Olen oikeasti surullinen, että olin oikeassa :(. Minusta on tuntunut, että kukaan ei välitä minusta ja tein testin, että kuinka moni ottaa omatoimisesti yhteyttä minuun. Tänää tuli tasan 3 kk siitä, kun aloitin tämän testin ja nyt kerron tuloksen...

" Ei se ole enää sitä päivittäistä kyhnäämistä kuin tyttövuosina. Lapsuus pitää jättää taakse vähitellen."

Miksi? Täytyykö aikuisten tapaamiset olla aina 1,5h kahvittelun merkeissä, koska ollaan niin aikuisia? Mulla joskus tällaisten tapaamisten jälkeen on sellainen olo, että "ompahan nyt tämäkin tapaaminen hoidettu alta pois". Niinkuin vessan pesu

Korkeintaan alkoholin merkeissä voidaan viettää aikaa yhdessä kuusi tuntia.

Vierailija kirjoitti:

"Mitähän Mirkulle kuuluu, en ole pariin kuukauteen mitään kuullut. Täytyykin soittaa kun pääsen töistä." Työpäivä päättyy ja pääsen kotiin. "Hmh, kaapissa ei näköjään ole taas ruokaa, pitää käydä kaupassa." Käyn kaupassa, laitan ruuan ja syön. "Ai kamala, kello on jo seittemän, pitää käydä suihkussa ja valmistella huomiseks töihin asia xxx." Käyn suihkussa ja hoidan työhommat. "Jahas, kello on jo puoli kymmenen, pitää alkaa laittautua nukkumaan hiljalleen. Ai hitto, se Mirkku. No en mä kyllä enää tähän aikaan voi soittaa.."

Kuka tunnistaa itsensä? Elämä vaan etenee siinä omassa arjessa niin ettei huomaakaan kun aikaa on kulunut useampi kuukausi. Ystävä voi tulla mieleen useampaan kertaan tuona aikana, mutta aina silloin kun ei pysty sitä yhteydenottoa toteuttamaan. Sitten asia unohtuu. Jos "Mirkku" ei tälläistä kestä, lienee parempi että ystävyys kuivuu kasaan, kuin että toisella on jatkuvasti paha mieli kun häneen ei oteta yhteyttä, ja toisella hirveä stressi yhteydenotosta.

Minä tunnistan. Mulla tosin tippuivat vastavuoroisuutta odottavat ystävät jo silloin, kun tuohon kuvioon kuului vielä alaikäiset lapset, joista toinen vammainen, pitkät työpäivät yrittäjänä ja iäkkäät vanhemmat. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omituisia ajatusmalleja täällä. Ystävien pitää tehdä sitä ja tätä että kelpaavat ystäviksi. Jos ystävät eivät täytä MINUN vaatimuksiani, he ovat surkeita ystäviä eivätkä lainkaan MINUN arvoisiani. Tehkää kaikille palvelus ja tehkää lista kaikesta mitä vaaditte ystävältä ja pyytäkää siihen allekirjoitus, että ystäväehdokas varmasti ymmärtää mihin on sitoutumassa.

Vaadin ystävältä vastavuoroisuutta ja tasa-arvoisuutta. Voi kamala miten olenkaan itsekäs ja vaativa!

Nämä "muut saa hoitaa yhteydenpidon" tyypithän ne vaativia on - jos ystävä ei jaksa yhdensuuntaista vuorovaikutusta, ystävyys loppuu koska toinen ei jaksa sitä yhteyttä ikinä ottaa. Kummallista ajatella että tämä olisi sen syy, joka siihen asti on yhteydenpidosta huolehtinut! Ei suinkaan sen, joka vaan odottaa muilta toimia, että itse pääsisi ilahtumaan.

No vaadi sinä ystävältä ihan mitä haluat, minä en vaadi ystävältä mitään. Jos ystävyys ei sitten tyydytä molempia osapuolia, niin eihän sitä ole pakko olla ystävä.

Minä en vaadi ystävältä sitä yhteydenottoakaan, koska niinkuin aiemmin sanoin, minun ystävyyteni ei ole maksullista. Jos ystävyys sitten loppuu, se ei ollut sen arvoista, eikä minun silmissäni todellista ystävyyttäkään. Kaveruutta ehkä. Milloin edes määrittelet ustävyyden loppuneen? Pisimillään minulla meni 6 vuotta ilman mitään kontaktia erään ystäväni kanssa. Ei se ystävyys siitä mihinkään kadonnut.

Sanot että et vaadi mitään, mutta silti yhteydenpito on muiden harteilla. Käytännössä se siis loppuu, jos ystäväsi eivät pidä sinuun yhteyttä, koska sinä et itse tee ystävyyden eteen mitään. Eli teidän ystävyytenne vaatii jatkuakseen sen, että muut hoitavat yhteydenpidon. Vaikka väität että en muka vaadi mitään, niin käytännössä siis kuitenkin vaadit, kun jätät yhteydenpidon muiden vastuulle.

Ts. Ystävyys kanssasi vaatii että ystäväsi hoitaa KAIKEN yhteydenpidon, minä vain että kumpikin hoitaisi siitä osansa. Ja sitten väität minun kaltaisiani vaativiksi...

Kaikki eivät kuitenkaan ole kuten sinä. Minä voisin hyvin kuvitella olevani tuon edellisen kirjoittajan ystävä. Koska mua ei millään tavalla haittaa, vaikka olisinkin aina se, joka ottaa yhteyttä. Katsos kun me kaikki emme odota, että yhteydenpito on vastavuoroista. 

Pakko kysyä että miksi haluaisit kuvitella olevasi sellaisen ystävä, joka ei välitä sinusta sen vertaa, että viitsisi nähdä eteesi edes tekstiviestin verran vaivaa? Kuinka vähän oikein itseäsi arvostat?

Arvostan itseäni erittäin paljon ja mulla on varsin hyvä itsetunto. Valitsen itse ystäväni ja jos haluan lähteä juuri henkilön A kanssa jonnekin, niin minä otan yhteyttä ja kysyn asiaa. Mulle on paljon oleellisempaa, että mulla on hauskaa A:n seurassa kuin se, ottaako hän minuun yhteyttä vai minä häneen. Mulla on ystäviä ja kavereita hyvin erilaisissa elämäntilanteissa ja olen itsekin ollut hyvin erilaisissa elämäntilantessa. Elämäntilanteet vaikuttavat siihen, miten ehtii ja jaksaa pitää yhteyttä muihin. En koe ongelmaksi, jos itse olen elämäntilanteessa, jossa mulla on enemmän aikaa kuin toisella. Enkä silloinkaan, jos toisella on enemmän aikaa pitää yhteyttä kuin minulla. Mulle tekstiviestien lähettäminen tai soittaminen ei ole välttämätön merkki välittämisestä. Enemmän arvostan sitä, että tavataan ja tehdään asioita yhdessä...ihan riippumatta siitä, kenen aloitteesta. 

En ole tuon edellisen kommentin kirjoittaja. Mutta en oikein ymmärrä näitä ihmisiä, jotka valittavat yksipuolisesta yhteydenotosta. (Kaikki myötätunto kylläkin aloittajalle, kyseessä kun oli lisäksi perhe ym. :/) Jos minä olisin aina se, joka laittaisi ystävälle viestiä ja ehdottelisi milloin minnekin niin jättäisin yhteydenoton ja, jos ystävästä ei kuuluisi mitään niin eikö se ole tällöin päivänselvää, että minun seurasta ei olla kiinnostuttu? Ei ystäviä pidä lähetä syyttelemään tai ylipäätään ihmettelemään yhteydenottamattomuutta. On normaalia, että ystävyys hiipuu, jollei molemmat ole kiinnostuneet satsaamaan siihen yhtä paljon. Vaikka ystävyys olisikin sinulle elintärkeää ja kokisit, että teillä on hauskaa aina yhdessä niin ystävä voi ajatella kenties eri tavoin.

Eri asia siis, jos yhteydenottomattomuus liittyy kiireiseen elämäntilanteeseen tms.

Luotan siihen, että jos ystävälläni ei ole hauskaa seurassani, niin hän ei mukaani edes lähde, vaikka pyydän. Oman kokemukseni mukaan ystävyyttä ei kuitenkaan edes pääse syntymään, jos yhdessä ei ole hauskaa. Toki ystävä voi vuosien varrella muuttua niin, että yhdessäolo ei ole enää hauskaa, mutta silloin sama juttu: voi kieltäytyä kutsusta. Sukulaisiaan ei voi valita, ystävänsä voi. 

Ystävyyttä ei pääse syntymään, jos yhdessä ei ole hauskaa tms. Mutta ystävyys voi kyllä hiipua, vaikka yhdessä olisikin hauskaa.

Tietenkin voi hiipua ja se on ihan normaalia. Yleensä ystävyys on läheisintä sen kanssa, jonka kanssa on eniten tekemisissä. Jos ystävä muuttaa maapallon toiselle puolelle ja saa siellä uusia ystäviä, niin tietenkin vanhat ystävyyssuhteet hiipuvat. Jos toinen hankkii lapsia ja toinen ei vielä aikoihin tai on ystävystytty silloin, kun toisen esikoinen ja toisen kuopus ovat samanikäisiä, niin ystävyys hyvin usein hiipuu, kun toisella alkaa olla enemmän lapsivapaata ja toinen taas on entistä enemmän sidoksissa lapsiinsa. Tällöin löytyy kummallekin taas uusia ystäviä, jotka elävät samanlaista elämäntilannetta. Minusta ystävyyttä ei kuitenkaan tarvitse tämän vuoksi tuntea katkenneeksi vaan ystävyys voi taas lämmetä sitten, kun siihen on otollinen aika kummallakin. Aina ei tietenkään käy näin, mutta sellainen "mä en enää soita sulle, kun säkään et soita mulle" -ystävyys on aika teinimeininkiä. Vielä vanhoilla päivilläkin ystävyys voi lämmetä uudelleen johonkin lapsuudenystävään, jos aika ja paikka on sille otollinen. 

Kuulostat mielestäni aika naivilta suoraan sanottuna. Itse ajattelen suurimmaksi osin eri tavalla kylläkin ystävyydestä. Jos ystäväni muuttaa ulkomailla tai saa lapsen, ja itse olen vastaavasti täysin erilaisessa elämäntilanteessa niin se ei ole mikään automaatio että ystävyys hiipuuu. Toki näin voi käydä. Mutta tollainen ajatusmaailma, että kun ystävät siirtyvät eri elämäntilanteeseen niin "ystävyydet nyt vain hiipuvat" ja sitten ne voi taas herätellä henkiin, kun itselle sopii, se on mielestäni törkeää.

Itselläni oli eräs kaveri, joka häipyi moneksi vuodeksi kuvioista, koska hän perusti perheen ym. Sitten hän muutaman vuoden päästä alkoi ottamaan näihin vanhoihin kavereihin yhteyttä ja syyllistämään, että mikseivät he ehdi näkemään ja kun on niin hankala saada uusia kavereitakin. Hän siis oletti, että voi oman elämäntilanteen muuttuessa hylätä kaverinsa mutta sitten, kun itselle alkaa tulla tylsää niin vanhojen kavereiden pitäisi taas olla paikalla häntä varten. Kyllä ne tosiystävyyset kestävät toisten erilaiset elämäntilanteet.

Itse suhtaudyn nykyään todella varauksella tällaisiin "mennisyyden" ihmisiin, jotka ottavat vaikka vuosien jälkeen yhteyttä. Tällaiset yhteydenotot ovat monesti vain hyötymismielessä, joko toisella menee huonosti ja kaipaa siksi yhtäkkiä vanhoja kavereita tai sitten jotakin muuta.

Ihan ok siis, jos ystävyydet hiipuvat oman muuttuneen elämäntilanteen vuoksi. Mutta älä odota, että vanhat kaverit ottavat tällöin avosylin vastaan.

Lisäyksenä vielä, että se ettei ota toiseen yhteyttä kun toinenkaan ei ota, ei todellakaan ole mitään teinimeininkiä, vaan ihan normaalia kanssakäymistä. Teinimeininkiä on se, että pommitetaan toista viesteillä, kun yhtäkkiä itse vuosien jälkeen haluaisikin taas ystävystyä.

Miten muutenkaan tuo sinun mainitsemasi uudelleen ystävystäminen vuosien jälkeen, kun molemmille aika on otollista niin oikein tapahtuu? Kyllähän siinä toinen kuitenkin ottaa sen aloitteen.

Omaa kaveriani myönnyin näkemään vuosien jälkeen, vaikka tiesin että meillä ei ollut enää mitään yhteistä. Ja kaveri otti vain yhteyttä, koska hänellä ei ollut ketään muutakaan, niin kuin itse asian ilmaitsi.

Tapaamisen jälkeen olisin odottanut, että hän antaa pallon minulle ja jää odottamaan yhteydenottoani. Mutta sen sijaan hän alkoi pommittaa ja syyllistämään viesteillä.

Tuohon Etelä-Amerikasta palanneeseen ystävääni törmäsin täysin yllättäen kaupungilla. Käveli kadulla vastaan ja tunnistimme toisemme heti. Jäätiin juttelemaan ja sovittiin, että tavataan jo heti seuraavana viikonloppuna. Noin muutoin Facebook on varsin oivallinen keino törmätä vanhoihin kavereihin ja ystäviin. Joko omien FB-kavereiden kavereista tai sitten erilaisista ryhmistä. Vaikka kouluajoistani on kauan - tai ehkä juuri siksi - kuulun useampaankin ryhmään, jossa on entisiä koulu- ja opiskelukavereitani ja jotka järjestävät yhteisiä tapaamisia. 

Mä ymmärrän kuitenkin ihan hyvin, että jos yhteydenpidossa on ollut pitkä tauko, voi tuntua siltä, ettei toisen kanssa ole enää mitään yhteistä. Ihmiset muuttuvat ja toinen voi tuntua kovin vieraalta, kun ei olekaan enää samanlainen kuin 10 tai 20 vuotta sitten. Silloin ei tietenkään ole tarpeellistakaan lämmitellä ystävyyssuhdetta uudelleen. Voi kuitenkin käydä myös niin, että yhteistä onkin paljon. Jopa enemmän kuin silloin, kun tiet erkanivat. 

Ymmärrän näitä yhteydenottokanavia mutta tarkoitin, että yleensä kuitenkin jompikumpi tekee aloitteen vuosien jälkeen. :) Harvemmin kuitenkaan kahden ihmisen elämä menee täysin samanlaisissa sykleissä niin, että esim. 1,5 vuotta on kiireistä ja sitten sen jälkeen molemmilla on seesteistä ja aikaa ystävyydelle. Voihan meinaan olla, että silloin kun tällä kiireisellä osapuolella ei ole ollut aikaa ystävyydelle niin toinen olisikin tarvinnut ystävää. Siksi tällainen yhteydenotto vuosien jälkeen voi toisesta tuntua "hyväksikäytöltä" ja siltä, että ystävyys on toisen ehdoilla.

Harvemmin kuitenkaan kenelläkään niin kiireistä on, että edes viestiä ei silloin tällöin ehtisi laittaa, jos ystävyyden haluaisi säilyttää.

Mun täytyy sanoa, että en edes muista, kumpi meistä ehdotti tapaamista seuraavana viikonloppuna. Koska se on mulle täysin epäoleellinen asia. Olen samaa mieltä tuosta, että toisella voi olla kiire ja toinen tarvita samaan aikaan ystävää, mutta silloin kai se ystävää tarvitseva voi ottaa yhteyttä eikä jäädä odottamaan, että kiireinen ottaa? 

Tarkoitin nyt yleisesti, enkä sinun tapaustasi. Tehän olitte jo yhdessä sopineet tapaamisesta, kun olitte sattumalta nähneet. Toki voi ottaa yhteyttä mutta tarkoitin juurikin sitä tilannetta, josta selostit aiemmin eli tämä kiireinen on jo "jättänyt" ystävyyden, koska oma elämäntilanne on muuttunut mutta sitten parin vuoden päästä vaikkapa ottaa uudelleen yhteyttä tähän kaveriin. Kiireillä tarkoitan siis juurikin muuttunutta elämäntilannetta, perheen perustamista ym.

Onko sillä oikeasti jotain merkitystä, kumpi tekee aloitteen? Minusta se tekee aloitteen, jota ensimmäisenä alkaa kiinnostaa, mitä toiselle kuuluu. 

No sepä se, kun niitä toisia ei ala koskaan kiinnostamaan mitä mulle kuuluu. Sitä yhteydenottoa ei tule keneltäkään ikinä. Tai ei ainakaan ole tullut näiden kohta kolmen vuoden aikana, mitä mun vastaava testi on kestänyt.

Eikä myöskään sinua kiinnosta, mitä heille kuuluu, koska et ole ottanut heihin yhteyttä. Joskus ystävyyssuhteet katkeavat eikä sille voi mitään. Varsinkin, kun kumpaakaan osapuolta ei kiinnosta tehdä aloitetta. Pitää vaan hankkia uusia kavereita ja ystäviä. 

Sinä olet ihan oikeassa että ENÄÄ mua ei kiinnosta pätkän vertaa mitä noin itsekkäille kusipäille kuuluu. Tai no joo, toivottavasti ei kuulu mitään hyvää.

Minäkin olin ennen aktiivinen muuta väsyin olemaan ainoa joka pitää yhteyttä. Mulla on oikeastaan vain 1 tosi hyvä ystävä. Hänen kans viestitellään lähes joka päivä. Hirveästi ei muuta sosiaalista elämää ole mutta en minä niitä entisiä tuttuja tai sukulaisiakaan enää kaipaa. Ei väkisin jos seura ei kiinnosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omituisia ajatusmalleja täällä. Ystävien pitää tehdä sitä ja tätä että kelpaavat ystäviksi. Jos ystävät eivät täytä MINUN vaatimuksiani, he ovat surkeita ystäviä eivätkä lainkaan MINUN arvoisiani. Tehkää kaikille palvelus ja tehkää lista kaikesta mitä vaaditte ystävältä ja pyytäkää siihen allekirjoitus, että ystäväehdokas varmasti ymmärtää mihin on sitoutumassa.

