Kamalat anopit - kertokaa kokemuksia!

Vierailija kirjoitti:

Minkälaisia lapatossuja nämä teidän ongelma-anoppien pojat oikein ovat? Sen miehen tehtävä on laittaa äitinsä ruotuun. Eipä tulisi mieleenkään ottaa kylään/käydä kylässä kotona jos tietäisin siellä äidin arvostelevan vaimoani jatkuvasti.

Meillä mies ei aluksi edes huomannut mitään outoa äitinsä käytöksessä, hänhän on kasvanut siinä käytösympäristössä koko ikänsä. Vasta kun aloin huomauttamaan äitinsä selkeästä tavasta manipuloida miestä omaan tahtoonsa esim. syyllistämällä alkoi miehen silmät avautua sille ettei äitinsä käytös ole ihan tasapainoista.

Nykyään kyllä pistää äitinsä ruotuun ihan pyytämättä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minkälaisia lapatossuja nämä teidän ongelma-anoppien pojat oikein ovat? Sen miehen tehtävä on laittaa äitinsä ruotuun. Eipä tulisi mieleenkään ottaa kylään/käydä kylässä kotona jos tietäisin siellä äidin arvostelevan vaimoani jatkuvasti.

Meillä mies ei aluksi edes huomannut mitään outoa äitinsä käytöksessä, hänhän on kasvanut siinä käytösympäristössä koko ikänsä. Vasta kun aloin huomauttamaan äitinsä selkeästä tavasta manipuloida miestä omaan tahtoonsa esim. syyllistämällä alkoi miehen silmät avautua sille ettei äitinsä käytös ole ihan tasapainoista.

Nykyään kyllä pistää äitinsä ruotuun ihan pyytämättä.

Meillä vähän sama tilanne, mutta mies vasta opettelee sanomaan vastaan ja puolustautumaan. Vähän kiusallista seurata vierestä näitä tilanteita, missä poika sanoo ensimmäisiä kertoja varmaan elämässään äidilleen vastaan jossain asiassa. Isänsä ei sano koskaan mitään. Olen ylpeä miehestäni kun on alkanut seisoa omilla jaloillaan näin.

Mun exä oli mammanpoika. Siksi on ex. Siitä olen ehkä katkerin, kaikesta paskasta huolimatta, että avoppi tuhosi mun amatsoninliljan. Joo kuulostaa typerältä, mutta kun kaikesta on jo reilu 15 v aikaa, niin se on jäänyt mieleen pahimpana. Aika tekee tehtävänsä.

Vierailija kirjoitti:

Minkälaisia lapatossuja nämä teidän ongelma-anoppien pojat oikein ovat? Sen miehen tehtävä on laittaa äitinsä ruotuun. Eipä tulisi mieleenkään ottaa kylään/käydä kylässä kotona jos tietäisin siellä äidin arvostelevan vaimoani jatkuvasti.

Meillä oli mies niin turtunut äitinsä toimiin, ettei kyennyt näkemään äitinsä toiminnassa mitään väärää. Pikkuhiljaa alkoi näkemään ongelmat ja yritti puuttua niihin, mutta tämä käännettiin niin että minä olen pojan kääntänyt äitiään vastaan. Olen sitä mieltä, että on minun tehtävänä hoitaa itse asiat kuntoon henkilön, kenen kanssa en tule toimeen, kanssa. Kyseessä kun kuitenkin on kaksi aikuista ihmistä eikä kaksi lasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä lapsi toi anopista jonkin horroksessa olleen kahelin esiin. Ennen lasta ainakin kuvittelin, että meillä oli ihan ok välit. Lapsen synnyttyä alkoi aivan maaninen tuppautuminen ja puuttuminen kaikkiin asioihimme. Ja jestas sitä itkun määrää, jos rouva ei saanutkaan päättää jostain vaan teimme oman mielemme mukaan! Tällaisia asioita olivat mm. lasta varten tehtävä sisustus ja huonekalut, lapsen vaatteet, nimi ja syöminen. En tiedä uskooko oikeasti itse ihan tosissaan, että tottakai hänellä on oikeus päättää kaikesta poikansa elämään ja lapseen liittyvästä vai onko se jotain muuta, mutta ei osaa selittää sitä ääneen muuten kuin että "hänellä on oikeus."

Meilläkin miehen äiti sai päähänsä, että vauva on hänen. Monta kertaa piti toistaa, että lapsi on minun ja mieheni ja me hoidamme niinkuin haluamme. Vauvana lapsi oli paljon isänsä näköinen kun isä oli vauva ja ehkä sekin vaikutti.

Tuntuu, että erityisesti ihan alussa lapsen isoäiti ei osannut erottaa vauvaa omaksi persoonaksi vaan ajatteli, että kyseessä on poikansa kopio.

Nykyään isoäiti ihmettelee yllättyneenä usein ääneen miten lapsessa on myös minun piirteitäni ja ihan lapsen omia piirteitä.

