Olen oikeasti surullinen, että olin oikeassa :(. Minusta on tuntunut, että kukaan ei välitä minusta ja tein testin, että kuinka moni ottaa omatoimisesti yhteyttä minuun. Tänää tuli tasan 3 kk siitä, kun aloitin tämän testin ja nyt kerron tuloksen...

Vierailija kirjoitti:

Kamalaa! Sun pitää nyt keskittyä hankkimaan joku uusi harrastus jonka kautta saat uusia tuttavia ja ystäviä. Mulla on vähän sama juttu mut tällähetkellä perhe ja lapset riittää

Harrastuksen hankkiminen ei aina auta. Jos harrastaa jotain yksilölajia, esimerkiksi juoksulenkkejä, sosiaaliset kontaktit voivat jäädä lajin parissa vähäisiksi.

Ryhmäharrastuskaan ei takaa sosiaalisuutta, sillä on mahdollista että harrastajat vaan saapuvat harrastukseen, harrastavat sitä ryhmässä, ja sitten poistuvat omille teilleen (esim. ryhmäliikunnat yms.). Vaikka harrastuksessa olisikin sosiaalisia kontakteja, mahdollisuus niiden kehittymiseen ystävyydeksi myös harrastustilanteen ulkopuolella on luultavasti melko pieni. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omituisia ajatusmalleja täällä. Ystävien pitää tehdä sitä ja tätä että kelpaavat ystäviksi. Jos ystävät eivät täytä MINUN vaatimuksiani, he ovat surkeita ystäviä eivätkä lainkaan MINUN arvoisiani. Tehkää kaikille palvelus ja tehkää lista kaikesta mitä vaaditte ystävältä ja pyytäkää siihen allekirjoitus, että ystäväehdokas varmasti ymmärtää mihin on sitoutumassa.

Vaadin ystävältä vastavuoroisuutta ja tasa-arvoisuutta. Voi kamala miten olenkaan itsekäs ja vaativa!

Nämä "muut saa hoitaa yhteydenpidon" tyypithän ne vaativia on - jos ystävä ei jaksa yhdensuuntaista vuorovaikutusta, ystävyys loppuu koska toinen ei jaksa sitä yhteyttä ikinä ottaa. Kummallista ajatella että tämä olisi sen syy, joka siihen asti on yhteydenpidosta huolehtinut! Ei suinkaan sen, joka vaan odottaa muilta toimia, että itse pääsisi ilahtumaan.

No vaadi sinä ystävältä ihan mitä haluat, minä en vaadi ystävältä mitään. Jos ystävyys ei sitten tyydytä molempia osapuolia, niin eihän sitä ole pakko olla ystävä.

Minä en vaadi ystävältä sitä yhteydenottoakaan, koska niinkuin aiemmin sanoin, minun ystävyyteni ei ole maksullista. Jos ystävyys sitten loppuu, se ei ollut sen arvoista, eikä minun silmissäni todellista ystävyyttäkään. Kaveruutta ehkä. Milloin edes määrittelet ustävyyden loppuneen? Pisimillään minulla meni 6 vuotta ilman mitään kontaktia erään ystäväni kanssa. Ei se ystävyys siitä mihinkään kadonnut.

Sanot että et vaadi mitään, mutta silti yhteydenpito on muiden harteilla. Käytännössä se siis loppuu, jos ystäväsi eivät pidä sinuun yhteyttä, koska sinä et itse tee ystävyyden eteen mitään. Eli teidän ystävyytenne vaatii jatkuakseen sen, että muut hoitavat yhteydenpidon. Vaikka väität että en muka vaadi mitään, niin käytännössä siis kuitenkin vaadit, kun jätät yhteydenpidon muiden vastuulle.

Ts. Ystävyys kanssasi vaatii että ystäväsi hoitaa KAIKEN yhteydenpidon, minä vain että kumpikin hoitaisi siitä osansa. Ja sitten väität minun kaltaisiani vaativiksi...

Kaikki eivät kuitenkaan ole kuten sinä. Minä voisin hyvin kuvitella olevani tuon edellisen kirjoittajan ystävä. Koska mua ei millään tavalla haittaa, vaikka olisinkin aina se, joka ottaa yhteyttä. Katsos kun me kaikki emme odota, että yhteydenpito on vastavuoroista. 

Pakko kysyä että miksi haluaisit kuvitella olevasi sellaisen ystävä, joka ei välitä sinusta sen vertaa, että viitsisi nähdä eteesi edes tekstiviestin verran vaivaa? Kuinka vähän oikein itseäsi arvostat?

Arvostan itseäni erittäin paljon ja mulla on varsin hyvä itsetunto. Valitsen itse ystäväni ja jos haluan lähteä juuri henkilön A kanssa jonnekin, niin minä otan yhteyttä ja kysyn asiaa. Mulle on paljon oleellisempaa, että mulla on hauskaa A:n seurassa kuin se, ottaako hän minuun yhteyttä vai minä häneen. Mulla on ystäviä ja kavereita hyvin erilaisissa elämäntilanteissa ja olen itsekin ollut hyvin erilaisissa elämäntilantessa. Elämäntilanteet vaikuttavat siihen, miten ehtii ja jaksaa pitää yhteyttä muihin. En koe ongelmaksi, jos itse olen elämäntilanteessa, jossa mulla on enemmän aikaa kuin toisella. Enkä silloinkaan, jos toisella on enemmän aikaa pitää yhteyttä kuin minulla. Mulle tekstiviestien lähettäminen tai soittaminen ei ole välttämätön merkki välittämisestä. Enemmän arvostan sitä, että tavataan ja tehdään asioita yhdessä...ihan riippumatta siitä, kenen aloitteesta. 

En ole tuon edellisen kommentin kirjoittaja. Mutta en oikein ymmärrä näitä ihmisiä, jotka valittavat yksipuolisesta yhteydenotosta. (Kaikki myötätunto kylläkin aloittajalle, kyseessä kun oli lisäksi perhe ym. :/) Jos minä olisin aina se, joka laittaisi ystävälle viestiä ja ehdottelisi milloin minnekin niin jättäisin yhteydenoton ja, jos ystävästä ei kuuluisi mitään niin eikö se ole tällöin päivänselvää, että minun seurasta ei olla kiinnostuttu? Ei ystäviä pidä lähetä syyttelemään tai ylipäätään ihmettelemään yhteydenottamattomuutta. On normaalia, että ystävyys hiipuu, jollei molemmat ole kiinnostuneet satsaamaan siihen yhtä paljon. Vaikka ystävyys olisikin sinulle elintärkeää ja kokisit, että teillä on hauskaa aina yhdessä niin ystävä voi ajatella kenties eri tavoin.

Eri asia siis, jos yhteydenottomattomuus liittyy kiireiseen elämäntilanteeseen tms.

Luotan siihen, että jos ystävälläni ei ole hauskaa seurassani, niin hän ei mukaani edes lähde, vaikka pyydän. Oman kokemukseni mukaan ystävyyttä ei kuitenkaan edes pääse syntymään, jos yhdessä ei ole hauskaa. Toki ystävä voi vuosien varrella muuttua niin, että yhdessäolo ei ole enää hauskaa, mutta silloin sama juttu: voi kieltäytyä kutsusta. Sukulaisiaan ei voi valita, ystävänsä voi. 

Ystävyyttä ei pääse syntymään, jos yhdessä ei ole hauskaa tms. Mutta ystävyys voi kyllä hiipua, vaikka yhdessä olisikin hauskaa.

Tää on vähän surullinen juttu, mutta valitettavasti varmaan tosi yleistä. Täälläkin aina kehotetaan "jättämään se", jos ystävyys tuntuu rankalta tms. Eli loppujen lopuksi todennäköisesti nämä ystävät ovat helpottuneita, kun yhteydenpito on katkennut itsestään, vaikka itse asiaa surisikin. Olen huomannut sellaisen ilmiön, että monesti näillä sosiaalisilla monen kaverin ihmisillä käy niin, että lopulta näitä vähemmän tärkeitä kavereita ei enää ehditä ja jakseta huomioida ja homma hiipuu itsestään ja jos tämä toinen osapuoli on vähän yksinäinen, niin hän jää harmittelemaan tilannetta pidemmän aikaa ja etsii vikoja itsestään. Tuntuu, että tasapainoisen, kestävän kaverisuhteen löytäminen on oikeasti melkoisen hankalaa. Ystävän vielä vaikeampaa...

Ainakaan minulla ei rehellisesti sanottuna ole yhtään "tasapainoista" kaverisuhdetta, jossa molemmat osapuolet olisivat yhtä tärkeitä toisilleen. Minulla on vain muutamia kavereita ja lisäksi harrastusporukka, jossa tulee isossa porukassa vietettyä aikaa harrastuksen parissa, mutta jotka eivät ole ystäviäni harrastuksen ulkopuolella. Sitten taas nämä muutamat kaverini ovat todella sosiaalisia ja heillä on ystäviä/kavereita vaikka kuinka ja paljon. Kyllä se menee niin, että minulle nämä kaverit ovat todella paljon tärkeämpiä kuin minä heille. Tämä on itselleni ihan ok ja olen tiedostanutkin, että tämä on varmasti iso syy viilenneisiin väleihin. Minä olen aktiivinen osapuoli, kun taas toinen osapuoli ei edes huomaa, jos on mennyt puoli vuotta edellisestä yhteydenotosta, sillä heillä on koko ajan muuta pöhinää meneillään. Itselleni tämä on tietysti harmillista ja muutamat näistä vähäisistä kaverisuhteista ovat hiipuneet vuosien saatossa tilanteeseen, jossa korkeintaan onnitellaan synttäreillä kerran vuodessa ja samalla kysytään kuulumisia - kuitenkin niin, ettei vastaukseksi odoteta mitään sen kummempaa kuin että elossa ollaan ja elämä rullaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omituisia ajatusmalleja täällä. Ystävien pitää tehdä sitä ja tätä että kelpaavat ystäviksi. Jos ystävät eivät täytä MINUN vaatimuksiani, he ovat surkeita ystäviä eivätkä lainkaan MINUN arvoisiani. Tehkää kaikille palvelus ja tehkää lista kaikesta mitä vaaditte ystävältä ja pyytäkää siihen allekirjoitus, että ystäväehdokas varmasti ymmärtää mihin on sitoutumassa.

Vaadin ystävältä vastavuoroisuutta ja tasa-arvoisuutta. Voi kamala miten olenkaan itsekäs ja vaativa!

Nämä "muut saa hoitaa yhteydenpidon" tyypithän ne vaativia on - jos ystävä ei jaksa yhdensuuntaista vuorovaikutusta, ystävyys loppuu koska toinen ei jaksa sitä yhteyttä ikinä ottaa. Kummallista ajatella että tämä olisi sen syy, joka siihen asti on yhteydenpidosta huolehtinut! Ei suinkaan sen, joka vaan odottaa muilta toimia, että itse pääsisi ilahtumaan.

No vaadi sinä ystävältä ihan mitä haluat, minä en vaadi ystävältä mitään. Jos ystävyys ei sitten tyydytä molempia osapuolia, niin eihän sitä ole pakko olla ystävä.

Minä en vaadi ystävältä sitä yhteydenottoakaan, koska niinkuin aiemmin sanoin, minun ystävyyteni ei ole maksullista. Jos ystävyys sitten loppuu, se ei ollut sen arvoista, eikä minun silmissäni todellista ystävyyttäkään. Kaveruutta ehkä. Milloin edes määrittelet ustävyyden loppuneen? Pisimillään minulla meni 6 vuotta ilman mitään kontaktia erään ystäväni kanssa. Ei se ystävyys siitä mihinkään kadonnut.

Sanot että et vaadi mitään, mutta silti yhteydenpito on muiden harteilla. Käytännössä se siis loppuu, jos ystäväsi eivät pidä sinuun yhteyttä, koska sinä et itse tee ystävyyden eteen mitään. Eli teidän ystävyytenne vaatii jatkuakseen sen, että muut hoitavat yhteydenpidon. Vaikka väität että en muka vaadi mitään, niin käytännössä siis kuitenkin vaadit, kun jätät yhteydenpidon muiden vastuulle.

Ts. Ystävyys kanssasi vaatii että ystäväsi hoitaa KAIKEN yhteydenpidon, minä vain että kumpikin hoitaisi siitä osansa. Ja sitten väität minun kaltaisiani vaativiksi...

Kaikki eivät kuitenkaan ole kuten sinä. Minä voisin hyvin kuvitella olevani tuon edellisen kirjoittajan ystävä. Koska mua ei millään tavalla haittaa, vaikka olisinkin aina se, joka ottaa yhteyttä. Katsos kun me kaikki emme odota, että yhteydenpito on vastavuoroista. 

Pakko kysyä että miksi haluaisit kuvitella olevasi sellaisen ystävä, joka ei välitä sinusta sen vertaa, että viitsisi nähdä eteesi edes tekstiviestin verran vaivaa? Kuinka vähän oikein itseäsi arvostat?

Arvostan itseäni erittäin paljon ja mulla on varsin hyvä itsetunto. Valitsen itse ystäväni ja jos haluan lähteä juuri henkilön A kanssa jonnekin, niin minä otan yhteyttä ja kysyn asiaa. Mulle on paljon oleellisempaa, että mulla on hauskaa A:n seurassa kuin se, ottaako hän minuun yhteyttä vai minä häneen. Mulla on ystäviä ja kavereita hyvin erilaisissa elämäntilanteissa ja olen itsekin ollut hyvin erilaisissa elämäntilantessa. Elämäntilanteet vaikuttavat siihen, miten ehtii ja jaksaa pitää yhteyttä muihin. En koe ongelmaksi, jos itse olen elämäntilanteessa, jossa mulla on enemmän aikaa kuin toisella. Enkä silloinkaan, jos toisella on enemmän aikaa pitää yhteyttä kuin minulla. Mulle tekstiviestien lähettäminen tai soittaminen ei ole välttämätön merkki välittämisestä. Enemmän arvostan sitä, että tavataan ja tehdään asioita yhdessä...ihan riippumatta siitä, kenen aloitteesta. 