Vaadin ystävältä vastavuoroisuutta ja tasa-arvoisuutta. Voi kamala miten olenkaan itsekäs ja vaativa!

Nämä "muut saa hoitaa yhteydenpidon" tyypithän ne vaativia on - jos ystävä ei jaksa yhdensuuntaista vuorovaikutusta, ystävyys loppuu koska toinen ei jaksa sitä yhteyttä ikinä ottaa. Kummallista ajatella että tämä olisi sen syy, joka siihen asti on yhteydenpidosta huolehtinut! Ei suinkaan sen, joka vaan odottaa muilta toimia, että itse pääsisi ilahtumaan.

No vaadi sinä ystävältä ihan mitä haluat, minä en vaadi ystävältä mitään. Jos ystävyys ei sitten tyydytä molempia osapuolia, niin eihän sitä ole pakko olla ystävä.

Minä en vaadi ystävältä sitä yhteydenottoakaan, koska niinkuin aiemmin sanoin, minun ystävyyteni ei ole maksullista. Jos ystävyys sitten loppuu, se ei ollut sen arvoista, eikä minun silmissäni todellista ystävyyttäkään. Kaveruutta ehkä. Milloin edes määrittelet ustävyyden loppuneen? Pisimillään minulla meni 6 vuotta ilman mitään kontaktia erään ystäväni kanssa. Ei se ystävyys siitä mihinkään kadonnut.

Sanot että et vaadi mitään, mutta silti yhteydenpito on muiden harteilla. Käytännössä se siis loppuu, jos ystäväsi eivät pidä sinuun yhteyttä, koska sinä et itse tee ystävyyden eteen mitään. Eli teidän ystävyytenne vaatii jatkuakseen sen, että muut hoitavat yhteydenpidon. Vaikka väität että en muka vaadi mitään, niin käytännössä siis kuitenkin vaadit, kun jätät yhteydenpidon muiden vastuulle.

Ts. Ystävyys kanssasi vaatii että ystäväsi hoitaa KAIKEN yhteydenpidon, minä vain että kumpikin hoitaisi siitä osansa. Ja sitten väität minun kaltaisiani vaativiksi...

Kaikki eivät kuitenkaan ole kuten sinä. Minä voisin hyvin kuvitella olevani tuon edellisen kirjoittajan ystävä. Koska mua ei millään tavalla haittaa, vaikka olisinkin aina se, joka ottaa yhteyttä. Katsos kun me kaikki emme odota, että yhteydenpito on vastavuoroista. 

Pakko kysyä että miksi haluaisit kuvitella olevasi sellaisen ystävä, joka ei välitä sinusta sen vertaa, että viitsisi nähdä eteesi edes tekstiviestin verran vaivaa? Kuinka vähän oikein itseäsi arvostat?

Arvostan itseäni erittäin paljon ja mulla on varsin hyvä itsetunto. Valitsen itse ystäväni ja jos haluan lähteä juuri henkilön A kanssa jonnekin, niin minä otan yhteyttä ja kysyn asiaa. Mulle on paljon oleellisempaa, että mulla on hauskaa A:n seurassa kuin se, ottaako hän minuun yhteyttä vai minä häneen. Mulla on ystäviä ja kavereita hyvin erilaisissa elämäntilanteissa ja olen itsekin ollut hyvin erilaisissa elämäntilantessa. Elämäntilanteet vaikuttavat siihen, miten ehtii ja jaksaa pitää yhteyttä muihin. En koe ongelmaksi, jos itse olen elämäntilanteessa, jossa mulla on enemmän aikaa kuin toisella. Enkä silloinkaan, jos toisella on enemmän aikaa pitää yhteyttä kuin minulla. Mulle tekstiviestien lähettäminen tai soittaminen ei ole välttämätön merkki välittämisestä. Enemmän arvostan sitä, että tavataan ja tehdään asioita yhdessä...ihan riippumatta siitä, kenen aloitteesta. 

En ole tuon edellisen kommentin kirjoittaja. Mutta en oikein ymmärrä näitä ihmisiä, jotka valittavat yksipuolisesta yhteydenotosta. (Kaikki myötätunto kylläkin aloittajalle, kyseessä kun oli lisäksi perhe ym. :/) Jos minä olisin aina se, joka laittaisi ystävälle viestiä ja ehdottelisi milloin minnekin niin jättäisin yhteydenoton ja, jos ystävästä ei kuuluisi mitään niin eikö se ole tällöin päivänselvää, että minun seurasta ei olla kiinnostuttu? Ei ystäviä pidä lähetä syyttelemään tai ylipäätään ihmettelemään yhteydenottamattomuutta. On normaalia, että ystävyys hiipuu, jollei molemmat ole kiinnostuneet satsaamaan siihen yhtä paljon. Vaikka ystävyys olisikin sinulle elintärkeää ja kokisit, että teillä on hauskaa aina yhdessä niin ystävä voi ajatella kenties eri tavoin.

Eri asia siis, jos yhteydenottomattomuus liittyy kiireiseen elämäntilanteeseen tms.

Luotan siihen, että jos ystävälläni ei ole hauskaa seurassani, niin hän ei mukaani edes lähde, vaikka pyydän. Oman kokemukseni mukaan ystävyyttä ei kuitenkaan edes pääse syntymään, jos yhdessä ei ole hauskaa. Toki ystävä voi vuosien varrella muuttua niin, että yhdessäolo ei ole enää hauskaa, mutta silloin sama juttu: voi kieltäytyä kutsusta. Sukulaisiaan ei voi valita, ystävänsä voi. 

Ystävyyttä ei pääse syntymään, jos yhdessä ei ole hauskaa tms. Mutta ystävyys voi kyllä hiipua, vaikka yhdessä olisikin hauskaa.

Tietenkin voi hiipua ja se on ihan normaalia. Yleensä ystävyys on läheisintä sen kanssa, jonka kanssa on eniten tekemisissä. Jos ystävä muuttaa maapallon toiselle puolelle ja saa siellä uusia ystäviä, niin tietenkin vanhat ystävyyssuhteet hiipuvat. Jos toinen hankkii lapsia ja toinen ei vielä aikoihin tai on ystävystytty silloin, kun toisen esikoinen ja toisen kuopus ovat samanikäisiä, niin ystävyys hyvin usein hiipuu, kun toisella alkaa olla enemmän lapsivapaata ja toinen taas on entistä enemmän sidoksissa lapsiinsa. Tällöin löytyy kummallekin taas uusia ystäviä, jotka elävät samanlaista elämäntilannetta. Minusta ystävyyttä ei kuitenkaan tarvitse tämän vuoksi tuntea katkenneeksi vaan ystävyys voi taas lämmetä sitten, kun siihen on otollinen aika kummallakin. Aina ei tietenkään käy näin, mutta sellainen "mä en enää soita sulle, kun säkään et soita mulle" -ystävyys on aika teinimeininkiä. Vielä vanhoilla päivilläkin ystävyys voi lämmetä uudelleen johonkin lapsuudenystävään, jos aika ja paikka on sille otollinen. 

Kuulostat mielestäni aika naivilta suoraan sanottuna. Itse ajattelen suurimmaksi osin eri tavalla kylläkin ystävyydestä. Jos ystäväni muuttaa ulkomailla tai saa lapsen, ja itse olen vastaavasti täysin erilaisessa elämäntilanteessa niin se ei ole mikään automaatio että ystävyys hiipuuu. Toki näin voi käydä. Mutta tollainen ajatusmaailma, että kun ystävät siirtyvät eri elämäntilanteeseen niin "ystävyydet nyt vain hiipuvat" ja sitten ne voi taas herätellä henkiin, kun itselle sopii, se on mielestäni törkeää.

Itselläni oli eräs kaveri, joka häipyi moneksi vuodeksi kuvioista, koska hän perusti perheen ym. Sitten hän muutaman vuoden päästä alkoi ottamaan näihin vanhoihin kavereihin yhteyttä ja syyllistämään, että mikseivät he ehdi näkemään ja kun on niin hankala saada uusia kavereitakin. Hän siis oletti, että voi oman elämäntilanteen muuttuessa hylätä kaverinsa mutta sitten, kun itselle alkaa tulla tylsää niin vanhojen kavereiden pitäisi taas olla paikalla häntä varten. Kyllä ne tosiystävyyset kestävät toisten erilaiset elämäntilanteet.

Itse suhtaudyn nykyään todella varauksella tällaisiin "mennisyyden" ihmisiin, jotka ottavat vaikka vuosien jälkeen yhteyttä. Tällaiset yhteydenotot ovat monesti vain hyötymismielessä, joko toisella menee huonosti ja kaipaa siksi yhtäkkiä vanhoja kavereita tai sitten jotakin muuta.

Ihan ok siis, jos ystävyydet hiipuvat oman muuttuneen elämäntilanteen vuoksi. Mutta älä odota, että vanhat kaverit ottavat tällöin avosylin vastaan.

Lisäyksenä vielä, että se ettei ota toiseen yhteyttä kun toinenkaan ei ota, ei todellakaan ole mitään teinimeininkiä, vaan ihan normaalia kanssakäymistä. Teinimeininkiä on se, että pommitetaan toista viesteillä, kun yhtäkkiä itse vuosien jälkeen haluaisikin taas ystävystyä.

Miten muutenkaan tuo sinun mainitsemasi uudelleen ystävystäminen vuosien jälkeen, kun molemmille aika on otollista niin oikein tapahtuu? Kyllähän siinä toinen kuitenkin ottaa sen aloitteen.

Omaa kaveriani myönnyin näkemään vuosien jälkeen, vaikka tiesin että meillä ei ollut enää mitään yhteistä. Ja kaveri otti vain yhteyttä, koska hänellä ei ollut ketään muutakaan, niin kuin itse asian ilmaitsi.

Tapaamisen jälkeen olisin odottanut, että hän antaa pallon minulle ja jää odottamaan yhteydenottoani. Mutta sen sijaan hän alkoi pommittaa ja syyllistämään viesteillä.

Tuohon Etelä-Amerikasta palanneeseen ystävääni törmäsin täysin yllättäen kaupungilla. Käveli kadulla vastaan ja tunnistimme toisemme heti. Jäätiin juttelemaan ja sovittiin, että tavataan jo heti seuraavana viikonloppuna. Noin muutoin Facebook on varsin oivallinen keino törmätä vanhoihin kavereihin ja ystäviin. Joko omien FB-kavereiden kavereista tai sitten erilaisista ryhmistä. Vaikka kouluajoistani on kauan - tai ehkä juuri siksi - kuulun useampaankin ryhmään, jossa on entisiä koulu- ja opiskelukavereitani ja jotka järjestävät yhteisiä tapaamisia. 

Mä ymmärrän kuitenkin ihan hyvin, että jos yhteydenpidossa on ollut pitkä tauko, voi tuntua siltä, ettei toisen kanssa ole enää mitään yhteistä. Ihmiset muuttuvat ja toinen voi tuntua kovin vieraalta, kun ei olekaan enää samanlainen kuin 10 tai 20 vuotta sitten. Silloin ei tietenkään ole tarpeellistakaan lämmitellä ystävyyssuhdetta uudelleen. Voi kuitenkin käydä myös niin, että yhteistä onkin paljon. Jopa enemmän kuin silloin, kun tiet erkanivat. 

Ymmärrän näitä yhteydenottokanavia mutta tarkoitin, että yleensä kuitenkin jompikumpi tekee aloitteen vuosien jälkeen. :) Harvemmin kuitenkaan kahden ihmisen elämä menee täysin samanlaisissa sykleissä niin, että esim. 1,5 vuotta on kiireistä ja sitten sen jälkeen molemmilla on seesteistä ja aikaa ystävyydelle. Voihan meinaan olla, että silloin kun tällä kiireisellä osapuolella ei ole ollut aikaa ystävyydelle niin toinen olisikin tarvinnut ystävää. Siksi tällainen yhteydenotto vuosien jälkeen voi toisesta tuntua "hyväksikäytöltä" ja siltä, että ystävyys on toisen ehdoilla.

Harvemmin kuitenkaan kenelläkään niin kiireistä on, että edes viestiä ei silloin tällöin ehtisi laittaa, jos ystävyyden haluaisi säilyttää.

Mun täytyy sanoa, että en edes muista, kumpi meistä ehdotti tapaamista seuraavana viikonloppuna. Koska se on mulle täysin epäoleellinen asia. Olen samaa mieltä tuosta, että toisella voi olla kiire ja toinen tarvita samaan aikaan ystävää, mutta silloin kai se ystävää tarvitseva voi ottaa yhteyttä eikä jäädä odottamaan, että kiireinen ottaa? 

Tarkoitin nyt yleisesti, enkä sinun tapaustasi. Tehän olitte jo yhdessä sopineet tapaamisesta, kun olitte sattumalta nähneet. Toki voi ottaa yhteyttä mutta tarkoitin juurikin sitä tilannetta, josta selostit aiemmin eli tämä kiireinen on jo "jättänyt" ystävyyden, koska oma elämäntilanne on muuttunut mutta sitten parin vuoden päästä vaikkapa ottaa uudelleen yhteyttä tähän kaveriin. Kiireillä tarkoitan siis juurikin muuttunutta elämäntilannetta, perheen perustamista ym.

Onko sillä oikeasti jotain merkitystä, kumpi tekee aloitteen? Minusta se tekee aloitteen, jota ensimmäisenä alkaa kiinnostaa, mitä toiselle kuuluu. 

No sepä se, kun niitä toisia ei ala koskaan kiinnostamaan mitä mulle kuuluu. Sitä yhteydenottoa ei tule keneltäkään ikinä. Tai ei ainakaan ole tullut näiden kohta kolmen vuoden aikana, mitä mun vastaava testi on kestänyt.

Eikä myöskään sinua kiinnosta, mitä heille kuuluu, koska et ole ottanut heihin yhteyttä. Joskus ystävyyssuhteet katkeavat eikä sille voi mitään. Varsinkin, kun kumpaakaan osapuolta ei kiinnosta tehdä aloitetta. Pitää vaan hankkia uusia kavereita ja ystäviä. 

Sinä olet ihan oikeassa että ENÄÄ mua ei kiinnosta pätkän vertaa mitä noin itsekkäille kusipäille kuuluu. Tai no joo, toivottavasti ei kuulu mitään hyvää.

Kaikkihan on NYT sitten ihan hyvin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omituisia ajatusmalleja täällä. Ystävien pitää tehdä sitä ja tätä että kelpaavat ystäviksi. Jos ystävät eivät täytä MINUN vaatimuksiani, he ovat surkeita ystäviä eivätkä lainkaan MINUN arvoisiani. Tehkää kaikille palvelus ja tehkää lista kaikesta mitä vaaditte ystävältä ja pyytäkää siihen allekirjoitus, että ystäväehdokas varmasti ymmärtää mihin on sitoutumassa.

Vaadin ystävältä vastavuoroisuutta ja tasa-arvoisuutta. Voi kamala miten olenkaan itsekäs ja vaativa!

Nämä "muut saa hoitaa yhteydenpidon" tyypithän ne vaativia on - jos ystävä ei jaksa yhdensuuntaista vuorovaikutusta, ystävyys loppuu koska toinen ei jaksa sitä yhteyttä ikinä ottaa. Kummallista ajatella että tämä olisi sen syy, joka siihen asti on yhteydenpidosta huolehtinut! Ei suinkaan sen, joka vaan odottaa muilta toimia, että itse pääsisi ilahtumaan.

No vaadi sinä ystävältä ihan mitä haluat, minä en vaadi ystävältä mitään. Jos ystävyys ei sitten tyydytä molempia osapuolia, niin eihän sitä ole pakko olla ystävä.

Minä en vaadi ystävältä sitä yhteydenottoakaan, koska niinkuin aiemmin sanoin, minun ystävyyteni ei ole maksullista. Jos ystävyys sitten loppuu, se ei ollut sen arvoista, eikä minun silmissäni todellista ystävyyttäkään. Kaveruutta ehkä. Milloin edes määrittelet ustävyyden loppuneen? Pisimillään minulla meni 6 vuotta ilman mitään kontaktia erään ystäväni kanssa. Ei se ystävyys siitä mihinkään kadonnut.

Sanot että et vaadi mitään, mutta silti yhteydenpito on muiden harteilla. Käytännössä se siis loppuu, jos ystäväsi eivät pidä sinuun yhteyttä, koska sinä et itse tee ystävyyden eteen mitään. Eli teidän ystävyytenne vaatii jatkuakseen sen, että muut hoitavat yhteydenpidon. Vaikka väität että en muka vaadi mitään, niin käytännössä siis kuitenkin vaadit, kun jätät yhteydenpidon muiden vastuulle.

Ts. Ystävyys kanssasi vaatii että ystäväsi hoitaa KAIKEN yhteydenpidon, minä vain että kumpikin hoitaisi siitä osansa. Ja sitten väität minun kaltaisiani vaativiksi...

Kaikki eivät kuitenkaan ole kuten sinä. Minä voisin hyvin kuvitella olevani tuon edellisen kirjoittajan ystävä. Koska mua ei millään tavalla haittaa, vaikka olisinkin aina se, joka ottaa yhteyttä. Katsos kun me kaikki emme odota, että yhteydenpito on vastavuoroista. 

Pakko kysyä että miksi haluaisit kuvitella olevasi sellaisen ystävä, joka ei välitä sinusta sen vertaa, että viitsisi nähdä eteesi edes tekstiviestin verran vaivaa? Kuinka vähän oikein itseäsi arvostat?

Arvostan itseäni erittäin paljon ja mulla on varsin hyvä itsetunto. Valitsen itse ystäväni ja jos haluan lähteä juuri henkilön A kanssa jonnekin, niin minä otan yhteyttä ja kysyn asiaa. Mulle on paljon oleellisempaa, että mulla on hauskaa A:n seurassa kuin se, ottaako hän minuun yhteyttä vai minä häneen. Mulla on ystäviä ja kavereita hyvin erilaisissa elämäntilanteissa ja olen itsekin ollut hyvin erilaisissa elämäntilantessa. Elämäntilanteet vaikuttavat siihen, miten ehtii ja jaksaa pitää yhteyttä muihin. En koe ongelmaksi, jos itse olen elämäntilanteessa, jossa mulla on enemmän aikaa kuin toisella. Enkä silloinkaan, jos toisella on enemmän aikaa pitää yhteyttä kuin minulla. Mulle tekstiviestien lähettäminen tai soittaminen ei ole välttämätön merkki välittämisestä. Enemmän arvostan sitä, että tavataan ja tehdään asioita yhdessä...ihan riippumatta siitä, kenen aloitteesta. 

