Lemmikkini kuoli, kaverini kommentti oli todella tökerö! Kootaan tänne surkeimmat lohdutusyritykset

"Se oli vain eläin".

Otan osaa. :(

Otan osaa kanisi menetykseen. Minulla on 19,5-vuotias arka mutta suloinen kissa, ja joka kerta kun soitan (muistihäiriöiselle) äidilleni, hän sanoo: Viekää se häiriintynyt elikko lopetettavaksi ja hankkikaa normaali kissa.

"Luonto korjaa heikot pois."

Tässä maailmassa pärjäävät vain vahvat yksilöt.

Meidän perheen koira kuoli kun olin kolmannella luokalla. Se oli ollut meillä koko mun elämän ajan ja olin ymmärrettävästi tosi itkuinen koulussa. Opettaja (n. 40v nainen) kysyi mikä mulla on hätänä ja totesi sitten iloisesti "no mut on multaki kuollu kaneja!" Aloin itkeä kahta kauheammin.

Arvaanko oikein että kyseessä on lisääntyjä? Lisääntyjät luulevat että eläimiä ei voi surra. Kyllä voi, koiran menettäminen on yhtä kova paikka kuin lapsen!

Mun rakas kissa jouduttiin lopettamaan vuosi sitten parantumattoman sairauden vuoksi, kun kissa oli 16-vuotias. Olin ottanut kissan itselleni kaveriksi opiskeluaikoina ja se oli mulle ihan älyttömän tärkeä. Äidin mielestä mun ei pitäis surra kissaa kun Syyrian lapsia pommitetaan. Hohhoijaa.

"Ei sun tarvi olla laiha kun olet niin kaunis"

"Ei sun tarvi päästä yliopistoon kun olet niin kaunis"

huoh..

Vierailija kirjoitti:

Arvaanko oikein että kyseessä on lisääntyjä? Lisääntyjät luulevat että eläimiä ei voi surra. Kyllä voi, koiran menettäminen on yhtä kova paikka kuin lapsen!

Mulla on elämäni aikana ollut jo 3 koiraa. Kouran elämänkaati on lyhyempi kuin ihmisen. On todennäköistä, että lemmikistä joutuu luopumaan. Onhan se joka kerta haikeaa ja surullista, mutta ei voi verrata läheisen ihmisen (esim. oman lapsen) menettämiseen.

Minä en ole koskaan joutunut kokemaan lemmikin kuolemaa (koska itselläni ei ole ollut lemmikkiä tähän mennessä) mutta olen huomannut, että osa ihmisistä on käsittämättömiä palikoita sen suhteen. Jotkut eivät vain voi käsittää sitä, että eläin on rakas perheenjäsen, ei lelu tai muotioikku, jonka voi suit sait korvata uudella heti edellisen kuoltua. Sitten on toki aidosti pahansuopia ja katkeria ihmisiä, jotka mielellään vetävät "eläimen perään kyllä pillitetään mutta entäs VAIPOISSAAN MAKAAVAT VANHUKSET" -kortin esiin (nämä meuhkaajat harvemmin ovat itse mitään humanitäärisyyden ruumiillistumia). Sairaimmat höröttävät, että nyt kissasta voi tehdä rukkaset ja ainahan sen piskin voi täyttää ja laittaa takan päälle.

Voimia ja osanottoni kaikille lemmikkinsä kuolemaa sureville <3

Meillä oli kaksi marsua, nyt on jäljellä niistä toinen ja sille otettu uusi kaveri. Marsut on lasten iloksi otettu, vaikka vastuu on tietty mulla ja miehelläni. Toinen niistä vanhoista kuoli tosiaan muutama kuukausi sitten ja lapset oli ihan murtuneita siitä. Anopin kommentti suoraan lapsille "miksi ottaa noin lyhytikäinen lemmikki kun ei siitä oo mitään iloa". Marsu oli kuollessaan 6-vuotias. Suutuin aivan järjettömästi ja mielestäni ihan aiheesta. Lapset 9- ja 13-vuotiaat.