Meillä anoppi kyllä vetää tässä korren. Hän kutsui esikoistamme mieheni nimellä, ja itseään äidiksi. Minua hän kutsui yleensä etunimellä. Monta kertaa asiaan puutuin, ei muuttunut tilanne. Kun lapsi oli n. vuoden ikäinen mies hermotui tosissaan (on tosi kiltti) ja huusi, sinä et ole x:n äiti, y on! Ei ole sen jälkeen tuota tehnyt. 

Mutta vasta oikeastaan nyt kun esikoinen on 3-vuotias, ovat rajat alkaneet löytyä. Varmasti tällaista "omimista" on naistenkin äideillä, mutta kenties tuoreet äidit puolustavat reviiriään helpommin kun kyseessä on oma äiti. Anopin kohdalla luonnollisesti pelottaa myös välirikko, oman äidin kohdalla ei niinkään.

Meillä anoppi ei vieläkään suostu kutsumaan mua äidiksi ja miestä isäksi, kun puhuu meistä lapsille. Käyttää etunimiä. Jostain syystä hän itse on niin tärkeässä asemassa lasteni elämässä, että häntä kyllä tituleerataan mummuksi. Asiasta sanottu monta kertaa, mutta eihän anoppi tajua, että lapsille mä olen äiti, en "Milla", isänsä on isi eikä "Jaakko", vaikka muun maailman kanssa nuo nimet on käytössä.

Mitä väliä!?! Lapsethan kuitenkin kutsuvat teitä isäksi ja äidiksi. Miksi anopin pitää? Ette te hänen vanhempiaan ole. Ihme ongelma.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minkälaisia lapatossuja nämä teidän ongelma-anoppien pojat oikein ovat? Sen miehen tehtävä on laittaa äitinsä ruotuun. Eipä tulisi mieleenkään ottaa kylään/käydä kylässä kotona jos tietäisin siellä äidin arvostelevan vaimoani jatkuvasti.

Meillä mies ei aluksi edes huomannut mitään outoa äitinsä käytöksessä, hänhän on kasvanut siinä käytösympäristössä koko ikänsä. Vasta kun aloin huomauttamaan äitinsä selkeästä tavasta manipuloida miestä omaan tahtoonsa esim. syyllistämällä alkoi miehen silmät avautua sille ettei äitinsä käytös ole ihan tasapainoista.

Nykyään kyllä pistää äitinsä ruotuun ihan pyytämättä.

Meillä ihan sama juttu. Ja tästä sitten tuli näitä todella loukkaavia tokaisuja, kuten: "Ainahan se on ollut tuollainen, ei siitä kannata välittää" ja "ei se mitään pahaa tarkoita". Kyllä tarkoitti, ja tarkoittaa edelleen. Tahallisuudesta kertoo mielestäni se, että niitä myrkkypiikkejä lentelee kaikista eniten silloin, kun anopin kanssa on kahdestaan. Muiden ollessa lähistöllä osasi olla melko ihmisiksi. Sen vuoksi meni kauan, ennen kuin kukaan uskoi, mitä anoppi sanoi ja teki, kun muut eivät olleet näkemässä. Miehen kohdalla oli ehkä eniten ongelmaa siinä, että ei halunnut uskoa äitinsä olevan niin kauhea hänen rakastaan kohtaan. Mutta kyllä se on vuosien saatossa mennyt kaaliin, että mua ja anoppia ei kannata samaan tilaan pistää kovin pitkäksi aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minkälaisia lapatossuja nämä teidän ongelma-anoppien pojat oikein ovat? Sen miehen tehtävä on laittaa äitinsä ruotuun. Eipä tulisi mieleenkään ottaa kylään/käydä kylässä kotona jos tietäisin siellä äidin arvostelevan vaimoani jatkuvasti.

Meillä oli mies niin turtunut äitinsä toimiin, ettei kyennyt näkemään äitinsä toiminnassa mitään väärää. Pikkuhiljaa alkoi näkemään ongelmat ja yritti puuttua niihin, mutta tämä käännettiin niin että minä olen pojan kääntänyt äitiään vastaan. Olen sitä mieltä, että on minun tehtävänä hoitaa itse asiat kuntoon henkilön, kenen kanssa en tule toimeen, kanssa. Kyseessä kun kuitenkin on kaksi aikuista ihmistä eikä kaksi lasta.

Miten olet hoitanut asioita itse kuntoon?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä lapsi toi anopista jonkin horroksessa olleen kahelin esiin. Ennen lasta ainakin kuvittelin, että meillä oli ihan ok välit. Lapsen synnyttyä alkoi aivan maaninen tuppautuminen ja puuttuminen kaikkiin asioihimme. Ja jestas sitä itkun määrää, jos rouva ei saanutkaan päättää jostain vaan teimme oman mielemme mukaan! Tällaisia asioita olivat mm. lasta varten tehtävä sisustus ja huonekalut, lapsen vaatteet, nimi ja syöminen. En tiedä uskooko oikeasti itse ihan tosissaan, että tottakai hänellä on oikeus päättää kaikesta poikansa elämään ja lapseen liittyvästä vai onko se jotain muuta, mutta ei osaa selittää sitä ääneen muuten kuin että "hänellä on oikeus."