En ole tuon edellisen kommentin kirjoittaja. Mutta en oikein ymmärrä näitä ihmisiä, jotka valittavat yksipuolisesta yhteydenotosta. (Kaikki myötätunto kylläkin aloittajalle, kyseessä kun oli lisäksi perhe ym. :/) Jos minä olisin aina se, joka laittaisi ystävälle viestiä ja ehdottelisi milloin minnekin niin jättäisin yhteydenoton ja, jos ystävästä ei kuuluisi mitään niin eikö se ole tällöin päivänselvää, että minun seurasta ei olla kiinnostuttu? Ei ystäviä pidä lähetä syyttelemään tai ylipäätään ihmettelemään yhteydenottamattomuutta. On normaalia, että ystävyys hiipuu, jollei molemmat ole kiinnostuneet satsaamaan siihen yhtä paljon. Vaikka ystävyys olisikin sinulle elintärkeää ja kokisit, että teillä on hauskaa aina yhdessä niin ystävä voi ajatella kenties eri tavoin.

Eri asia siis, jos yhteydenottomattomuus liittyy kiireiseen elämäntilanteeseen tms.

Luotan siihen, että jos ystävälläni ei ole hauskaa seurassani, niin hän ei mukaani edes lähde, vaikka pyydän. Oman kokemukseni mukaan ystävyyttä ei kuitenkaan edes pääse syntymään, jos yhdessä ei ole hauskaa. Toki ystävä voi vuosien varrella muuttua niin, että yhdessäolo ei ole enää hauskaa, mutta silloin sama juttu: voi kieltäytyä kutsusta. Sukulaisiaan ei voi valita, ystävänsä voi. 

Ystävyyttä ei pääse syntymään, jos yhdessä ei ole hauskaa tms. Mutta ystävyys voi kyllä hiipua, vaikka yhdessä olisikin hauskaa.

Tietenkin voi hiipua ja se on ihan normaalia. Yleensä ystävyys on läheisintä sen kanssa, jonka kanssa on eniten tekemisissä. Jos ystävä muuttaa maapallon toiselle puolelle ja saa siellä uusia ystäviä, niin tietenkin vanhat ystävyyssuhteet hiipuvat. Jos toinen hankkii lapsia ja toinen ei vielä aikoihin tai on ystävystytty silloin, kun toisen esikoinen ja toisen kuopus ovat samanikäisiä, niin ystävyys hyvin usein hiipuu, kun toisella alkaa olla enemmän lapsivapaata ja toinen taas on entistä enemmän sidoksissa lapsiinsa. Tällöin löytyy kummallekin taas uusia ystäviä, jotka elävät samanlaista elämäntilannetta. Minusta ystävyyttä ei kuitenkaan tarvitse tämän vuoksi tuntea katkenneeksi vaan ystävyys voi taas lämmetä sitten, kun siihen on otollinen aika kummallakin. Aina ei tietenkään käy näin, mutta sellainen "mä en enää soita sulle, kun säkään et soita mulle" -ystävyys on aika teinimeininkiä. Vielä vanhoilla päivilläkin ystävyys voi lämmetä uudelleen johonkin lapsuudenystävään, jos aika ja paikka on sille otollinen. 

Kuulostat mielestäni aika naivilta suoraan sanottuna. Itse ajattelen suurimmaksi osin eri tavalla kylläkin ystävyydestä. Jos ystäväni muuttaa ulkomailla tai saa lapsen, ja itse olen vastaavasti täysin erilaisessa elämäntilanteessa niin se ei ole mikään automaatio että ystävyys hiipuuu. Toki näin voi käydä. Mutta tollainen ajatusmaailma, että kun ystävät siirtyvät eri elämäntilanteeseen niin "ystävyydet nyt vain hiipuvat" ja sitten ne voi taas herätellä henkiin, kun itselle sopii, se on mielestäni törkeää.

Itselläni oli eräs kaveri, joka häipyi moneksi vuodeksi kuvioista, koska hän perusti perheen ym. Sitten hän muutaman vuoden päästä alkoi ottamaan näihin vanhoihin kavereihin yhteyttä ja syyllistämään, että mikseivät he ehdi näkemään ja kun on niin hankala saada uusia kavereitakin. Hän siis oletti, että voi oman elämäntilanteen muuttuessa hylätä kaverinsa mutta sitten, kun itselle alkaa tulla tylsää niin vanhojen kavereiden pitäisi taas olla paikalla häntä varten. Kyllä ne tosiystävyyset kestävät toisten erilaiset elämäntilanteet.

Itse suhtaudyn nykyään todella varauksella tällaisiin "mennisyyden" ihmisiin, jotka ottavat vaikka vuosien jälkeen yhteyttä. Tällaiset yhteydenotot ovat monesti vain hyötymismielessä, joko toisella menee huonosti ja kaipaa siksi yhtäkkiä vanhoja kavereita tai sitten jotakin muuta.

Ihan ok siis, jos ystävyydet hiipuvat oman muuttuneen elämäntilanteen vuoksi. Mutta älä odota, että vanhat kaverit ottavat tällöin avosylin vastaan.

Lisäyksenä vielä, että se ettei ota toiseen yhteyttä kun toinenkaan ei ota, ei todellakaan ole mitään teinimeininkiä, vaan ihan normaalia kanssakäymistä. Teinimeininkiä on se, että pommitetaan toista viesteillä, kun yhtäkkiä itse vuosien jälkeen haluaisikin taas ystävystyä.

Miten muutenkaan tuo sinun mainitsemasi uudelleen ystävystäminen vuosien jälkeen, kun molemmille aika on otollista niin oikein tapahtuu? Kyllähän siinä toinen kuitenkin ottaa sen aloitteen.

Omaa kaveriani myönnyin näkemään vuosien jälkeen, vaikka tiesin että meillä ei ollut enää mitään yhteistä. Ja kaveri otti vain yhteyttä, koska hänellä ei ollut ketään muutakaan, niin kuin itse asian ilmaitsi.

Tapaamisen jälkeen olisin odottanut, että hän antaa pallon minulle ja jää odottamaan yhteydenottoani. Mutta sen sijaan hän alkoi pommittaa ja syyllistämään viesteillä.

Tuohon Etelä-Amerikasta palanneeseen ystävääni törmäsin täysin yllättäen kaupungilla. Käveli kadulla vastaan ja tunnistimme toisemme heti. Jäätiin juttelemaan ja sovittiin, että tavataan jo heti seuraavana viikonloppuna. Noin muutoin Facebook on varsin oivallinen keino törmätä vanhoihin kavereihin ja ystäviin. Joko omien FB-kavereiden kavereista tai sitten erilaisista ryhmistä. Vaikka kouluajoistani on kauan - tai ehkä juuri siksi - kuulun useampaankin ryhmään, jossa on entisiä koulu- ja opiskelukavereitani ja jotka järjestävät yhteisiä tapaamisia. 

Mä ymmärrän kuitenkin ihan hyvin, että jos yhteydenpidossa on ollut pitkä tauko, voi tuntua siltä, ettei toisen kanssa ole enää mitään yhteistä. Ihmiset muuttuvat ja toinen voi tuntua kovin vieraalta, kun ei olekaan enää samanlainen kuin 10 tai 20 vuotta sitten. Silloin ei tietenkään ole tarpeellistakaan lämmitellä ystävyyssuhdetta uudelleen. Voi kuitenkin käydä myös niin, että yhteistä onkin paljon. Jopa enemmän kuin silloin, kun tiet erkanivat. 

Ymmärrän näitä yhteydenottokanavia mutta tarkoitin, että yleensä kuitenkin jompikumpi tekee aloitteen vuosien jälkeen. :) Harvemmin kuitenkaan kahden ihmisen elämä menee täysin samanlaisissa sykleissä niin, että esim. 1,5 vuotta on kiireistä ja sitten sen jälkeen molemmilla on seesteistä ja aikaa ystävyydelle. Voihan meinaan olla, että silloin kun tällä kiireisellä osapuolella ei ole ollut aikaa ystävyydelle niin toinen olisikin tarvinnut ystävää. Siksi tällainen yhteydenotto vuosien jälkeen voi toisesta tuntua "hyväksikäytöltä" ja siltä, että ystävyys on toisen ehdoilla.

Harvemmin kuitenkaan kenelläkään niin kiireistä on, että edes viestiä ei silloin tällöin ehtisi laittaa, jos ystävyyden haluaisi säilyttää.

Mun täytyy sanoa, että en edes muista, kumpi meistä ehdotti tapaamista seuraavana viikonloppuna. Koska se on mulle täysin epäoleellinen asia. Olen samaa mieltä tuosta, että toisella voi olla kiire ja toinen tarvita samaan aikaan ystävää, mutta silloin kai se ystävää tarvitseva voi ottaa yhteyttä eikä jäädä odottamaan, että kiireinen ottaa? 

No eihän tuo ole tämän keskustelun pointti, vaan se että toiset ihmiset on niin itsekkäitä etteivät ehdota ikinä itse vaan se on ihan aina toisen tehtävä. Ei tietenkään sillä ole mitään merkitystä kumpi ehdottaa jos kumpikin sitä tekee, sehän on silloin vastavuoroista normaalia ystävyyttä. Ei kukaan kirjaa ylös kuinka monta kertaa on puolin ja toisin ehdotettu tapaamista/pidetty yhteyttä, mutta sen jokainen muistaa kirjaamattakin kun on aina itse se aktiivinen osapuoli eikä toinen soita/ota yhteyttä koskaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omituisia ajatusmalleja täällä. Ystävien pitää tehdä sitä ja tätä että kelpaavat ystäviksi. Jos ystävät eivät täytä MINUN vaatimuksiani, he ovat surkeita ystäviä eivätkä lainkaan MINUN arvoisiani. Tehkää kaikille palvelus ja tehkää lista kaikesta mitä vaaditte ystävältä ja pyytäkää siihen allekirjoitus, että ystäväehdokas varmasti ymmärtää mihin on sitoutumassa.

Vaadin ystävältä vastavuoroisuutta ja tasa-arvoisuutta. Voi kamala miten olenkaan itsekäs ja vaativa!

Nämä "muut saa hoitaa yhteydenpidon" tyypithän ne vaativia on - jos ystävä ei jaksa yhdensuuntaista vuorovaikutusta, ystävyys loppuu koska toinen ei jaksa sitä yhteyttä ikinä ottaa. Kummallista ajatella että tämä olisi sen syy, joka siihen asti on yhteydenpidosta huolehtinut! Ei suinkaan sen, joka vaan odottaa muilta toimia, että itse pääsisi ilahtumaan.

No vaadi sinä ystävältä ihan mitä haluat, minä en vaadi ystävältä mitään. Jos ystävyys ei sitten tyydytä molempia osapuolia, niin eihän sitä ole pakko olla ystävä.

Minä en vaadi ystävältä sitä yhteydenottoakaan, koska niinkuin aiemmin sanoin, minun ystävyyteni ei ole maksullista. Jos ystävyys sitten loppuu, se ei ollut sen arvoista, eikä minun silmissäni todellista ystävyyttäkään. Kaveruutta ehkä. Milloin edes määrittelet ustävyyden loppuneen? Pisimillään minulla meni 6 vuotta ilman mitään kontaktia erään ystäväni kanssa. Ei se ystävyys siitä mihinkään kadonnut.

Sanot että et vaadi mitään, mutta silti yhteydenpito on muiden harteilla. Käytännössä se siis loppuu, jos ystäväsi eivät pidä sinuun yhteyttä, koska sinä et itse tee ystävyyden eteen mitään. Eli teidän ystävyytenne vaatii jatkuakseen sen, että muut hoitavat yhteydenpidon. Vaikka väität että en muka vaadi mitään, niin käytännössä siis kuitenkin vaadit, kun jätät yhteydenpidon muiden vastuulle.

Ts. Ystävyys kanssasi vaatii että ystäväsi hoitaa KAIKEN yhteydenpidon, minä vain että kumpikin hoitaisi siitä osansa. Ja sitten väität minun kaltaisiani vaativiksi...

Kaikki eivät kuitenkaan ole kuten sinä. Minä voisin hyvin kuvitella olevani tuon edellisen kirjoittajan ystävä. Koska mua ei millään tavalla haittaa, vaikka olisinkin aina se, joka ottaa yhteyttä. Katsos kun me kaikki emme odota, että yhteydenpito on vastavuoroista. 

Pakko kysyä että miksi haluaisit kuvitella olevasi sellaisen ystävä, joka ei välitä sinusta sen vertaa, että viitsisi nähdä eteesi edes tekstiviestin verran vaivaa? Kuinka vähän oikein itseäsi arvostat?

Arvostan itseäni erittäin paljon ja mulla on varsin hyvä itsetunto. Valitsen itse ystäväni ja jos haluan lähteä juuri henkilön A kanssa jonnekin, niin minä otan yhteyttä ja kysyn asiaa. Mulle on paljon oleellisempaa, että mulla on hauskaa A:n seurassa kuin se, ottaako hän minuun yhteyttä vai minä häneen. Mulla on ystäviä ja kavereita hyvin erilaisissa elämäntilanteissa ja olen itsekin ollut hyvin erilaisissa elämäntilantessa. Elämäntilanteet vaikuttavat siihen, miten ehtii ja jaksaa pitää yhteyttä muihin. En koe ongelmaksi, jos itse olen elämäntilanteessa, jossa mulla on enemmän aikaa kuin toisella. Enkä silloinkaan, jos toisella on enemmän aikaa pitää yhteyttä kuin minulla. Mulle tekstiviestien lähettäminen tai soittaminen ei ole välttämätön merkki välittämisestä. Enemmän arvostan sitä, että tavataan ja tehdään asioita yhdessä...ihan riippumatta siitä, kenen aloitteesta. 

En ole tuon edellisen kommentin kirjoittaja. Mutta en oikein ymmärrä näitä ihmisiä, jotka valittavat yksipuolisesta yhteydenotosta. (Kaikki myötätunto kylläkin aloittajalle, kyseessä kun oli lisäksi perhe ym. :/) Jos minä olisin aina se, joka laittaisi ystävälle viestiä ja ehdottelisi milloin minnekin niin jättäisin yhteydenoton ja, jos ystävästä ei kuuluisi mitään niin eikö se ole tällöin päivänselvää, että minun seurasta ei olla kiinnostuttu? Ei ystäviä pidä lähetä syyttelemään tai ylipäätään ihmettelemään yhteydenottamattomuutta. On normaalia, että ystävyys hiipuu, jollei molemmat ole kiinnostuneet satsaamaan siihen yhtä paljon. Vaikka ystävyys olisikin sinulle elintärkeää ja kokisit, että teillä on hauskaa aina yhdessä niin ystävä voi ajatella kenties eri tavoin.

Eri asia siis, jos yhteydenottomattomuus liittyy kiireiseen elämäntilanteeseen tms.

Luotan siihen, että jos ystävälläni ei ole hauskaa seurassani, niin hän ei mukaani edes lähde, vaikka pyydän. Oman kokemukseni mukaan ystävyyttä ei kuitenkaan edes pääse syntymään, jos yhdessä ei ole hauskaa. Toki ystävä voi vuosien varrella muuttua niin, että yhdessäolo ei ole enää hauskaa, mutta silloin sama juttu: voi kieltäytyä kutsusta. Sukulaisiaan ei voi valita, ystävänsä voi. 

Ystävyyttä ei pääse syntymään, jos yhdessä ei ole hauskaa tms. Mutta ystävyys voi kyllä hiipua, vaikka yhdessä olisikin hauskaa.

Tietenkin voi hiipua ja se on ihan normaalia. Yleensä ystävyys on läheisintä sen kanssa, jonka kanssa on eniten tekemisissä. Jos ystävä muuttaa maapallon toiselle puolelle ja saa siellä uusia ystäviä, niin tietenkin vanhat ystävyyssuhteet hiipuvat. Jos toinen hankkii lapsia ja toinen ei vielä aikoihin tai on ystävystytty silloin, kun toisen esikoinen ja toisen kuopus ovat samanikäisiä, niin ystävyys hyvin usein hiipuu, kun toisella alkaa olla enemmän lapsivapaata ja toinen taas on entistä enemmän sidoksissa lapsiinsa. Tällöin löytyy kummallekin taas uusia ystäviä, jotka elävät samanlaista elämäntilannetta. Minusta ystävyyttä ei kuitenkaan tarvitse tämän vuoksi tuntea katkenneeksi vaan ystävyys voi taas lämmetä sitten, kun siihen on otollinen aika kummallakin. Aina ei tietenkään käy näin, mutta sellainen "mä en enää soita sulle, kun säkään et soita mulle" -ystävyys on aika teinimeininkiä. Vielä vanhoilla päivilläkin ystävyys voi lämmetä uudelleen johonkin lapsuudenystävään, jos aika ja paikka on sille otollinen. 

Kuulostat mielestäni aika naivilta suoraan sanottuna. Itse ajattelen suurimmaksi osin eri tavalla kylläkin ystävyydestä. Jos ystäväni muuttaa ulkomailla tai saa lapsen, ja itse olen vastaavasti täysin erilaisessa elämäntilanteessa niin se ei ole mikään automaatio että ystävyys hiipuuu. Toki näin voi käydä. Mutta tollainen ajatusmaailma, että kun ystävät siirtyvät eri elämäntilanteeseen niin "ystävyydet nyt vain hiipuvat" ja sitten ne voi taas herätellä henkiin, kun itselle sopii, se on mielestäni törkeää.

Itselläni oli eräs kaveri, joka häipyi moneksi vuodeksi kuvioista, koska hän perusti perheen ym. Sitten hän muutaman vuoden päästä alkoi ottamaan näihin vanhoihin kavereihin yhteyttä ja syyllistämään, että mikseivät he ehdi näkemään ja kun on niin hankala saada uusia kavereitakin. Hän siis oletti, että voi oman elämäntilanteen muuttuessa hylätä kaverinsa mutta sitten, kun itselle alkaa tulla tylsää niin vanhojen kavereiden pitäisi taas olla paikalla häntä varten. Kyllä ne tosiystävyyset kestävät toisten erilaiset elämäntilanteet.

