuin unohdan, vaahteranlehdistä--kuoret avattiin vasta kotona, eli kukaan muu miestä lukuunottamatta ei ollut näkemässä. Vaikka en todellakaan mitään rahaa mummolta odottanut, olisi vain jättänyt koko kuoren antamatta... Varmaan arvaatte, ettei mies tajunnut miksi olin hiukan ällikällä lyöty ja poissa tolaltani. Visiittien skippaamisen suhteen, olen kyllä useampaan otteeseen ollut "huonovointinen" tai kamppaillut jonkun polttavan duunideadlinen kanssa ja selvinnyt mummoa näkemättä, ei siinä mitään. Joka kerralle ei tekosyytä vain voi keksiä, varsinkaan natsimummon tyttären eli anopin luona majaillessa. Ja kunnioitan kyllä ihan täysin mieheni oikeutta nähdä mummuaan, en ikinä ryhtyisi mini-miniäksi, joka yrittäisi häntä estää sukulaisiaan tapaamasta. Aikamoinen umpikujahan tästä nyt vain on syntynyt.

Vähän kuin mun mies. Kovasti älykäs ja fiksu, mutta sosiaalisesti melko kömpelö. Hän tosin hoitaa sosiaaliset tilanteet eristäytymällä omaan kuplaansa, eikä huomaa esim. äitinsä jatkuvaa nälvimistä. Eikä kyllä kovin monta muutakaan asiaa.

Mutta tuo isoanoppi... voi luoja. Miten kukaan haluaa olla tuollaisen ihmisen kanssa missään tekemisissä?

Vierailija kirjoitti:

Vaahteranlehtijutussa en näe muuta ihmeteltävää kuin että vuoristomamman käytös on ollut törkeätä. Onhan näitä nähty, miten anopit nolaavat itsensä antamalla miniälleen joululahjaksi painotaulukkoa ja käytettyjä pyyhkeitä.

Minä olen saanut anopilta yhden ainoan lahjan.

Se oli lehtitilauksen ohessa (lehdet meni kälylle) tullut ilmainen almanakka, johon anoppi oli kirjannut kaikki sukulaistensa kaikki mahdolliset merkkipäivät toisen nimen nimipäivistä kihlajaisiin.

Tämä oli näpäytys siitä, etten ollut huolehtinut muistamisia kunnolla - vaikka olin kyllä sanonut jo ihan suhteen alussa, että mies hoitaa oman sukunsa ja minä hoidan oman sukuni.

Meillä jopa kihlalahja ja häälahja annettiin pelkästään miehen nimellä.

Vierailija kirjoitti:

Vaahteranlehtijutussa en näe muuta ihmeteltävää kuin että vuoristomamman käytös on ollut törkeätä. Onhan näitä nähty, miten anopit nolaavat itsensä antamalla miniälleen joululahjaksi painotaulukkoa ja käytettyjä pyyhkeitä.

Noissa painotaulukoissa jne on kyllä selkeästi halu pahoittaa toisen mieli. Mieluummin sitten jättää lahjan laittamatta kokonaan. Joku voi siitäkin toki loukkaantua, mutta tuskin yhtä paljon kuin toisen roskasta. 

Lapselta voisin ottaa pari vaahteranlehteä lahjaksi, jos ne lapsen mielestä ovat todella kauniita. silloin lahja olisi varmasti ihan koko sydämestä annettu.

484. Sosiaalisen kuplamiehen kumppanille--ai että, empatiani! Ei ole helppoa. Ja huh huh, onneksi en ole ainoa... joskus epäilen ihan omaa mielenterveyttänikin näiden koottujen Itävallan ihmeiden keskellä. :-)

Tänäänpä sitten nähdään, saako mies natsimummolle puhuttua. Lupasi soittaa visiitin jälkeen. Toivottavasti tuo yllämainittu kristallipallo on väärässä... Ja jottei ihan aiheesta lipsuta, natsimummon absurdeihin highlighteihin lukeutuu myös ihan pikkukiusoja, jotka jo nyt huvittavat.