En ole tuon edellisen kommentin kirjoittaja. Mutta en oikein ymmärrä näitä ihmisiä, jotka valittavat yksipuolisesta yhteydenotosta. (Kaikki myötätunto kylläkin aloittajalle, kyseessä kun oli lisäksi perhe ym. :/) Jos minä olisin aina se, joka laittaisi ystävälle viestiä ja ehdottelisi milloin minnekin niin jättäisin yhteydenoton ja, jos ystävästä ei kuuluisi mitään niin eikö se ole tällöin päivänselvää, että minun seurasta ei olla kiinnostuttu? Ei ystäviä pidä lähetä syyttelemään tai ylipäätään ihmettelemään yhteydenottamattomuutta. On normaalia, että ystävyys hiipuu, jollei molemmat ole kiinnostuneet satsaamaan siihen yhtä paljon. Vaikka ystävyys olisikin sinulle elintärkeää ja kokisit, että teillä on hauskaa aina yhdessä niin ystävä voi ajatella kenties eri tavoin.

Eri asia siis, jos yhteydenottomattomuus liittyy kiireiseen elämäntilanteeseen tms.

Luotan siihen, että jos ystävälläni ei ole hauskaa seurassani, niin hän ei mukaani edes lähde, vaikka pyydän. Oman kokemukseni mukaan ystävyyttä ei kuitenkaan edes pääse syntymään, jos yhdessä ei ole hauskaa. Toki ystävä voi vuosien varrella muuttua niin, että yhdessäolo ei ole enää hauskaa, mutta silloin sama juttu: voi kieltäytyä kutsusta. Sukulaisiaan ei voi valita, ystävänsä voi. 

Ystävyyttä ei pääse syntymään, jos yhdessä ei ole hauskaa tms. Mutta ystävyys voi kyllä hiipua, vaikka yhdessä olisikin hauskaa.

Tietenkin voi hiipua ja se on ihan normaalia. Yleensä ystävyys on läheisintä sen kanssa, jonka kanssa on eniten tekemisissä. Jos ystävä muuttaa maapallon toiselle puolelle ja saa siellä uusia ystäviä, niin tietenkin vanhat ystävyyssuhteet hiipuvat. Jos toinen hankkii lapsia ja toinen ei vielä aikoihin tai on ystävystytty silloin, kun toisen esikoinen ja toisen kuopus ovat samanikäisiä, niin ystävyys hyvin usein hiipuu, kun toisella alkaa olla enemmän lapsivapaata ja toinen taas on entistä enemmän sidoksissa lapsiinsa. Tällöin löytyy kummallekin taas uusia ystäviä, jotka elävät samanlaista elämäntilannetta. Minusta ystävyyttä ei kuitenkaan tarvitse tämän vuoksi tuntea katkenneeksi vaan ystävyys voi taas lämmetä sitten, kun siihen on otollinen aika kummallakin. Aina ei tietenkään käy näin, mutta sellainen "mä en enää soita sulle, kun säkään et soita mulle" -ystävyys on aika teinimeininkiä. Vielä vanhoilla päivilläkin ystävyys voi lämmetä uudelleen johonkin lapsuudenystävään, jos aika ja paikka on sille otollinen. 

Vierailija kirjoitti:

Tein aman testin pariin ystävääni. Toinen lähetti viestiä 1,5kk päästö ja toinen 6kk päästä. Yhden kanssa taas ei olla puhuttu sitten kolmeen vuoteen kun aloin odottaa häneltä ekaa viestiä. Minä olin aina se joka kyseli kuulumisia ja ehdotti kaikkea. Heiltä ei tullut mitään viestiä. Kyllästyin siihen tunteeseen, että minua ei arvosteta, minuun ei nähdö vaivaa.

Onhan se ihana huomata että ystävältä tulee viesti. Joku on ajatellut minua. Se on kakspiippunen juttu. Ei se toimi niin että toinen ottaa vain yhteyttä. Sellainen kuolettaa ystävyyden.

Ymmärrän sinua, jos ystäväsi ei koskaan vastannut viestiin tai puheluihin eikä koskaan lähtenyt kanssasi mihinkään. Muussa tapauksessa olet rasittava marttyyri, joka tekee kaikkensa löytääkseen virheitä muista. Eli sinä olet se, jota ei voi ystäväksi edes kutsua.

Mä olen periaatteessa sitä mieltä, kuten moni tässä ketjussa, että ei kannata tehdä siitä ongelmaa että on itse se joka pitää aktiivisemmin yhteyttä muihin, vaan jos haluaa muiden kanssa olla tai jotain tehdä, niin puhelin käteen vaan MUTTA itse toimin yleensä näin, mutta jossain vaiheessa mulle tulee tästä jotenkin paha olla. Mulla ei ole mitään masennusta tai ahdistushäiriötä, koulukiusaustausta kyllä, mutta en ole terapiaa kokenut tarvitsevani. Mutta jotenkin kaipaan kuitenkin tosi voimakkaasti sitä, että minuun otettaisiin yhteyttä myös, ja jos sitä ei tapahdu niin mun on tosi vaikea pakottaa itseäni sosiaalisesti aktiiviseksi. Mä olen myös aika herkkä sille, jos yhteydenotot eivät tunnu tasapuolisilta, ja en missään nimessä halua tuputtaa seuraani kenellekään, olen suorastaan allerginen ajatukselle.

Mulla on siis perhe ja paljon ystäviä, ja yleensä yhteydenotot ystävien kanssa ovat tasapuolisia, mutta joskus tulee "kuivia kausia" varmaan just molemminpuolisten kiireiden takia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omituisia ajatusmalleja täällä. Ystävien pitää tehdä sitä ja tätä että kelpaavat ystäviksi. Jos ystävät eivät täytä MINUN vaatimuksiani, he ovat surkeita ystäviä eivätkä lainkaan MINUN arvoisiani. Tehkää kaikille palvelus ja tehkää lista kaikesta mitä vaaditte ystävältä ja pyytäkää siihen allekirjoitus, että ystäväehdokas varmasti ymmärtää mihin on sitoutumassa.

Vaadin ystävältä vastavuoroisuutta ja tasa-arvoisuutta. Voi kamala miten olenkaan itsekäs ja vaativa!

Nämä "muut saa hoitaa yhteydenpidon" tyypithän ne vaativia on - jos ystävä ei jaksa yhdensuuntaista vuorovaikutusta, ystävyys loppuu koska toinen ei jaksa sitä yhteyttä ikinä ottaa. Kummallista ajatella että tämä olisi sen syy, joka siihen asti on yhteydenpidosta huolehtinut! Ei suinkaan sen, joka vaan odottaa muilta toimia, että itse pääsisi ilahtumaan.

No vaadi sinä ystävältä ihan mitä haluat, minä en vaadi ystävältä mitään. Jos ystävyys ei sitten tyydytä molempia osapuolia, niin eihän sitä ole pakko olla ystävä.

Minä en vaadi ystävältä sitä yhteydenottoakaan, koska niinkuin aiemmin sanoin, minun ystävyyteni ei ole maksullista. Jos ystävyys sitten loppuu, se ei ollut sen arvoista, eikä minun silmissäni todellista ystävyyttäkään. Kaveruutta ehkä. Milloin edes määrittelet ustävyyden loppuneen? Pisimillään minulla meni 6 vuotta ilman mitään kontaktia erään ystäväni kanssa. Ei se ystävyys siitä mihinkään kadonnut.

Sanot että et vaadi mitään, mutta silti yhteydenpito on muiden harteilla. Käytännössä se siis loppuu, jos ystäväsi eivät pidä sinuun yhteyttä, koska sinä et itse tee ystävyyden eteen mitään. Eli teidän ystävyytenne vaatii jatkuakseen sen, että muut hoitavat yhteydenpidon. Vaikka väität että en muka vaadi mitään, niin käytännössä siis kuitenkin vaadit, kun jätät yhteydenpidon muiden vastuulle.

Ts. Ystävyys kanssasi vaatii että ystäväsi hoitaa KAIKEN yhteydenpidon, minä vain että kumpikin hoitaisi siitä osansa. Ja sitten väität minun kaltaisiani vaativiksi...

Kaikki eivät kuitenkaan ole kuten sinä. Minä voisin hyvin kuvitella olevani tuon edellisen kirjoittajan ystävä. Koska mua ei millään tavalla haittaa, vaikka olisinkin aina se, joka ottaa yhteyttä. Katsos kun me kaikki emme odota, että yhteydenpito on vastavuoroista. 

Pakko kysyä että miksi haluaisit kuvitella olevasi sellaisen ystävä, joka ei välitä sinusta sen vertaa, että viitsisi nähdä eteesi edes tekstiviestin verran vaivaa? Kuinka vähän oikein itseäsi arvostat?

Arvostan itseäni erittäin paljon ja mulla on varsin hyvä itsetunto. Valitsen itse ystäväni ja jos haluan lähteä juuri henkilön A kanssa jonnekin, niin minä otan yhteyttä ja kysyn asiaa. Mulle on paljon oleellisempaa, että mulla on hauskaa A:n seurassa kuin se, ottaako hän minuun yhteyttä vai minä häneen. Mulla on ystäviä ja kavereita hyvin erilaisissa elämäntilanteissa ja olen itsekin ollut hyvin erilaisissa elämäntilantessa. Elämäntilanteet vaikuttavat siihen, miten ehtii ja jaksaa pitää yhteyttä muihin. En koe ongelmaksi, jos itse olen elämäntilanteessa, jossa mulla on enemmän aikaa kuin toisella. Enkä silloinkaan, jos toisella on enemmän aikaa pitää yhteyttä kuin minulla. Mulle tekstiviestien lähettäminen tai soittaminen ei ole välttämätön merkki välittämisestä. Enemmän arvostan sitä, että tavataan ja tehdään asioita yhdessä...ihan riippumatta siitä, kenen aloitteesta. 

En ole tuon edellisen kommentin kirjoittaja. Mutta en oikein ymmärrä näitä ihmisiä, jotka valittavat yksipuolisesta yhteydenotosta. (Kaikki myötätunto kylläkin aloittajalle, kyseessä kun oli lisäksi perhe ym. :/) Jos minä olisin aina se, joka laittaisi ystävälle viestiä ja ehdottelisi milloin minnekin niin jättäisin yhteydenoton ja, jos ystävästä ei kuuluisi mitään niin eikö se ole tällöin päivänselvää, että minun seurasta ei olla kiinnostuttu? Ei ystäviä pidä lähetä syyttelemään tai ylipäätään ihmettelemään yhteydenottamattomuutta. On normaalia, että ystävyys hiipuu, jollei molemmat ole kiinnostuneet satsaamaan siihen yhtä paljon. Vaikka ystävyys olisikin sinulle elintärkeää ja kokisit, että teillä on hauskaa aina yhdessä niin ystävä voi ajatella kenties eri tavoin.

Eri asia siis, jos yhteydenottomattomuus liittyy kiireiseen elämäntilanteeseen tms.

Luotan siihen, että jos ystävälläni ei ole hauskaa seurassani, niin hän ei mukaani edes lähde, vaikka pyydän. Oman kokemukseni mukaan ystävyyttä ei kuitenkaan edes pääse syntymään, jos yhdessä ei ole hauskaa. Toki ystävä voi vuosien varrella muuttua niin, että yhdessäolo ei ole enää hauskaa, mutta silloin sama juttu: voi kieltäytyä kutsusta. Sukulaisiaan ei voi valita, ystävänsä voi. 

Ystävyyttä ei pääse syntymään, jos yhdessä ei ole hauskaa tms. Mutta ystävyys voi kyllä hiipua, vaikka yhdessä olisikin hauskaa.

Yksi ystävyyssuhteeni hiipui, kun otin koiran. Meillä oli tapana tämän ystäväni kanssa käydä aika usein työpäivän jälkeen jossain kahvilla, syömässä tai shoppailemassa. Kun mulla sitten olikin koira, mun piti lähteä töistä suoraan kotiin viemään koiraa ulos. Minä olisin voinut edelleen lähteä kahville, syömään tai shoppailemaan viikonloppuisin, mutta ystäväni taas mieluiten vietti viikonloput perheensä kanssa. Minkä ymmärrän oikein hyvin, niin hän oli tehnyt aikaisemminkin. Sain kuitenkin pari uutta kaveria alueeni toisista koiranomistajista ja vähitellen heidän kanssaan kaveruus muuttui ystävyydeksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omituisia ajatusmalleja täällä. Ystävien pitää tehdä sitä ja tätä että kelpaavat ystäviksi. Jos ystävät eivät täytä MINUN vaatimuksiani, he ovat surkeita ystäviä eivätkä lainkaan MINUN arvoisiani. Tehkää kaikille palvelus ja tehkää lista kaikesta mitä vaaditte ystävältä ja pyytäkää siihen allekirjoitus, että ystäväehdokas varmasti ymmärtää mihin on sitoutumassa.

Vaadin ystävältä vastavuoroisuutta ja tasa-arvoisuutta. Voi kamala miten olenkaan itsekäs ja vaativa!

Nämä "muut saa hoitaa yhteydenpidon" tyypithän ne vaativia on - jos ystävä ei jaksa yhdensuuntaista vuorovaikutusta, ystävyys loppuu koska toinen ei jaksa sitä yhteyttä ikinä ottaa. Kummallista ajatella että tämä olisi sen syy, joka siihen asti on yhteydenpidosta huolehtinut! Ei suinkaan sen, joka vaan odottaa muilta toimia, että itse pääsisi ilahtumaan.

No vaadi sinä ystävältä ihan mitä haluat, minä en vaadi ystävältä mitään. Jos ystävyys ei sitten tyydytä molempia osapuolia, niin eihän sitä ole pakko olla ystävä.

Minä en vaadi ystävältä sitä yhteydenottoakaan, koska niinkuin aiemmin sanoin, minun ystävyyteni ei ole maksullista. Jos ystävyys sitten loppuu, se ei ollut sen arvoista, eikä minun silmissäni todellista ystävyyttäkään. Kaveruutta ehkä. Milloin edes määrittelet ustävyyden loppuneen? Pisimillään minulla meni 6 vuotta ilman mitään kontaktia erään ystäväni kanssa. Ei se ystävyys siitä mihinkään kadonnut.

