Lue keskustelun säännöt.
Lemmikkini kuoli, kaverini kommentti oli todella tökerö! Kootaan tänne surkeimmat lohdutusyritykset
02.10.2016 |
Kanini jouduttiin lopettamaan, koska se oli vanha eikä syönyt enää. Kerroin tästä tippa linssissä kaverilleni ja hän totesi kylmästi, että "On se hyvä nähdä tämä elämän raadollisuus."
Kommentit (121)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pikkusisarukseni kuoli tapaturmaisesti, tuttava äidille: "Älä itke, onhan sulla muitakin lapsia."
Voi kamala. Onkohan tää tuttava ollut shokissa, tai jotain.
Varmaan yrittänyt jotain sellaista ajatusta tavoitella, että pitää yrittää olla kiitollinen niistä lapsista jotka ovat elossa. Mutta tökeröä toki, eikä tuollaisessa tilanteessa ole sanoja, jotka ei kuulostaisi törpöiltä.
Mulla kuoli sukulainen syöpään. Fb:ssä joku kommentoi suruani: Ei kellekään anneta suurempaa taakkaa kuin jaksaa kantaa. Tai sinnepäin. Olin vain että häh? Juuri kun oli todistettu, että esim. sukulaiseni ei jaksanut kantaa omaa taakkaansa. Jatkuvasti ihmisiä kuolee, tekee itsemurhia jne taakkojensa alla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo anoppi ja marsu.... mun mies on tuollainen, hermostuu havereista ja ikävistä uutisista ja yrittää alitajuisesti aina hakea syntipukkia. Kuten sinun anoppisi. Kokee avutonta oloa, kun ei kykene taikomaan ikävää asiaa pois, eikä kykene kohtaamaan negatiivisia tunteita muuta kuin mukamas-rationaalisti: "oma vikanne, kun olette hankkineen lyhytikäisen lemmikin" (mitä marsu siis ei edes ole).
Koeta kestää, anoppi ei varmasti tee tuota ilkeyttään, vaan tuo on handikäppi, joka on mahdollisesti tulosta tunnekylmästä lapsuudesta. Siitä, että on komennettu olemaan aina helvetin reipas ja iloinen, eikä ole saanut olla vihainen tai surullinen.
Meillä mies on vähän kehitynyt vuosien mittaan parempaan suuntaan, mutta yhä vieläkin hän saattaa hermostua siitä, jos esim. lapsi tai minä kolhin itseäni. Sen sijaan, että lohduttaisi ja hakisi laastaria, hän alkaa tiuskia, että "mitä sä nyt tolla lailla itseäsi satutit", ihan kuin joku tahallaan leikkaisi veitsellä sormeen tms. ITSE hän vetäisi vastaavanlaisesta kohtelusta kilarit....
Olen ottanut tavaksi sanoa silloin miehelle jotakin tyyliin "hei, mieti vähän, millä tavalla taas reagoit, oliko tuo sinusta empaattista ja kilttiä?"
Eli saa ja minusta jopa pitää ilmaista, että toisen suhtautumistapa ei ollut ok, mutta suuttuminen on vähän kuin alkaisi suuttua sokealle siitä, ettei hän näe. Toinen EI valitse mölöä asennettaan ilkeyttää,
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pikkusisarukseni kuoli tapaturmaisesti, tuttava äidille: "Älä itke, onhan sulla muitakin lapsia."
Voi kamala. Onkohan tää tuttava ollut shokissa, tai jotain.
Varmaan yrittänyt jotain sellaista ajatusta tavoitella, että pitää yrittää olla kiitollinen niistä lapsista jotka ovat elossa. Mutta tökeröä toki, eikä tuollaisessa tilanteessa ole sanoja, jotka ei kuulostaisi törpöiltä.
Mulla kuoli sukulainen syöpään. Fb:ssä joku kommentoi suruani: Ei kellekään anneta suurempaa taakkaa kuin jaksaa kantaa. Tai sinnepäin. Olin vain että häh? Juuri kun oli todistettu, että esim. sukulaiseni ei jaksanut kantaa omaa taakkaansa. Jatkuvasti ihmisiä kuolee, tekee itsemurhia jne taakkojensa alla.
TÄMÄ. Joku aika sitten mun yksi tuttu (nuori mies) laittoi fb:seen lapsuuskuvan hänestä ja siskostaan ja kauniin muistokirjoituksen, josta kävi ilmi että sisko oli tehnyt itsemurhan. Joku kävi sitten kommentoimassa just jotain tuon tyylistä että saa vain taakan minkä jaksaa kantaa. Juuri oli todistettu, että tämän miehen siskorukka ei jaksanut omaansa. Tuli todella paha mieli tutun puolesta, kun joku kommentoi noin tahdittomasti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pikkusisarukseni kuoli tapaturmaisesti, tuttava äidille: "Älä itke, onhan sulla muitakin lapsia."
Voi kamala. Onkohan tää tuttava ollut shokissa, tai jotain.
Ei varmasti pahaa tarkoittanut. Hänellä on vain erittäin huonot sosiaaliset taidot. Ja perheessämme paljon lapsia, niin kai sitten koetti jotain sanoa lohdutukseksi.