Itse suhtaudyn nykyään todella varauksella tällaisiin "mennisyyden" ihmisiin, jotka ottavat vaikka vuosien jälkeen yhteyttä. Tällaiset yhteydenotot ovat monesti vain hyötymismielessä, joko toisella menee huonosti ja kaipaa siksi yhtäkkiä vanhoja kavereita tai sitten jotakin muuta.

Ihan ok siis, jos ystävyydet hiipuvat oman muuttuneen elämäntilanteen vuoksi. Mutta älä odota, että vanhat kaverit ottavat tällöin avosylin vastaan.

Lisäyksenä vielä, että se ettei ota toiseen yhteyttä kun toinenkaan ei ota, ei todellakaan ole mitään teinimeininkiä, vaan ihan normaalia kanssakäymistä. Teinimeininkiä on se, että pommitetaan toista viesteillä, kun yhtäkkiä itse vuosien jälkeen haluaisikin taas ystävystyä.

Miten muutenkaan tuo sinun mainitsemasi uudelleen ystävystäminen vuosien jälkeen, kun molemmille aika on otollista niin oikein tapahtuu? Kyllähän siinä toinen kuitenkin ottaa sen aloitteen.

Omaa kaveriani myönnyin näkemään vuosien jälkeen, vaikka tiesin että meillä ei ollut enää mitään yhteistä. Ja kaveri otti vain yhteyttä, koska hänellä ei ollut ketään muutakaan, niin kuin itse asian ilmaitsi.

Tapaamisen jälkeen olisin odottanut, että hän antaa pallon minulle ja jää odottamaan yhteydenottoani. Mutta sen sijaan hän alkoi pommittaa ja syyllistämään viesteillä.

Tuohon Etelä-Amerikasta palanneeseen ystävääni törmäsin täysin yllättäen kaupungilla. Käveli kadulla vastaan ja tunnistimme toisemme heti. Jäätiin juttelemaan ja sovittiin, että tavataan jo heti seuraavana viikonloppuna. Noin muutoin Facebook on varsin oivallinen keino törmätä vanhoihin kavereihin ja ystäviin. Joko omien FB-kavereiden kavereista tai sitten erilaisista ryhmistä. Vaikka kouluajoistani on kauan - tai ehkä juuri siksi - kuulun useampaankin ryhmään, jossa on entisiä koulu- ja opiskelukavereitani ja jotka järjestävät yhteisiä tapaamisia. 

Mä ymmärrän kuitenkin ihan hyvin, että jos yhteydenpidossa on ollut pitkä tauko, voi tuntua siltä, ettei toisen kanssa ole enää mitään yhteistä. Ihmiset muuttuvat ja toinen voi tuntua kovin vieraalta, kun ei olekaan enää samanlainen kuin 10 tai 20 vuotta sitten. Silloin ei tietenkään ole tarpeellistakaan lämmitellä ystävyyssuhdetta uudelleen. Voi kuitenkin käydä myös niin, että yhteistä onkin paljon. Jopa enemmän kuin silloin, kun tiet erkanivat. 

Ymmärrän näitä yhteydenottokanavia mutta tarkoitin, että yleensä kuitenkin jompikumpi tekee aloitteen vuosien jälkeen. :) Harvemmin kuitenkaan kahden ihmisen elämä menee täysin samanlaisissa sykleissä niin, että esim. 1,5 vuotta on kiireistä ja sitten sen jälkeen molemmilla on seesteistä ja aikaa ystävyydelle. Voihan meinaan olla, että silloin kun tällä kiireisellä osapuolella ei ole ollut aikaa ystävyydelle niin toinen olisikin tarvinnut ystävää. Siksi tällainen yhteydenotto vuosien jälkeen voi toisesta tuntua "hyväksikäytöltä" ja siltä, että ystävyys on toisen ehdoilla.

Harvemmin kuitenkaan kenelläkään niin kiireistä on, että edes viestiä ei silloin tällöin ehtisi laittaa, jos ystävyyden haluaisi säilyttää.

Mun täytyy sanoa, että en edes muista, kumpi meistä ehdotti tapaamista seuraavana viikonloppuna. Koska se on mulle täysin epäoleellinen asia. Olen samaa mieltä tuosta, että toisella voi olla kiire ja toinen tarvita samaan aikaan ystävää, mutta silloin kai se ystävää tarvitseva voi ottaa yhteyttä eikä jäädä odottamaan, että kiireinen ottaa? 

No eihän tuo ole tämän keskustelun pointti, vaan se että toiset ihmiset on niin itsekkäitä etteivät ehdota ikinä itse vaan se on ihan aina toisen tehtävä. Ei tietenkään sillä ole mitään merkitystä kumpi ehdottaa jos kumpikin sitä tekee, sehän on silloin vastavuoroista normaalia ystävyyttä. Ei kukaan kirjaa ylös kuinka monta kertaa on puolin ja toisin ehdotettu tapaamista/pidetty yhteyttä, mutta sen jokainen muistaa kirjaamattakin kun on aina itse se aktiivinen osapuoli eikä toinen soita/ota yhteyttä koskaan.

Ymmärrän tuon, mutta kannattaako sellaista ystävyyssuhdetta edes yrittää ylläpitää, josta aiheutuu itselle vain pahaa mieltä? Minun mielestäni ei.

Vierailija kirjoitti:

Mä en muista ottaa ihmisiin yhteyttä, mikä harmittaa koska tiedän että monelle se on tärkeää. Itelleni se ei ole, ja siksipä se saattaa unohtua kuukausiksi. Mun mielestä ystävyydessä ei ole velvoitteita. Jos tapaan ystävän kymmenen vuoden takaa, tunnen hänet yhä läheiseksi, vaikkei oltaisi pidetty yhteyttä.

Itselleni on kyllä onneksi siunautunut ystäviä, jotka ajattelevat samoin ja joiden kanssa juttu jatkuu siitä mihin se jäi vaikka välissä olisi vuosien yhteydettömyys. Nykyään, kun tapaan uusia ihmisiä, kerron heille etten osaa pitää yhteyttä ja minulla on ehkä vähän poikkeava aikakäsitys. Näin olen saanut uusiakin ystäviä, jotka eivät vaadi minulta yhteydenpitoa tai laske "vastavuoroisuuksia" vaan ottavat minuun itse yhteyttä silloin kun haluavat.

Tätä on pakko ihmetellä, miten voit tuntea läheiseksi ihmisen jonka elämästä et tiedä mitään? Kymmenen vuotta on kuitenkin pitkä aika, siinä on todennäköisesti tapahtunut vaikka mitä muutoksia ja ihminen itsessäänkin voi olla ihan eri ihminen kuin se jonka ennen tunsit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omituisia ajatusmalleja täällä. Ystävien pitää tehdä sitä ja tätä että kelpaavat ystäviksi. Jos ystävät eivät täytä MINUN vaatimuksiani, he ovat surkeita ystäviä eivätkä lainkaan MINUN arvoisiani. Tehkää kaikille palvelus ja tehkää lista kaikesta mitä vaaditte ystävältä ja pyytäkää siihen allekirjoitus, että ystäväehdokas varmasti ymmärtää mihin on sitoutumassa.

Vaadin ystävältä vastavuoroisuutta ja tasa-arvoisuutta. Voi kamala miten olenkaan itsekäs ja vaativa!

Nämä "muut saa hoitaa yhteydenpidon" tyypithän ne vaativia on - jos ystävä ei jaksa yhdensuuntaista vuorovaikutusta, ystävyys loppuu koska toinen ei jaksa sitä yhteyttä ikinä ottaa. Kummallista ajatella että tämä olisi sen syy, joka siihen asti on yhteydenpidosta huolehtinut! Ei suinkaan sen, joka vaan odottaa muilta toimia, että itse pääsisi ilahtumaan.

No vaadi sinä ystävältä ihan mitä haluat, minä en vaadi ystävältä mitään. Jos ystävyys ei sitten tyydytä molempia osapuolia, niin eihän sitä ole pakko olla ystävä.

Minä en vaadi ystävältä sitä yhteydenottoakaan, koska niinkuin aiemmin sanoin, minun ystävyyteni ei ole maksullista. Jos ystävyys sitten loppuu, se ei ollut sen arvoista, eikä minun silmissäni todellista ystävyyttäkään. Kaveruutta ehkä. Milloin edes määrittelet ustävyyden loppuneen? Pisimillään minulla meni 6 vuotta ilman mitään kontaktia erään ystäväni kanssa. Ei se ystävyys siitä mihinkään kadonnut.

Sanot että et vaadi mitään, mutta silti yhteydenpito on muiden harteilla. Käytännössä se siis loppuu, jos ystäväsi eivät pidä sinuun yhteyttä, koska sinä et itse tee ystävyyden eteen mitään. Eli teidän ystävyytenne vaatii jatkuakseen sen, että muut hoitavat yhteydenpidon. Vaikka väität että en muka vaadi mitään, niin käytännössä siis kuitenkin vaadit, kun jätät yhteydenpidon muiden vastuulle.

Ts. Ystävyys kanssasi vaatii että ystäväsi hoitaa KAIKEN yhteydenpidon, minä vain että kumpikin hoitaisi siitä osansa. Ja sitten väität minun kaltaisiani vaativiksi...

Kaikki eivät kuitenkaan ole kuten sinä. Minä voisin hyvin kuvitella olevani tuon edellisen kirjoittajan ystävä. Koska mua ei millään tavalla haittaa, vaikka olisinkin aina se, joka ottaa yhteyttä. Katsos kun me kaikki emme odota, että yhteydenpito on vastavuoroista. 

Pakko kysyä että miksi haluaisit kuvitella olevasi sellaisen ystävä, joka ei välitä sinusta sen vertaa, että viitsisi nähdä eteesi edes tekstiviestin verran vaivaa? Kuinka vähän oikein itseäsi arvostat?

Arvostan itseäni erittäin paljon ja mulla on varsin hyvä itsetunto. Valitsen itse ystäväni ja jos haluan lähteä juuri henkilön A kanssa jonnekin, niin minä otan yhteyttä ja kysyn asiaa. Mulle on paljon oleellisempaa, että mulla on hauskaa A:n seurassa kuin se, ottaako hän minuun yhteyttä vai minä häneen. Mulla on ystäviä ja kavereita hyvin erilaisissa elämäntilanteissa ja olen itsekin ollut hyvin erilaisissa elämäntilantessa. Elämäntilanteet vaikuttavat siihen, miten ehtii ja jaksaa pitää yhteyttä muihin. En koe ongelmaksi, jos itse olen elämäntilanteessa, jossa mulla on enemmän aikaa kuin toisella. Enkä silloinkaan, jos toisella on enemmän aikaa pitää yhteyttä kuin minulla. Mulle tekstiviestien lähettäminen tai soittaminen ei ole välttämätön merkki välittämisestä. Enemmän arvostan sitä, että tavataan ja tehdään asioita yhdessä...ihan riippumatta siitä, kenen aloitteesta. 

En ole tuon edellisen kommentin kirjoittaja. Mutta en oikein ymmärrä näitä ihmisiä, jotka valittavat yksipuolisesta yhteydenotosta. (Kaikki myötätunto kylläkin aloittajalle, kyseessä kun oli lisäksi perhe ym. :/) Jos minä olisin aina se, joka laittaisi ystävälle viestiä ja ehdottelisi milloin minnekin niin jättäisin yhteydenoton ja, jos ystävästä ei kuuluisi mitään niin eikö se ole tällöin päivänselvää, että minun seurasta ei olla kiinnostuttu? Ei ystäviä pidä lähetä syyttelemään tai ylipäätään ihmettelemään yhteydenottamattomuutta. On normaalia, että ystävyys hiipuu, jollei molemmat ole kiinnostuneet satsaamaan siihen yhtä paljon. Vaikka ystävyys olisikin sinulle elintärkeää ja kokisit, että teillä on hauskaa aina yhdessä niin ystävä voi ajatella kenties eri tavoin.

Eri asia siis, jos yhteydenottomattomuus liittyy kiireiseen elämäntilanteeseen tms.

Luotan siihen, että jos ystävälläni ei ole hauskaa seurassani, niin hän ei mukaani edes lähde, vaikka pyydän. Oman kokemukseni mukaan ystävyyttä ei kuitenkaan edes pääse syntymään, jos yhdessä ei ole hauskaa. Toki ystävä voi vuosien varrella muuttua niin, että yhdessäolo ei ole enää hauskaa, mutta silloin sama juttu: voi kieltäytyä kutsusta. Sukulaisiaan ei voi valita, ystävänsä voi. 

Ystävyyttä ei pääse syntymään, jos yhdessä ei ole hauskaa tms. Mutta ystävyys voi kyllä hiipua, vaikka yhdessä olisikin hauskaa.

Tietenkin voi hiipua ja se on ihan normaalia. Yleensä ystävyys on läheisintä sen kanssa, jonka kanssa on eniten tekemisissä. Jos ystävä muuttaa maapallon toiselle puolelle ja saa siellä uusia ystäviä, niin tietenkin vanhat ystävyyssuhteet hiipuvat. Jos toinen hankkii lapsia ja toinen ei vielä aikoihin tai on ystävystytty silloin, kun toisen esikoinen ja toisen kuopus ovat samanikäisiä, niin ystävyys hyvin usein hiipuu, kun toisella alkaa olla enemmän lapsivapaata ja toinen taas on entistä enemmän sidoksissa lapsiinsa. Tällöin löytyy kummallekin taas uusia ystäviä, jotka elävät samanlaista elämäntilannetta. Minusta ystävyyttä ei kuitenkaan tarvitse tämän vuoksi tuntea katkenneeksi vaan ystävyys voi taas lämmetä sitten, kun siihen on otollinen aika kummallakin. Aina ei tietenkään käy näin, mutta sellainen "mä en enää soita sulle, kun säkään et soita mulle" -ystävyys on aika teinimeininkiä. Vielä vanhoilla päivilläkin ystävyys voi lämmetä uudelleen johonkin lapsuudenystävään, jos aika ja paikka on sille otollinen. 

Kuulostat mielestäni aika naivilta suoraan sanottuna. Itse ajattelen suurimmaksi osin eri tavalla kylläkin ystävyydestä. Jos ystäväni muuttaa ulkomailla tai saa lapsen, ja itse olen vastaavasti täysin erilaisessa elämäntilanteessa niin se ei ole mikään automaatio että ystävyys hiipuuu. Toki näin voi käydä. Mutta tollainen ajatusmaailma, että kun ystävät siirtyvät eri elämäntilanteeseen niin "ystävyydet nyt vain hiipuvat" ja sitten ne voi taas herätellä henkiin, kun itselle sopii, se on mielestäni törkeää.

Itselläni oli eräs kaveri, joka häipyi moneksi vuodeksi kuvioista, koska hän perusti perheen ym. Sitten hän muutaman vuoden päästä alkoi ottamaan näihin vanhoihin kavereihin yhteyttä ja syyllistämään, että mikseivät he ehdi näkemään ja kun on niin hankala saada uusia kavereitakin. Hän siis oletti, että voi oman elämäntilanteen muuttuessa hylätä kaverinsa mutta sitten, kun itselle alkaa tulla tylsää niin vanhojen kavereiden pitäisi taas olla paikalla häntä varten. Kyllä ne tosiystävyyset kestävät toisten erilaiset elämäntilanteet.

Itse suhtaudyn nykyään todella varauksella tällaisiin "mennisyyden" ihmisiin, jotka ottavat vaikka vuosien jälkeen yhteyttä. Tällaiset yhteydenotot ovat monesti vain hyötymismielessä, joko toisella menee huonosti ja kaipaa siksi yhtäkkiä vanhoja kavereita tai sitten jotakin muuta.

Ihan ok siis, jos ystävyydet hiipuvat oman muuttuneen elämäntilanteen vuoksi. Mutta älä odota, että vanhat kaverit ottavat tällöin avosylin vastaan.

Lisäyksenä vielä, että se ettei ota toiseen yhteyttä kun toinenkaan ei ota, ei todellakaan ole mitään teinimeininkiä, vaan ihan normaalia kanssakäymistä. Teinimeininkiä on se, että pommitetaan toista viesteillä, kun yhtäkkiä itse vuosien jälkeen haluaisikin taas ystävystyä.

Miten muutenkaan tuo sinun mainitsemasi uudelleen ystävystäminen vuosien jälkeen, kun molemmille aika on otollista niin oikein tapahtuu? Kyllähän siinä toinen kuitenkin ottaa sen aloitteen.

Omaa kaveriani myönnyin näkemään vuosien jälkeen, vaikka tiesin että meillä ei ollut enää mitään yhteistä. Ja kaveri otti vain yhteyttä, koska hänellä ei ollut ketään muutakaan, niin kuin itse asian ilmaitsi.

Tapaamisen jälkeen olisin odottanut, että hän antaa pallon minulle ja jää odottamaan yhteydenottoani. Mutta sen sijaan hän alkoi pommittaa ja syyllistämään viesteillä.

Tuohon Etelä-Amerikasta palanneeseen ystävääni törmäsin täysin yllättäen kaupungilla. Käveli kadulla vastaan ja tunnistimme toisemme heti. Jäätiin juttelemaan ja sovittiin, että tavataan jo heti seuraavana viikonloppuna. Noin muutoin Facebook on varsin oivallinen keino törmätä vanhoihin kavereihin ja ystäviin. Joko omien FB-kavereiden kavereista tai sitten erilaisista ryhmistä. Vaikka kouluajoistani on kauan - tai ehkä juuri siksi - kuulun useampaankin ryhmään, jossa on entisiä koulu- ja opiskelukavereitani ja jotka järjestävät yhteisiä tapaamisia. 

