Lue keskustelun säännöt.
Lemmikkini kuoli, kaverini kommentti oli todella tökerö! Kootaan tänne surkeimmat lohdutusyritykset
02.10.2016 |
Kanini jouduttiin lopettamaan, koska se oli vanha eikä syönyt enää. Kerroin tästä tippa linssissä kaverilleni ja hän totesi kylmästi, että "On se hyvä nähdä tämä elämän raadollisuus."
Kommentit (121)
Mieheni kuoli syöpään. Puolituttu kommentoi näin:" Ai, sulla on mies kuollut.
No, mitäpä siitä, ihmisiä kuolee jatkuvasti".
Ällistyin tällaista tökeröä kommenttia! Myöhemmin tuli mieleen, että jos ei tiedä mitä sanoisi, niin on parasta olla hiljaa tai vaan valittaa surua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suru on aina suru,eläimestä tai ihmisestä,mutta mitä te sitten haluaisitte kommentoitavan,että ette suuttuisi.Eihän anoppikaan tässä tapauksessakaan pahaa tarkoittanut kommentillaan,eikä sitä ilkeilläkseen sanonut.Kyllä nyt ylireagointikin on pahasta,eikä aina aiheellista,vaan pitäisi sitten pitää surut suruina,eikä kiukutella muille,joiden syy ei ole teidän surunne.Joskus vain vastapuolen lohdutus yrityksetkin ovat tökeröitä,mutta eivät silti tarkoittane mitään pahaa.
Eläimiä perheenjäseninä pitävien tulisi olla vähän perkeleen tarkkana siinä, mihin asti antaa sen rakkaan pallukan elää ja kenties kärsiä jos ei lamauttavasta sairaudesta, niin ainakin iän mukana tulevista kivuista ja hankaluuksista.
Että mua vituttaa katsoa, kun joku eläinrakas retuuttaa sitä 20-vuotiasta sokeaa ja nivelrikkoista piskiä pitkin pihaa ja lässyttää, että meidän sesse on hieman iäkäs, mutta rakkaus kantaa.
Oman kokemuksen mukaan eläimiä ihimillistävät pölöt ovat pahimpia eläinrääkkäjiä. Sokea ja rampa kissa ei pitkään luonnossa pärjäisi vaan kuolisi normaalisti vanhuuteen tai petojen hampaissa. Mutta mitä tekevät eläinrakkaat? Lääkitsevät ja hoitavat ja hoidattavat sitä surkeaa koiranrankkua vaikka sen elämässä ei ole enää mitään koiralle lajinomaista, pelkkää kärsimystä. Eikä se pysty pukemaan sanoiksi sitä kärsimystä. Se, että se koira jaksaa hieman häntää heilauttaa kun rapsutellaan, ei ole tae mielekkäästä elämästä.
Joten kun te eläimiä inhimillistävät kaupunki-idiootit otatte niitä kissoja ja koiria kaksioonne tylsistymään, olisitte edes niin armollisia, että veisitte piikille, kun eläin on sairas ja vanha.
Mutta ei. Kun se "Sesse on mun lapsi, yyyyyhhh, mä en kestä, mä kuolen jos mullei oo Sesseä".....
Tämmöstä se on. Vitun karmeaa. Pitkitetään keinotekoisesti älyttömän elukan elämää. Samoin kyllä tehdään ihmisillekin mutta....
Yksinkin voi surra itsekseen kirjoitti:
Suru on aina suru,eläimestä tai ihmisestä,mutta mitä te sitten haluaisitte kommentoitavan,että ette suuttuisi.Eihän anoppikaan tässä tapauksessakaan pahaa tarkoittanut kommentillaan,eikä sitä ilkeilläkseen sanonut.Kyllä nyt ylireagointikin on pahasta,eikä aina aiheellista,vaan pitäisi sitten pitää surut suruina,eikä kiukutella muille,joiden syy ei ole teidän surunne.Joskus vain vastapuolen lohdutus yrityksetkin ovat tökeröitä,mutta eivät silti tarkoittane mitään pahaa.
Mitä haluaisin sanottavan, kun joudun kohtaamaan surua: "Otan osaa." tai "Olen pahoillani puolestasi."
