Mitä teette, jos lapsi ei suostu lähtemään päiväkodista vaan saa itkupotkuraivarit?

Jokainen suomalainen tietää, että lapsen fyysinen väkivalta on kielletty.

Tarhan työntekijät voisivat tehdä lasun.

"Mitä teette", aivan kuin väkivalta olisi vaihtoehto. Ei ole.

Minä tekisin tuollaisesta ihmisestä tutkintapyynnön, kun lapseen käy käsiksi. HYI!

Olipa ällö asenne aloituksessa. Pakko olla feikki.

Jotkut ne vaan VIHAA lapsia...

Teit väärin.

Muistan , kun lapset olivat pieniä ja heillä kavereita kylässä ja sitten kun oli sovittu hakeminen vaikka klo 18, vanhemmat tuli , lapset juoksi karkuun ja siinä sitten meni tuntikin maanitellessa ja kiinniottamisessa. Se oli järkyttävää katsottavaa. Itse opetimme lapset, että jos tultiin hakemaan  vaikka kaverisynttäreiltä , oli lähdettävä heti oli kesken mikä vaan. Ei ollut ongelmia. 

Vierailija kirjoitti:

Toimisin varmaan just noin. Ei siinä paljon vaihtoehtojakaan ole. No okei joo, maanittelu. Mut mitäs jos se ei auta? Tai sitten se perinteinen "okei, äiti lähtee sit ilman sua" joka yleensä kuitenkin aiheuttaa hätääntymisen ja halun lähteäkin mukaan, mutta on toisaalta hylkäämiskokemus ja lisäksi huuto vain yleensä yltyy. Joten olisin toiminut kyllä just noin

Olen samaa mieltä, että Ap toimi kuvailunsa mukaan oikein.

Haluan vain sanoa tuohon "äiti lähtee sit ilman sua" -juttuun, niin minusta kenenkään ei pitäisi käyttää tuota ikinä. Se on tyhjä uhkaus, ja lapset kasvavat kyllä aikoinaan tajuamaan sen. En ymmärrä, miksi niin monet vanhemmat tekevät tuota, kun siitä on kaikille pelkkää haittaa.

Itse en ikinä tee tyhjiä uhkauksia, ja lapseni tietävät sen. Jos sanon että asia tehdään nyt oikein tai lähdetään kotiin, niin he tietävät että olen tosissani. Toisella varoituksella sanon että tämä on viimeinen varoitus, ja taas he tietävät mitä on pelissä. Kolmatta kertaa ei neuvotella. Se on pojillekin reilumpaa kuin se, että uhkaillaan ja uhkaillaan, eivätkä he tiedä missä raja oikeasti on. Noita uhkauksia ei muuten ole kummankaan pojan kanssa tarvinnut toteuttaa kuin yhden kerran. Sen jälkeen se on pysynyt muistissa, ja siirtymät ovat onnistuneet mukavasti.

(En sitten yritäkään väittää, että kaikki lapset uskoisivat kerrasta. Näin ei varmastikaan ole. Mutta tyhjät uhkaukset eivät mielestäni silti auta yhtään mihinkään. Ne ovat turhaa sanahelinää.)

T. Kahden lapsen yksinhuoltajaisä

Vierailija kirjoitti:

Luulin ensin että tämä on joku sarkastinen aloitus. No joo, juuri noinhan sitä toimitaan. Ei ole raivostuttavampaa kuin maanittelijavanhemmat. Oman lapsen hoitopaikassa on tällainen uniikki lumihiutale jolta kysytään kaikkeen että sopisiko. Yhtenä päivänä olin hakenut lapsen ja kiire hakemaan toista. Tämä 2-vuotias ei sitten halunnut kiivetä istuimeensa, ja meidän auto siis vieressä parkissa enkä päässyt lähtemään. Isi siinä sitten suostutteli prinsessaa mutta kun ei halua niin ei halua, aikaa kuluu ja minä katselen ällistyneenä ratin takaa. HELVETTI otat sen pentusi ja survot sinne istuimeen ja lämäset sen oven kiinni että tavalliset ihmiset pääsee liikkeelle.

Ei ole ihme että penskat on niin sekaisin nykyään.

Kai sää sanoit isille, että painu hevonvittuun siitä tenavasi kanssa että ei tule vahinkoa kun lähdet liikkeelle?

Tai edes tarjosit apua: avaa auton ovi niin nakkaan sen pikku kiukkuperseen autoon etten peruuta vahingossa päälle.