Mä ymmärrän kuitenkin ihan hyvin, että jos yhteydenpidossa on ollut pitkä tauko, voi tuntua siltä, ettei toisen kanssa ole enää mitään yhteistä. Ihmiset muuttuvat ja toinen voi tuntua kovin vieraalta, kun ei olekaan enää samanlainen kuin 10 tai 20 vuotta sitten. Silloin ei tietenkään ole tarpeellistakaan lämmitellä ystävyyssuhdetta uudelleen. Voi kuitenkin käydä myös niin, että yhteistä onkin paljon. Jopa enemmän kuin silloin, kun tiet erkanivat. 

Ymmärrän näitä yhteydenottokanavia mutta tarkoitin, että yleensä kuitenkin jompikumpi tekee aloitteen vuosien jälkeen. :) Harvemmin kuitenkaan kahden ihmisen elämä menee täysin samanlaisissa sykleissä niin, että esim. 1,5 vuotta on kiireistä ja sitten sen jälkeen molemmilla on seesteistä ja aikaa ystävyydelle. Voihan meinaan olla, että silloin kun tällä kiireisellä osapuolella ei ole ollut aikaa ystävyydelle niin toinen olisikin tarvinnut ystävää. Siksi tällainen yhteydenotto vuosien jälkeen voi toisesta tuntua "hyväksikäytöltä" ja siltä, että ystävyys on toisen ehdoilla.

Harvemmin kuitenkaan kenelläkään niin kiireistä on, että edes viestiä ei silloin tällöin ehtisi laittaa, jos ystävyyden haluaisi säilyttää.

Mun täytyy sanoa, että en edes muista, kumpi meistä ehdotti tapaamista seuraavana viikonloppuna. Koska se on mulle täysin epäoleellinen asia. Olen samaa mieltä tuosta, että toisella voi olla kiire ja toinen tarvita samaan aikaan ystävää, mutta silloin kai se ystävää tarvitseva voi ottaa yhteyttä eikä jäädä odottamaan, että kiireinen ottaa? 

No eihän tuo ole tämän keskustelun pointti, vaan se että toiset ihmiset on niin itsekkäitä etteivät ehdota ikinä itse vaan se on ihan aina toisen tehtävä. Ei tietenkään sillä ole mitään merkitystä kumpi ehdottaa jos kumpikin sitä tekee, sehän on silloin vastavuoroista normaalia ystävyyttä. Ei kukaan kirjaa ylös kuinka monta kertaa on puolin ja toisin ehdotettu tapaamista/pidetty yhteyttä, mutta sen jokainen muistaa kirjaamattakin kun on aina itse se aktiivinen osapuoli eikä toinen soita/ota yhteyttä koskaan.

Mä en vaan ymmärrä miksi itkeä sitä että toinen ei soita tai ota yhteyttä. Eikö se silloin kerro siitä kuinka paljon se ystävyys sille toiselle merkitsee? Eikö silloin ole hyvä kun voi tiputtaa tälläiset välinpitämättömät ihmiset pois? Miksi ihmeessä pitää itkeä ihmisten perään jotka eivät selvästi välitä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en muista ottaa ihmisiin yhteyttä, mikä harmittaa koska tiedän että monelle se on tärkeää. Itelleni se ei ole, ja siksipä se saattaa unohtua kuukausiksi. Mun mielestä ystävyydessä ei ole velvoitteita. Jos tapaan ystävän kymmenen vuoden takaa, tunnen hänet yhä läheiseksi, vaikkei oltaisi pidetty yhteyttä.

Itselleni on kyllä onneksi siunautunut ystäviä, jotka ajattelevat samoin ja joiden kanssa juttu jatkuu siitä mihin se jäi vaikka välissä olisi vuosien yhteydettömyys. Nykyään, kun tapaan uusia ihmisiä, kerron heille etten osaa pitää yhteyttä ja minulla on ehkä vähän poikkeava aikakäsitys. Näin olen saanut uusiakin ystäviä, jotka eivät vaadi minulta yhteydenpitoa tai laske "vastavuoroisuuksia" vaan ottavat minuun itse yhteyttä silloin kun haluavat.

Tätä on pakko ihmetellä, miten voit tuntea läheiseksi ihmisen jonka elämästä et tiedä mitään? Kymmenen vuotta on kuitenkin pitkä aika, siinä on todennäköisesti tapahtunut vaikka mitä muutoksia ja ihminen itsessäänkin voi olla ihan eri ihminen kuin se jonka ennen tunsit.

No mulla ainakin nämä keiden kanssa on palattu yhteen pitkän tauon jälkeen on ihmisiä joiden kanssa olin parhaita kavereita jo ala-asteella, tai viimeistään lukiossa. Siinä kun on ehtinyt ikävuodet 7-20 olla kuin paita ja perse niin kyllä sen ihmisen edelleen tuntee, vaikka elämä olisi muuttunutkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omituisia ajatusmalleja täällä. Ystävien pitää tehdä sitä ja tätä että kelpaavat ystäviksi. Jos ystävät eivät täytä MINUN vaatimuksiani, he ovat surkeita ystäviä eivätkä lainkaan MINUN arvoisiani. Tehkää kaikille palvelus ja tehkää lista kaikesta mitä vaaditte ystävältä ja pyytäkää siihen allekirjoitus, että ystäväehdokas varmasti ymmärtää mihin on sitoutumassa.

Vaadin ystävältä vastavuoroisuutta ja tasa-arvoisuutta. Voi kamala miten olenkaan itsekäs ja vaativa!

Nämä "muut saa hoitaa yhteydenpidon" tyypithän ne vaativia on - jos ystävä ei jaksa yhdensuuntaista vuorovaikutusta, ystävyys loppuu koska toinen ei jaksa sitä yhteyttä ikinä ottaa. Kummallista ajatella että tämä olisi sen syy, joka siihen asti on yhteydenpidosta huolehtinut! Ei suinkaan sen, joka vaan odottaa muilta toimia, että itse pääsisi ilahtumaan.

No vaadi sinä ystävältä ihan mitä haluat, minä en vaadi ystävältä mitään. Jos ystävyys ei sitten tyydytä molempia osapuolia, niin eihän sitä ole pakko olla ystävä.

Minä en vaadi ystävältä sitä yhteydenottoakaan, koska niinkuin aiemmin sanoin, minun ystävyyteni ei ole maksullista. Jos ystävyys sitten loppuu, se ei ollut sen arvoista, eikä minun silmissäni todellista ystävyyttäkään. Kaveruutta ehkä. Milloin edes määrittelet ustävyyden loppuneen? Pisimillään minulla meni 6 vuotta ilman mitään kontaktia erään ystäväni kanssa. Ei se ystävyys siitä mihinkään kadonnut.

Sanot että et vaadi mitään, mutta silti yhteydenpito on muiden harteilla. Käytännössä se siis loppuu, jos ystäväsi eivät pidä sinuun yhteyttä, koska sinä et itse tee ystävyyden eteen mitään. Eli teidän ystävyytenne vaatii jatkuakseen sen, että muut hoitavat yhteydenpidon. Vaikka väität että en muka vaadi mitään, niin käytännössä siis kuitenkin vaadit, kun jätät yhteydenpidon muiden vastuulle.

Ts. Ystävyys kanssasi vaatii että ystäväsi hoitaa KAIKEN yhteydenpidon, minä vain että kumpikin hoitaisi siitä osansa. Ja sitten väität minun kaltaisiani vaativiksi...

Kaikki eivät kuitenkaan ole kuten sinä. Minä voisin hyvin kuvitella olevani tuon edellisen kirjoittajan ystävä. Koska mua ei millään tavalla haittaa, vaikka olisinkin aina se, joka ottaa yhteyttä. Katsos kun me kaikki emme odota, että yhteydenpito on vastavuoroista. 

Pakko kysyä että miksi haluaisit kuvitella olevasi sellaisen ystävä, joka ei välitä sinusta sen vertaa, että viitsisi nähdä eteesi edes tekstiviestin verran vaivaa? Kuinka vähän oikein itseäsi arvostat?

Arvostan itseäni erittäin paljon ja mulla on varsin hyvä itsetunto. Valitsen itse ystäväni ja jos haluan lähteä juuri henkilön A kanssa jonnekin, niin minä otan yhteyttä ja kysyn asiaa. Mulle on paljon oleellisempaa, että mulla on hauskaa A:n seurassa kuin se, ottaako hän minuun yhteyttä vai minä häneen. Mulla on ystäviä ja kavereita hyvin erilaisissa elämäntilanteissa ja olen itsekin ollut hyvin erilaisissa elämäntilantessa. Elämäntilanteet vaikuttavat siihen, miten ehtii ja jaksaa pitää yhteyttä muihin. En koe ongelmaksi, jos itse olen elämäntilanteessa, jossa mulla on enemmän aikaa kuin toisella. Enkä silloinkaan, jos toisella on enemmän aikaa pitää yhteyttä kuin minulla. Mulle tekstiviestien lähettäminen tai soittaminen ei ole välttämätön merkki välittämisestä. Enemmän arvostan sitä, että tavataan ja tehdään asioita yhdessä...ihan riippumatta siitä, kenen aloitteesta. 

En ole tuon edellisen kommentin kirjoittaja. Mutta en oikein ymmärrä näitä ihmisiä, jotka valittavat yksipuolisesta yhteydenotosta. (Kaikki myötätunto kylläkin aloittajalle, kyseessä kun oli lisäksi perhe ym. :/) Jos minä olisin aina se, joka laittaisi ystävälle viestiä ja ehdottelisi milloin minnekin niin jättäisin yhteydenoton ja, jos ystävästä ei kuuluisi mitään niin eikö se ole tällöin päivänselvää, että minun seurasta ei olla kiinnostuttu? Ei ystäviä pidä lähetä syyttelemään tai ylipäätään ihmettelemään yhteydenottamattomuutta. On normaalia, että ystävyys hiipuu, jollei molemmat ole kiinnostuneet satsaamaan siihen yhtä paljon. Vaikka ystävyys olisikin sinulle elintärkeää ja kokisit, että teillä on hauskaa aina yhdessä niin ystävä voi ajatella kenties eri tavoin.

Eri asia siis, jos yhteydenottomattomuus liittyy kiireiseen elämäntilanteeseen tms.

Luotan siihen, että jos ystävälläni ei ole hauskaa seurassani, niin hän ei mukaani edes lähde, vaikka pyydän. Oman kokemukseni mukaan ystävyyttä ei kuitenkaan edes pääse syntymään, jos yhdessä ei ole hauskaa. Toki ystävä voi vuosien varrella muuttua niin, että yhdessäolo ei ole enää hauskaa, mutta silloin sama juttu: voi kieltäytyä kutsusta. Sukulaisiaan ei voi valita, ystävänsä voi. 

Ystävyyttä ei pääse syntymään, jos yhdessä ei ole hauskaa tms. Mutta ystävyys voi kyllä hiipua, vaikka yhdessä olisikin hauskaa.

Tietenkin voi hiipua ja se on ihan normaalia. Yleensä ystävyys on läheisintä sen kanssa, jonka kanssa on eniten tekemisissä. Jos ystävä muuttaa maapallon toiselle puolelle ja saa siellä uusia ystäviä, niin tietenkin vanhat ystävyyssuhteet hiipuvat. Jos toinen hankkii lapsia ja toinen ei vielä aikoihin tai on ystävystytty silloin, kun toisen esikoinen ja toisen kuopus ovat samanikäisiä, niin ystävyys hyvin usein hiipuu, kun toisella alkaa olla enemmän lapsivapaata ja toinen taas on entistä enemmän sidoksissa lapsiinsa. Tällöin löytyy kummallekin taas uusia ystäviä, jotka elävät samanlaista elämäntilannetta. Minusta ystävyyttä ei kuitenkaan tarvitse tämän vuoksi tuntea katkenneeksi vaan ystävyys voi taas lämmetä sitten, kun siihen on otollinen aika kummallakin. Aina ei tietenkään käy näin, mutta sellainen "mä en enää soita sulle, kun säkään et soita mulle" -ystävyys on aika teinimeininkiä. Vielä vanhoilla päivilläkin ystävyys voi lämmetä uudelleen johonkin lapsuudenystävään, jos aika ja paikka on sille otollinen. 

Kuulostat mielestäni aika naivilta suoraan sanottuna. Itse ajattelen suurimmaksi osin eri tavalla kylläkin ystävyydestä. Jos ystäväni muuttaa ulkomailla tai saa lapsen, ja itse olen vastaavasti täysin erilaisessa elämäntilanteessa niin se ei ole mikään automaatio että ystävyys hiipuuu. Toki näin voi käydä. Mutta tollainen ajatusmaailma, että kun ystävät siirtyvät eri elämäntilanteeseen niin "ystävyydet nyt vain hiipuvat" ja sitten ne voi taas herätellä henkiin, kun itselle sopii, se on mielestäni törkeää.

Itselläni oli eräs kaveri, joka häipyi moneksi vuodeksi kuvioista, koska hän perusti perheen ym. Sitten hän muutaman vuoden päästä alkoi ottamaan näihin vanhoihin kavereihin yhteyttä ja syyllistämään, että mikseivät he ehdi näkemään ja kun on niin hankala saada uusia kavereitakin. Hän siis oletti, että voi oman elämäntilanteen muuttuessa hylätä kaverinsa mutta sitten, kun itselle alkaa tulla tylsää niin vanhojen kavereiden pitäisi taas olla paikalla häntä varten. Kyllä ne tosiystävyyset kestävät toisten erilaiset elämäntilanteet.

Itse suhtaudyn nykyään todella varauksella tällaisiin "mennisyyden" ihmisiin, jotka ottavat vaikka vuosien jälkeen yhteyttä. Tällaiset yhteydenotot ovat monesti vain hyötymismielessä, joko toisella menee huonosti ja kaipaa siksi yhtäkkiä vanhoja kavereita tai sitten jotakin muuta.

Ihan ok siis, jos ystävyydet hiipuvat oman muuttuneen elämäntilanteen vuoksi. Mutta älä odota, että vanhat kaverit ottavat tällöin avosylin vastaan.

Lisäyksenä vielä, että se ettei ota toiseen yhteyttä kun toinenkaan ei ota, ei todellakaan ole mitään teinimeininkiä, vaan ihan normaalia kanssakäymistä. Teinimeininkiä on se, että pommitetaan toista viesteillä, kun yhtäkkiä itse vuosien jälkeen haluaisikin taas ystävystyä.

Miten muutenkaan tuo sinun mainitsemasi uudelleen ystävystäminen vuosien jälkeen, kun molemmille aika on otollista niin oikein tapahtuu? Kyllähän siinä toinen kuitenkin ottaa sen aloitteen.

Omaa kaveriani myönnyin näkemään vuosien jälkeen, vaikka tiesin että meillä ei ollut enää mitään yhteistä. Ja kaveri otti vain yhteyttä, koska hänellä ei ollut ketään muutakaan, niin kuin itse asian ilmaitsi.

Tapaamisen jälkeen olisin odottanut, että hän antaa pallon minulle ja jää odottamaan yhteydenottoani. Mutta sen sijaan hän alkoi pommittaa ja syyllistämään viesteillä.

Tuohon Etelä-Amerikasta palanneeseen ystävääni törmäsin täysin yllättäen kaupungilla. Käveli kadulla vastaan ja tunnistimme toisemme heti. Jäätiin juttelemaan ja sovittiin, että tavataan jo heti seuraavana viikonloppuna. Noin muutoin Facebook on varsin oivallinen keino törmätä vanhoihin kavereihin ja ystäviin. Joko omien FB-kavereiden kavereista tai sitten erilaisista ryhmistä. Vaikka kouluajoistani on kauan - tai ehkä juuri siksi - kuulun useampaankin ryhmään, jossa on entisiä koulu- ja opiskelukavereitani ja jotka järjestävät yhteisiä tapaamisia. 

Mä ymmärrän kuitenkin ihan hyvin, että jos yhteydenpidossa on ollut pitkä tauko, voi tuntua siltä, ettei toisen kanssa ole enää mitään yhteistä. Ihmiset muuttuvat ja toinen voi tuntua kovin vieraalta, kun ei olekaan enää samanlainen kuin 10 tai 20 vuotta sitten. Silloin ei tietenkään ole tarpeellistakaan lämmitellä ystävyyssuhdetta uudelleen. Voi kuitenkin käydä myös niin, että yhteistä onkin paljon. Jopa enemmän kuin silloin, kun tiet erkanivat. 

Ymmärrän näitä yhteydenottokanavia mutta tarkoitin, että yleensä kuitenkin jompikumpi tekee aloitteen vuosien jälkeen. :) Harvemmin kuitenkaan kahden ihmisen elämä menee täysin samanlaisissa sykleissä niin, että esim. 1,5 vuotta on kiireistä ja sitten sen jälkeen molemmilla on seesteistä ja aikaa ystävyydelle. Voihan meinaan olla, että silloin kun tällä kiireisellä osapuolella ei ole ollut aikaa ystävyydelle niin toinen olisikin tarvinnut ystävää. Siksi tällainen yhteydenotto vuosien jälkeen voi toisesta tuntua "hyväksikäytöltä" ja siltä, että ystävyys on toisen ehdoilla.

Harvemmin kuitenkaan kenelläkään niin kiireistä on, että edes viestiä ei silloin tällöin ehtisi laittaa, jos ystävyyden haluaisi säilyttää.

Mun täytyy sanoa, että en edes muista, kumpi meistä ehdotti tapaamista seuraavana viikonloppuna. Koska se on mulle täysin epäoleellinen asia. Olen samaa mieltä tuosta, että toisella voi olla kiire ja toinen tarvita samaan aikaan ystävää, mutta silloin kai se ystävää tarvitseva voi ottaa yhteyttä eikä jäädä odottamaan, että kiireinen ottaa? 

No eihän tuo ole tämän keskustelun pointti, vaan se että toiset ihmiset on niin itsekkäitä etteivät ehdota ikinä itse vaan se on ihan aina toisen tehtävä. Ei tietenkään sillä ole mitään merkitystä kumpi ehdottaa jos kumpikin sitä tekee, sehän on silloin vastavuoroista normaalia ystävyyttä. Ei kukaan kirjaa ylös kuinka monta kertaa on puolin ja toisin ehdotettu tapaamista/pidetty yhteyttä, mutta sen jokainen muistaa kirjaamattakin kun on aina itse se aktiivinen osapuoli eikä toinen soita/ota yhteyttä koskaan.