Sanot että et vaadi mitään, mutta silti yhteydenpito on muiden harteilla. Käytännössä se siis loppuu, jos ystäväsi eivät pidä sinuun yhteyttä, koska sinä et itse tee ystävyyden eteen mitään. Eli teidän ystävyytenne vaatii jatkuakseen sen, että muut hoitavat yhteydenpidon. Vaikka väität että en muka vaadi mitään, niin käytännössä siis kuitenkin vaadit, kun jätät yhteydenpidon muiden vastuulle.

Ts. Ystävyys kanssasi vaatii että ystäväsi hoitaa KAIKEN yhteydenpidon, minä vain että kumpikin hoitaisi siitä osansa. Ja sitten väität minun kaltaisiani vaativiksi...

Kaikki eivät kuitenkaan ole kuten sinä. Minä voisin hyvin kuvitella olevani tuon edellisen kirjoittajan ystävä. Koska mua ei millään tavalla haittaa, vaikka olisinkin aina se, joka ottaa yhteyttä. Katsos kun me kaikki emme odota, että yhteydenpito on vastavuoroista. 

Pakko kysyä että miksi haluaisit kuvitella olevasi sellaisen ystävä, joka ei välitä sinusta sen vertaa, että viitsisi nähdä eteesi edes tekstiviestin verran vaivaa? Kuinka vähän oikein itseäsi arvostat?

Arvostan itseäni erittäin paljon ja mulla on varsin hyvä itsetunto. Valitsen itse ystäväni ja jos haluan lähteä juuri henkilön A kanssa jonnekin, niin minä otan yhteyttä ja kysyn asiaa. Mulle on paljon oleellisempaa, että mulla on hauskaa A:n seurassa kuin se, ottaako hän minuun yhteyttä vai minä häneen. Mulla on ystäviä ja kavereita hyvin erilaisissa elämäntilanteissa ja olen itsekin ollut hyvin erilaisissa elämäntilantessa. Elämäntilanteet vaikuttavat siihen, miten ehtii ja jaksaa pitää yhteyttä muihin. En koe ongelmaksi, jos itse olen elämäntilanteessa, jossa mulla on enemmän aikaa kuin toisella. Enkä silloinkaan, jos toisella on enemmän aikaa pitää yhteyttä kuin minulla. Mulle tekstiviestien lähettäminen tai soittaminen ei ole välttämätön merkki välittämisestä. Enemmän arvostan sitä, että tavataan ja tehdään asioita yhdessä...ihan riippumatta siitä, kenen aloitteesta. 

En ole tuon edellisen kommentin kirjoittaja. Mutta en oikein ymmärrä näitä ihmisiä, jotka valittavat yksipuolisesta yhteydenotosta. (Kaikki myötätunto kylläkin aloittajalle, kyseessä kun oli lisäksi perhe ym. :/) Jos minä olisin aina se, joka laittaisi ystävälle viestiä ja ehdottelisi milloin minnekin niin jättäisin yhteydenoton ja, jos ystävästä ei kuuluisi mitään niin eikö se ole tällöin päivänselvää, että minun seurasta ei olla kiinnostuttu? Ei ystäviä pidä lähetä syyttelemään tai ylipäätään ihmettelemään yhteydenottamattomuutta. On normaalia, että ystävyys hiipuu, jollei molemmat ole kiinnostuneet satsaamaan siihen yhtä paljon. Vaikka ystävyys olisikin sinulle elintärkeää ja kokisit, että teillä on hauskaa aina yhdessä niin ystävä voi ajatella kenties eri tavoin.

Eri asia siis, jos yhteydenottomattomuus liittyy kiireiseen elämäntilanteeseen tms.

Luotan siihen, että jos ystävälläni ei ole hauskaa seurassani, niin hän ei mukaani edes lähde, vaikka pyydän. Oman kokemukseni mukaan ystävyyttä ei kuitenkaan edes pääse syntymään, jos yhdessä ei ole hauskaa. Toki ystävä voi vuosien varrella muuttua niin, että yhdessäolo ei ole enää hauskaa, mutta silloin sama juttu: voi kieltäytyä kutsusta. Sukulaisiaan ei voi valita, ystävänsä voi. 

Ystävyyttä ei pääse syntymään, jos yhdessä ei ole hauskaa tms. Mutta ystävyys voi kyllä hiipua, vaikka yhdessä olisikin hauskaa.

Tietenkin voi hiipua ja se on ihan normaalia. Yleensä ystävyys on läheisintä sen kanssa, jonka kanssa on eniten tekemisissä. Jos ystävä muuttaa maapallon toiselle puolelle ja saa siellä uusia ystäviä, niin tietenkin vanhat ystävyyssuhteet hiipuvat. Jos toinen hankkii lapsia ja toinen ei vielä aikoihin tai on ystävystytty silloin, kun toisen esikoinen ja toisen kuopus ovat samanikäisiä, niin ystävyys hyvin usein hiipuu, kun toisella alkaa olla enemmän lapsivapaata ja toinen taas on entistä enemmän sidoksissa lapsiinsa. Tällöin löytyy kummallekin taas uusia ystäviä, jotka elävät samanlaista elämäntilannetta. Minusta ystävyyttä ei kuitenkaan tarvitse tämän vuoksi tuntea katkenneeksi vaan ystävyys voi taas lämmetä sitten, kun siihen on otollinen aika kummallakin. Aina ei tietenkään käy näin, mutta sellainen "mä en enää soita sulle, kun säkään et soita mulle" -ystävyys on aika teinimeininkiä. Vielä vanhoilla päivilläkin ystävyys voi lämmetä uudelleen johonkin lapsuudenystävään, jos aika ja paikka on sille otollinen. 

Kuulostat mielestäni aika naivilta suoraan sanottuna. Itse ajattelen suurimmaksi osin eri tavalla kylläkin ystävyydestä. Jos ystäväni muuttaa ulkomailla tai saa lapsen, ja itse olen vastaavasti täysin erilaisessa elämäntilanteessa niin se ei ole mikään automaatio että ystävyys hiipuuu. Toki näin voi käydä. Mutta tollainen ajatusmaailma, että kun ystävät siirtyvät eri elämäntilanteeseen niin "ystävyydet nyt vain hiipuvat" ja sitten ne voi taas herätellä henkiin, kun itselle sopii, se on mielestäni törkeää.

Itselläni oli eräs kaveri, joka häipyi moneksi vuodeksi kuvioista, koska hän perusti perheen ym. Sitten hän muutaman vuoden päästä alkoi ottamaan näihin vanhoihin kavereihin yhteyttä ja syyllistämään, että mikseivät he ehdi näkemään ja kun on niin hankala saada uusia kavereitakin. Hän siis oletti, että voi oman elämäntilanteen muuttuessa hylätä kaverinsa mutta sitten, kun itselle alkaa tulla tylsää niin vanhojen kavereiden pitäisi taas olla paikalla häntä varten. Kyllä ne tosiystävyyset kestävät toisten erilaiset elämäntilanteet.

Itse suhtaudyn nykyään todella varauksella tällaisiin "mennisyyden" ihmisiin, jotka ottavat vaikka vuosien jälkeen yhteyttä. Tällaiset yhteydenotot ovat monesti vain hyötymismielessä, joko toisella menee huonosti ja kaipaa siksi yhtäkkiä vanhoja kavereita tai sitten jotakin muuta.

Ihan ok siis, jos ystävyydet hiipuvat oman muuttuneen elämäntilanteen vuoksi. Mutta älä odota, että vanhat kaverit ottavat tällöin avosylin vastaan.

Yksinäisyys on ikävää, totta. Ei kaikkien perheessäkään, kumma kyllä ole välit läheiset. Entäpä jos kokeilisi vapaaehtoistyötä, yms? Toki pienillä paikkakunnilla nämäkin piirit ovat sisäänlämpiäviä, mutta touhua riittää ja tuttuja. Ei suinkaan pidä odottaa, että heti ollaan ylimpiä ystäviä, vaan joskus suhteet kehittyvät hitaasti, ja lujittuvat. Olen huomannut, että toista kuuntelemalla tutustuu paremmin, kuin itse suunapäänä. Ikään kuin annat itsestäsi, ja  on paljon annettavaa, huomaat toisen, jolla on paljon annettavaa, ja se toinen sitten huomaa, ja ilahtuu, ja juttu jatkuu. Katkeran ämpäri on niin kovin tyhjä, ennen kuin siihen kokoaa todella pieniä iloja, toisten ihan vähäisiä tuomisia, hymyjä, juttuja. Puolikkaasta ämpäristä kun ammennat surutta saamaasi eteenpäin, saat uutta tilalle. Pian et enää jonota ilmaisämpäriä "mulle mulle", vaan omasi on hyvää satoa täynnä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omituisia ajatusmalleja täällä. Ystävien pitää tehdä sitä ja tätä että kelpaavat ystäviksi. Jos ystävät eivät täytä MINUN vaatimuksiani, he ovat surkeita ystäviä eivätkä lainkaan MINUN arvoisiani. Tehkää kaikille palvelus ja tehkää lista kaikesta mitä vaaditte ystävältä ja pyytäkää siihen allekirjoitus, että ystäväehdokas varmasti ymmärtää mihin on sitoutumassa.

Vaadin ystävältä vastavuoroisuutta ja tasa-arvoisuutta. Voi kamala miten olenkaan itsekäs ja vaativa!

Nämä "muut saa hoitaa yhteydenpidon" tyypithän ne vaativia on - jos ystävä ei jaksa yhdensuuntaista vuorovaikutusta, ystävyys loppuu koska toinen ei jaksa sitä yhteyttä ikinä ottaa. Kummallista ajatella että tämä olisi sen syy, joka siihen asti on yhteydenpidosta huolehtinut! Ei suinkaan sen, joka vaan odottaa muilta toimia, että itse pääsisi ilahtumaan.

No vaadi sinä ystävältä ihan mitä haluat, minä en vaadi ystävältä mitään. Jos ystävyys ei sitten tyydytä molempia osapuolia, niin eihän sitä ole pakko olla ystävä.

Minä en vaadi ystävältä sitä yhteydenottoakaan, koska niinkuin aiemmin sanoin, minun ystävyyteni ei ole maksullista. Jos ystävyys sitten loppuu, se ei ollut sen arvoista, eikä minun silmissäni todellista ystävyyttäkään. Kaveruutta ehkä. Milloin edes määrittelet ustävyyden loppuneen? Pisimillään minulla meni 6 vuotta ilman mitään kontaktia erään ystäväni kanssa. Ei se ystävyys siitä mihinkään kadonnut.

Sanot että et vaadi mitään, mutta silti yhteydenpito on muiden harteilla. Käytännössä se siis loppuu, jos ystäväsi eivät pidä sinuun yhteyttä, koska sinä et itse tee ystävyyden eteen mitään. Eli teidän ystävyytenne vaatii jatkuakseen sen, että muut hoitavat yhteydenpidon. Vaikka väität että en muka vaadi mitään, niin käytännössä siis kuitenkin vaadit, kun jätät yhteydenpidon muiden vastuulle.

Ts. Ystävyys kanssasi vaatii että ystäväsi hoitaa KAIKEN yhteydenpidon, minä vain että kumpikin hoitaisi siitä osansa. Ja sitten väität minun kaltaisiani vaativiksi...

Kaikki eivät kuitenkaan ole kuten sinä. Minä voisin hyvin kuvitella olevani tuon edellisen kirjoittajan ystävä. Koska mua ei millään tavalla haittaa, vaikka olisinkin aina se, joka ottaa yhteyttä. Katsos kun me kaikki emme odota, että yhteydenpito on vastavuoroista. 

Pakko kysyä että miksi haluaisit kuvitella olevasi sellaisen ystävä, joka ei välitä sinusta sen vertaa, että viitsisi nähdä eteesi edes tekstiviestin verran vaivaa? Kuinka vähän oikein itseäsi arvostat?

Arvostan itseäni erittäin paljon ja mulla on varsin hyvä itsetunto. Valitsen itse ystäväni ja jos haluan lähteä juuri henkilön A kanssa jonnekin, niin minä otan yhteyttä ja kysyn asiaa. Mulle on paljon oleellisempaa, että mulla on hauskaa A:n seurassa kuin se, ottaako hän minuun yhteyttä vai minä häneen. Mulla on ystäviä ja kavereita hyvin erilaisissa elämäntilanteissa ja olen itsekin ollut hyvin erilaisissa elämäntilantessa. Elämäntilanteet vaikuttavat siihen, miten ehtii ja jaksaa pitää yhteyttä muihin. En koe ongelmaksi, jos itse olen elämäntilanteessa, jossa mulla on enemmän aikaa kuin toisella. Enkä silloinkaan, jos toisella on enemmän aikaa pitää yhteyttä kuin minulla. Mulle tekstiviestien lähettäminen tai soittaminen ei ole välttämätön merkki välittämisestä. Enemmän arvostan sitä, että tavataan ja tehdään asioita yhdessä...ihan riippumatta siitä, kenen aloitteesta. 

En ole tuon edellisen kommentin kirjoittaja. Mutta en oikein ymmärrä näitä ihmisiä, jotka valittavat yksipuolisesta yhteydenotosta. (Kaikki myötätunto kylläkin aloittajalle, kyseessä kun oli lisäksi perhe ym. :/) Jos minä olisin aina se, joka laittaisi ystävälle viestiä ja ehdottelisi milloin minnekin niin jättäisin yhteydenoton ja, jos ystävästä ei kuuluisi mitään niin eikö se ole tällöin päivänselvää, että minun seurasta ei olla kiinnostuttu? Ei ystäviä pidä lähetä syyttelemään tai ylipäätään ihmettelemään yhteydenottamattomuutta. On normaalia, että ystävyys hiipuu, jollei molemmat ole kiinnostuneet satsaamaan siihen yhtä paljon. Vaikka ystävyys olisikin sinulle elintärkeää ja kokisit, että teillä on hauskaa aina yhdessä niin ystävä voi ajatella kenties eri tavoin.

Eri asia siis, jos yhteydenottomattomuus liittyy kiireiseen elämäntilanteeseen tms.