Eri

Mä ilmoitan että nyt ollaan lähdössä, joko puetaan tai lähdetään niissä vaatteissa mitä päällä sattuu olemaan. Mulla on kaksi lasta, ei ole mahdollista alkaa jokaisen oikun perässä mennä. Nuorempaa olen joutunut pukea väkisin 1,5 vuotta jokaikinen aamu. Nyt tästä on vihdoin päästy kun pahin uhma ohi. Joskus päiväkodissa väsyneenä jouduin myös väkisin pukea, kerran pääsi karkaamaan ulos sisävaatteissa sateeseen. Jos aamulla ei saatu kaikkea pysymään päällä niin loput vaatteet kassiin ja menoksi. Vähän karrikoiden pukemisaikaa esim. 5 minuuttia, sitten lähdetään riippumatta mitä on päällä kunhan vaatteet on kuivat.

Maanitteluita en ymmärrä, olen kuullut viime aikoina kaverisynttäreillä aivan uskomatonta settiä. Yksi poika ei suostunut pukeutumaan niin isä siinä selitti 15minuuttia että isillä tulee niin paha mieli jos et pue jne. Yksi lapsi sanoi synttäreillä, että haluaa isin lähtevän pois niin isi siinä sitten että saanko jäädä. Lapsi oli 3-vuotias!!!! Yksi tuttavaperhe lähtee mistä tahansa kotiin jos lapsi niin sanoo, lapsi heilläkin 3-vuotias. Eipä huvita viettää aikaa näiden porukoiden kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Muistan , kun lapset olivat pieniä ja heillä kavereita kylässä ja sitten kun oli sovittu hakeminen vaikka klo 18, vanhemmat tuli , lapset juoksi karkuun ja siinä sitten meni tuntikin maanitellessa ja kiinniottamisessa. Se oli järkyttävää katsottavaa. Itse opetimme lapset, että jos tultiin hakemaan  vaikka kaverisynttäreiltä , oli lähdettävä heti oli kesken mikä vaan. Ei ollut ongelmia. 

Olen omat poikani kasvattanut sekä kepillä että porkkanalla. Kehunut kun hommat ovat menneet hyvin, ja totuudenmukaisesti kertonut, että kun kyläilyt menevät hyvin mukaan lukien kotiin lähtö, on helppoa ja mukavaa mennä seuraavallakin kerralla. Ja sen harvinaisen kerran, kun on ollut niin kova into päällä ettei millään lähdettäisi, on istahdettu hetkeksi alas ja muisteltu sitä, että jos lähtee kotiin kiltisti, niin pääsee pian uudelleen, ja toisaalta jos menee kiukutteluksi, niin minua ei huvita lähteä ihan heti kuskaamaan kavereiden luokse. Onneksi ovat uskoneet.

(HUOM! En käytä katteettomia uhkauksia, kuten ettei koskaan enää lähdettäisi mihinkään, vaan ihan totuudenmukaisesti kerron siitä, ettei minua huvita lähteä viemään jos tuloksena on kiukuttelua. Kyllä lapsi ymmärtää ja huomaa eron näiden kahden välillä.)

Vastaavasti olen nähnyt kun kylässä olevat lapset ovat muuttuneet aivan persiistä revityiksi äidin tullessa hakemaan. Silloin olen vuorostani istahtanut kylässä olevan lapsen kanssa alas ja muistuttanut, että jos nyt kiukutellaan kotiin lähdössä, ei minua kiinnosta ihan heti kutsua uudelleen kylään, mutta jos nyt rauhoitutaan ja lähdetään kiltisti äidin kanssa kotiin, niin olet tervetullut pian uudelleen leikkimään. Ja kas, ongelma ratkeaa ja lapset alkavat pukeutua.

Sitä en ymmärrä, miksi nämä toisten lasten vanhemmat eivät tätä osaa tehdä itse.

- Kahden pojan yksinhuoltajaisä

Ikivanha aloitus, mutta niin on juttunikin.

Yläasteikäisenä hoidin naapurin 5-6 vuotiasta joka toinen viikko illat. Piti hakea päiväkodista viimeistään kello 17.00 ja sitten iltaan 22.20, kun yh palaa iltavuorosta.

Kerran kaksi viikossa se muksu laitto jarrut kiinni. Eikä suostunut lähtemään.

Tilanteet menivät, että saavuin paikalle tervehdin kaikkia. Iloinen tervehdys ja leikkien siivousta samalla ja sitten pukemaan.

Jos ei inahtanutkaan, niin sanoin muksulle, että viis minsaa ja veskin kautta pukemaan. Mölisi jotain vastaan.

Samalla kyselin hoitsulta kuulumiset ja katoin tarvittavat vaatteet. Meidän oli vielä käveltävä sinne kotiin puolen kilsan matka säässä kuin säässä. Toivottavasti hyvällä mielellä.

Mulla oli se pukemistilanne aikaa saada lapsi paremmalle mielelle. Koko matkaa en jaksanut kantaakaan. Talvella hoksasin ottaa pulkan, mutta jos oli oikein pirulaisella tuulella niin se tiputtautui pois.

Välillä oli melkosta hammasten kiristelyä, mutta 14v mä tajus, että peli menetetty jos mä hermostun. 