Meilläkin miehen äiti sai päähänsä, että vauva on hänen. Monta kertaa piti toistaa, että lapsi on minun ja mieheni ja me hoidamme niinkuin haluamme. Vauvana lapsi oli paljon isänsä näköinen kun isä oli vauva ja ehkä sekin vaikutti.

Tuntuu, että erityisesti ihan alussa lapsen isoäiti ei osannut erottaa vauvaa omaksi persoonaksi vaan ajatteli, että kyseessä on poikansa kopio.

Nykyään isoäiti ihmettelee yllättyneenä usein ääneen miten lapsessa on myös minun piirteitäni ja ihan lapsen omia piirteitä.

Meillä anoppi kyllä vetää tässä korren. Hän kutsui esikoistamme mieheni nimellä, ja itseään äidiksi. Minua hän kutsui yleensä etunimellä. Monta kertaa asiaan puutuin, ei muuttunut tilanne. Kun lapsi oli n. vuoden ikäinen mies hermotui tosissaan (on tosi kiltti) ja huusi, sinä et ole x:n äiti, y on! Ei ole sen jälkeen tuota tehnyt. 

Mutta vasta oikeastaan nyt kun esikoinen on 3-vuotias, ovat rajat alkaneet löytyä. Varmasti tällaista "omimista" on naistenkin äideillä, mutta kenties tuoreet äidit puolustavat reviiriään helpommin kun kyseessä on oma äiti. Anopin kohdalla luonnollisesti pelottaa myös välirikko, oman äidin kohdalla ei niinkään.

Meillä anoppi ei vieläkään suostu kutsumaan mua äidiksi ja miestä isäksi, kun puhuu meistä lapsille. Käyttää etunimiä. Jostain syystä hän itse on niin tärkeässä asemassa lasteni elämässä, että häntä kyllä tituleerataan mummuksi. Asiasta sanottu monta kertaa, mutta eihän anoppi tajua, että lapsille mä olen äiti, en "Milla", isänsä on isi eikä "Jaakko", vaikka muun maailman kanssa nuo nimet on käytössä.

Mitä väliä!?! Lapsethan kuitenkin kutsuvat teitä isäksi ja äidiksi. Miksi anopin pitää? Ette te hänen vanhempiaan ole. Ihme ongelma.

No on sillä väliä. Ensinnäkin anoppi osoittaa, että hän ei osaa olla lapsen tasolla, ja nähdä sitä, että lapselle mä ja mieheni ollaan lapsillemme äiti ja isä. Lisäksi tuossa on totaalista kunnioituksen puutetta meidän perheen tapoja kohtaan. Ja todellakin oli tietoinen asiasta, kun monta kertaa sanottiin, sekä minä että mieheni. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minkälaisia lapatossuja nämä teidän ongelma-anoppien pojat oikein ovat? Sen miehen tehtävä on laittaa äitinsä ruotuun. Eipä tulisi mieleenkään ottaa kylään/käydä kylässä kotona jos tietäisin siellä äidin arvostelevan vaimoani jatkuvasti.

Meillä mies ei aluksi edes huomannut mitään outoa äitinsä käytöksessä, hänhän on kasvanut siinä käytösympäristössä koko ikänsä. Vasta kun aloin huomauttamaan äitinsä selkeästä tavasta manipuloida miestä omaan tahtoonsa esim. syyllistämällä alkoi miehen silmät avautua sille ettei äitinsä käytös ole ihan tasapainoista.

Nykyään kyllä pistää äitinsä ruotuun ihan pyytämättä.

Meillä ihan sama juttu. Ja tästä sitten tuli näitä todella loukkaavia tokaisuja, kuten: "Ainahan se on ollut tuollainen, ei siitä kannata välittää" ja "ei se mitään pahaa tarkoita". Kyllä tarkoitti, ja tarkoittaa edelleen. Tahallisuudesta kertoo mielestäni se, että niitä myrkkypiikkejä lentelee kaikista eniten silloin, kun anopin kanssa on kahdestaan. Muiden ollessa lähistöllä osasi olla melko ihmisiksi. Sen vuoksi meni kauan, ennen kuin kukaan uskoi, mitä anoppi sanoi ja teki, kun muut eivät olleet näkemässä. Miehen kohdalla oli ehkä eniten ongelmaa siinä, että ei halunnut uskoa äitinsä olevan niin kauhea hänen rakastaan kohtaan. Mutta kyllä se on vuosien saatossa mennyt kaaliin, että mua ja anoppia ei kannata samaan tilaan pistää kovin pitkäksi aikaa.