Luotan siihen, että jos ystävälläni ei ole hauskaa seurassani, niin hän ei mukaani edes lähde, vaikka pyydän. Oman kokemukseni mukaan ystävyyttä ei kuitenkaan edes pääse syntymään, jos yhdessä ei ole hauskaa. Toki ystävä voi vuosien varrella muuttua niin, että yhdessäolo ei ole enää hauskaa, mutta silloin sama juttu: voi kieltäytyä kutsusta. Sukulaisiaan ei voi valita, ystävänsä voi. 

Ystävyyttä ei pääse syntymään, jos yhdessä ei ole hauskaa tms. Mutta ystävyys voi kyllä hiipua, vaikka yhdessä olisikin hauskaa.

Tietenkin voi hiipua ja se on ihan normaalia. Yleensä ystävyys on läheisintä sen kanssa, jonka kanssa on eniten tekemisissä. Jos ystävä muuttaa maapallon toiselle puolelle ja saa siellä uusia ystäviä, niin tietenkin vanhat ystävyyssuhteet hiipuvat. Jos toinen hankkii lapsia ja toinen ei vielä aikoihin tai on ystävystytty silloin, kun toisen esikoinen ja toisen kuopus ovat samanikäisiä, niin ystävyys hyvin usein hiipuu, kun toisella alkaa olla enemmän lapsivapaata ja toinen taas on entistä enemmän sidoksissa lapsiinsa. Tällöin löytyy kummallekin taas uusia ystäviä, jotka elävät samanlaista elämäntilannetta. Minusta ystävyyttä ei kuitenkaan tarvitse tämän vuoksi tuntea katkenneeksi vaan ystävyys voi taas lämmetä sitten, kun siihen on otollinen aika kummallakin. Aina ei tietenkään käy näin, mutta sellainen "mä en enää soita sulle, kun säkään et soita mulle" -ystävyys on aika teinimeininkiä. Vielä vanhoilla päivilläkin ystävyys voi lämmetä uudelleen johonkin lapsuudenystävään, jos aika ja paikka on sille otollinen. 

Kuulostat mielestäni aika naivilta suoraan sanottuna. Itse ajattelen suurimmaksi osin eri tavalla kylläkin ystävyydestä. Jos ystäväni muuttaa ulkomailla tai saa lapsen, ja itse olen vastaavasti täysin erilaisessa elämäntilanteessa niin se ei ole mikään automaatio että ystävyys hiipuuu. Toki näin voi käydä. Mutta tollainen ajatusmaailma, että kun ystävät siirtyvät eri elämäntilanteeseen niin "ystävyydet nyt vain hiipuvat" ja sitten ne voi taas herätellä henkiin, kun itselle sopii, se on mielestäni törkeää.

Itselläni oli eräs kaveri, joka häipyi moneksi vuodeksi kuvioista, koska hän perusti perheen ym. Sitten hän muutaman vuoden päästä alkoi ottamaan näihin vanhoihin kavereihin yhteyttä ja syyllistämään, että mikseivät he ehdi näkemään ja kun on niin hankala saada uusia kavereitakin. Hän siis oletti, että voi oman elämäntilanteen muuttuessa hylätä kaverinsa mutta sitten, kun itselle alkaa tulla tylsää niin vanhojen kavereiden pitäisi taas olla paikalla häntä varten. Kyllä ne tosiystävyyset kestävät toisten erilaiset elämäntilanteet.

Itse suhtaudyn nykyään todella varauksella tällaisiin "mennisyyden" ihmisiin, jotka ottavat vaikka vuosien jälkeen yhteyttä. Tällaiset yhteydenotot ovat monesti vain hyötymismielessä, joko toisella menee huonosti ja kaipaa siksi yhtäkkiä vanhoja kavereita tai sitten jotakin muuta.

Ihan ok siis, jos ystävyydet hiipuvat oman muuttuneen elämäntilanteen vuoksi. Mutta älä odota, että vanhat kaverit ottavat tällöin avosylin vastaan.

Enhän minä sanonutkaan, että aina käy näin. Ja ymmärrän ihan hyvin, jos toisella on elämä jo mennyt sillä tavalla eteenpäin, että vanhoja ystäviä ei kaivata. Ihan ok. Mä en kuitenkaan koskaan ole nk polttanut siltoja takanani. Muutama kuukausi sitten tapasin teinivuosieni parhaan ystävän, joka lähti aikoinaan opiskelujen päätyttyä yli kymmeneksi vuodeksi Etelä-Amerikkaan. Kerran taisin saada häneltä sieltä joulukortin. Nyt ollaan viestitelty taas lähes viikottain ja tavattu useammankin kerran. Tiedän, että joillekin asiassa olisi jotain ongelmaa, mutta mulle ei ole. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omituisia ajatusmalleja täällä. Ystävien pitää tehdä sitä ja tätä että kelpaavat ystäviksi. Jos ystävät eivät täytä MINUN vaatimuksiani, he ovat surkeita ystäviä eivätkä lainkaan MINUN arvoisiani. Tehkää kaikille palvelus ja tehkää lista kaikesta mitä vaaditte ystävältä ja pyytäkää siihen allekirjoitus, että ystäväehdokas varmasti ymmärtää mihin on sitoutumassa.

Vaadin ystävältä vastavuoroisuutta ja tasa-arvoisuutta. Voi kamala miten olenkaan itsekäs ja vaativa!

Nämä "muut saa hoitaa yhteydenpidon" tyypithän ne vaativia on - jos ystävä ei jaksa yhdensuuntaista vuorovaikutusta, ystävyys loppuu koska toinen ei jaksa sitä yhteyttä ikinä ottaa. Kummallista ajatella että tämä olisi sen syy, joka siihen asti on yhteydenpidosta huolehtinut! Ei suinkaan sen, joka vaan odottaa muilta toimia, että itse pääsisi ilahtumaan.

No vaadi sinä ystävältä ihan mitä haluat, minä en vaadi ystävältä mitään. Jos ystävyys ei sitten tyydytä molempia osapuolia, niin eihän sitä ole pakko olla ystävä.

Minä en vaadi ystävältä sitä yhteydenottoakaan, koska niinkuin aiemmin sanoin, minun ystävyyteni ei ole maksullista. Jos ystävyys sitten loppuu, se ei ollut sen arvoista, eikä minun silmissäni todellista ystävyyttäkään. Kaveruutta ehkä. Milloin edes määrittelet ustävyyden loppuneen? Pisimillään minulla meni 6 vuotta ilman mitään kontaktia erään ystäväni kanssa. Ei se ystävyys siitä mihinkään kadonnut.

Sanot että et vaadi mitään, mutta silti yhteydenpito on muiden harteilla. Käytännössä se siis loppuu, jos ystäväsi eivät pidä sinuun yhteyttä, koska sinä et itse tee ystävyyden eteen mitään. Eli teidän ystävyytenne vaatii jatkuakseen sen, että muut hoitavat yhteydenpidon. Vaikka väität että en muka vaadi mitään, niin käytännössä siis kuitenkin vaadit, kun jätät yhteydenpidon muiden vastuulle.

Ts. Ystävyys kanssasi vaatii että ystäväsi hoitaa KAIKEN yhteydenpidon, minä vain että kumpikin hoitaisi siitä osansa. Ja sitten väität minun kaltaisiani vaativiksi...

Kaikki eivät kuitenkaan ole kuten sinä. Minä voisin hyvin kuvitella olevani tuon edellisen kirjoittajan ystävä. Koska mua ei millään tavalla haittaa, vaikka olisinkin aina se, joka ottaa yhteyttä. Katsos kun me kaikki emme odota, että yhteydenpito on vastavuoroista. 

Pakko kysyä että miksi haluaisit kuvitella olevasi sellaisen ystävä, joka ei välitä sinusta sen vertaa, että viitsisi nähdä eteesi edes tekstiviestin verran vaivaa? Kuinka vähän oikein itseäsi arvostat?

Arvostan itseäni erittäin paljon ja mulla on varsin hyvä itsetunto. Valitsen itse ystäväni ja jos haluan lähteä juuri henkilön A kanssa jonnekin, niin minä otan yhteyttä ja kysyn asiaa. Mulle on paljon oleellisempaa, että mulla on hauskaa A:n seurassa kuin se, ottaako hän minuun yhteyttä vai minä häneen. Mulla on ystäviä ja kavereita hyvin erilaisissa elämäntilanteissa ja olen itsekin ollut hyvin erilaisissa elämäntilantessa. Elämäntilanteet vaikuttavat siihen, miten ehtii ja jaksaa pitää yhteyttä muihin. En koe ongelmaksi, jos itse olen elämäntilanteessa, jossa mulla on enemmän aikaa kuin toisella. Enkä silloinkaan, jos toisella on enemmän aikaa pitää yhteyttä kuin minulla. Mulle tekstiviestien lähettäminen tai soittaminen ei ole välttämätön merkki välittämisestä. Enemmän arvostan sitä, että tavataan ja tehdään asioita yhdessä...ihan riippumatta siitä, kenen aloitteesta. 

En ole tuon edellisen kommentin kirjoittaja. Mutta en oikein ymmärrä näitä ihmisiä, jotka valittavat yksipuolisesta yhteydenotosta. (Kaikki myötätunto kylläkin aloittajalle, kyseessä kun oli lisäksi perhe ym. :/) Jos minä olisin aina se, joka laittaisi ystävälle viestiä ja ehdottelisi milloin minnekin niin jättäisin yhteydenoton ja, jos ystävästä ei kuuluisi mitään niin eikö se ole tällöin päivänselvää, että minun seurasta ei olla kiinnostuttu? Ei ystäviä pidä lähetä syyttelemään tai ylipäätään ihmettelemään yhteydenottamattomuutta. On normaalia, että ystävyys hiipuu, jollei molemmat ole kiinnostuneet satsaamaan siihen yhtä paljon. Vaikka ystävyys olisikin sinulle elintärkeää ja kokisit, että teillä on hauskaa aina yhdessä niin ystävä voi ajatella kenties eri tavoin.

Eri asia siis, jos yhteydenottomattomuus liittyy kiireiseen elämäntilanteeseen tms.

Luotan siihen, että jos ystävälläni ei ole hauskaa seurassani, niin hän ei mukaani edes lähde, vaikka pyydän. Oman kokemukseni mukaan ystävyyttä ei kuitenkaan edes pääse syntymään, jos yhdessä ei ole hauskaa. Toki ystävä voi vuosien varrella muuttua niin, että yhdessäolo ei ole enää hauskaa, mutta silloin sama juttu: voi kieltäytyä kutsusta. Sukulaisiaan ei voi valita, ystävänsä voi. 

Ystävyyttä ei pääse syntymään, jos yhdessä ei ole hauskaa tms. Mutta ystävyys voi kyllä hiipua, vaikka yhdessä olisikin hauskaa.

Tietenkin voi hiipua ja se on ihan normaalia. Yleensä ystävyys on läheisintä sen kanssa, jonka kanssa on eniten tekemisissä. Jos ystävä muuttaa maapallon toiselle puolelle ja saa siellä uusia ystäviä, niin tietenkin vanhat ystävyyssuhteet hiipuvat. Jos toinen hankkii lapsia ja toinen ei vielä aikoihin tai on ystävystytty silloin, kun toisen esikoinen ja toisen kuopus ovat samanikäisiä, niin ystävyys hyvin usein hiipuu, kun toisella alkaa olla enemmän lapsivapaata ja toinen taas on entistä enemmän sidoksissa lapsiinsa. Tällöin löytyy kummallekin taas uusia ystäviä, jotka elävät samanlaista elämäntilannetta. Minusta ystävyyttä ei kuitenkaan tarvitse tämän vuoksi tuntea katkenneeksi vaan ystävyys voi taas lämmetä sitten, kun siihen on otollinen aika kummallakin. Aina ei tietenkään käy näin, mutta sellainen "mä en enää soita sulle, kun säkään et soita mulle" -ystävyys on aika teinimeininkiä. Vielä vanhoilla päivilläkin ystävyys voi lämmetä uudelleen johonkin lapsuudenystävään, jos aika ja paikka on sille otollinen. 

Kuulostat mielestäni aika naivilta suoraan sanottuna. Itse ajattelen suurimmaksi osin eri tavalla kylläkin ystävyydestä. Jos ystäväni muuttaa ulkomailla tai saa lapsen, ja itse olen vastaavasti täysin erilaisessa elämäntilanteessa niin se ei ole mikään automaatio että ystävyys hiipuuu. Toki näin voi käydä. Mutta tollainen ajatusmaailma, että kun ystävät siirtyvät eri elämäntilanteeseen niin "ystävyydet nyt vain hiipuvat" ja sitten ne voi taas herätellä henkiin, kun itselle sopii, se on mielestäni törkeää.

Itselläni oli eräs kaveri, joka häipyi moneksi vuodeksi kuvioista, koska hän perusti perheen ym. Sitten hän muutaman vuoden päästä alkoi ottamaan näihin vanhoihin kavereihin yhteyttä ja syyllistämään, että mikseivät he ehdi näkemään ja kun on niin hankala saada uusia kavereitakin. Hän siis oletti, että voi oman elämäntilanteen muuttuessa hylätä kaverinsa mutta sitten, kun itselle alkaa tulla tylsää niin vanhojen kavereiden pitäisi taas olla paikalla häntä varten. Kyllä ne tosiystävyyset kestävät toisten erilaiset elämäntilanteet.

Itse suhtaudyn nykyään todella varauksella tällaisiin "mennisyyden" ihmisiin, jotka ottavat vaikka vuosien jälkeen yhteyttä. Tällaiset yhteydenotot ovat monesti vain hyötymismielessä, joko toisella menee huonosti ja kaipaa siksi yhtäkkiä vanhoja kavereita tai sitten jotakin muuta.

Ihan ok siis, jos ystävyydet hiipuvat oman muuttuneen elämäntilanteen vuoksi. Mutta älä odota, että vanhat kaverit ottavat tällöin avosylin vastaan.

Lisäyksenä vielä, että se ettei ota toiseen yhteyttä kun toinenkaan ei ota, ei todellakaan ole mitään teinimeininkiä, vaan ihan normaalia kanssakäymistä. Teinimeininkiä on se, että pommitetaan toista viesteillä, kun yhtäkkiä itse vuosien jälkeen haluaisikin taas ystävystyä.