Joten keksin satuja tai jollottelin lauluja, että lapsi rauhottu ja alkoi toimimaan autettuna. Suurin duuni oli saada se änkkäävä muksu leikkihuoneesta veks.

Sain paljon kiitosta niiltä hoitajilta. Suoraan ja lapsen äidin kautta. Kyseessä oli erittäin kovapäinen mukula, että ammattikasvattajatkin olivat toisinaan pulassa.

Välillä olivat onneksi jo ulkona, että ne oli helppoja noutoja.

Omia lapsia ei päiväkodilla "kiusattukaan" saatiin ne hoidettua kotona, etätöiden ja isovanhempien turvin.

Työuraa lasten kanssa kolmekymmentä vuotta takana ja nähnyt kaikenlaista . Toimit aivan oikein tilanteessa, lapsen kanssa voi neuvotella erilaisista asioista muttei siitä että lähteekö hän kotiin . Ei myöskään sanota että ellet nyt lähde niin minäpä lähden, lahjonta ei myöskään ole oikea keino, lapsi nimittäin oppii nopeasti mistä narusta vetää. Aikuisen tehtävä on olla aikuinen, välillä se "ikävä" aikuinen joka päättää koska tietää sen olevan lapselle parasta. Mikäli haut on hankalia niin henkilökunta auttaa varmasti, ei ole mitenkään mukavaa jos lapsi juoksee karkuun pitkin pihaa ns. ilman korvia.

Ton neuvotteluvaiheen voi jättää pois.

Mielestäni voisi miettiä miksi viihtyy päiväkodissa paremmin

Samoin  onko päiväkodissa jotain vialla, jos lapsi ei sinne halua 

Se lähtee mukaan joko itkujen kanssa tai ilman mutta lähtee kumminkin.

ei maailma pyöri lapsen halujen ja päätösten varassa

Kyllä se aikuinen päättää lähdön vastalauseista huolimatta. Parempi vaan lähteä protestista huolimatta kun neuvotella 45min taaperon kanssa siitä josko kengät puettaisiin. Ja ei, neuvottelutyyli ei suinkaan vähentänyt taaperon temppuamista. Toinen odotti portilla vartin että taapero suostui sen avaamaan ja lähtemään, äiti ei saanut avata...

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni voisi miettiä miksi viihtyy päiväkodissa paremmin

Samoin  onko päiväkodissa jotain vialla, jos lapsi ei sinne halua 

Monille lapsille siirtymätilanne itsessään on se, jota ei haluta.

Kotoa ei haluta lähteä päiväkotiin, päiväkodista ei kotiin.

Kummassakaan ei siis tarvitse olla mitään vikaa, eikä yleensä olekaan.

Sitten voi olla eri asia, jos vain toiseen suuntaan tuntuu lähtö aina kinnaavan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni voisi miettiä miksi viihtyy päiväkodissa paremmin

Samoin  onko päiväkodissa jotain vialla, jos lapsi ei sinne halua 

Monille lapsille siirtymätilanne itsessään on se, jota ei haluta.

Kotoa ei haluta lähteä päiväkotiin, päiväkodista ei kotiin.

Kummassakaan ei siis tarvitse olla mitään vikaa, eikä yleensä olekaan.

Sitten voi olla eri asia, jos vain toiseen suuntaan tuntuu lähtö aina kinnaavan.

... ja jatkona tuohon on se, että usein syynä on yksinkertaisesti se, että tämmöisessä tilanteessa lapsi haluaa vain jatkaa sen tekemistä mitä on tähänkin mennessä tehnyt. Se on helpompaa ja kivaa.

Uhma on tietenkin toinen oikein "hyvä" syy.

Minä samanikäistä lapsenlasta hakevana mummona olen myös törmännyt tähän. Yleensä lapsi juoksee jo iloissaan vastaan, mutta muutaman kerran lähtö on ollut vastenmielistä. Lyhyen maanittelun jälkeen olen antanut vaihtoehdot että pukee itse tai mummo pukee. Päättää useimmin pukea itse, joilloin saan sitten vähän auttaa. Jos on lähtenyt karkuun, koppaan vain syliin ja sanon että tuo ei kuule nyt yhtään auta, nyt puetaan ja lähdetään kotiin. Vielä saattaa rimpuilla vartalo kaarella, jolloin pidän vain kiinni ja sanon, ettei tästä nyt neuvotella. Samalla kyselen että harmittaako sinua lähteä kotiin. Totean myös että kivat leikit kavereiden kanssa loppuu tältä päivältä kaikilta. Huomenna taas pääsee jatkamaan. Kun lapsi rauhoittuu, antaa hän pukea  loppuun ja uhma on siinä samassa poispyyhkäisty. Luonnollisesti mummolla tässä kohtaa hiki virtaa. Samaa tapaa toistetaan niin kauan, että lapsi oppii ettei rimpuilut auta.