Ei muuta. Ei enempää, ei surun mitätöimistä, selittelyjä, lohdutuksia. Lisäksi voi sanoa: jos haluat puhua, niin kuuntelen/voisinko olla jotenkin avuksi. Jos on siis valmis myös oikeasti kuuntelemaan tai auttamaan.
Lohdutusyrityksen tuskin tarkoittavat mitään pahaa, mutta se tuntuu pahalta, kun surua mitätöidään. Jos sureva kokee, että loukkaat häntä, et voi väittää, ettet loukkaa. Surevaa täytyy kyetä kunnioittamaan edes sen verran, ettei mitätöi häntä.
Vierailija kirjoitti:
Miten näihin oikein pitäisi reagoida? Jos se eläimen kuolema ei kosketa millään tavalla, ei siihen oikein voi ottaa osaakaan aidosti.
Ja minulla on ollut ja on tälläkin hetkellä useita eläimiä lemmikkinä, olen aina ollut eläimistä ja eläintieteistä kiinnostunut. Eläimeni elävät eläinten elämää hyvin hoidettuina sellaisina kuin ne ovat. Elämä nyt vain on sellaista, että se loppuu jonakin päivänä. Tämä on fakta.Ehkä minulta puuttuu jokin kyky inhimillistää eläimiä tai jotain. En vain näköjään pysty käsittämään eläimen menettämistä sillä tavalla. Samoin en pysty reagoimaan nähtävästi oikealla tavalla ihmiseen, joka suree lemmikkiään asteikollani "liikaa". Eläin on eläin on eläin.
Ei toisen surua tarvitse täysin ymmärtää osatakseen pahoitella sitä, että hän SUREE. Ei siis tarvitse ottaa osaa lemmikin menetykseen, vaan siihen subjektiiviseen surun tunteeseen.
Eli vaikka sinusta suru olisi turhaa, sinä voit aina sympata sitä, että se ei sitä ole surijalle. "Otan osaa" käy aina. "Huomaan, että suret kovasti asiaa, otan osaa."
Ei se nyt hitto vie ole noin vaikeaa. Kenellekään ei tarvitse omaa lemmikkifilosofiaa alkaa tyrkyttää, kun hänellä on kriisi päällä.
23
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä oli sukupolvi tai pari sitten,sota aikana,surua kerrakseen.Kuoli lapset ja vanhukset,koirista,hevosista ja muista eläimistä puhumattakaan,ihan vaan nälkään ja sotaan.
Onpas täällä paljon empatiakyvyttömiä ihmisiä. Ei kyllä varsinaisesti yllätä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini kommentti kun 15-vuotias koirani jouduttiin lopettamaan loppuvaiheen munuaisvian takia: "No, onneksi koiria saa aina ostettua uusia, ei ne maailmasta lopu". Kun edelleen näytin surkeaa naamaa enkä piristynyt välittömästi tästä suuresta viisaudesta, äitini lisäsi: "Ota positiiviselta kannalta, nyt olet vapaa matkustelemaankin ihan miten vaan, eikä karvaakaan tule kotiin". Äitini on muutenkin ihan vaan älyllistä yksinkertaisuuttaan tahaton töksäyttelijä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Arvaanko oikein että kyseessä on lisääntyjä? Lisääntyjät luulevat että eläimiä ei voi surra. Kyllä voi, koiran menettäminen on yhtä kova paikka kuin lapsen!
Ei ole. Koira ei ole lapsi, se on vain eläin. Sinä et ymmärrä todellisista menetyksistä yhtään mitään. Onneksi tosin et lisäänny.
Huoh, "ainoastaan minun tapani kokea surua on oikea!" Minä olen menettänyt nuorena toisen vanhempani, hirveä menetys ja ajattelen usein isääni mutta en minä itke enää päivittäin asiaa. Sen sijaan 10 vuotta sitten kuollutta koiraani muistellessa kyyneleet tulee helposti silmiin ja samoin kun ajattelen nyt 13-vuotiaan koirani tulevaa niin voin kertoa etten todellakaan ole pariin päivään työkykyinen sen jälkeen kun koirani kuolee. Minua surettaa enemmän naapurin koiran poismeno kuin naapurin lapsen, so?