Miten muutenkaan tuo sinun mainitsemasi uudelleen ystävystäminen vuosien jälkeen, kun molemmille aika on otollista niin oikein tapahtuu? Kyllähän siinä toinen kuitenkin ottaa sen aloitteen.

Omaa kaveriani myönnyin näkemään vuosien jälkeen, vaikka tiesin että meillä ei ollut enää mitään yhteistä. Ja kaveri otti vain yhteyttä, koska hänellä ei ollut ketään muutakaan, niin kuin itse asian ilmaitsi.

Tapaamisen jälkeen olisin odottanut, että hän antaa pallon minulle ja jää odottamaan yhteydenottoani. Mutta sen sijaan hän alkoi pommittaa ja syyllistämään viesteillä.

Muistaakseni joku soitti minulle n. 25 v sitten. Sen jälkeen on ollut hiljaisempaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omituisia ajatusmalleja täällä. Ystävien pitää tehdä sitä ja tätä että kelpaavat ystäviksi. Jos ystävät eivät täytä MINUN vaatimuksiani, he ovat surkeita ystäviä eivätkä lainkaan MINUN arvoisiani. Tehkää kaikille palvelus ja tehkää lista kaikesta mitä vaaditte ystävältä ja pyytäkää siihen allekirjoitus, että ystäväehdokas varmasti ymmärtää mihin on sitoutumassa.

Vaadin ystävältä vastavuoroisuutta ja tasa-arvoisuutta. Voi kamala miten olenkaan itsekäs ja vaativa!

Nämä "muut saa hoitaa yhteydenpidon" tyypithän ne vaativia on - jos ystävä ei jaksa yhdensuuntaista vuorovaikutusta, ystävyys loppuu koska toinen ei jaksa sitä yhteyttä ikinä ottaa. Kummallista ajatella että tämä olisi sen syy, joka siihen asti on yhteydenpidosta huolehtinut! Ei suinkaan sen, joka vaan odottaa muilta toimia, että itse pääsisi ilahtumaan.

No vaadi sinä ystävältä ihan mitä haluat, minä en vaadi ystävältä mitään. Jos ystävyys ei sitten tyydytä molempia osapuolia, niin eihän sitä ole pakko olla ystävä.

Minä en vaadi ystävältä sitä yhteydenottoakaan, koska niinkuin aiemmin sanoin, minun ystävyyteni ei ole maksullista. Jos ystävyys sitten loppuu, se ei ollut sen arvoista, eikä minun silmissäni todellista ystävyyttäkään. Kaveruutta ehkä. Milloin edes määrittelet ustävyyden loppuneen? Pisimillään minulla meni 6 vuotta ilman mitään kontaktia erään ystäväni kanssa. Ei se ystävyys siitä mihinkään kadonnut.

Sanot että et vaadi mitään, mutta silti yhteydenpito on muiden harteilla. Käytännössä se siis loppuu, jos ystäväsi eivät pidä sinuun yhteyttä, koska sinä et itse tee ystävyyden eteen mitään. Eli teidän ystävyytenne vaatii jatkuakseen sen, että muut hoitavat yhteydenpidon. Vaikka väität että en muka vaadi mitään, niin käytännössä siis kuitenkin vaadit, kun jätät yhteydenpidon muiden vastuulle.

Ts. Ystävyys kanssasi vaatii että ystäväsi hoitaa KAIKEN yhteydenpidon, minä vain että kumpikin hoitaisi siitä osansa. Ja sitten väität minun kaltaisiani vaativiksi...

Anteeksi nyt mitä? Minä kyllä otan ihan itsekin ystäviini yhteyttä silloin kun jostakin syystä sitä yhteyttä kaipaan. He taas ottavat yhteyttä minuun kun sitä itse kaipaavat. Kyllä se kaipuu jutella toisen kanssa aina ennemmin tai myöhemmin tulee, enkä minä laske kuka on ottanut yhteyttä ja kuinka monta kertaa miettiessäni että soitanko vai enkö soita. Minä mietin vain että onko asia sellainen jonka tämän ystävän kanssa haluan jakaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omituisia ajatusmalleja täällä. Ystävien pitää tehdä sitä ja tätä että kelpaavat ystäviksi. Jos ystävät eivät täytä MINUN vaatimuksiani, he ovat surkeita ystäviä eivätkä lainkaan MINUN arvoisiani. Tehkää kaikille palvelus ja tehkää lista kaikesta mitä vaaditte ystävältä ja pyytäkää siihen allekirjoitus, että ystäväehdokas varmasti ymmärtää mihin on sitoutumassa.

Vaadin ystävältä vastavuoroisuutta ja tasa-arvoisuutta. Voi kamala miten olenkaan itsekäs ja vaativa!

Nämä "muut saa hoitaa yhteydenpidon" tyypithän ne vaativia on - jos ystävä ei jaksa yhdensuuntaista vuorovaikutusta, ystävyys loppuu koska toinen ei jaksa sitä yhteyttä ikinä ottaa. Kummallista ajatella että tämä olisi sen syy, joka siihen asti on yhteydenpidosta huolehtinut! Ei suinkaan sen, joka vaan odottaa muilta toimia, että itse pääsisi ilahtumaan.

No vaadi sinä ystävältä ihan mitä haluat, minä en vaadi ystävältä mitään. Jos ystävyys ei sitten tyydytä molempia osapuolia, niin eihän sitä ole pakko olla ystävä.

Minä en vaadi ystävältä sitä yhteydenottoakaan, koska niinkuin aiemmin sanoin, minun ystävyyteni ei ole maksullista. Jos ystävyys sitten loppuu, se ei ollut sen arvoista, eikä minun silmissäni todellista ystävyyttäkään. Kaveruutta ehkä. Milloin edes määrittelet ustävyyden loppuneen? Pisimillään minulla meni 6 vuotta ilman mitään kontaktia erään ystäväni kanssa. Ei se ystävyys siitä mihinkään kadonnut.

Sanot että et vaadi mitään, mutta silti yhteydenpito on muiden harteilla. Käytännössä se siis loppuu, jos ystäväsi eivät pidä sinuun yhteyttä, koska sinä et itse tee ystävyyden eteen mitään. Eli teidän ystävyytenne vaatii jatkuakseen sen, että muut hoitavat yhteydenpidon. Vaikka väität että en muka vaadi mitään, niin käytännössä siis kuitenkin vaadit, kun jätät yhteydenpidon muiden vastuulle.

Ts. Ystävyys kanssasi vaatii että ystäväsi hoitaa KAIKEN yhteydenpidon, minä vain että kumpikin hoitaisi siitä osansa. Ja sitten väität minun kaltaisiani vaativiksi...

Kaikki eivät kuitenkaan ole kuten sinä. Minä voisin hyvin kuvitella olevani tuon edellisen kirjoittajan ystävä. Koska mua ei millään tavalla haittaa, vaikka olisinkin aina se, joka ottaa yhteyttä. Katsos kun me kaikki emme odota, että yhteydenpito on vastavuoroista. 

Pakko kysyä että miksi haluaisit kuvitella olevasi sellaisen ystävä, joka ei välitä sinusta sen vertaa, että viitsisi nähdä eteesi edes tekstiviestin verran vaivaa? Kuinka vähän oikein itseäsi arvostat?

Arvostan itseäni erittäin paljon ja mulla on varsin hyvä itsetunto. Valitsen itse ystäväni ja jos haluan lähteä juuri henkilön A kanssa jonnekin, niin minä otan yhteyttä ja kysyn asiaa. Mulle on paljon oleellisempaa, että mulla on hauskaa A:n seurassa kuin se, ottaako hän minuun yhteyttä vai minä häneen. Mulla on ystäviä ja kavereita hyvin erilaisissa elämäntilanteissa ja olen itsekin ollut hyvin erilaisissa elämäntilantessa. Elämäntilanteet vaikuttavat siihen, miten ehtii ja jaksaa pitää yhteyttä muihin. En koe ongelmaksi, jos itse olen elämäntilanteessa, jossa mulla on enemmän aikaa kuin toisella. Enkä silloinkaan, jos toisella on enemmän aikaa pitää yhteyttä kuin minulla. Mulle tekstiviestien lähettäminen tai soittaminen ei ole välttämätön merkki välittämisestä. Enemmän arvostan sitä, että tavataan ja tehdään asioita yhdessä...ihan riippumatta siitä, kenen aloitteesta. 

En ole tuon edellisen kommentin kirjoittaja. Mutta en oikein ymmärrä näitä ihmisiä, jotka valittavat yksipuolisesta yhteydenotosta. (Kaikki myötätunto kylläkin aloittajalle, kyseessä kun oli lisäksi perhe ym. :/) Jos minä olisin aina se, joka laittaisi ystävälle viestiä ja ehdottelisi milloin minnekin niin jättäisin yhteydenoton ja, jos ystävästä ei kuuluisi mitään niin eikö se ole tällöin päivänselvää, että minun seurasta ei olla kiinnostuttu? Ei ystäviä pidä lähetä syyttelemään tai ylipäätään ihmettelemään yhteydenottamattomuutta. On normaalia, että ystävyys hiipuu, jollei molemmat ole kiinnostuneet satsaamaan siihen yhtä paljon. Vaikka ystävyys olisikin sinulle elintärkeää ja kokisit, että teillä on hauskaa aina yhdessä niin ystävä voi ajatella kenties eri tavoin.

Eri asia siis, jos yhteydenottomattomuus liittyy kiireiseen elämäntilanteeseen tms.

Luotan siihen, että jos ystävälläni ei ole hauskaa seurassani, niin hän ei mukaani edes lähde, vaikka pyydän. Oman kokemukseni mukaan ystävyyttä ei kuitenkaan edes pääse syntymään, jos yhdessä ei ole hauskaa. Toki ystävä voi vuosien varrella muuttua niin, että yhdessäolo ei ole enää hauskaa, mutta silloin sama juttu: voi kieltäytyä kutsusta. Sukulaisiaan ei voi valita, ystävänsä voi. 

Ystävyyttä ei pääse syntymään, jos yhdessä ei ole hauskaa tms. Mutta ystävyys voi kyllä hiipua, vaikka yhdessä olisikin hauskaa.

Tietenkin voi hiipua ja se on ihan normaalia. Yleensä ystävyys on läheisintä sen kanssa, jonka kanssa on eniten tekemisissä. Jos ystävä muuttaa maapallon toiselle puolelle ja saa siellä uusia ystäviä, niin tietenkin vanhat ystävyyssuhteet hiipuvat. Jos toinen hankkii lapsia ja toinen ei vielä aikoihin tai on ystävystytty silloin, kun toisen esikoinen ja toisen kuopus ovat samanikäisiä, niin ystävyys hyvin usein hiipuu, kun toisella alkaa olla enemmän lapsivapaata ja toinen taas on entistä enemmän sidoksissa lapsiinsa. Tällöin löytyy kummallekin taas uusia ystäviä, jotka elävät samanlaista elämäntilannetta. Minusta ystävyyttä ei kuitenkaan tarvitse tämän vuoksi tuntea katkenneeksi vaan ystävyys voi taas lämmetä sitten, kun siihen on otollinen aika kummallakin. Aina ei tietenkään käy näin, mutta sellainen "mä en enää soita sulle, kun säkään et soita mulle" -ystävyys on aika teinimeininkiä. Vielä vanhoilla päivilläkin ystävyys voi lämmetä uudelleen johonkin lapsuudenystävään, jos aika ja paikka on sille otollinen. 

Kuulostat mielestäni aika naivilta suoraan sanottuna. Itse ajattelen suurimmaksi osin eri tavalla kylläkin ystävyydestä. Jos ystäväni muuttaa ulkomailla tai saa lapsen, ja itse olen vastaavasti täysin erilaisessa elämäntilanteessa niin se ei ole mikään automaatio että ystävyys hiipuuu. Toki näin voi käydä. Mutta tollainen ajatusmaailma, että kun ystävät siirtyvät eri elämäntilanteeseen niin "ystävyydet nyt vain hiipuvat" ja sitten ne voi taas herätellä henkiin, kun itselle sopii, se on mielestäni törkeää.

Itselläni oli eräs kaveri, joka häipyi moneksi vuodeksi kuvioista, koska hän perusti perheen ym. Sitten hän muutaman vuoden päästä alkoi ottamaan näihin vanhoihin kavereihin yhteyttä ja syyllistämään, että mikseivät he ehdi näkemään ja kun on niin hankala saada uusia kavereitakin. Hän siis oletti, että voi oman elämäntilanteen muuttuessa hylätä kaverinsa mutta sitten, kun itselle alkaa tulla tylsää niin vanhojen kavereiden pitäisi taas olla paikalla häntä varten. Kyllä ne tosiystävyyset kestävät toisten erilaiset elämäntilanteet.

Itse suhtaudyn nykyään todella varauksella tällaisiin "mennisyyden" ihmisiin, jotka ottavat vaikka vuosien jälkeen yhteyttä. Tällaiset yhteydenotot ovat monesti vain hyötymismielessä, joko toisella menee huonosti ja kaipaa siksi yhtäkkiä vanhoja kavereita tai sitten jotakin muuta.

Ihan ok siis, jos ystävyydet hiipuvat oman muuttuneen elämäntilanteen vuoksi. Mutta älä odota, että vanhat kaverit ottavat tällöin avosylin vastaan.

Enhän minä sanonutkaan, että aina käy näin. Ja ymmärrän ihan hyvin, jos toisella on elämä jo mennyt sillä tavalla eteenpäin, että vanhoja ystäviä ei kaivata. Ihan ok. Mä en kuitenkaan koskaan ole nk polttanut siltoja takanani. Muutama kuukausi sitten tapasin teinivuosieni parhaan ystävän, joka lähti aikoinaan opiskelujen päätyttyä yli kymmeneksi vuodeksi Etelä-Amerikkaan. Kerran taisin saada häneltä sieltä joulukortin. Nyt ollaan viestitelty taas lähes viikottain ja tavattu useammankin kerran. Tiedän, että joillekin asiassa olisi jotain ongelmaa, mutta mulle ei ole. 