Mä en vaan ymmärrä miksi itkeä sitä että toinen ei soita tai ota yhteyttä. Eikö se silloin kerro siitä kuinka paljon se ystävyys sille toiselle merkitsee? Eikö silloin ole hyvä kun voi tiputtaa tälläiset välinpitämättömät ihmiset pois? Miksi ihmeessä pitää itkeä ihmisten perään jotka eivät selvästi välitä?

No kyllähän se nyt tuntuu pahalta jos itse on kuvitellut että ystävyys voi hyvin ja sitten kun itse lopettaa yhteydenpidon, totuus paljastuu. Turha loputtomiin itkeä, mutta kyllä se kirpaisee jos toinen on ollut tärkeä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en muista ottaa ihmisiin yhteyttä, mikä harmittaa koska tiedän että monelle se on tärkeää. Itelleni se ei ole, ja siksipä se saattaa unohtua kuukausiksi. Mun mielestä ystävyydessä ei ole velvoitteita. Jos tapaan ystävän kymmenen vuoden takaa, tunnen hänet yhä läheiseksi, vaikkei oltaisi pidetty yhteyttä.

Itselleni on kyllä onneksi siunautunut ystäviä, jotka ajattelevat samoin ja joiden kanssa juttu jatkuu siitä mihin se jäi vaikka välissä olisi vuosien yhteydettömyys. Nykyään, kun tapaan uusia ihmisiä, kerron heille etten osaa pitää yhteyttä ja minulla on ehkä vähän poikkeava aikakäsitys. Näin olen saanut uusiakin ystäviä, jotka eivät vaadi minulta yhteydenpitoa tai laske "vastavuoroisuuksia" vaan ottavat minuun itse yhteyttä silloin kun haluavat.

Tätä on pakko ihmetellä, miten voit tuntea läheiseksi ihmisen jonka elämästä et tiedä mitään? Kymmenen vuotta on kuitenkin pitkä aika, siinä on todennäköisesti tapahtunut vaikka mitä muutoksia ja ihminen itsessäänkin voi olla ihan eri ihminen kuin se jonka ennen tunsit.

No mulla ainakin nämä keiden kanssa on palattu yhteen pitkän tauon jälkeen on ihmisiä joiden kanssa olin parhaita kavereita jo ala-asteella, tai viimeistään lukiossa. Siinä kun on ehtinyt ikävuodet 7-20 olla kuin paita ja perse niin kyllä sen ihmisen edelleen tuntee, vaikka elämä olisi muuttunutkin.

Mulla ihan sama. Aito ystävyys on kuin sukulaisuussuhde. Se ei katkea, vaikka kuluisi kuinka pitkä aika tahansa. Mulle esim omat serkkuni ovat aina yhtä rakkaita ja läheisiä, vaikka olisin nähnyt heidät viimeksi 20 vuotta sitten mummun hautajaisissa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omituisia ajatusmalleja täällä. Ystävien pitää tehdä sitä ja tätä että kelpaavat ystäviksi. Jos ystävät eivät täytä MINUN vaatimuksiani, he ovat surkeita ystäviä eivätkä lainkaan MINUN arvoisiani. Tehkää kaikille palvelus ja tehkää lista kaikesta mitä vaaditte ystävältä ja pyytäkää siihen allekirjoitus, että ystäväehdokas varmasti ymmärtää mihin on sitoutumassa.

Vaadin ystävältä vastavuoroisuutta ja tasa-arvoisuutta. Voi kamala miten olenkaan itsekäs ja vaativa!

Nämä "muut saa hoitaa yhteydenpidon" tyypithän ne vaativia on - jos ystävä ei jaksa yhdensuuntaista vuorovaikutusta, ystävyys loppuu koska toinen ei jaksa sitä yhteyttä ikinä ottaa. Kummallista ajatella että tämä olisi sen syy, joka siihen asti on yhteydenpidosta huolehtinut! Ei suinkaan sen, joka vaan odottaa muilta toimia, että itse pääsisi ilahtumaan.

No vaadi sinä ystävältä ihan mitä haluat, minä en vaadi ystävältä mitään. Jos ystävyys ei sitten tyydytä molempia osapuolia, niin eihän sitä ole pakko olla ystävä.

Minä en vaadi ystävältä sitä yhteydenottoakaan, koska niinkuin aiemmin sanoin, minun ystävyyteni ei ole maksullista. Jos ystävyys sitten loppuu, se ei ollut sen arvoista, eikä minun silmissäni todellista ystävyyttäkään. Kaveruutta ehkä. Milloin edes määrittelet ustävyyden loppuneen? Pisimillään minulla meni 6 vuotta ilman mitään kontaktia erään ystäväni kanssa. Ei se ystävyys siitä mihinkään kadonnut.

Sanot että et vaadi mitään, mutta silti yhteydenpito on muiden harteilla. Käytännössä se siis loppuu, jos ystäväsi eivät pidä sinuun yhteyttä, koska sinä et itse tee ystävyyden eteen mitään. Eli teidän ystävyytenne vaatii jatkuakseen sen, että muut hoitavat yhteydenpidon. Vaikka väität että en muka vaadi mitään, niin käytännössä siis kuitenkin vaadit, kun jätät yhteydenpidon muiden vastuulle.

Ts. Ystävyys kanssasi vaatii että ystäväsi hoitaa KAIKEN yhteydenpidon, minä vain että kumpikin hoitaisi siitä osansa. Ja sitten väität minun kaltaisiani vaativiksi...

Kaikki eivät kuitenkaan ole kuten sinä. Minä voisin hyvin kuvitella olevani tuon edellisen kirjoittajan ystävä. Koska mua ei millään tavalla haittaa, vaikka olisinkin aina se, joka ottaa yhteyttä. Katsos kun me kaikki emme odota, että yhteydenpito on vastavuoroista. 

Pakko kysyä että miksi haluaisit kuvitella olevasi sellaisen ystävä, joka ei välitä sinusta sen vertaa, että viitsisi nähdä eteesi edes tekstiviestin verran vaivaa? Kuinka vähän oikein itseäsi arvostat?

Arvostan itseäni erittäin paljon ja mulla on varsin hyvä itsetunto. Valitsen itse ystäväni ja jos haluan lähteä juuri henkilön A kanssa jonnekin, niin minä otan yhteyttä ja kysyn asiaa. Mulle on paljon oleellisempaa, että mulla on hauskaa A:n seurassa kuin se, ottaako hän minuun yhteyttä vai minä häneen. Mulla on ystäviä ja kavereita hyvin erilaisissa elämäntilanteissa ja olen itsekin ollut hyvin erilaisissa elämäntilantessa. Elämäntilanteet vaikuttavat siihen, miten ehtii ja jaksaa pitää yhteyttä muihin. En koe ongelmaksi, jos itse olen elämäntilanteessa, jossa mulla on enemmän aikaa kuin toisella. Enkä silloinkaan, jos toisella on enemmän aikaa pitää yhteyttä kuin minulla. Mulle tekstiviestien lähettäminen tai soittaminen ei ole välttämätön merkki välittämisestä. Enemmän arvostan sitä, että tavataan ja tehdään asioita yhdessä...ihan riippumatta siitä, kenen aloitteesta. 

En ole tuon edellisen kommentin kirjoittaja. Mutta en oikein ymmärrä näitä ihmisiä, jotka valittavat yksipuolisesta yhteydenotosta. (Kaikki myötätunto kylläkin aloittajalle, kyseessä kun oli lisäksi perhe ym. :/) Jos minä olisin aina se, joka laittaisi ystävälle viestiä ja ehdottelisi milloin minnekin niin jättäisin yhteydenoton ja, jos ystävästä ei kuuluisi mitään niin eikö se ole tällöin päivänselvää, että minun seurasta ei olla kiinnostuttu? Ei ystäviä pidä lähetä syyttelemään tai ylipäätään ihmettelemään yhteydenottamattomuutta. On normaalia, että ystävyys hiipuu, jollei molemmat ole kiinnostuneet satsaamaan siihen yhtä paljon. Vaikka ystävyys olisikin sinulle elintärkeää ja kokisit, että teillä on hauskaa aina yhdessä niin ystävä voi ajatella kenties eri tavoin.

Eri asia siis, jos yhteydenottomattomuus liittyy kiireiseen elämäntilanteeseen tms.

Luotan siihen, että jos ystävälläni ei ole hauskaa seurassani, niin hän ei mukaani edes lähde, vaikka pyydän. Oman kokemukseni mukaan ystävyyttä ei kuitenkaan edes pääse syntymään, jos yhdessä ei ole hauskaa. Toki ystävä voi vuosien varrella muuttua niin, että yhdessäolo ei ole enää hauskaa, mutta silloin sama juttu: voi kieltäytyä kutsusta. Sukulaisiaan ei voi valita, ystävänsä voi. 

Ystävyyttä ei pääse syntymään, jos yhdessä ei ole hauskaa tms. Mutta ystävyys voi kyllä hiipua, vaikka yhdessä olisikin hauskaa.

Tietenkin voi hiipua ja se on ihan normaalia. Yleensä ystävyys on läheisintä sen kanssa, jonka kanssa on eniten tekemisissä. Jos ystävä muuttaa maapallon toiselle puolelle ja saa siellä uusia ystäviä, niin tietenkin vanhat ystävyyssuhteet hiipuvat. Jos toinen hankkii lapsia ja toinen ei vielä aikoihin tai on ystävystytty silloin, kun toisen esikoinen ja toisen kuopus ovat samanikäisiä, niin ystävyys hyvin usein hiipuu, kun toisella alkaa olla enemmän lapsivapaata ja toinen taas on entistä enemmän sidoksissa lapsiinsa. Tällöin löytyy kummallekin taas uusia ystäviä, jotka elävät samanlaista elämäntilannetta. Minusta ystävyyttä ei kuitenkaan tarvitse tämän vuoksi tuntea katkenneeksi vaan ystävyys voi taas lämmetä sitten, kun siihen on otollinen aika kummallakin. Aina ei tietenkään käy näin, mutta sellainen "mä en enää soita sulle, kun säkään et soita mulle" -ystävyys on aika teinimeininkiä. Vielä vanhoilla päivilläkin ystävyys voi lämmetä uudelleen johonkin lapsuudenystävään, jos aika ja paikka on sille otollinen. 

Kuulostat mielestäni aika naivilta suoraan sanottuna. Itse ajattelen suurimmaksi osin eri tavalla kylläkin ystävyydestä. Jos ystäväni muuttaa ulkomailla tai saa lapsen, ja itse olen vastaavasti täysin erilaisessa elämäntilanteessa niin se ei ole mikään automaatio että ystävyys hiipuuu. Toki näin voi käydä. Mutta tollainen ajatusmaailma, että kun ystävät siirtyvät eri elämäntilanteeseen niin "ystävyydet nyt vain hiipuvat" ja sitten ne voi taas herätellä henkiin, kun itselle sopii, se on mielestäni törkeää.

Itselläni oli eräs kaveri, joka häipyi moneksi vuodeksi kuvioista, koska hän perusti perheen ym. Sitten hän muutaman vuoden päästä alkoi ottamaan näihin vanhoihin kavereihin yhteyttä ja syyllistämään, että mikseivät he ehdi näkemään ja kun on niin hankala saada uusia kavereitakin. Hän siis oletti, että voi oman elämäntilanteen muuttuessa hylätä kaverinsa mutta sitten, kun itselle alkaa tulla tylsää niin vanhojen kavereiden pitäisi taas olla paikalla häntä varten. Kyllä ne tosiystävyyset kestävät toisten erilaiset elämäntilanteet.

Itse suhtaudyn nykyään todella varauksella tällaisiin "mennisyyden" ihmisiin, jotka ottavat vaikka vuosien jälkeen yhteyttä. Tällaiset yhteydenotot ovat monesti vain hyötymismielessä, joko toisella menee huonosti ja kaipaa siksi yhtäkkiä vanhoja kavereita tai sitten jotakin muuta.

Ihan ok siis, jos ystävyydet hiipuvat oman muuttuneen elämäntilanteen vuoksi. Mutta älä odota, että vanhat kaverit ottavat tällöin avosylin vastaan.

Lisäyksenä vielä, että se ettei ota toiseen yhteyttä kun toinenkaan ei ota, ei todellakaan ole mitään teinimeininkiä, vaan ihan normaalia kanssakäymistä. Teinimeininkiä on se, että pommitetaan toista viesteillä, kun yhtäkkiä itse vuosien jälkeen haluaisikin taas ystävystyä.

Miten muutenkaan tuo sinun mainitsemasi uudelleen ystävystäminen vuosien jälkeen, kun molemmille aika on otollista niin oikein tapahtuu? Kyllähän siinä toinen kuitenkin ottaa sen aloitteen.

Omaa kaveriani myönnyin näkemään vuosien jälkeen, vaikka tiesin että meillä ei ollut enää mitään yhteistä. Ja kaveri otti vain yhteyttä, koska hänellä ei ollut ketään muutakaan, niin kuin itse asian ilmaitsi.

Tapaamisen jälkeen olisin odottanut, että hän antaa pallon minulle ja jää odottamaan yhteydenottoani. Mutta sen sijaan hän alkoi pommittaa ja syyllistämään viesteillä.

Tuohon Etelä-Amerikasta palanneeseen ystävääni törmäsin täysin yllättäen kaupungilla. Käveli kadulla vastaan ja tunnistimme toisemme heti. Jäätiin juttelemaan ja sovittiin, että tavataan jo heti seuraavana viikonloppuna. Noin muutoin Facebook on varsin oivallinen keino törmätä vanhoihin kavereihin ja ystäviin. Joko omien FB-kavereiden kavereista tai sitten erilaisista ryhmistä. Vaikka kouluajoistani on kauan - tai ehkä juuri siksi - kuulun useampaankin ryhmään, jossa on entisiä koulu- ja opiskelukavereitani ja jotka järjestävät yhteisiä tapaamisia. 

Mä ymmärrän kuitenkin ihan hyvin, että jos yhteydenpidossa on ollut pitkä tauko, voi tuntua siltä, ettei toisen kanssa ole enää mitään yhteistä. Ihmiset muuttuvat ja toinen voi tuntua kovin vieraalta, kun ei olekaan enää samanlainen kuin 10 tai 20 vuotta sitten. Silloin ei tietenkään ole tarpeellistakaan lämmitellä ystävyyssuhdetta uudelleen. Voi kuitenkin käydä myös niin, että yhteistä onkin paljon. Jopa enemmän kuin silloin, kun tiet erkanivat. 

Ymmärrän näitä yhteydenottokanavia mutta tarkoitin, että yleensä kuitenkin jompikumpi tekee aloitteen vuosien jälkeen. :) Harvemmin kuitenkaan kahden ihmisen elämä menee täysin samanlaisissa sykleissä niin, että esim. 1,5 vuotta on kiireistä ja sitten sen jälkeen molemmilla on seesteistä ja aikaa ystävyydelle. Voihan meinaan olla, että silloin kun tällä kiireisellä osapuolella ei ole ollut aikaa ystävyydelle niin toinen olisikin tarvinnut ystävää. Siksi tällainen yhteydenotto vuosien jälkeen voi toisesta tuntua "hyväksikäytöltä" ja siltä, että ystävyys on toisen ehdoilla.

Harvemmin kuitenkaan kenelläkään niin kiireistä on, että edes viestiä ei silloin tällöin ehtisi laittaa, jos ystävyyden haluaisi säilyttää.

Mun täytyy sanoa, että en edes muista, kumpi meistä ehdotti tapaamista seuraavana viikonloppuna. Koska se on mulle täysin epäoleellinen asia. Olen samaa mieltä tuosta, että toisella voi olla kiire ja toinen tarvita samaan aikaan ystävää, mutta silloin kai se ystävää tarvitseva voi ottaa yhteyttä eikä jäädä odottamaan, että kiireinen ottaa? 

No eihän tuo ole tämän keskustelun pointti, vaan se että toiset ihmiset on niin itsekkäitä etteivät ehdota ikinä itse vaan se on ihan aina toisen tehtävä. Ei tietenkään sillä ole mitään merkitystä kumpi ehdottaa jos kumpikin sitä tekee, sehän on silloin vastavuoroista normaalia ystävyyttä. Ei kukaan kirjaa ylös kuinka monta kertaa on puolin ja toisin ehdotettu tapaamista/pidetty yhteyttä, mutta sen jokainen muistaa kirjaamattakin kun on aina itse se aktiivinen osapuoli eikä toinen soita/ota yhteyttä koskaan.

Mä en vaan ymmärrä miksi itkeä sitä että toinen ei soita tai ota yhteyttä. Eikö se silloin kerro siitä kuinka paljon se ystävyys sille toiselle merkitsee? Eikö silloin ole hyvä kun voi tiputtaa tälläiset välinpitämättömät ihmiset pois? Miksi ihmeessä pitää itkeä ihmisten perään jotka eivät selvästi välitä?

No kyllähän se nyt tuntuu pahalta jos itse on kuvitellut että ystävyys voi hyvin ja sitten kun itse lopettaa yhteydenpidon, totuus paljastuu. Turha loputtomiin itkeä, mutta kyllä se kirpaisee jos toinen on ollut tärkeä.

Minusta on ihan luonnollista, että tärkeän ihmissuhteen päättyminen kirpaisee. Mutta jos odottaa vastavuoroisuutta, niin kannattaisiko sitä odottaa ihan alusta lähtien? Tarkoitan, että ei missään vaiheessa ryhtyisikään yksipuoliseen yhteydenpitoon?

Mä tein ihan saman noin neljä kuukautta sitten, ja ei oo kenestäkään kuulunut. Olen alkanu keskittyä ihan omiin juttuihin ja pistäny yrityksen pystyyn ja yritän rikastua sillä. Olen 24- vuotias.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omituisia ajatusmalleja täällä. Ystävien pitää tehdä sitä ja tätä että kelpaavat ystäviksi. Jos ystävät eivät täytä MINUN vaatimuksiani, he ovat surkeita ystäviä eivätkä lainkaan MINUN arvoisiani. Tehkää kaikille palvelus ja tehkää lista kaikesta mitä vaaditte ystävältä ja pyytäkää siihen allekirjoitus, että ystäväehdokas varmasti ymmärtää mihin on sitoutumassa.