Mutta todettava se on että ihmiset ketkä eivät pysty tuntemaan sympatiaa eläimiä kohtaan ovat kyllä jollain tavalla epänormaaleja. Psykopaatit ja sosiopaatit ovat usein aloittaneet eläinten kidutuksesta...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Arvaanko oikein että kyseessä on lisääntyjä? Lisääntyjät luulevat että eläimiä ei voi surra. Kyllä voi, koiran menettäminen on yhtä kova paikka kuin lapsen!
Joo tuskin kuule on... Koira minulta on kuollut ja se oli syvältä, mutta jos edes mietin miltä tuntuisi jos lapselleni kävisi jotain... Ei siitä edes selviäisi.
Vierailija kirjoitti:
Isoisäni kuoltua esimieheni tokaisi "vanhat kuoloo" , siinä kaikki. Joo kuoleehan ne mutta kyllä tuo jäi negatiivisella tavalla mieleen.
No oisit sanonut, että niin onneks sinäkin ja varmaan ennen mua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lukioikäisinä parhaan ystäväni mummo kuoli. He olivat todella läheisiä, ja tietysti lohdutin aiheesta ystävääni.
Sattui siihen sopivasti sitten eräs toinen tuttumme, joka uteli miksi ystäväni itki. Ystäväni kertoi mistä oli kyse, ja tämä tuttumme vain tokaisi rempseästi:
"Olisit edes iloinen, että tunsit isovanhempasi, en minä vaan tuntenut minun isovanhempiani, kun ehtivät kuolla ennen kuin synnyin! Muistelet vaan niitä hyviä juttuja!".
Nullius in verba.
"No mut eihän se kuitenkaan sun lapsi ollut." Joo ei, mutta kummasti siihen kissaan silti kiinnyin, kun sain sen kun olin 7, kasvoin sen kanssa aikuiseksi ja se kuoli 19-vuotiaana kun olin 26. Ja olin myös paikalla kun se syntyi, se oli mun tädin kissan vahinkopentueesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Arvaanko oikein että kyseessä on lisääntyjä? Lisääntyjät luulevat että eläimiä ei voi surra. Kyllä voi, koiran menettäminen on yhtä kova paikka kuin lapsen!
Joo tuskin kuule on... Koira minulta on kuollut ja se oli syvältä, mutta jos edes mietin miltä tuntuisi jos lapselleni kävisi jotain... Ei siitä edes selviäisi.
Nyyh, ei varmasti selviäisi. Maailmassa ei ole elossa yhtään äitiä jonka lapsi olisi kuollut koska se nyt vain on niin kamala juttu ettei siitä vaan kukaan selviä.
Get over yourself, kaikesta selviää etkä sinä voi mitenkään absoluuttisesti mitata että sinun surusi lapsesi kuollessa olisi suurempaa kuin jonkun ihmisen menettäessä rakas lemmikki.
Vierailija kirjoitti:
Onpas täällä paljon empatiakyvyttömiä ihmisiä. Ei kyllä varsinaisesti yllätä.
Minulla riittää hyvin empatiakykyä ihmisille, jotka surevat läheistensä poismenoa (ja läheisillä tarkoitan ihmisiä). Teatraalinen eläimen perään sureminen ei kosketa sitten mitenkään, minulle tulee pelkästään vaivautunut olo. Ja nyt puhun eläimen luonnollisesta kuolemasta tai lopettamisesta esim. sairauden takia. En siedä eläinrääkkäystä enkä turhaa eläinten tappamista, meidän pitäisi pystyä olemaan sellaisen yläpuolella. Mutta sairausloma eläimen kuolemasta...