Ha, anopin myrkkypiikkeihin tutustuin heti. En ikinä ennen ollut kohdannut, miten joku ihminen voi aloittaa tutustumisen piikittelyllä ja ivallisin vihjauksin. Jatkoi valheilla. Anoppi pääsi siunattuun elementtiinsä, kun kukaan ei aluksi reagoinnut anopin toimia kyseenalaistaen. Niin hän sitten näytti todellisen minänsä, eikä poikansa enää halunnut sietää äitinsä ilkeää luonnetta ollenkaan. En minäkään. Anoppi yritti kääntää mustan valkoiseksi, mutta ei saanut sillä poikaansa takaisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä lapsi toi anopista jonkin horroksessa olleen kahelin esiin. Ennen lasta ainakin kuvittelin, että meillä oli ihan ok välit. Lapsen synnyttyä alkoi aivan maaninen tuppautuminen ja puuttuminen kaikkiin asioihimme. Ja jestas sitä itkun määrää, jos rouva ei saanutkaan päättää jostain vaan teimme oman mielemme mukaan! Tällaisia asioita olivat mm. lasta varten tehtävä sisustus ja huonekalut, lapsen vaatteet, nimi ja syöminen. En tiedä uskooko oikeasti itse ihan tosissaan, että tottakai hänellä on oikeus päättää kaikesta poikansa elämään ja lapseen liittyvästä vai onko se jotain muuta, mutta ei osaa selittää sitä ääneen muuten kuin että "hänellä on oikeus."

Meilläkin miehen äiti sai päähänsä, että vauva on hänen. Monta kertaa piti toistaa, että lapsi on minun ja mieheni ja me hoidamme niinkuin haluamme. Vauvana lapsi oli paljon isänsä näköinen kun isä oli vauva ja ehkä sekin vaikutti.

Tuntuu, että erityisesti ihan alussa lapsen isoäiti ei osannut erottaa vauvaa omaksi persoonaksi vaan ajatteli, että kyseessä on poikansa kopio.

Nykyään isoäiti ihmettelee yllättyneenä usein ääneen miten lapsessa on myös minun piirteitäni ja ihan lapsen omia piirteitä.

Meillä anoppi kyllä vetää tässä korren. Hän kutsui esikoistamme mieheni nimellä, ja itseään äidiksi. Minua hän kutsui yleensä etunimellä. Monta kertaa asiaan puutuin, ei muuttunut tilanne. Kun lapsi oli n. vuoden ikäinen mies hermotui tosissaan (on tosi kiltti) ja huusi, sinä et ole x:n äiti, y on! Ei ole sen jälkeen tuota tehnyt. 

Mutta vasta oikeastaan nyt kun esikoinen on 3-vuotias, ovat rajat alkaneet löytyä. Varmasti tällaista "omimista" on naistenkin äideillä, mutta kenties tuoreet äidit puolustavat reviiriään helpommin kun kyseessä on oma äiti. Anopin kohdalla luonnollisesti pelottaa myös välirikko, oman äidin kohdalla ei niinkään.

Meillä anoppi ei vieläkään suostu kutsumaan mua äidiksi ja miestä isäksi, kun puhuu meistä lapsille. Käyttää etunimiä. Jostain syystä hän itse on niin tärkeässä asemassa lasteni elämässä, että häntä kyllä tituleerataan mummuksi. Asiasta sanottu monta kertaa, mutta eihän anoppi tajua, että lapsille mä olen äiti, en "Milla", isänsä on isi eikä "Jaakko", vaikka muun maailman kanssa nuo nimet on käytössä.

Mitä väliä!?! Lapsethan kuitenkin kutsuvat teitä isäksi ja äidiksi. Miksi anopin pitää? Ette te hänen vanhempiaan ole. Ihme ongelma.

Sama kuin anoppia ei kutsuttaisi mummoksi, vaan hän olisi kaikille Kirsti, lapsenlapsellekin. Koleaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minkälaisia lapatossuja nämä teidän ongelma-anoppien pojat oikein ovat? Sen miehen tehtävä on laittaa äitinsä ruotuun. Eipä tulisi mieleenkään ottaa kylään/käydä kylässä kotona jos tietäisin siellä äidin arvostelevan vaimoani jatkuvasti.

Meillä oli mies niin turtunut äitinsä toimiin, ettei kyennyt näkemään äitinsä toiminnassa mitään väärää. Pikkuhiljaa alkoi näkemään ongelmat ja yritti puuttua niihin, mutta tämä käännettiin niin että minä olen pojan kääntänyt äitiään vastaan. Olen sitä mieltä, että on minun tehtävänä hoitaa itse asiat kuntoon henkilön, kenen kanssa en tule toimeen, kanssa. Kyseessä kun kuitenkin on kaksi aikuista ihmistä eikä kaksi lasta.

Miten olet hoitanut asioita itse kuntoon?