Vaadin ystävältä vastavuoroisuutta ja tasa-arvoisuutta. Voi kamala miten olenkaan itsekäs ja vaativa!

Nämä "muut saa hoitaa yhteydenpidon" tyypithän ne vaativia on - jos ystävä ei jaksa yhdensuuntaista vuorovaikutusta, ystävyys loppuu koska toinen ei jaksa sitä yhteyttä ikinä ottaa. Kummallista ajatella että tämä olisi sen syy, joka siihen asti on yhteydenpidosta huolehtinut! Ei suinkaan sen, joka vaan odottaa muilta toimia, että itse pääsisi ilahtumaan.

No vaadi sinä ystävältä ihan mitä haluat, minä en vaadi ystävältä mitään. Jos ystävyys ei sitten tyydytä molempia osapuolia, niin eihän sitä ole pakko olla ystävä.

Minä en vaadi ystävältä sitä yhteydenottoakaan, koska niinkuin aiemmin sanoin, minun ystävyyteni ei ole maksullista. Jos ystävyys sitten loppuu, se ei ollut sen arvoista, eikä minun silmissäni todellista ystävyyttäkään. Kaveruutta ehkä. Milloin edes määrittelet ustävyyden loppuneen? Pisimillään minulla meni 6 vuotta ilman mitään kontaktia erään ystäväni kanssa. Ei se ystävyys siitä mihinkään kadonnut.

Sanot että et vaadi mitään, mutta silti yhteydenpito on muiden harteilla. Käytännössä se siis loppuu, jos ystäväsi eivät pidä sinuun yhteyttä, koska sinä et itse tee ystävyyden eteen mitään. Eli teidän ystävyytenne vaatii jatkuakseen sen, että muut hoitavat yhteydenpidon. Vaikka väität että en muka vaadi mitään, niin käytännössä siis kuitenkin vaadit, kun jätät yhteydenpidon muiden vastuulle.

Ts. Ystävyys kanssasi vaatii että ystäväsi hoitaa KAIKEN yhteydenpidon, minä vain että kumpikin hoitaisi siitä osansa. Ja sitten väität minun kaltaisiani vaativiksi...

Kaikki eivät kuitenkaan ole kuten sinä. Minä voisin hyvin kuvitella olevani tuon edellisen kirjoittajan ystävä. Koska mua ei millään tavalla haittaa, vaikka olisinkin aina se, joka ottaa yhteyttä. Katsos kun me kaikki emme odota, että yhteydenpito on vastavuoroista. 

Pakko kysyä että miksi haluaisit kuvitella olevasi sellaisen ystävä, joka ei välitä sinusta sen vertaa, että viitsisi nähdä eteesi edes tekstiviestin verran vaivaa? Kuinka vähän oikein itseäsi arvostat?

Arvostan itseäni erittäin paljon ja mulla on varsin hyvä itsetunto. Valitsen itse ystäväni ja jos haluan lähteä juuri henkilön A kanssa jonnekin, niin minä otan yhteyttä ja kysyn asiaa. Mulle on paljon oleellisempaa, että mulla on hauskaa A:n seurassa kuin se, ottaako hän minuun yhteyttä vai minä häneen. Mulla on ystäviä ja kavereita hyvin erilaisissa elämäntilanteissa ja olen itsekin ollut hyvin erilaisissa elämäntilantessa. Elämäntilanteet vaikuttavat siihen, miten ehtii ja jaksaa pitää yhteyttä muihin. En koe ongelmaksi, jos itse olen elämäntilanteessa, jossa mulla on enemmän aikaa kuin toisella. Enkä silloinkaan, jos toisella on enemmän aikaa pitää yhteyttä kuin minulla. Mulle tekstiviestien lähettäminen tai soittaminen ei ole välttämätön merkki välittämisestä. Enemmän arvostan sitä, että tavataan ja tehdään asioita yhdessä...ihan riippumatta siitä, kenen aloitteesta. 

En ole tuon edellisen kommentin kirjoittaja. Mutta en oikein ymmärrä näitä ihmisiä, jotka valittavat yksipuolisesta yhteydenotosta. (Kaikki myötätunto kylläkin aloittajalle, kyseessä kun oli lisäksi perhe ym. :/) Jos minä olisin aina se, joka laittaisi ystävälle viestiä ja ehdottelisi milloin minnekin niin jättäisin yhteydenoton ja, jos ystävästä ei kuuluisi mitään niin eikö se ole tällöin päivänselvää, että minun seurasta ei olla kiinnostuttu? Ei ystäviä pidä lähetä syyttelemään tai ylipäätään ihmettelemään yhteydenottamattomuutta. On normaalia, että ystävyys hiipuu, jollei molemmat ole kiinnostuneet satsaamaan siihen yhtä paljon. Vaikka ystävyys olisikin sinulle elintärkeää ja kokisit, että teillä on hauskaa aina yhdessä niin ystävä voi ajatella kenties eri tavoin.

Eri asia siis, jos yhteydenottomattomuus liittyy kiireiseen elämäntilanteeseen tms.

Luotan siihen, että jos ystävälläni ei ole hauskaa seurassani, niin hän ei mukaani edes lähde, vaikka pyydän. Oman kokemukseni mukaan ystävyyttä ei kuitenkaan edes pääse syntymään, jos yhdessä ei ole hauskaa. Toki ystävä voi vuosien varrella muuttua niin, että yhdessäolo ei ole enää hauskaa, mutta silloin sama juttu: voi kieltäytyä kutsusta. Sukulaisiaan ei voi valita, ystävänsä voi. 

Ystävyyttä ei pääse syntymään, jos yhdessä ei ole hauskaa tms. Mutta ystävyys voi kyllä hiipua, vaikka yhdessä olisikin hauskaa.

Tietenkin voi hiipua ja se on ihan normaalia. Yleensä ystävyys on läheisintä sen kanssa, jonka kanssa on eniten tekemisissä. Jos ystävä muuttaa maapallon toiselle puolelle ja saa siellä uusia ystäviä, niin tietenkin vanhat ystävyyssuhteet hiipuvat. Jos toinen hankkii lapsia ja toinen ei vielä aikoihin tai on ystävystytty silloin, kun toisen esikoinen ja toisen kuopus ovat samanikäisiä, niin ystävyys hyvin usein hiipuu, kun toisella alkaa olla enemmän lapsivapaata ja toinen taas on entistä enemmän sidoksissa lapsiinsa. Tällöin löytyy kummallekin taas uusia ystäviä, jotka elävät samanlaista elämäntilannetta. Minusta ystävyyttä ei kuitenkaan tarvitse tämän vuoksi tuntea katkenneeksi vaan ystävyys voi taas lämmetä sitten, kun siihen on otollinen aika kummallakin. Aina ei tietenkään käy näin, mutta sellainen "mä en enää soita sulle, kun säkään et soita mulle" -ystävyys on aika teinimeininkiä. Vielä vanhoilla päivilläkin ystävyys voi lämmetä uudelleen johonkin lapsuudenystävään, jos aika ja paikka on sille otollinen. 

Kuulostat mielestäni aika naivilta suoraan sanottuna. Itse ajattelen suurimmaksi osin eri tavalla kylläkin ystävyydestä. Jos ystäväni muuttaa ulkomailla tai saa lapsen, ja itse olen vastaavasti täysin erilaisessa elämäntilanteessa niin se ei ole mikään automaatio että ystävyys hiipuuu. Toki näin voi käydä. Mutta tollainen ajatusmaailma, että kun ystävät siirtyvät eri elämäntilanteeseen niin "ystävyydet nyt vain hiipuvat" ja sitten ne voi taas herätellä henkiin, kun itselle sopii, se on mielestäni törkeää.

Itselläni oli eräs kaveri, joka häipyi moneksi vuodeksi kuvioista, koska hän perusti perheen ym. Sitten hän muutaman vuoden päästä alkoi ottamaan näihin vanhoihin kavereihin yhteyttä ja syyllistämään, että mikseivät he ehdi näkemään ja kun on niin hankala saada uusia kavereitakin. Hän siis oletti, että voi oman elämäntilanteen muuttuessa hylätä kaverinsa mutta sitten, kun itselle alkaa tulla tylsää niin vanhojen kavereiden pitäisi taas olla paikalla häntä varten. Kyllä ne tosiystävyyset kestävät toisten erilaiset elämäntilanteet.

Itse suhtaudyn nykyään todella varauksella tällaisiin "mennisyyden" ihmisiin, jotka ottavat vaikka vuosien jälkeen yhteyttä. Tällaiset yhteydenotot ovat monesti vain hyötymismielessä, joko toisella menee huonosti ja kaipaa siksi yhtäkkiä vanhoja kavereita tai sitten jotakin muuta.

Ihan ok siis, jos ystävyydet hiipuvat oman muuttuneen elämäntilanteen vuoksi. Mutta älä odota, että vanhat kaverit ottavat tällöin avosylin vastaan.

Lisäyksenä vielä, että se ettei ota toiseen yhteyttä kun toinenkaan ei ota, ei todellakaan ole mitään teinimeininkiä, vaan ihan normaalia kanssakäymistä. Teinimeininkiä on se, että pommitetaan toista viesteillä, kun yhtäkkiä itse vuosien jälkeen haluaisikin taas ystävystyä.

Miten muutenkaan tuo sinun mainitsemasi uudelleen ystävystäminen vuosien jälkeen, kun molemmille aika on otollista niin oikein tapahtuu? Kyllähän siinä toinen kuitenkin ottaa sen aloitteen.

Omaa kaveriani myönnyin näkemään vuosien jälkeen, vaikka tiesin että meillä ei ollut enää mitään yhteistä. Ja kaveri otti vain yhteyttä, koska hänellä ei ollut ketään muutakaan, niin kuin itse asian ilmaitsi.

Tapaamisen jälkeen olisin odottanut, että hän antaa pallon minulle ja jää odottamaan yhteydenottoani. Mutta sen sijaan hän alkoi pommittaa ja syyllistämään viesteillä.

Tuohon Etelä-Amerikasta palanneeseen ystävääni törmäsin täysin yllättäen kaupungilla. Käveli kadulla vastaan ja tunnistimme toisemme heti. Jäätiin juttelemaan ja sovittiin, että tavataan jo heti seuraavana viikonloppuna. Noin muutoin Facebook on varsin oivallinen keino törmätä vanhoihin kavereihin ja ystäviin. Joko omien FB-kavereiden kavereista tai sitten erilaisista ryhmistä. Vaikka kouluajoistani on kauan - tai ehkä juuri siksi - kuulun useampaankin ryhmään, jossa on entisiä koulu- ja opiskelukavereitani ja jotka järjestävät yhteisiä tapaamisia. 

Mä ymmärrän kuitenkin ihan hyvin, että jos yhteydenpidossa on ollut pitkä tauko, voi tuntua siltä, ettei toisen kanssa ole enää mitään yhteistä. Ihmiset muuttuvat ja toinen voi tuntua kovin vieraalta, kun ei olekaan enää samanlainen kuin 10 tai 20 vuotta sitten. Silloin ei tietenkään ole tarpeellistakaan lämmitellä ystävyyssuhdetta uudelleen. Voi kuitenkin käydä myös niin, että yhteistä onkin paljon. Jopa enemmän kuin silloin, kun tiet erkanivat. 

Ymmärrän näitä yhteydenottokanavia mutta tarkoitin, että yleensä kuitenkin jompikumpi tekee aloitteen vuosien jälkeen. :) Harvemmin kuitenkaan kahden ihmisen elämä menee täysin samanlaisissa sykleissä niin, että esim. 1,5 vuotta on kiireistä ja sitten sen jälkeen molemmilla on seesteistä ja aikaa ystävyydelle. Voihan meinaan olla, että silloin kun tällä kiireisellä osapuolella ei ole ollut aikaa ystävyydelle niin toinen olisikin tarvinnut ystävää. Siksi tällainen yhteydenotto vuosien jälkeen voi toisesta tuntua "hyväksikäytöltä" ja siltä, että ystävyys on toisen ehdoilla.

Harvemmin kuitenkaan kenelläkään niin kiireistä on, että edes viestiä ei silloin tällöin ehtisi laittaa, jos ystävyyden haluaisi säilyttää.

Mun täytyy sanoa, että en edes muista, kumpi meistä ehdotti tapaamista seuraavana viikonloppuna. Koska se on mulle täysin epäoleellinen asia. Olen samaa mieltä tuosta, että toisella voi olla kiire ja toinen tarvita samaan aikaan ystävää, mutta silloin kai se ystävää tarvitseva voi ottaa yhteyttä eikä jäädä odottamaan, että kiireinen ottaa? 

No eihän tuo ole tämän keskustelun pointti, vaan se että toiset ihmiset on niin itsekkäitä etteivät ehdota ikinä itse vaan se on ihan aina toisen tehtävä. Ei tietenkään sillä ole mitään merkitystä kumpi ehdottaa jos kumpikin sitä tekee, sehän on silloin vastavuoroista normaalia ystävyyttä. Ei kukaan kirjaa ylös kuinka monta kertaa on puolin ja toisin ehdotettu tapaamista/pidetty yhteyttä, mutta sen jokainen muistaa kirjaamattakin kun on aina itse se aktiivinen osapuoli eikä toinen soita/ota yhteyttä koskaan.

Mä en vaan ymmärrä miksi itkeä sitä että toinen ei soita tai ota yhteyttä. Eikö se silloin kerro siitä kuinka paljon se ystävyys sille toiselle merkitsee? Eikö silloin ole hyvä kun voi tiputtaa tälläiset välinpitämättömät ihmiset pois? Miksi ihmeessä pitää itkeä ihmisten perään jotka eivät selvästi välitä?

No kyllähän se nyt tuntuu pahalta jos itse on kuvitellut että ystävyys voi hyvin ja sitten kun itse lopettaa yhteydenpidon, totuus paljastuu. Turha loputtomiin itkeä, mutta kyllä se kirpaisee jos toinen on ollut tärkeä.

Minusta on ihan luonnollista, että tärkeän ihmissuhteen päättyminen kirpaisee. Mutta jos odottaa vastavuoroisuutta, niin kannattaisiko sitä odottaa ihan alusta lähtien? Tarkoitan, että ei missään vaiheessa ryhtyisikään yksipuoliseen yhteydenpitoon?

Alkuun se voikin olla ihan tasapuolista. Siinä saattaa oikeasti kestää vähän aikaa ennen kuin tajuaa, että hetkinen, tuota toista ei taidakaan kiinnostaa enää niin paljon. Ja ihan oma lukunsa on ne "ystävät" , jotka aina välillä ottaa yhteyttä vain kun tarvitsevat apua johonkin ihan vaan hyötymistarkoituksessa.

Vierailija kirjoitti:

Kukaan ei ole millää tavalla heinäkuun 14- lokakuun 14 välillä, ottanut minuun minkäänlaista yhteyttä. Ei vanhemmat, ei sukulaiset eikä vanhat tutut/ vanhat kaverit.

Ainoat viestit jota olen 3 kk saannut ovat joko mainos tai työviestejä. Yksi puhelu tuli ja se oli vääränumero.

Eli ennen itse yritin pitää yhteyttä aktiivisesti ja jtn siitä tulikin, mutta musta on aina tuntunut, että ihmiset ovat tekemisissä pakon edessä mun kanssa.

Ja oikeassa olin. Oon ainoastaan töissä oleillut ja jutellut parin paremman työkaverin kanssa.

Eli olisin voinnu olla täällä asunossa kolme kuukautta kuolleena tämän ajan eikä kukaan kaipaa. En ole siis antanut itsestäni minkäänlaista elon merkkiä.

Enkä ole ollut siis, kuin työkavereiden kanssa kontaktissa.

Testini tarkoitus oli katsoa kuinka kauan kestää että joku ottaa omatoimisesti yhteyttä minuun, mutta tänään tajuttuani tulleen 3 kk täyteen iski epätoivo :😧😧😧😧😧

Itse olisin vain tyytyväinen ainoastaan muistivat minut kun on syntymäpäivä ja sekin on liikaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omituisia ajatusmalleja täällä. Ystävien pitää tehdä sitä ja tätä että kelpaavat ystäviksi. Jos ystävät eivät täytä MINUN vaatimuksiani, he ovat surkeita ystäviä eivätkä lainkaan MINUN arvoisiani. Tehkää kaikille palvelus ja tehkää lista kaikesta mitä vaaditte ystävältä ja pyytäkää siihen allekirjoitus, että ystäväehdokas varmasti ymmärtää mihin on sitoutumassa.

Vaadin ystävältä vastavuoroisuutta ja tasa-arvoisuutta. Voi kamala miten olenkaan itsekäs ja vaativa!

Nämä "muut saa hoitaa yhteydenpidon" tyypithän ne vaativia on - jos ystävä ei jaksa yhdensuuntaista vuorovaikutusta, ystävyys loppuu koska toinen ei jaksa sitä yhteyttä ikinä ottaa. Kummallista ajatella että tämä olisi sen syy, joka siihen asti on yhteydenpidosta huolehtinut! Ei suinkaan sen, joka vaan odottaa muilta toimia, että itse pääsisi ilahtumaan.

No vaadi sinä ystävältä ihan mitä haluat, minä en vaadi ystävältä mitään. Jos ystävyys ei sitten tyydytä molempia osapuolia, niin eihän sitä ole pakko olla ystävä.

Minä en vaadi ystävältä sitä yhteydenottoakaan, koska niinkuin aiemmin sanoin, minun ystävyyteni ei ole maksullista. Jos ystävyys sitten loppuu, se ei ollut sen arvoista, eikä minun silmissäni todellista ystävyyttäkään. Kaveruutta ehkä. Milloin edes määrittelet ustävyyden loppuneen? Pisimillään minulla meni 6 vuotta ilman mitään kontaktia erään ystäväni kanssa. Ei se ystävyys siitä mihinkään kadonnut.