Kirjoitit näin: " Jos ystävä muuttaa maapallon toiselle puolelle ja saa siellä uusia ystäviä, niin tietenkin vanhat ystävyyssuhteet hiipuvat." Siltojen polttamisella ei ole myöskään mitään tekemistä ystävyyden hiipumisen tai uudelleen lämmitetyn ystävyyden kanssa.

Olet onnekas. Nykyään ärsyttää jo jokainen viestikin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omituisia ajatusmalleja täällä. Ystävien pitää tehdä sitä ja tätä että kelpaavat ystäviksi. Jos ystävät eivät täytä MINUN vaatimuksiani, he ovat surkeita ystäviä eivätkä lainkaan MINUN arvoisiani. Tehkää kaikille palvelus ja tehkää lista kaikesta mitä vaaditte ystävältä ja pyytäkää siihen allekirjoitus, että ystäväehdokas varmasti ymmärtää mihin on sitoutumassa.

Vaadin ystävältä vastavuoroisuutta ja tasa-arvoisuutta. Voi kamala miten olenkaan itsekäs ja vaativa!

Nämä "muut saa hoitaa yhteydenpidon" tyypithän ne vaativia on - jos ystävä ei jaksa yhdensuuntaista vuorovaikutusta, ystävyys loppuu koska toinen ei jaksa sitä yhteyttä ikinä ottaa. Kummallista ajatella että tämä olisi sen syy, joka siihen asti on yhteydenpidosta huolehtinut! Ei suinkaan sen, joka vaan odottaa muilta toimia, että itse pääsisi ilahtumaan.

No vaadi sinä ystävältä ihan mitä haluat, minä en vaadi ystävältä mitään. Jos ystävyys ei sitten tyydytä molempia osapuolia, niin eihän sitä ole pakko olla ystävä.

Minä en vaadi ystävältä sitä yhteydenottoakaan, koska niinkuin aiemmin sanoin, minun ystävyyteni ei ole maksullista. Jos ystävyys sitten loppuu, se ei ollut sen arvoista, eikä minun silmissäni todellista ystävyyttäkään. Kaveruutta ehkä. Milloin edes määrittelet ustävyyden loppuneen? Pisimillään minulla meni 6 vuotta ilman mitään kontaktia erään ystäväni kanssa. Ei se ystävyys siitä mihinkään kadonnut.

Sanot että et vaadi mitään, mutta silti yhteydenpito on muiden harteilla. Käytännössä se siis loppuu, jos ystäväsi eivät pidä sinuun yhteyttä, koska sinä et itse tee ystävyyden eteen mitään. Eli teidän ystävyytenne vaatii jatkuakseen sen, että muut hoitavat yhteydenpidon. Vaikka väität että en muka vaadi mitään, niin käytännössä siis kuitenkin vaadit, kun jätät yhteydenpidon muiden vastuulle.

Ts. Ystävyys kanssasi vaatii että ystäväsi hoitaa KAIKEN yhteydenpidon, minä vain että kumpikin hoitaisi siitä osansa. Ja sitten väität minun kaltaisiani vaativiksi...

Kaikki eivät kuitenkaan ole kuten sinä. Minä voisin hyvin kuvitella olevani tuon edellisen kirjoittajan ystävä. Koska mua ei millään tavalla haittaa, vaikka olisinkin aina se, joka ottaa yhteyttä. Katsos kun me kaikki emme odota, että yhteydenpito on vastavuoroista. 

Pakko kysyä että miksi haluaisit kuvitella olevasi sellaisen ystävä, joka ei välitä sinusta sen vertaa, että viitsisi nähdä eteesi edes tekstiviestin verran vaivaa? Kuinka vähän oikein itseäsi arvostat?

Arvostan itseäni erittäin paljon ja mulla on varsin hyvä itsetunto. Valitsen itse ystäväni ja jos haluan lähteä juuri henkilön A kanssa jonnekin, niin minä otan yhteyttä ja kysyn asiaa. Mulle on paljon oleellisempaa, että mulla on hauskaa A:n seurassa kuin se, ottaako hän minuun yhteyttä vai minä häneen. Mulla on ystäviä ja kavereita hyvin erilaisissa elämäntilanteissa ja olen itsekin ollut hyvin erilaisissa elämäntilantessa. Elämäntilanteet vaikuttavat siihen, miten ehtii ja jaksaa pitää yhteyttä muihin. En koe ongelmaksi, jos itse olen elämäntilanteessa, jossa mulla on enemmän aikaa kuin toisella. Enkä silloinkaan, jos toisella on enemmän aikaa pitää yhteyttä kuin minulla. Mulle tekstiviestien lähettäminen tai soittaminen ei ole välttämätön merkki välittämisestä. Enemmän arvostan sitä, että tavataan ja tehdään asioita yhdessä...ihan riippumatta siitä, kenen aloitteesta. 

En ole tuon edellisen kommentin kirjoittaja. Mutta en oikein ymmärrä näitä ihmisiä, jotka valittavat yksipuolisesta yhteydenotosta. (Kaikki myötätunto kylläkin aloittajalle, kyseessä kun oli lisäksi perhe ym. :/) Jos minä olisin aina se, joka laittaisi ystävälle viestiä ja ehdottelisi milloin minnekin niin jättäisin yhteydenoton ja, jos ystävästä ei kuuluisi mitään niin eikö se ole tällöin päivänselvää, että minun seurasta ei olla kiinnostuttu? Ei ystäviä pidä lähetä syyttelemään tai ylipäätään ihmettelemään yhteydenottamattomuutta. On normaalia, että ystävyys hiipuu, jollei molemmat ole kiinnostuneet satsaamaan siihen yhtä paljon. Vaikka ystävyys olisikin sinulle elintärkeää ja kokisit, että teillä on hauskaa aina yhdessä niin ystävä voi ajatella kenties eri tavoin.

Eri asia siis, jos yhteydenottomattomuus liittyy kiireiseen elämäntilanteeseen tms.

Luotan siihen, että jos ystävälläni ei ole hauskaa seurassani, niin hän ei mukaani edes lähde, vaikka pyydän. Oman kokemukseni mukaan ystävyyttä ei kuitenkaan edes pääse syntymään, jos yhdessä ei ole hauskaa. Toki ystävä voi vuosien varrella muuttua niin, että yhdessäolo ei ole enää hauskaa, mutta silloin sama juttu: voi kieltäytyä kutsusta. Sukulaisiaan ei voi valita, ystävänsä voi. 

Ystävyyttä ei pääse syntymään, jos yhdessä ei ole hauskaa tms. Mutta ystävyys voi kyllä hiipua, vaikka yhdessä olisikin hauskaa.

Tietenkin voi hiipua ja se on ihan normaalia. Yleensä ystävyys on läheisintä sen kanssa, jonka kanssa on eniten tekemisissä. Jos ystävä muuttaa maapallon toiselle puolelle ja saa siellä uusia ystäviä, niin tietenkin vanhat ystävyyssuhteet hiipuvat. Jos toinen hankkii lapsia ja toinen ei vielä aikoihin tai on ystävystytty silloin, kun toisen esikoinen ja toisen kuopus ovat samanikäisiä, niin ystävyys hyvin usein hiipuu, kun toisella alkaa olla enemmän lapsivapaata ja toinen taas on entistä enemmän sidoksissa lapsiinsa. Tällöin löytyy kummallekin taas uusia ystäviä, jotka elävät samanlaista elämäntilannetta. Minusta ystävyyttä ei kuitenkaan tarvitse tämän vuoksi tuntea katkenneeksi vaan ystävyys voi taas lämmetä sitten, kun siihen on otollinen aika kummallakin. Aina ei tietenkään käy näin, mutta sellainen "mä en enää soita sulle, kun säkään et soita mulle" -ystävyys on aika teinimeininkiä. Vielä vanhoilla päivilläkin ystävyys voi lämmetä uudelleen johonkin lapsuudenystävään, jos aika ja paikka on sille otollinen. 

Kuulostat mielestäni aika naivilta suoraan sanottuna. Itse ajattelen suurimmaksi osin eri tavalla kylläkin ystävyydestä. Jos ystäväni muuttaa ulkomailla tai saa lapsen, ja itse olen vastaavasti täysin erilaisessa elämäntilanteessa niin se ei ole mikään automaatio että ystävyys hiipuuu. Toki näin voi käydä. Mutta tollainen ajatusmaailma, että kun ystävät siirtyvät eri elämäntilanteeseen niin "ystävyydet nyt vain hiipuvat" ja sitten ne voi taas herätellä henkiin, kun itselle sopii, se on mielestäni törkeää.

Itselläni oli eräs kaveri, joka häipyi moneksi vuodeksi kuvioista, koska hän perusti perheen ym. Sitten hän muutaman vuoden päästä alkoi ottamaan näihin vanhoihin kavereihin yhteyttä ja syyllistämään, että mikseivät he ehdi näkemään ja kun on niin hankala saada uusia kavereitakin. Hän siis oletti, että voi oman elämäntilanteen muuttuessa hylätä kaverinsa mutta sitten, kun itselle alkaa tulla tylsää niin vanhojen kavereiden pitäisi taas olla paikalla häntä varten. Kyllä ne tosiystävyyset kestävät toisten erilaiset elämäntilanteet.

Itse suhtaudyn nykyään todella varauksella tällaisiin "mennisyyden" ihmisiin, jotka ottavat vaikka vuosien jälkeen yhteyttä. Tällaiset yhteydenotot ovat monesti vain hyötymismielessä, joko toisella menee huonosti ja kaipaa siksi yhtäkkiä vanhoja kavereita tai sitten jotakin muuta.

Ihan ok siis, jos ystävyydet hiipuvat oman muuttuneen elämäntilanteen vuoksi. Mutta älä odota, että vanhat kaverit ottavat tällöin avosylin vastaan.

Lisäyksenä vielä, että se ettei ota toiseen yhteyttä kun toinenkaan ei ota, ei todellakaan ole mitään teinimeininkiä, vaan ihan normaalia kanssakäymistä. Teinimeininkiä on se, että pommitetaan toista viesteillä, kun yhtäkkiä itse vuosien jälkeen haluaisikin taas ystävystyä.

Miten muutenkaan tuo sinun mainitsemasi uudelleen ystävystäminen vuosien jälkeen, kun molemmille aika on otollista niin oikein tapahtuu? Kyllähän siinä toinen kuitenkin ottaa sen aloitteen.

Omaa kaveriani myönnyin näkemään vuosien jälkeen, vaikka tiesin että meillä ei ollut enää mitään yhteistä. Ja kaveri otti vain yhteyttä, koska hänellä ei ollut ketään muutakaan, niin kuin itse asian ilmaitsi.

Tapaamisen jälkeen olisin odottanut, että hän antaa pallon minulle ja jää odottamaan yhteydenottoani. Mutta sen sijaan hän alkoi pommittaa ja syyllistämään viesteillä.

Tuohon Etelä-Amerikasta palanneeseen ystävääni törmäsin täysin yllättäen kaupungilla. Käveli kadulla vastaan ja tunnistimme toisemme heti. Jäätiin juttelemaan ja sovittiin, että tavataan jo heti seuraavana viikonloppuna. Noin muutoin Facebook on varsin oivallinen keino törmätä vanhoihin kavereihin ja ystäviin. Joko omien FB-kavereiden kavereista tai sitten erilaisista ryhmistä. Vaikka kouluajoistani on kauan - tai ehkä juuri siksi - kuulun useampaankin ryhmään, jossa on entisiä koulu- ja opiskelukavereitani ja jotka järjestävät yhteisiä tapaamisia. 

Mä ymmärrän kuitenkin ihan hyvin, että jos yhteydenpidossa on ollut pitkä tauko, voi tuntua siltä, ettei toisen kanssa ole enää mitään yhteistä. Ihmiset muuttuvat ja toinen voi tuntua kovin vieraalta, kun ei olekaan enää samanlainen kuin 10 tai 20 vuotta sitten. Silloin ei tietenkään ole tarpeellistakaan lämmitellä ystävyyssuhdetta uudelleen. Voi kuitenkin käydä myös niin, että yhteistä onkin paljon. Jopa enemmän kuin silloin, kun tiet erkanivat. 

Jospa ihmisillä o muutakin tekemistä kun vaan ajatella sua

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omituisia ajatusmalleja täällä. Ystävien pitää tehdä sitä ja tätä että kelpaavat ystäviksi. Jos ystävät eivät täytä MINUN vaatimuksiani, he ovat surkeita ystäviä eivätkä lainkaan MINUN arvoisiani. Tehkää kaikille palvelus ja tehkää lista kaikesta mitä vaaditte ystävältä ja pyytäkää siihen allekirjoitus, että ystäväehdokas varmasti ymmärtää mihin on sitoutumassa.

Vaadin ystävältä vastavuoroisuutta ja tasa-arvoisuutta. Voi kamala miten olenkaan itsekäs ja vaativa!

Nämä "muut saa hoitaa yhteydenpidon" tyypithän ne vaativia on - jos ystävä ei jaksa yhdensuuntaista vuorovaikutusta, ystävyys loppuu koska toinen ei jaksa sitä yhteyttä ikinä ottaa. Kummallista ajatella että tämä olisi sen syy, joka siihen asti on yhteydenpidosta huolehtinut! Ei suinkaan sen, joka vaan odottaa muilta toimia, että itse pääsisi ilahtumaan.

No vaadi sinä ystävältä ihan mitä haluat, minä en vaadi ystävältä mitään. Jos ystävyys ei sitten tyydytä molempia osapuolia, niin eihän sitä ole pakko olla ystävä.

Minä en vaadi ystävältä sitä yhteydenottoakaan, koska niinkuin aiemmin sanoin, minun ystävyyteni ei ole maksullista. Jos ystävyys sitten loppuu, se ei ollut sen arvoista, eikä minun silmissäni todellista ystävyyttäkään. Kaveruutta ehkä. Milloin edes määrittelet ustävyyden loppuneen? Pisimillään minulla meni 6 vuotta ilman mitään kontaktia erään ystäväni kanssa. Ei se ystävyys siitä mihinkään kadonnut.