Tunnen hyvin monta ns. koiraihmistä, joille koira vaikuttaa olevan ihmisiä tärkeämpi. Ovat yleensä lapsettomia naisia, ja pitävät itseään "mammana" tai "äitinä" koiralle (tai tietämissäni tapauksissa useille koirille). Ehkä heillä parisuhteessa oleminen on niin vaikeaa, kun ei ole selkeää valta-asetelmaa ja käskytettävää. Mies kun ei välttämättä suostu olemaan narun perässä ilman tahtoa. Näillä henkilöillä on tosiaan empatian puutetta ihmisiä kohtaan, mutta "koirulin" (yäk) eteen tehdään mitä vain. Sitten itketään "perheenjäsenen" ja "persoonallisen eläimen" poismenoa viikkokausia. En käsitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Arvaanko oikein että kyseessä on lisääntyjä? Lisääntyjät luulevat että eläimiä ei voi surra. Kyllä voi, koiran menettäminen on yhtä kova paikka kuin lapsen!
Ei ole. Koira ei ole lapsi, se on vain eläin. Sinä et ymmärrä todellisista menetyksistä yhtään mitään. Onneksi tosin et lisäänny.
Huoh, "ainoastaan minun tapani kokea surua on oikea!" Minä olen menettänyt nuorena toisen vanhempani, hirveä menetys ja ajattelen usein isääni mutta en minä itke enää päivittäin asiaa. Sen sijaan 10 vuotta sitten kuollutta koiraani muistellessa kyyneleet tulee helposti silmiin ja samoin kun ajattelen nyt 13-vuotiaan koirani tulevaa niin voin kertoa etten todellakaan ole pariin päivään työkykyinen sen jälkeen kun koirani kuolee. Minua surettaa enemmän naapurin koiran poismeno kuin naapurin lapsen, so?
Mutta todettava se on että ihmiset ketkä eivät pysty tuntemaan sympatiaa eläimiä kohtaan ovat kyllä jollain tavalla epänormaaleja. Psykopaatit ja sosiopaatit ovat usein aloittaneet eläinten kidutuksesta...
Sosiopaatit ovat myös usein hyvin empaattisia eläimiä kohtaan mutta eivät välitä ihmisistä.
;)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Arvaanko oikein että kyseessä on lisääntyjä? Lisääntyjät luulevat että eläimiä ei voi surra. Kyllä voi, koiran menettäminen on yhtä kova paikka kuin lapsen!
Ei ole. Koira ei ole lapsi, se on vain eläin. Sinä et ymmärrä todellisista menetyksistä yhtään mitään. Onneksi tosin et lisäänny.
Huoh, "ainoastaan minun tapani kokea surua on oikea!" Minä olen menettänyt nuorena toisen vanhempani, hirveä menetys ja ajattelen usein isääni mutta en minä itke enää päivittäin asiaa. Sen sijaan 10 vuotta sitten kuollutta koiraani muistellessa kyyneleet tulee helposti silmiin ja samoin kun ajattelen nyt 13-vuotiaan koirani tulevaa niin voin kertoa etten todellakaan ole pariin päivään työkykyinen sen jälkeen kun koirani kuolee. Minua surettaa enemmän naapurin koiran poismeno kuin naapurin lapsen, so?
Mutta todettava se on että ihmiset ketkä eivät pysty tuntemaan sympatiaa eläimiä kohtaan ovat kyllä jollain tavalla epänormaaleja. Psykopaatit ja sosiopaatit ovat usein aloittaneet eläinten kidutuksesta...
Sosiopaatit ovat myös usein hyvin empaattisia eläimiä kohtaan mutta eivät välitä ihmisistä.
;)
Laitatko tästä vaikka tutkimustietoa? Moni sarjamurhaaja on sen sijaan todistetusti aloittanut "uransa" lapsena eläimiä kiduttamalla.
Kaikki tänään elävät ovat jokin päivä viimeistä henkeä myöten kuolleet. Itken etukäteen: byääh.
Hei. Mielestäni on erittäin epäasitonta pitää kania lemmikkinä vangittuna häkissä. kanit kuuluvat luontoon, eikä niitä sovi ottaa lemmikiksi. Jos haluat oikean lemmikin suosittelen sinua hankkimaan oikean lemmikin, kuten koiran tai kissan.
Isäni menehtyi äkillisesti ollessani 20-vuotias. Hänen ystävänsä lohdutti minua hautajaisissa että "mahtaa olla hienoa noin nuorena saada oma yritys" (perinnöksi jäi isältä). Oli aika vaikea sanoa tuohon mitään.