Sanot että et vaadi mitään, mutta silti yhteydenpito on muiden harteilla. Käytännössä se siis loppuu, jos ystäväsi eivät pidä sinuun yhteyttä, koska sinä et itse tee ystävyyden eteen mitään. Eli teidän ystävyytenne vaatii jatkuakseen sen, että muut hoitavat yhteydenpidon. Vaikka väität että en muka vaadi mitään, niin käytännössä siis kuitenkin vaadit, kun jätät yhteydenpidon muiden vastuulle.

Ts. Ystävyys kanssasi vaatii että ystäväsi hoitaa KAIKEN yhteydenpidon, minä vain että kumpikin hoitaisi siitä osansa. Ja sitten väität minun kaltaisiani vaativiksi...

Kaikki eivät kuitenkaan ole kuten sinä. Minä voisin hyvin kuvitella olevani tuon edellisen kirjoittajan ystävä. Koska mua ei millään tavalla haittaa, vaikka olisinkin aina se, joka ottaa yhteyttä. Katsos kun me kaikki emme odota, että yhteydenpito on vastavuoroista. 

Pakko kysyä että miksi haluaisit kuvitella olevasi sellaisen ystävä, joka ei välitä sinusta sen vertaa, että viitsisi nähdä eteesi edes tekstiviestin verran vaivaa? Kuinka vähän oikein itseäsi arvostat?

Arvostan itseäni erittäin paljon ja mulla on varsin hyvä itsetunto. Valitsen itse ystäväni ja jos haluan lähteä juuri henkilön A kanssa jonnekin, niin minä otan yhteyttä ja kysyn asiaa. Mulle on paljon oleellisempaa, että mulla on hauskaa A:n seurassa kuin se, ottaako hän minuun yhteyttä vai minä häneen. Mulla on ystäviä ja kavereita hyvin erilaisissa elämäntilanteissa ja olen itsekin ollut hyvin erilaisissa elämäntilantessa. Elämäntilanteet vaikuttavat siihen, miten ehtii ja jaksaa pitää yhteyttä muihin. En koe ongelmaksi, jos itse olen elämäntilanteessa, jossa mulla on enemmän aikaa kuin toisella. Enkä silloinkaan, jos toisella on enemmän aikaa pitää yhteyttä kuin minulla. Mulle tekstiviestien lähettäminen tai soittaminen ei ole välttämätön merkki välittämisestä. Enemmän arvostan sitä, että tavataan ja tehdään asioita yhdessä...ihan riippumatta siitä, kenen aloitteesta. 

En ole tuon edellisen kommentin kirjoittaja. Mutta en oikein ymmärrä näitä ihmisiä, jotka valittavat yksipuolisesta yhteydenotosta. (Kaikki myötätunto kylläkin aloittajalle, kyseessä kun oli lisäksi perhe ym. :/) Jos minä olisin aina se, joka laittaisi ystävälle viestiä ja ehdottelisi milloin minnekin niin jättäisin yhteydenoton ja, jos ystävästä ei kuuluisi mitään niin eikö se ole tällöin päivänselvää, että minun seurasta ei olla kiinnostuttu? Ei ystäviä pidä lähetä syyttelemään tai ylipäätään ihmettelemään yhteydenottamattomuutta. On normaalia, että ystävyys hiipuu, jollei molemmat ole kiinnostuneet satsaamaan siihen yhtä paljon. Vaikka ystävyys olisikin sinulle elintärkeää ja kokisit, että teillä on hauskaa aina yhdessä niin ystävä voi ajatella kenties eri tavoin.

Eri asia siis, jos yhteydenottomattomuus liittyy kiireiseen elämäntilanteeseen tms.

Luotan siihen, että jos ystävälläni ei ole hauskaa seurassani, niin hän ei mukaani edes lähde, vaikka pyydän. Oman kokemukseni mukaan ystävyyttä ei kuitenkaan edes pääse syntymään, jos yhdessä ei ole hauskaa. Toki ystävä voi vuosien varrella muuttua niin, että yhdessäolo ei ole enää hauskaa, mutta silloin sama juttu: voi kieltäytyä kutsusta. Sukulaisiaan ei voi valita, ystävänsä voi. 

Ystävyyttä ei pääse syntymään, jos yhdessä ei ole hauskaa tms. Mutta ystävyys voi kyllä hiipua, vaikka yhdessä olisikin hauskaa.

Tietenkin voi hiipua ja se on ihan normaalia. Yleensä ystävyys on läheisintä sen kanssa, jonka kanssa on eniten tekemisissä. Jos ystävä muuttaa maapallon toiselle puolelle ja saa siellä uusia ystäviä, niin tietenkin vanhat ystävyyssuhteet hiipuvat. Jos toinen hankkii lapsia ja toinen ei vielä aikoihin tai on ystävystytty silloin, kun toisen esikoinen ja toisen kuopus ovat samanikäisiä, niin ystävyys hyvin usein hiipuu, kun toisella alkaa olla enemmän lapsivapaata ja toinen taas on entistä enemmän sidoksissa lapsiinsa. Tällöin löytyy kummallekin taas uusia ystäviä, jotka elävät samanlaista elämäntilannetta. Minusta ystävyyttä ei kuitenkaan tarvitse tämän vuoksi tuntea katkenneeksi vaan ystävyys voi taas lämmetä sitten, kun siihen on otollinen aika kummallakin. Aina ei tietenkään käy näin, mutta sellainen "mä en enää soita sulle, kun säkään et soita mulle" -ystävyys on aika teinimeininkiä. Vielä vanhoilla päivilläkin ystävyys voi lämmetä uudelleen johonkin lapsuudenystävään, jos aika ja paikka on sille otollinen. 

Kuulostat mielestäni aika naivilta suoraan sanottuna. Itse ajattelen suurimmaksi osin eri tavalla kylläkin ystävyydestä. Jos ystäväni muuttaa ulkomailla tai saa lapsen, ja itse olen vastaavasti täysin erilaisessa elämäntilanteessa niin se ei ole mikään automaatio että ystävyys hiipuuu. Toki näin voi käydä. Mutta tollainen ajatusmaailma, että kun ystävät siirtyvät eri elämäntilanteeseen niin "ystävyydet nyt vain hiipuvat" ja sitten ne voi taas herätellä henkiin, kun itselle sopii, se on mielestäni törkeää.

Itselläni oli eräs kaveri, joka häipyi moneksi vuodeksi kuvioista, koska hän perusti perheen ym. Sitten hän muutaman vuoden päästä alkoi ottamaan näihin vanhoihin kavereihin yhteyttä ja syyllistämään, että mikseivät he ehdi näkemään ja kun on niin hankala saada uusia kavereitakin. Hän siis oletti, että voi oman elämäntilanteen muuttuessa hylätä kaverinsa mutta sitten, kun itselle alkaa tulla tylsää niin vanhojen kavereiden pitäisi taas olla paikalla häntä varten. Kyllä ne tosiystävyyset kestävät toisten erilaiset elämäntilanteet.

Itse suhtaudyn nykyään todella varauksella tällaisiin "mennisyyden" ihmisiin, jotka ottavat vaikka vuosien jälkeen yhteyttä. Tällaiset yhteydenotot ovat monesti vain hyötymismielessä, joko toisella menee huonosti ja kaipaa siksi yhtäkkiä vanhoja kavereita tai sitten jotakin muuta.

Ihan ok siis, jos ystävyydet hiipuvat oman muuttuneen elämäntilanteen vuoksi. Mutta älä odota, että vanhat kaverit ottavat tällöin avosylin vastaan.

Lisäyksenä vielä, että se ettei ota toiseen yhteyttä kun toinenkaan ei ota, ei todellakaan ole mitään teinimeininkiä, vaan ihan normaalia kanssakäymistä. Teinimeininkiä on se, että pommitetaan toista viesteillä, kun yhtäkkiä itse vuosien jälkeen haluaisikin taas ystävystyä.

Miten muutenkaan tuo sinun mainitsemasi uudelleen ystävystäminen vuosien jälkeen, kun molemmille aika on otollista niin oikein tapahtuu? Kyllähän siinä toinen kuitenkin ottaa sen aloitteen.

Omaa kaveriani myönnyin näkemään vuosien jälkeen, vaikka tiesin että meillä ei ollut enää mitään yhteistä. Ja kaveri otti vain yhteyttä, koska hänellä ei ollut ketään muutakaan, niin kuin itse asian ilmaitsi.

Tapaamisen jälkeen olisin odottanut, että hän antaa pallon minulle ja jää odottamaan yhteydenottoani. Mutta sen sijaan hän alkoi pommittaa ja syyllistämään viesteillä.

Tuohon Etelä-Amerikasta palanneeseen ystävääni törmäsin täysin yllättäen kaupungilla. Käveli kadulla vastaan ja tunnistimme toisemme heti. Jäätiin juttelemaan ja sovittiin, että tavataan jo heti seuraavana viikonloppuna. Noin muutoin Facebook on varsin oivallinen keino törmätä vanhoihin kavereihin ja ystäviin. Joko omien FB-kavereiden kavereista tai sitten erilaisista ryhmistä. Vaikka kouluajoistani on kauan - tai ehkä juuri siksi - kuulun useampaankin ryhmään, jossa on entisiä koulu- ja opiskelukavereitani ja jotka järjestävät yhteisiä tapaamisia. 

Mä ymmärrän kuitenkin ihan hyvin, että jos yhteydenpidossa on ollut pitkä tauko, voi tuntua siltä, ettei toisen kanssa ole enää mitään yhteistä. Ihmiset muuttuvat ja toinen voi tuntua kovin vieraalta, kun ei olekaan enää samanlainen kuin 10 tai 20 vuotta sitten. Silloin ei tietenkään ole tarpeellistakaan lämmitellä ystävyyssuhdetta uudelleen. Voi kuitenkin käydä myös niin, että yhteistä onkin paljon. Jopa enemmän kuin silloin, kun tiet erkanivat. 

Ymmärrän näitä yhteydenottokanavia mutta tarkoitin, että yleensä kuitenkin jompikumpi tekee aloitteen vuosien jälkeen. :) Harvemmin kuitenkaan kahden ihmisen elämä menee täysin samanlaisissa sykleissä niin, että esim. 1,5 vuotta on kiireistä ja sitten sen jälkeen molemmilla on seesteistä ja aikaa ystävyydelle. Voihan meinaan olla, että silloin kun tällä kiireisellä osapuolella ei ole ollut aikaa ystävyydelle niin toinen olisikin tarvinnut ystävää. Siksi tällainen yhteydenotto vuosien jälkeen voi toisesta tuntua "hyväksikäytöltä" ja siltä, että ystävyys on toisen ehdoilla.

Harvemmin kuitenkaan kenelläkään niin kiireistä on, että edes viestiä ei silloin tällöin ehtisi laittaa, jos ystävyyden haluaisi säilyttää.

Mun täytyy sanoa, että en edes muista, kumpi meistä ehdotti tapaamista seuraavana viikonloppuna. Koska se on mulle täysin epäoleellinen asia. Olen samaa mieltä tuosta, että toisella voi olla kiire ja toinen tarvita samaan aikaan ystävää, mutta silloin kai se ystävää tarvitseva voi ottaa yhteyttä eikä jäädä odottamaan, että kiireinen ottaa? 

No eihän tuo ole tämän keskustelun pointti, vaan se että toiset ihmiset on niin itsekkäitä etteivät ehdota ikinä itse vaan se on ihan aina toisen tehtävä. Ei tietenkään sillä ole mitään merkitystä kumpi ehdottaa jos kumpikin sitä tekee, sehän on silloin vastavuoroista normaalia ystävyyttä. Ei kukaan kirjaa ylös kuinka monta kertaa on puolin ja toisin ehdotettu tapaamista/pidetty yhteyttä, mutta sen jokainen muistaa kirjaamattakin kun on aina itse se aktiivinen osapuoli eikä toinen soita/ota yhteyttä koskaan.

Mä en vaan ymmärrä miksi itkeä sitä että toinen ei soita tai ota yhteyttä. Eikö se silloin kerro siitä kuinka paljon se ystävyys sille toiselle merkitsee? Eikö silloin ole hyvä kun voi tiputtaa tälläiset välinpitämättömät ihmiset pois? Miksi ihmeessä pitää itkeä ihmisten perään jotka eivät selvästi välitä?

No kyllähän se nyt tuntuu pahalta jos itse on kuvitellut että ystävyys voi hyvin ja sitten kun itse lopettaa yhteydenpidon, totuus paljastuu. Turha loputtomiin itkeä, mutta kyllä se kirpaisee jos toinen on ollut tärkeä.

Minusta on ihan luonnollista, että tärkeän ihmissuhteen päättyminen kirpaisee. Mutta jos odottaa vastavuoroisuutta, niin kannattaisiko sitä odottaa ihan alusta lähtien? Tarkoitan, että ei missään vaiheessa ryhtyisikään yksipuoliseen yhteydenpitoon?

Alkuun se voikin olla ihan tasapuolista. Siinä saattaa oikeasti kestää vähän aikaa ennen kuin tajuaa, että hetkinen, tuota toista ei taidakaan kiinnostaa enää niin paljon. Ja ihan oma lukunsa on ne "ystävät" , jotka aina välillä ottaa yhteyttä vain kun tarvitsevat apua johonkin ihan vaan hyötymistarkoituksessa.

Nuo hyväksikäyttäjät kannattaa tiputtaa elämästään heti alkuunsa. Et ole millään tavalla velvollinen auttamaan heitä. Tuo, että ei heti huomaa yhteydenpidon muuttuneen yksipuoliseksi lienee ihan tavallista. Vähän sama tilanne on parisuhteessakin eli kestää aikansa ennenkuin huomaa, että toista ei enää kiinnostakaan niin paljon tai toista kiinnostaa joku muu enemmän. Ja se tietysti kirpaisee. Toiseen ei kuitenkaan voi jäädä roikkumaan, jos toista ei enää kiinnosta. 

Minkä takia sitä nyt suremaan? Minä järkyttyisin hengiltä jos joku ottaisi yhteyttä. Tarkoittaa etten ole antanut puhelin numeroa kellekään enkä myöskään tapaile  "kavereita". Se small talk kun ei oikein suju..... Olen ollut vuosia yksin ja se on elämän valinta nimeltään "solitude" joka on POSITIIVINEN asia eikä yhtään samaa kuin se minkä sinä tunnet.... lonelyness...

Ymmärrän että pitää rakastaa itseään ylikaiken ja muutama muu juttu ennen kuin pääsee sitä seuran tarpeesta ohi.  Ehkä Yoga on vastaus..... Ei se "venettely" mitä Suomessa nimitetään yogaksi vaan se ihan aito.....  Jos tämä ihmeellinen maailman kaikkeus ei riitä sinänsä ja sen kauneus..... Olen varma ettei ole mikään mikä sinua tyydyttäisi., Katsos "ne kamu" lähtee joku päivä ja miten sitten käy?

Kun sinä opit rakastamaan yksinoloa eikä vuorokaudessa ole yhtään tylsää minuuttia SITTEN voit ajatella kaverin hankkimista. "Kainalosauva" suhde kun ei toimi kovin hyvin...  Ensin seistään omilla jaloillaan ja sitten voi oman rauhansa joku päivä jos huvittaa........ (minua ei ole vuosiin huvittanut) jakaa jonkun toisen kanssa.

Toki ymmärrän että sieluja on eri ikäisiä ja kaikki ei osaa vielä seistä...... hädin tuskin kontata tai maata selällään ja itkeä äitiä!

Jos haluat jutella asiasta voit kirjoittaa a.sorjas@gmail.com

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omituisia ajatusmalleja täällä. Ystävien pitää tehdä sitä ja tätä että kelpaavat ystäviksi. Jos ystävät eivät täytä MINUN vaatimuksiani, he ovat surkeita ystäviä eivätkä lainkaan MINUN arvoisiani. Tehkää kaikille palvelus ja tehkää lista kaikesta mitä vaaditte ystävältä ja pyytäkää siihen allekirjoitus, että ystäväehdokas varmasti ymmärtää mihin on sitoutumassa.

Vaadin ystävältä vastavuoroisuutta ja tasa-arvoisuutta. Voi kamala miten olenkaan itsekäs ja vaativa!

Nämä "muut saa hoitaa yhteydenpidon" tyypithän ne vaativia on - jos ystävä ei jaksa yhdensuuntaista vuorovaikutusta, ystävyys loppuu koska toinen ei jaksa sitä yhteyttä ikinä ottaa. Kummallista ajatella että tämä olisi sen syy, joka siihen asti on yhteydenpidosta huolehtinut! Ei suinkaan sen, joka vaan odottaa muilta toimia, että itse pääsisi ilahtumaan.

Mulla on pari ystävää, joille olen heidän ainoa ystävänsä. On aika loogista, että heillä on enemmän aikaa pitää yhteyttä minuun kuin minulla heihin. Lähes aina käy niin, että ennnenkuin ehdin ottaa heihin yhteyttä, he ovat jo ottaneet minuun yhteyttä. Heidän näkökulmastaan yhteydenpito onkin varmasti yksipuolista, mutta en voi mitään sille, että he ehtivät ensin. 

Nyt kun tämän lukee jonkun muun kirjoittamana, oma tilanne kuulostaa kammottavalle. Yhtä lukuunottamatta kaikki ystäväni ovat muuttaneet muille paikkakunnille, joten minulla on vain yksi ystävä jonka kanssa olen tekemisissä siinä mielessä että näkisimmekö joskus ja tekisimmekö jotain yhdessä. Hänellä taas on paljon laajempi ystäväpiiri. Asia on ahdistanut minua jo muutenkin, ja nyt tosiaan tuntuu jotenkin pahalta lukea asiasta sen toisen ihmisen näkökulmasta kirjoitettuna. Introverttina asian ratkaisu ei minusta ikinä ole ollut "no hei taionpa vaan sitten kasaan kokonaan uusia ystäviä jostain!" vaan vahvistuu vain tunne, että vähennän entisestään yhteydenpitoa tähän "ainoaan ystävään". Enpä ole häiritsemässä häntä tarvitsevuudellani tai aiheuttamassa paineita kuinka hän on minun ainoa ihmiskontaktini (vaikkei tämä vastaaja mistään tällaisesta maininnutkaan vaan puhui tilanteesta neutraalisti).

Tämä nyt on sitä nykypäivää...ihan tavallista nykyään...kaikilla on omat kiireet