Minun nimeäni muori ei ole koskaan hyväksynyt, ja on moneen kertaan tivannut, mikä se "oikeasti" on vaikka kerran hänelle passiani näytinkin ihan silkasta turhautumisesta. Eli jos sanotaan, että nimeni on vaikkapa Milla, niin muorin mielestä sen pitäisi olla Camilla tai Ludmila tai jotakin muuta "kunnollisempaa". Koiran nimi muutoin. Narttukoiran. Danke schön vaan. :-D Muorille tehtiin myös joku vuosi takaperin iso kattoremppa, ja työntekijät pyörivät tontilla siis useamman viikon. Tuolla vuorenhuipulla ei lähimailla ole sen enempää markettia kuin kahvilaankaan, eli mummu suuressa laupeudessaan antoi duunarien käyttää vessaansa ja tarjosipa joskus jopa lasin vettäkin lämpötilan noustua yli +35 asteen.

Rempan valmistuttua ojensi sitten pojille tarkkaan eritellyn laskun vieraanvaraisuudestaan (mm. puolalaisjannun vessakäynnit (11 kpl) maksoivat 2€ laaki, kun itävaltalaiskavereiden (32 kpl) olivat alennushintaan 1€ per huuhtelu). Olivat pojat kuulemma hetken tuijottaneet matamia aivan monttu auki ja nostaneet kytkintä valonnopeudella. Ennen lähtöään puolalaisjannu oli raottanut sepalustaan, pissannut mummun kukkapenkkiin ja todennut vain, että liebe Frau, tämä on Teille ihan ilmainen. :-D Vieläkään muori ei ole näiden huligaanien "kohtuuttomasta käytöksestä" toipunut.

Muorin lempileikkejä on myös hassunhauska peli nimeltä "Arvatkaa 'Millan' paino!". (Ja kuten mainitsin, olen ihan täysin normaalikokoinen ihminen.) Ihan oikeasti saattaa kävelyllä napata tuikituntematonta hihasta ja tivata, kuinkas paljon hän kuvittelee minun painavan. Näistä on monenmonta hämmentävää tilannetta syntynyt. Pariin otteeseen on kesken ruokailun yrittänyt mua myös kylppärin vaa'alle marssittaa, jotta "saisi varmasti tietää olevansa oikeassa". Näihin yrityksiin sain stopin vakuuttelemalla muorille, että hänen 58-kilon arvauksensa oli tismalleen oikein, onneksi olkoon vain. Mummu oikein kehräsi tyytyväisyydestä ja seuraavat pari tuntia jaksoi kehua "tarkkaa silmäänsä".

484, miten vuoristomamma kohtelee miestäsi? Entä hänen sisaruksiaan ja näiden puolisoita?

484. Kuin kukkia kämmenellään. Kaikki omat sukulaiset ovat mummulle kultamitaliainesta, ja siksipä he rouvan luona jaksavat vieraillakin. Toki on jokseenkin perusrasittava nonstop-minäminäminä -papattaja ja kiekuu mielipiteensä niin että vuoret raikuu, mutta heille ei suoraan ilkeile tietentahtoen (ainakaan, mitä itse olen kuullut tai havainnut). Ja ihan oikeasti, tuon mamman suhteen ne vuoret raikuu. Jälleen ampiaislounaalla olin jotakin normaaliin ääneen sanomassa miehelleni, kun mummu alkoi kirkua, että "Still! STILL! STIIIILLLL! (Hiljaa! HILJAA! HILJAAAA!)". Oikein hyppäsin säikähdyksestä. Ja jumalauta, se ääni todella kaikui vuorilta takaisin kristallinkirkkaana. Oli tosi vaikeaa pitää naama peruslukemilla. :-D Ja miksi mun piti vaieta? Muori halusi kuunnella, että omenapuussa varmasti surisee niitä helvetin ampiaisia. For real.

Miehen kahdella sisaruksella ei vakituisia parisuhteita vielä ole (ovat 22 ja 26 iältään). Heitä harvemmin tulee nähtyä kun opiskelujen myötä muualla asuvat, mutta oikein perusmukavia ja normaaleja ihmisiä ovat, eivätkä muoristaan ole koskaan pahaa sanaa sanoneet. Odotan mielenkiinnolla mitä käy, kun joskus sitten tulevat kumppaninsa mummun eteen kiikuttavat.