Sanot että et vaadi mitään, mutta silti yhteydenpito on muiden harteilla. Käytännössä se siis loppuu, jos ystäväsi eivät pidä sinuun yhteyttä, koska sinä et itse tee ystävyyden eteen mitään. Eli teidän ystävyytenne vaatii jatkuakseen sen, että muut hoitavat yhteydenpidon. Vaikka väität että en muka vaadi mitään, niin käytännössä siis kuitenkin vaadit, kun jätät yhteydenpidon muiden vastuulle.

Ts. Ystävyys kanssasi vaatii että ystäväsi hoitaa KAIKEN yhteydenpidon, minä vain että kumpikin hoitaisi siitä osansa. Ja sitten väität minun kaltaisiani vaativiksi...

Kaikki eivät kuitenkaan ole kuten sinä. Minä voisin hyvin kuvitella olevani tuon edellisen kirjoittajan ystävä. Koska mua ei millään tavalla haittaa, vaikka olisinkin aina se, joka ottaa yhteyttä. Katsos kun me kaikki emme odota, että yhteydenpito on vastavuoroista. 

Pakko kysyä että miksi haluaisit kuvitella olevasi sellaisen ystävä, joka ei välitä sinusta sen vertaa, että viitsisi nähdä eteesi edes tekstiviestin verran vaivaa? Kuinka vähän oikein itseäsi arvostat?

Arvostan itseäni erittäin paljon ja mulla on varsin hyvä itsetunto. Valitsen itse ystäväni ja jos haluan lähteä juuri henkilön A kanssa jonnekin, niin minä otan yhteyttä ja kysyn asiaa. Mulle on paljon oleellisempaa, että mulla on hauskaa A:n seurassa kuin se, ottaako hän minuun yhteyttä vai minä häneen. Mulla on ystäviä ja kavereita hyvin erilaisissa elämäntilanteissa ja olen itsekin ollut hyvin erilaisissa elämäntilantessa. Elämäntilanteet vaikuttavat siihen, miten ehtii ja jaksaa pitää yhteyttä muihin. En koe ongelmaksi, jos itse olen elämäntilanteessa, jossa mulla on enemmän aikaa kuin toisella. Enkä silloinkaan, jos toisella on enemmän aikaa pitää yhteyttä kuin minulla. Mulle tekstiviestien lähettäminen tai soittaminen ei ole välttämätön merkki välittämisestä. Enemmän arvostan sitä, että tavataan ja tehdään asioita yhdessä...ihan riippumatta siitä, kenen aloitteesta. 

En ole tuon edellisen kommentin kirjoittaja. Mutta en oikein ymmärrä näitä ihmisiä, jotka valittavat yksipuolisesta yhteydenotosta. (Kaikki myötätunto kylläkin aloittajalle, kyseessä kun oli lisäksi perhe ym. :/) Jos minä olisin aina se, joka laittaisi ystävälle viestiä ja ehdottelisi milloin minnekin niin jättäisin yhteydenoton ja, jos ystävästä ei kuuluisi mitään niin eikö se ole tällöin päivänselvää, että minun seurasta ei olla kiinnostuttu? Ei ystäviä pidä lähetä syyttelemään tai ylipäätään ihmettelemään yhteydenottamattomuutta. On normaalia, että ystävyys hiipuu, jollei molemmat ole kiinnostuneet satsaamaan siihen yhtä paljon. Vaikka ystävyys olisikin sinulle elintärkeää ja kokisit, että teillä on hauskaa aina yhdessä niin ystävä voi ajatella kenties eri tavoin.

Eri asia siis, jos yhteydenottomattomuus liittyy kiireiseen elämäntilanteeseen tms.

Luotan siihen, että jos ystävälläni ei ole hauskaa seurassani, niin hän ei mukaani edes lähde, vaikka pyydän. Oman kokemukseni mukaan ystävyyttä ei kuitenkaan edes pääse syntymään, jos yhdessä ei ole hauskaa. Toki ystävä voi vuosien varrella muuttua niin, että yhdessäolo ei ole enää hauskaa, mutta silloin sama juttu: voi kieltäytyä kutsusta. Sukulaisiaan ei voi valita, ystävänsä voi. 

Ystävyyttä ei pääse syntymään, jos yhdessä ei ole hauskaa tms. Mutta ystävyys voi kyllä hiipua, vaikka yhdessä olisikin hauskaa.

Tietenkin voi hiipua ja se on ihan normaalia. Yleensä ystävyys on läheisintä sen kanssa, jonka kanssa on eniten tekemisissä. Jos ystävä muuttaa maapallon toiselle puolelle ja saa siellä uusia ystäviä, niin tietenkin vanhat ystävyyssuhteet hiipuvat. Jos toinen hankkii lapsia ja toinen ei vielä aikoihin tai on ystävystytty silloin, kun toisen esikoinen ja toisen kuopus ovat samanikäisiä, niin ystävyys hyvin usein hiipuu, kun toisella alkaa olla enemmän lapsivapaata ja toinen taas on entistä enemmän sidoksissa lapsiinsa. Tällöin löytyy kummallekin taas uusia ystäviä, jotka elävät samanlaista elämäntilannetta. Minusta ystävyyttä ei kuitenkaan tarvitse tämän vuoksi tuntea katkenneeksi vaan ystävyys voi taas lämmetä sitten, kun siihen on otollinen aika kummallakin. Aina ei tietenkään käy näin, mutta sellainen "mä en enää soita sulle, kun säkään et soita mulle" -ystävyys on aika teinimeininkiä. Vielä vanhoilla päivilläkin ystävyys voi lämmetä uudelleen johonkin lapsuudenystävään, jos aika ja paikka on sille otollinen. 

Kuulostat mielestäni aika naivilta suoraan sanottuna. Itse ajattelen suurimmaksi osin eri tavalla kylläkin ystävyydestä. Jos ystäväni muuttaa ulkomailla tai saa lapsen, ja itse olen vastaavasti täysin erilaisessa elämäntilanteessa niin se ei ole mikään automaatio että ystävyys hiipuuu. Toki näin voi käydä. Mutta tollainen ajatusmaailma, että kun ystävät siirtyvät eri elämäntilanteeseen niin "ystävyydet nyt vain hiipuvat" ja sitten ne voi taas herätellä henkiin, kun itselle sopii, se on mielestäni törkeää.

Itselläni oli eräs kaveri, joka häipyi moneksi vuodeksi kuvioista, koska hän perusti perheen ym. Sitten hän muutaman vuoden päästä alkoi ottamaan näihin vanhoihin kavereihin yhteyttä ja syyllistämään, että mikseivät he ehdi näkemään ja kun on niin hankala saada uusia kavereitakin. Hän siis oletti, että voi oman elämäntilanteen muuttuessa hylätä kaverinsa mutta sitten, kun itselle alkaa tulla tylsää niin vanhojen kavereiden pitäisi taas olla paikalla häntä varten. Kyllä ne tosiystävyyset kestävät toisten erilaiset elämäntilanteet.

Itse suhtaudyn nykyään todella varauksella tällaisiin "mennisyyden" ihmisiin, jotka ottavat vaikka vuosien jälkeen yhteyttä. Tällaiset yhteydenotot ovat monesti vain hyötymismielessä, joko toisella menee huonosti ja kaipaa siksi yhtäkkiä vanhoja kavereita tai sitten jotakin muuta.

Ihan ok siis, jos ystävyydet hiipuvat oman muuttuneen elämäntilanteen vuoksi. Mutta älä odota, että vanhat kaverit ottavat tällöin avosylin vastaan.

Enhän minä sanonutkaan, että aina käy näin. Ja ymmärrän ihan hyvin, jos toisella on elämä jo mennyt sillä tavalla eteenpäin, että vanhoja ystäviä ei kaivata. Ihan ok. Mä en kuitenkaan koskaan ole nk polttanut siltoja takanani. Muutama kuukausi sitten tapasin teinivuosieni parhaan ystävän, joka lähti aikoinaan opiskelujen päätyttyä yli kymmeneksi vuodeksi Etelä-Amerikkaan. Kerran taisin saada häneltä sieltä joulukortin. Nyt ollaan viestitelty taas lähes viikottain ja tavattu useammankin kerran. Tiedän, että joillekin asiassa olisi jotain ongelmaa, mutta mulle ei ole. 

Kirjoitit näin: " Jos ystävä muuttaa maapallon toiselle puolelle ja saa siellä uusia ystäviä, niin tietenkin vanhat ystävyyssuhteet hiipuvat." Siltojen polttamisella ei ole myöskään mitään tekemistä ystävyyden hiipumisen tai uudelleen lämmitetyn ystävyyden kanssa.

Niin, vanhoille ystävyyssuhteille jää vähemmän aikaa, kun tulee uusia ystävyyssuhteita lisää ja ne uudet ystävät sattuvat olemaan siellä sun elämässäsi ihan konkreettisesti paikan päällä eikä maapallon toisella puolella. Meistä jokaisen vuorokaudessa on kuitenkin vain 24 tuntia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omituisia ajatusmalleja täällä. Ystävien pitää tehdä sitä ja tätä että kelpaavat ystäviksi. Jos ystävät eivät täytä MINUN vaatimuksiani, he ovat surkeita ystäviä eivätkä lainkaan MINUN arvoisiani. Tehkää kaikille palvelus ja tehkää lista kaikesta mitä vaaditte ystävältä ja pyytäkää siihen allekirjoitus, että ystäväehdokas varmasti ymmärtää mihin on sitoutumassa.

Vaadin ystävältä vastavuoroisuutta ja tasa-arvoisuutta. Voi kamala miten olenkaan itsekäs ja vaativa!

Nämä "muut saa hoitaa yhteydenpidon" tyypithän ne vaativia on - jos ystävä ei jaksa yhdensuuntaista vuorovaikutusta, ystävyys loppuu koska toinen ei jaksa sitä yhteyttä ikinä ottaa. Kummallista ajatella että tämä olisi sen syy, joka siihen asti on yhteydenpidosta huolehtinut! Ei suinkaan sen, joka vaan odottaa muilta toimia, että itse pääsisi ilahtumaan.

No vaadi sinä ystävältä ihan mitä haluat, minä en vaadi ystävältä mitään. Jos ystävyys ei sitten tyydytä molempia osapuolia, niin eihän sitä ole pakko olla ystävä.

Minä en vaadi ystävältä sitä yhteydenottoakaan, koska niinkuin aiemmin sanoin, minun ystävyyteni ei ole maksullista. Jos ystävyys sitten loppuu, se ei ollut sen arvoista, eikä minun silmissäni todellista ystävyyttäkään. Kaveruutta ehkä. Milloin edes määrittelet ustävyyden loppuneen? Pisimillään minulla meni 6 vuotta ilman mitään kontaktia erään ystäväni kanssa. Ei se ystävyys siitä mihinkään kadonnut.

Sanot että et vaadi mitään, mutta silti yhteydenpito on muiden harteilla. Käytännössä se siis loppuu, jos ystäväsi eivät pidä sinuun yhteyttä, koska sinä et itse tee ystävyyden eteen mitään. Eli teidän ystävyytenne vaatii jatkuakseen sen, että muut hoitavat yhteydenpidon. Vaikka väität että en muka vaadi mitään, niin käytännössä siis kuitenkin vaadit, kun jätät yhteydenpidon muiden vastuulle.

Ts. Ystävyys kanssasi vaatii että ystäväsi hoitaa KAIKEN yhteydenpidon, minä vain että kumpikin hoitaisi siitä osansa. Ja sitten väität minun kaltaisiani vaativiksi...

Kaikki eivät kuitenkaan ole kuten sinä. Minä voisin hyvin kuvitella olevani tuon edellisen kirjoittajan ystävä. Koska mua ei millään tavalla haittaa, vaikka olisinkin aina se, joka ottaa yhteyttä. Katsos kun me kaikki emme odota, että yhteydenpito on vastavuoroista. 

Pakko kysyä että miksi haluaisit kuvitella olevasi sellaisen ystävä, joka ei välitä sinusta sen vertaa, että viitsisi nähdä eteesi edes tekstiviestin verran vaivaa? Kuinka vähän oikein itseäsi arvostat?

Arvostan itseäni erittäin paljon ja mulla on varsin hyvä itsetunto. Valitsen itse ystäväni ja jos haluan lähteä juuri henkilön A kanssa jonnekin, niin minä otan yhteyttä ja kysyn asiaa. Mulle on paljon oleellisempaa, että mulla on hauskaa A:n seurassa kuin se, ottaako hän minuun yhteyttä vai minä häneen. Mulla on ystäviä ja kavereita hyvin erilaisissa elämäntilanteissa ja olen itsekin ollut hyvin erilaisissa elämäntilantessa. Elämäntilanteet vaikuttavat siihen, miten ehtii ja jaksaa pitää yhteyttä muihin. En koe ongelmaksi, jos itse olen elämäntilanteessa, jossa mulla on enemmän aikaa kuin toisella. Enkä silloinkaan, jos toisella on enemmän aikaa pitää yhteyttä kuin minulla. Mulle tekstiviestien lähettäminen tai soittaminen ei ole välttämätön merkki välittämisestä. Enemmän arvostan sitä, että tavataan ja tehdään asioita yhdessä...ihan riippumatta siitä, kenen aloitteesta. 

En ole tuon edellisen kommentin kirjoittaja. Mutta en oikein ymmärrä näitä ihmisiä, jotka valittavat yksipuolisesta yhteydenotosta. (Kaikki myötätunto kylläkin aloittajalle, kyseessä kun oli lisäksi perhe ym. :/) Jos minä olisin aina se, joka laittaisi ystävälle viestiä ja ehdottelisi milloin minnekin niin jättäisin yhteydenoton ja, jos ystävästä ei kuuluisi mitään niin eikö se ole tällöin päivänselvää, että minun seurasta ei olla kiinnostuttu? Ei ystäviä pidä lähetä syyttelemään tai ylipäätään ihmettelemään yhteydenottamattomuutta. On normaalia, että ystävyys hiipuu, jollei molemmat ole kiinnostuneet satsaamaan siihen yhtä paljon. Vaikka ystävyys olisikin sinulle elintärkeää ja kokisit, että teillä on hauskaa aina yhdessä niin ystävä voi ajatella kenties eri tavoin.

Eri asia siis, jos yhteydenottomattomuus liittyy kiireiseen elämäntilanteeseen tms.