Ollaan anopin kanssa useaan otteeseen juteltu, että mikä hiertää. Viimeksi kun välit oli poikki kirjoitin anopille kirjeen, jossa kerroin kuinka hänen toimensa loukkaavat. Keskustelimme myös mitkä minun toimista on hänen mielestään loukkaavia ja olen muuttanut toimintaani, koska tiedän itsekin, että välillä teen asioita väärin ja töksäytän väsymyksessä asioita huomaamattani. Välit saatiinkin minun aloitteestani korjattua ja pitkään menikin hyvin kunnes puolustin itseäni kun anoppi jälleen kerran moitti minua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä lapsi toi anopista jonkin horroksessa olleen kahelin esiin. Ennen lasta ainakin kuvittelin, että meillä oli ihan ok välit. Lapsen synnyttyä alkoi aivan maaninen tuppautuminen ja puuttuminen kaikkiin asioihimme. Ja jestas sitä itkun määrää, jos rouva ei saanutkaan päättää jostain vaan teimme oman mielemme mukaan! Tällaisia asioita olivat mm. lasta varten tehtävä sisustus ja huonekalut, lapsen vaatteet, nimi ja syöminen. En tiedä uskooko oikeasti itse ihan tosissaan, että tottakai hänellä on oikeus päättää kaikesta poikansa elämään ja lapseen liittyvästä vai onko se jotain muuta, mutta ei osaa selittää sitä ääneen muuten kuin että "hänellä on oikeus."

Meilläkin miehen äiti sai päähänsä, että vauva on hänen. Monta kertaa piti toistaa, että lapsi on minun ja mieheni ja me hoidamme niinkuin haluamme. Vauvana lapsi oli paljon isänsä näköinen kun isä oli vauva ja ehkä sekin vaikutti.

Tuntuu, että erityisesti ihan alussa lapsen isoäiti ei osannut erottaa vauvaa omaksi persoonaksi vaan ajatteli, että kyseessä on poikansa kopio.

Nykyään isoäiti ihmettelee yllättyneenä usein ääneen miten lapsessa on myös minun piirteitäni ja ihan lapsen omia piirteitä.

Meillä anoppi kyllä vetää tässä korren. Hän kutsui esikoistamme mieheni nimellä, ja itseään äidiksi. Minua hän kutsui yleensä etunimellä. Monta kertaa asiaan puutuin, ei muuttunut tilanne. Kun lapsi oli n. vuoden ikäinen mies hermotui tosissaan (on tosi kiltti) ja huusi, sinä et ole x:n äiti, y on! Ei ole sen jälkeen tuota tehnyt. 

Mutta vasta oikeastaan nyt kun esikoinen on 3-vuotias, ovat rajat alkaneet löytyä. Varmasti tällaista "omimista" on naistenkin äideillä, mutta kenties tuoreet äidit puolustavat reviiriään helpommin kun kyseessä on oma äiti. Anopin kohdalla luonnollisesti pelottaa myös välirikko, oman äidin kohdalla ei niinkään.

Meillä anoppi ei vieläkään suostu kutsumaan mua äidiksi ja miestä isäksi, kun puhuu meistä lapsille. Käyttää etunimiä. Jostain syystä hän itse on niin tärkeässä asemassa lasteni elämässä, että häntä kyllä tituleerataan mummuksi. Asiasta sanottu monta kertaa, mutta eihän anoppi tajua, että lapsille mä olen äiti, en "Milla", isänsä on isi eikä "Jaakko", vaikka muun maailman kanssa nuo nimet on käytössä.

Mitä väliä!?! Lapsethan kuitenkin kutsuvat teitä isäksi ja äidiksi. Miksi anopin pitää? Ette te hänen vanhempiaan ole. Ihme ongelma.

Kuvitteellinen tilanne: lapsi saa lahjapaketin. Anottpi/mummu sitä ihastelee ja kehoittaa lasta:

Anoppi: Käyppä pyytämässä äidiltä sakset niin saadaan leikattua nämä narut pois.

vai

Anoppi: Käyppä pyytämässä "Millalta" sakset niin saadaan leikattua nämä narut pois.

Kumpi olisi oikein? Oletaan että lapsi on vaikka ikäluokkaa 2-3 v. Jälkimmäisestä versiosta voisin itsekin ottaa nokkiini. Esim. itse kutsuin äitipuoltani etunimellä paitsi jos puhuin veljelleni, hänen kanssa keskustellessa käytin sanaa äiti (koska oli veljen äiti). Omaa anoppia kutsun myös etunimellä, lapsien kanssa puhuttaessa taas käytetään mummia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minkälaisia lapatossuja nämä teidän ongelma-anoppien pojat oikein ovat? Sen miehen tehtävä on laittaa äitinsä ruotuun. Eipä tulisi mieleenkään ottaa kylään/käydä kylässä kotona jos tietäisin siellä äidin arvostelevan vaimoani jatkuvasti.