Äiti ja isä veivät 14-vuotiaan, sairaan kissan lopetukseen kertomatta minulle (11v) etukäteen. Sattumalta vuotta vanhempi koulukaveri oli meillä silloin ja seurasi hiljaa sivusta, mutta kun näki kun kissa nostettiin pahvilaatikosta.

 "Hyi hlvetti, miks se on tollanen tönkkö!?"

Meidän koiravanhus kuoli, niin naapuri kysyi: Oletko tarvinnut lääkitystä? Menin ihan hämilleni, ehkä näytin siltä, ettei ollut lääkitys ihan kohdillaan:)

Lapsettomuudesta kärsivälle: "Eihän kaikki saa lapsia".

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli kaksi marsua, nyt on jäljellä niistä toinen ja sille otettu uusi kaveri. Marsut on lasten iloksi otettu, vaikka vastuu on tietty mulla ja miehelläni. Toinen niistä vanhoista kuoli tosiaan muutama kuukausi sitten ja lapset oli ihan murtuneita siitä. Anopin kommentti suoraan lapsille "miksi ottaa noin lyhytikäinen lemmikki kun ei siitä oo mitään iloa". Marsu oli kuollessaan 6-vuotias. Suutuin aivan järjettömästi ja mielestäni ihan aiheesta. Lapset 9- ja 13-vuotiaat.

No hyi v*ttu, suutuit kyllä ihan syystäkin! Marsut on ihania otuksia, mullakin oli niitä lapsena. Anoppisi on idiootti, säälittää lapset kun niillä on tollanen mummo.

Pikkusisarukseni kuoli tapaturmaisesti, tuttava äidille: "Älä itke, onhan sulla muitakin lapsia."

Mun kissa piti lopettaa tällä viikolla ja työkaveri sanoi "No, kyllähän sitä voi aina ottaa uuden kissan"

Myönsi sitten tosin ettei itse ymmärrä kun hänellä ei ole ollut lemmikkiä, mutta tuntui silti aika pahalta kuulla tuollaista kun on juuri tehnyt vaikean päätöksen päästää yli 10 vuotta elämässä mukana ollut ystävä menemään.

Vierailija kirjoitti:

Pikkusisarukseni kuoli tapaturmaisesti, tuttava äidille: "Älä itke, onhan sulla muitakin lapsia."

Voi kamala. Onkohan tää tuttava ollut shokissa, tai jotain.

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli kaksi marsua, nyt on jäljellä niistä toinen ja sille otettu uusi kaveri. Marsut on lasten iloksi otettu, vaikka vastuu on tietty mulla ja miehelläni. Toinen niistä vanhoista kuoli tosiaan muutama kuukausi sitten ja lapset oli ihan murtuneita siitä. Anopin kommentti suoraan lapsille "miksi ottaa noin lyhytikäinen lemmikki kun ei siitä oo mitään iloa". Marsu oli kuollessaan 6-vuotias. Suutuin aivan järjettömästi ja mielestäni ihan aiheesta. Lapset 9- ja 13-vuotiaat.

No tuossa sinun järjetön suuttuminen oli ehkä lasten kannalta huonoin esimerkki. Olisit vaan sanonut anopille, että marsu oli meille tärkeä ja jutellut myöhemmin lasten kanssa asioista. Kyllä ne lapset kohtaa myöhemminkin erilaisia suhtautumistapoja asioihin. Järjetön suuttuminen ei ehkä ole se paras vastaus.

Ei lohdutusyritys vaan ihan tarkoituksella törkeä kommentti. Kun olin 9. luokalla, lemmikkini kuoli ja kun kerroin siitä kaverilleni, vieressä ollut luokkalaiseni sanoi vittuillen "No voi nyyh, siin oli mun kyyneleet". Muutenkin itsekäs ja ylimielinen uhoilija, joka arvostaa vain isoja koiria, kaikki siitä pienemmät koirat, marsut sun muut on hyi yök, rottia, oli tyytyväinen kun oma koiransa kuoli tapaturmaisesti...