Luotan siihen, että jos ystävälläni ei ole hauskaa seurassani, niin hän ei mukaani edes lähde, vaikka pyydän. Oman kokemukseni mukaan ystävyyttä ei kuitenkaan edes pääse syntymään, jos yhdessä ei ole hauskaa. Toki ystävä voi vuosien varrella muuttua niin, että yhdessäolo ei ole enää hauskaa, mutta silloin sama juttu: voi kieltäytyä kutsusta. Sukulaisiaan ei voi valita, ystävänsä voi. 

Ystävyyttä ei pääse syntymään, jos yhdessä ei ole hauskaa tms. Mutta ystävyys voi kyllä hiipua, vaikka yhdessä olisikin hauskaa.

Tietenkin voi hiipua ja se on ihan normaalia. Yleensä ystävyys on läheisintä sen kanssa, jonka kanssa on eniten tekemisissä. Jos ystävä muuttaa maapallon toiselle puolelle ja saa siellä uusia ystäviä, niin tietenkin vanhat ystävyyssuhteet hiipuvat. Jos toinen hankkii lapsia ja toinen ei vielä aikoihin tai on ystävystytty silloin, kun toisen esikoinen ja toisen kuopus ovat samanikäisiä, niin ystävyys hyvin usein hiipuu, kun toisella alkaa olla enemmän lapsivapaata ja toinen taas on entistä enemmän sidoksissa lapsiinsa. Tällöin löytyy kummallekin taas uusia ystäviä, jotka elävät samanlaista elämäntilannetta. Minusta ystävyyttä ei kuitenkaan tarvitse tämän vuoksi tuntea katkenneeksi vaan ystävyys voi taas lämmetä sitten, kun siihen on otollinen aika kummallakin. Aina ei tietenkään käy näin, mutta sellainen "mä en enää soita sulle, kun säkään et soita mulle" -ystävyys on aika teinimeininkiä. Vielä vanhoilla päivilläkin ystävyys voi lämmetä uudelleen johonkin lapsuudenystävään, jos aika ja paikka on sille otollinen. 

Kuulostat mielestäni aika naivilta suoraan sanottuna. Itse ajattelen suurimmaksi osin eri tavalla kylläkin ystävyydestä. Jos ystäväni muuttaa ulkomailla tai saa lapsen, ja itse olen vastaavasti täysin erilaisessa elämäntilanteessa niin se ei ole mikään automaatio että ystävyys hiipuuu. Toki näin voi käydä. Mutta tollainen ajatusmaailma, että kun ystävät siirtyvät eri elämäntilanteeseen niin "ystävyydet nyt vain hiipuvat" ja sitten ne voi taas herätellä henkiin, kun itselle sopii, se on mielestäni törkeää.

Itselläni oli eräs kaveri, joka häipyi moneksi vuodeksi kuvioista, koska hän perusti perheen ym. Sitten hän muutaman vuoden päästä alkoi ottamaan näihin vanhoihin kavereihin yhteyttä ja syyllistämään, että mikseivät he ehdi näkemään ja kun on niin hankala saada uusia kavereitakin. Hän siis oletti, että voi oman elämäntilanteen muuttuessa hylätä kaverinsa mutta sitten, kun itselle alkaa tulla tylsää niin vanhojen kavereiden pitäisi taas olla paikalla häntä varten. Kyllä ne tosiystävyyset kestävät toisten erilaiset elämäntilanteet.

Itse suhtaudyn nykyään todella varauksella tällaisiin "mennisyyden" ihmisiin, jotka ottavat vaikka vuosien jälkeen yhteyttä. Tällaiset yhteydenotot ovat monesti vain hyötymismielessä, joko toisella menee huonosti ja kaipaa siksi yhtäkkiä vanhoja kavereita tai sitten jotakin muuta.

Ihan ok siis, jos ystävyydet hiipuvat oman muuttuneen elämäntilanteen vuoksi. Mutta älä odota, että vanhat kaverit ottavat tällöin avosylin vastaan.

Lisäyksenä vielä, että se ettei ota toiseen yhteyttä kun toinenkaan ei ota, ei todellakaan ole mitään teinimeininkiä, vaan ihan normaalia kanssakäymistä. Teinimeininkiä on se, että pommitetaan toista viesteillä, kun yhtäkkiä itse vuosien jälkeen haluaisikin taas ystävystyä.

Miten muutenkaan tuo sinun mainitsemasi uudelleen ystävystäminen vuosien jälkeen, kun molemmille aika on otollista niin oikein tapahtuu? Kyllähän siinä toinen kuitenkin ottaa sen aloitteen.

Omaa kaveriani myönnyin näkemään vuosien jälkeen, vaikka tiesin että meillä ei ollut enää mitään yhteistä. Ja kaveri otti vain yhteyttä, koska hänellä ei ollut ketään muutakaan, niin kuin itse asian ilmaitsi.

Tapaamisen jälkeen olisin odottanut, että hän antaa pallon minulle ja jää odottamaan yhteydenottoani. Mutta sen sijaan hän alkoi pommittaa ja syyllistämään viesteillä.

Tuohon Etelä-Amerikasta palanneeseen ystävääni törmäsin täysin yllättäen kaupungilla. Käveli kadulla vastaan ja tunnistimme toisemme heti. Jäätiin juttelemaan ja sovittiin, että tavataan jo heti seuraavana viikonloppuna. Noin muutoin Facebook on varsin oivallinen keino törmätä vanhoihin kavereihin ja ystäviin. Joko omien FB-kavereiden kavereista tai sitten erilaisista ryhmistä. Vaikka kouluajoistani on kauan - tai ehkä juuri siksi - kuulun useampaankin ryhmään, jossa on entisiä koulu- ja opiskelukavereitani ja jotka järjestävät yhteisiä tapaamisia. 

Mä ymmärrän kuitenkin ihan hyvin, että jos yhteydenpidossa on ollut pitkä tauko, voi tuntua siltä, ettei toisen kanssa ole enää mitään yhteistä. Ihmiset muuttuvat ja toinen voi tuntua kovin vieraalta, kun ei olekaan enää samanlainen kuin 10 tai 20 vuotta sitten. Silloin ei tietenkään ole tarpeellistakaan lämmitellä ystävyyssuhdetta uudelleen. Voi kuitenkin käydä myös niin, että yhteistä onkin paljon. Jopa enemmän kuin silloin, kun tiet erkanivat. 

Ymmärrän näitä yhteydenottokanavia mutta tarkoitin, että yleensä kuitenkin jompikumpi tekee aloitteen vuosien jälkeen. :) Harvemmin kuitenkaan kahden ihmisen elämä menee täysin samanlaisissa sykleissä niin, että esim. 1,5 vuotta on kiireistä ja sitten sen jälkeen molemmilla on seesteistä ja aikaa ystävyydelle. Voihan meinaan olla, että silloin kun tällä kiireisellä osapuolella ei ole ollut aikaa ystävyydelle niin toinen olisikin tarvinnut ystävää. Siksi tällainen yhteydenotto vuosien jälkeen voi toisesta tuntua "hyväksikäytöltä" ja siltä, että ystävyys on toisen ehdoilla.

Harvemmin kuitenkaan kenelläkään niin kiireistä on, että edes viestiä ei silloin tällöin ehtisi laittaa, jos ystävyyden haluaisi säilyttää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omituisia ajatusmalleja täällä. Ystävien pitää tehdä sitä ja tätä että kelpaavat ystäviksi. Jos ystävät eivät täytä MINUN vaatimuksiani, he ovat surkeita ystäviä eivätkä lainkaan MINUN arvoisiani. Tehkää kaikille palvelus ja tehkää lista kaikesta mitä vaaditte ystävältä ja pyytäkää siihen allekirjoitus, että ystäväehdokas varmasti ymmärtää mihin on sitoutumassa.

Vaadin ystävältä vastavuoroisuutta ja tasa-arvoisuutta. Voi kamala miten olenkaan itsekäs ja vaativa!

Nämä "muut saa hoitaa yhteydenpidon" tyypithän ne vaativia on - jos ystävä ei jaksa yhdensuuntaista vuorovaikutusta, ystävyys loppuu koska toinen ei jaksa sitä yhteyttä ikinä ottaa. Kummallista ajatella että tämä olisi sen syy, joka siihen asti on yhteydenpidosta huolehtinut! Ei suinkaan sen, joka vaan odottaa muilta toimia, että itse pääsisi ilahtumaan.

No vaadi sinä ystävältä ihan mitä haluat, minä en vaadi ystävältä mitään. Jos ystävyys ei sitten tyydytä molempia osapuolia, niin eihän sitä ole pakko olla ystävä.

Minä en vaadi ystävältä sitä yhteydenottoakaan, koska niinkuin aiemmin sanoin, minun ystävyyteni ei ole maksullista. Jos ystävyys sitten loppuu, se ei ollut sen arvoista, eikä minun silmissäni todellista ystävyyttäkään. Kaveruutta ehkä. Milloin edes määrittelet ustävyyden loppuneen? Pisimillään minulla meni 6 vuotta ilman mitään kontaktia erään ystäväni kanssa. Ei se ystävyys siitä mihinkään kadonnut.

Sanot että et vaadi mitään, mutta silti yhteydenpito on muiden harteilla. Käytännössä se siis loppuu, jos ystäväsi eivät pidä sinuun yhteyttä, koska sinä et itse tee ystävyyden eteen mitään. Eli teidän ystävyytenne vaatii jatkuakseen sen, että muut hoitavat yhteydenpidon. Vaikka väität että en muka vaadi mitään, niin käytännössä siis kuitenkin vaadit, kun jätät yhteydenpidon muiden vastuulle.

Ts. Ystävyys kanssasi vaatii että ystäväsi hoitaa KAIKEN yhteydenpidon, minä vain että kumpikin hoitaisi siitä osansa. Ja sitten väität minun kaltaisiani vaativiksi...

Kaikki eivät kuitenkaan ole kuten sinä. Minä voisin hyvin kuvitella olevani tuon edellisen kirjoittajan ystävä. Koska mua ei millään tavalla haittaa, vaikka olisinkin aina se, joka ottaa yhteyttä. Katsos kun me kaikki emme odota, että yhteydenpito on vastavuoroista. 

Pakko kysyä että miksi haluaisit kuvitella olevasi sellaisen ystävä, joka ei välitä sinusta sen vertaa, että viitsisi nähdä eteesi edes tekstiviestin verran vaivaa? Kuinka vähän oikein itseäsi arvostat?

Arvostan itseäni erittäin paljon ja mulla on varsin hyvä itsetunto. Valitsen itse ystäväni ja jos haluan lähteä juuri henkilön A kanssa jonnekin, niin minä otan yhteyttä ja kysyn asiaa. Mulle on paljon oleellisempaa, että mulla on hauskaa A:n seurassa kuin se, ottaako hän minuun yhteyttä vai minä häneen. Mulla on ystäviä ja kavereita hyvin erilaisissa elämäntilanteissa ja olen itsekin ollut hyvin erilaisissa elämäntilantessa. Elämäntilanteet vaikuttavat siihen, miten ehtii ja jaksaa pitää yhteyttä muihin. En koe ongelmaksi, jos itse olen elämäntilanteessa, jossa mulla on enemmän aikaa kuin toisella. Enkä silloinkaan, jos toisella on enemmän aikaa pitää yhteyttä kuin minulla. Mulle tekstiviestien lähettäminen tai soittaminen ei ole välttämätön merkki välittämisestä. Enemmän arvostan sitä, että tavataan ja tehdään asioita yhdessä...ihan riippumatta siitä, kenen aloitteesta. 

En ole tuon edellisen kommentin kirjoittaja. Mutta en oikein ymmärrä näitä ihmisiä, jotka valittavat yksipuolisesta yhteydenotosta. (Kaikki myötätunto kylläkin aloittajalle, kyseessä kun oli lisäksi perhe ym. :/) Jos minä olisin aina se, joka laittaisi ystävälle viestiä ja ehdottelisi milloin minnekin niin jättäisin yhteydenoton ja, jos ystävästä ei kuuluisi mitään niin eikö se ole tällöin päivänselvää, että minun seurasta ei olla kiinnostuttu? Ei ystäviä pidä lähetä syyttelemään tai ylipäätään ihmettelemään yhteydenottamattomuutta. On normaalia, että ystävyys hiipuu, jollei molemmat ole kiinnostuneet satsaamaan siihen yhtä paljon. Vaikka ystävyys olisikin sinulle elintärkeää ja kokisit, että teillä on hauskaa aina yhdessä niin ystävä voi ajatella kenties eri tavoin.

Eri asia siis, jos yhteydenottomattomuus liittyy kiireiseen elämäntilanteeseen tms.

Tämä, ja tuo mitä lainasit! Minulle ystävyys tarkoittaa nimenomaan sitä, että yhteyttä pidetään sen mukaan, mikä itselle tuntuu hyvältä. Jos minä haluan jakaa jotakin ystäväni kanssa, on se sitten valitus, juoru, kävelylenkki tai mitä tahansa, minä otan tähän ystävään yhteyttä, enkä mieti kenen vuoro olisi yhteyttä ottaa. Samoin oletan ystävieni tekevän. Joskus tulee pitempi tauko kun elämässä on vaiheessa jota ei koe tarpeelliseksi jakaa jonkun ystävän kanssa, jää yhteydenpito minun puoleltani vähiin. Ystävä toki voi ottaa yhteyttä jakaakseen omia asioitaan, minä olen kyllä paikalla häntä varten. Omituista edes ajatella että pitäisi kauheasti miettiä kuka nyt on ottanut yhteyttä ja kehen minun sen takia pitäisi myös ottaa yhteyttä... Minä otan yhteyttä niihin ihmisiin keiden kanssa haluan jotakin jakaa, silloin kun haluan jakaa. En tee sitä velvollisuudesta tai vastapalveluksia odottaen. Jos joku ystävistäni ei minua ja seuraani kaipaa, niin parempi että tiet eroavat. Näillä eväillä ystävyyssuhteeni ovat kantaneet kohta 30 vuotta samojen ihmisten kanssa. Siinä ajassa ei se 6 vuoden yhteydenpitämättömyyskään kovin paljoa tunnu..