Meillä oli mies niin turtunut äitinsä toimiin, ettei kyennyt näkemään äitinsä toiminnassa mitään väärää. Pikkuhiljaa alkoi näkemään ongelmat ja yritti puuttua niihin, mutta tämä käännettiin niin että minä olen pojan kääntänyt äitiään vastaan. Olen sitä mieltä, että on minun tehtävänä hoitaa itse asiat kuntoon henkilön, kenen kanssa en tule toimeen, kanssa. Kyseessä kun kuitenkin on kaksi aikuista ihmistä eikä kaksi lasta.

Miten olet hoitanut asioita itse kuntoon?

Ollaan anopin kanssa useaan otteeseen juteltu, että mikä hiertää. Viimeksi kun välit oli poikki kirjoitin anopille kirjeen, jossa kerroin kuinka hänen toimensa loukkaavat. Keskustelimme myös mitkä minun toimista on hänen mielestään loukkaavia ja olen muuttanut toimintaani, koska tiedän itsekin, että välillä teen asioita väärin ja töksäytän väsymyksessä asioita huomaamattani. Välit saatiinkin minun aloitteestani korjattua ja pitkään menikin hyvin kunnes puolustin itseäni kun anoppi jälleen kerran moitti minua.

Mä en pysty tähän anopin kanssa, olen kyllä yrittänyt. Anoppi ei ole kovin hyvä kuuntelemaan, ja sen minkä suostuu kuulemaan, tulkitsee täysin oman etunsa mukaisesti.

Mutta ollapa joku mehukas juoru naapurista, niin johan on anoppi yhtä suurta korvaa. Seuraavaksi tarinaan vähän värikynää ja sitten puhelurinki kuumaksi. Ja yksi asioista, mistä minä ja mieheni ollaan saatu anopilta kovasti kritiikkiä on se, kun hänelle ei kerrota mitään. Arvauksia, miksi näin?

Mun anoppi aloitti tutustumisen minuun haukkumalla poikansa, sitten poikansa isän, joka on ollut jo 10 vuotta kuolleena. Juu, ei olla koskaan päästy ystävystymään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minkälaisia lapatossuja nämä teidän ongelma-anoppien pojat oikein ovat? Sen miehen tehtävä on laittaa äitinsä ruotuun. Eipä tulisi mieleenkään ottaa kylään/käydä kylässä kotona jos tietäisin siellä äidin arvostelevan vaimoani jatkuvasti.

Meillä oli mies niin turtunut äitinsä toimiin, ettei kyennyt näkemään äitinsä toiminnassa mitään väärää. Pikkuhiljaa alkoi näkemään ongelmat ja yritti puuttua niihin, mutta tämä käännettiin niin että minä olen pojan kääntänyt äitiään vastaan. Olen sitä mieltä, että on minun tehtävänä hoitaa itse asiat kuntoon henkilön, kenen kanssa en tule toimeen, kanssa. Kyseessä kun kuitenkin on kaksi aikuista ihmistä eikä kaksi lasta.

Miten olet hoitanut asioita itse kuntoon?

Ollaan anopin kanssa useaan otteeseen juteltu, että mikä hiertää. Viimeksi kun välit oli poikki kirjoitin anopille kirjeen, jossa kerroin kuinka hänen toimensa loukkaavat. Keskustelimme myös mitkä minun toimista on hänen mielestään loukkaavia ja olen muuttanut toimintaani, koska tiedän itsekin, että välillä teen asioita väärin ja töksäytän väsymyksessä asioita huomaamattani. Välit saatiinkin minun aloitteestani korjattua ja pitkään menikin hyvin kunnes puolustin itseäni kun anoppi jälleen kerran moitti minua.

Mä en pysty tähän anopin kanssa, olen kyllä yrittänyt. Anoppi ei ole kovin hyvä kuuntelemaan, ja sen minkä suostuu kuulemaan, tulkitsee täysin oman etunsa mukaisesti.

Mutta ollapa joku mehukas juoru naapurista, niin johan on anoppi yhtä suurta korvaa. Seuraavaksi tarinaan vähän värikynää ja sitten puhelurinki kuumaksi. Ja yksi asioista, mistä minä ja mieheni ollaan saatu anopilta kovasti kritiikkiä on se, kun hänelle ei kerrota mitään. Arvauksia, miksi näin?

Meillä oli sama tilanne, anoppi ei kyennyt kuuntelemaan ja siks kirjotinkin kirjeen. Keskustelussakin tulkitsi omiaan ja jatkoi syyttelyä. Itse tein kaikkeni että pysyin rauhallisena enkä provosoitunut niin saatiin keskustelu käytyä kunnialla läpi. Vaati toki pari kertaa kun ekalla kerralla menetin hermot täysin kun toinen ei suostunut kuuntelemaan ollenkaan.

Nyt en tosin enää edes jaksa yrittää kun ihan sama mitä teen niin kaikki on väärin. Olkoon sitten poikansa kanssa tekemisissä mutta mun ei tarvitse kuunnella sitä kuinka *ska ihminen olen hänen mielestään. Valitettavasti nyt jää lapsi ilman mummoa, sillä en halua opettaa lapselle, että on ok kumota oma paha olo toisen ihmisen päälle ja haukkua millon mistäkin asiasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä lapsi toi anopista jonkin horroksessa olleen kahelin esiin. Ennen lasta ainakin kuvittelin, että meillä oli ihan ok välit. Lapsen synnyttyä alkoi aivan maaninen tuppautuminen ja puuttuminen kaikkiin asioihimme. Ja jestas sitä itkun määrää, jos rouva ei saanutkaan päättää jostain vaan teimme oman mielemme mukaan! Tällaisia asioita olivat mm. lasta varten tehtävä sisustus ja huonekalut, lapsen vaatteet, nimi ja syöminen. En tiedä uskooko oikeasti itse ihan tosissaan, että tottakai hänellä on oikeus päättää kaikesta poikansa elämään ja lapseen liittyvästä vai onko se jotain muuta, mutta ei osaa selittää sitä ääneen muuten kuin että "hänellä on oikeus."

Meilläkin miehen äiti sai päähänsä, että vauva on hänen. Monta kertaa piti toistaa, että lapsi on minun ja mieheni ja me hoidamme niinkuin haluamme. Vauvana lapsi oli paljon isänsä näköinen kun isä oli vauva ja ehkä sekin vaikutti.

Tuntuu, että erityisesti ihan alussa lapsen isoäiti ei osannut erottaa vauvaa omaksi persoonaksi vaan ajatteli, että kyseessä on poikansa kopio.

Nykyään isoäiti ihmettelee yllättyneenä usein ääneen miten lapsessa on myös minun piirteitäni ja ihan lapsen omia piirteitä.

Meillä anoppi kyllä vetää tässä korren. Hän kutsui esikoistamme mieheni nimellä, ja itseään äidiksi. Minua hän kutsui yleensä etunimellä. Monta kertaa asiaan puutuin, ei muuttunut tilanne. Kun lapsi oli n. vuoden ikäinen mies hermotui tosissaan (on tosi kiltti) ja huusi, sinä et ole x:n äiti, y on! Ei ole sen jälkeen tuota tehnyt. 

Mutta vasta oikeastaan nyt kun esikoinen on 3-vuotias, ovat rajat alkaneet löytyä. Varmasti tällaista "omimista" on naistenkin äideillä, mutta kenties tuoreet äidit puolustavat reviiriään helpommin kun kyseessä on oma äiti. Anopin kohdalla luonnollisesti pelottaa myös välirikko, oman äidin kohdalla ei niinkään.

Meillä anoppi ei vieläkään suostu kutsumaan mua äidiksi ja miestä isäksi, kun puhuu meistä lapsille. Käyttää etunimiä. Jostain syystä hän itse on niin tärkeässä asemassa lasteni elämässä, että häntä kyllä tituleerataan mummuksi. Asiasta sanottu monta kertaa, mutta eihän anoppi tajua, että lapsille mä olen äiti, en "Milla", isänsä on isi eikä "Jaakko", vaikka muun maailman kanssa nuo nimet on käytössä.

Mitä väliä!?! Lapsethan kuitenkin kutsuvat teitä isäksi ja äidiksi. Miksi anopin pitää? Ette te hänen vanhempiaan ole. Ihme ongelma.

Kuvitteellinen tilanne: lapsi saa lahjapaketin. Anottpi/mummu sitä ihastelee ja kehoittaa lasta:

Anoppi: Käyppä pyytämässä äidiltä sakset niin saadaan leikattua nämä narut pois.

vai

Anoppi: Käyppä pyytämässä "Millalta" sakset niin saadaan leikattua nämä narut pois.

Kumpi olisi oikein? Oletaan että lapsi on vaikka ikäluokkaa 2-3 v. Jälkimmäisestä versiosta voisin itsekin ottaa nokkiini. Esim. itse kutsuin äitipuoltani etunimellä paitsi jos puhuin veljelleni, hänen kanssa keskustellessa käytin sanaa äiti (koska oli veljen äiti). Omaa anoppia kutsun myös etunimellä, lapsien kanssa puhuttaessa taas käytetään mummia.

Juuri näin, tilanteen mukaan valitaan se nimitys, jota käytetään. Kyllä mäkin lapsilleni puhuessa kutsun miestäni isiksi, mutta muuten kyllä etunimellä.  Mun mielestä on niin surullista, kun oma äiti ei arvosta lapsensa isyyttä niin paljoa, että kutsuisi poikaansa isäksi tämän pienten lasten kanssa puhuessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minkälaisia lapatossuja nämä teidän ongelma-anoppien pojat oikein ovat? Sen miehen tehtävä on laittaa äitinsä ruotuun. Eipä tulisi mieleenkään ottaa kylään/käydä kylässä kotona jos tietäisin siellä äidin arvostelevan vaimoani jatkuvasti.

Meillä oli mies niin turtunut äitinsä toimiin, ettei kyennyt näkemään äitinsä toiminnassa mitään väärää. Pikkuhiljaa alkoi näkemään ongelmat ja yritti puuttua niihin, mutta tämä käännettiin niin että minä olen pojan kääntänyt äitiään vastaan. Olen sitä mieltä, että on minun tehtävänä hoitaa itse asiat kuntoon henkilön, kenen kanssa en tule toimeen, kanssa. Kyseessä kun kuitenkin on kaksi aikuista ihmistä eikä kaksi lasta.

Miten olet hoitanut asioita itse kuntoon?

Ollaan anopin kanssa useaan otteeseen juteltu, että mikä hiertää. Viimeksi kun välit oli poikki kirjoitin anopille kirjeen, jossa kerroin kuinka hänen toimensa loukkaavat. Keskustelimme myös mitkä minun toimista on hänen mielestään loukkaavia ja olen muuttanut toimintaani, koska tiedän itsekin, että välillä teen asioita väärin ja töksäytän väsymyksessä asioita huomaamattani. Välit saatiinkin minun aloitteestani korjattua ja pitkään menikin hyvin kunnes puolustin itseäni kun anoppi jälleen kerran moitti minua.

Mä en pysty tähän anopin kanssa, olen kyllä yrittänyt. Anoppi ei ole kovin hyvä kuuntelemaan, ja sen minkä suostuu kuulemaan, tulkitsee täysin oman etunsa mukaisesti.

Mutta ollapa joku mehukas juoru naapurista, niin johan on anoppi yhtä suurta korvaa. Seuraavaksi tarinaan vähän värikynää ja sitten puhelurinki kuumaksi. Ja yksi asioista, mistä minä ja mieheni ollaan saatu anopilta kovasti kritiikkiä on se, kun hänelle ei kerrota mitään. Arvauksia, miksi näin?

Meillä on sama anoppi :D ikävintä on, ettei anoppi tosiaan näe tekevänsä mitään väärää siinä, että juoruaa kaiken kaikille. Itsellenikin on kerrottu jopa minulle tuntemattomien ihmisten terveydentilasta, parisuhteista ja raha-asioista. Mutta koitapa puhua, että mikä tässä meidän välissä hiertää niin siitä koko keskustelusta poimitaan yksi sana, heitetään koko värikynäpaketti joukkoon ja marttyyrishow voi alkaa. Ja itse luonnollisesti kuulen sitten jälkikäteen muita reittejä, että miten olen taas huutanut ja haukkunut anopin vain koska hän tarjosi teetä kahvin sijaan tms. Onneksi en koskaan tapaa anoppia kahden kesken, joten ainakin mieheni tietää asioiden todellisen laidan, vaikka koko muun suvun silmissä olen varmasti aivan raivopäinen hirviö.

Joku tästä ketjusta itsensä tunnistanut anoppi tosiaan meni avaamaan oman ketjun miniöiden haukkumiselle :'D

Parempi silti niin, ettei tarvitse täällä perustella miksi anopilla on täysi oikeus penkoa toisen kotia, haukkua ulkonäköä ja epäillä lasten isyyttä. Koska hyväähän ne anopit aina vaan tarkottaa.

Tähän löytyy apu: sano "ei kiitos". Itsessä anoppi-isoäitinä samaa vikaa. Enkä loukkaannu, jos sanotaan että tuo tai tämä ei kelpaa/sovi/ei haluta. Tämän olen opettanut myös lapsenlapsilleni ja hyvin toimii. Ei toki kaikkien anoppien kohdalla, mutta joskus voi olla että suoraan sanominen auttaa. Meistä vanhemmista ihmisistä moni on elänyt vähillä rahoilla ja siksi kuvittelee edelleen, että voisi mahdollisesti olla  avuksi, jos antaa jotain läheisilleen. Vaan eihän se enää niin toimi, nykyään saa kaikkea rahalla kaupasta.

Vierailija kirjoitti:

Tähän löytyy apu: sano "ei kiitos". Itsessä anoppi-isoäitinä samaa vikaa. Enkä loukkaannu, jos sanotaan että tuo tai tämä ei kelpaa/sovi/ei haluta. Tämän olen opettanut myös lapsenlapsilleni ja hyvin toimii. Ei toki kaikkien anoppien kohdalla, mutta joskus voi olla että suoraan sanominen auttaa. Meistä vanhemmista ihmisistä moni on elänyt vähillä rahoilla ja siksi kuvittelee edelleen, että voisi mahdollisesti olla  avuksi, jos antaa jotain läheisilleen. Vaan eihän se enää niin toimi, nykyään saa kaikkea rahalla kaupasta.

Kun sanoo "ei kiitos" saa kunnon marttyyrikohtauksen aikaseks "kun minä vaan hyvää hyvyyttäni ajattelin teitä auttaa niin mikään ei kelpaa!" ja juorutaan kylillä että on kiittämätön..