Vierailija kirjoitti:
Tuo anoppi ja marsu.... mun mies on tuollainen, hermostuu havereista ja ikävistä uutisista ja yrittää alitajuisesti aina hakea syntipukkia. Kuten sinun anoppisi. Kokee avutonta oloa, kun ei kykene taikomaan ikävää asiaa pois, eikä kykene kohtaamaan negatiivisia tunteita muuta kuin mukamas-rationaalisti: "oma vikanne, kun olette hankkineen lyhytikäisen lemmikin" (mitä marsu siis ei edes ole).
Koeta kestää, anoppi ei varmasti tee tuota ilkeyttään, vaan tuo on handikäppi, joka on mahdollisesti tulosta tunnekylmästä lapsuudesta. Siitä, että on komennettu olemaan aina helvetin reipas ja iloinen, eikä ole saanut olla vihainen tai surullinen.
Meillä mies on vähän kehitynyt vuosien mittaan parempaan suuntaan, mutta yhä vieläkin hän saattaa hermostua siitä, jos esim. lapsi tai minä kolhin itseäni. Sen sijaan, että lohduttaisi ja hakisi laastaria, hän alkaa tiuskia, että "mitä sä nyt tolla lailla itseäsi satutit", ihan kuin joku tahallaan leikkaisi veitsellä sormeen tms. ITSE hän vetäisi vastaavanlaisesta kohtelusta kilarit....
Olen ottanut tavaksi sanoa silloin miehelle jotakin tyyliin "hei, mieti vähän, millä tavalla taas reagoit, oliko tuo sinusta empaattista ja kilttiä?"
Eli saa ja minusta jopa pitää ilmaista, että toisen suhtautumistapa ei ollut ok, mutta suuttuminen on vähän kuin alkaisi suuttua sokealle siitä, ettei hän näe. Toinen EI valitse mölöä asennettaan ilkeyttää,
Kiitos! Anopista näkee muutenkin, että on melko tunnekylmä. Eläimistä ei välitä ollenkaan, eikä tajua että lapset rakastivat marsua aivan valtavasti. Myönnän, keitti yli siinä tilanteessa, mutta olin vaan todella vihainen kun olin saanut katsella lasten surua ja joku (vielä oma mummi!) tulee kommentoimaan noin törkeästi. Kyllä se marsu oli mullekin tärkeä, mutta kaikista pahinta oli katsoa lasten surua joka vaan yltyi mummin kommentista.
T. Marsuäiti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vakavan sairauden myötä alipainoiseksi laihtuneelle: "Nythän sä olet upean hoikassa kunnossa."
Anopin sanomaa, jota en ilkeä tänne kirjoittaa. Puuttuuko näiltä ihmisiltä hyvät käytöstavat, empatiakyky ja tunneläy? Anopiltani nimittäin puuttuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma rakas kissani, joka oli ollut tärkeä ystävä 8 vuoden ajan, karkasi muutama vuosi sitten ja olin todella paskana sen takia pitkän aikaa ja laitoin kaikki voimavarani sen etsimiseen n 6kk ajan, kunnes oli pakko luovuttaa oman jaksamisen takia. Kissaa ei tosiaan löytynyt koskaan ja vieläkin itken sen takia. Tökeröimpiä ihmisten reaktioita mitä mieleen jäi, oli pari kk katoamisen jälkeen kysymys "No jokos ootte miettinyt uuden kissan ottamista" ja iloisesti todettu "Onneks teillä on toinenkin kissa" (joka ei ollut oma kissani vaan miehen kissa) ja "onneks ei sentään ollu lapsi". Ja sitten se otti kans pattiin, kun pikkuhiljaa koitin toipua asiasta ja unohtaa, niin monet puolitutut urpot aina kyseli kun törmäsin viihteellä jossain heti ensimmäisenä et "onko kissaa löytyny?". Koita siinä sit enää pitää hauskaa, kun tekis mieli vaan itkeä ja tempasta kysyjää turpaan. Tavallaan kai kiva et ihmisii kiinnostaa, mut silti semmosta pientä hienovaraisuutta toivois, et vois vaikka kysyä ekana et mitä kuuluu. Hypätkää kaivoon, empatiakyvyttömät paskiaiset!
Sairastin nuorena anoreksiaa, josta olin hiljalleen paranemassa. Nuorena aikuisena olin todella laiha edelleen, mutta sen verran olin jokusen kilon lihoneena saanut energiaa ja elämäniloa, että olin uskaltautunut deittailemaankin. Avauduin kerran poikaystävälleni paranemisvaiheen omien ajatusten ristiriitaisuuksista. Takapakkisena (paasto)päivänä nyyhkytin hänelle, miten pahalta tuntuu, kun ei voi syödä, vaikka samaan aikaan itse asiassa haluaa saada lisäkiloja, parantua. Lisäsin, että tuntuu hirveältä, kun on vähän parannuttua alkanut joskus säikähtää omaa peilikuvaansa, sillä tajuaa nyt itsekin, että näin laihana on itse asiassa käsittämättömän ruma!
Poikaystävä siihen: älä hei välitä, et sä enää ole tän kaupungin laihin!
Tuon jälkeen söin viikon pelkkää kurkkua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo anoppi ja marsu.... mun mies on tuollainen, hermostuu havereista ja ikävistä uutisista ja yrittää alitajuisesti aina hakea syntipukkia. Kuten sinun anoppisi. Kokee avutonta oloa, kun ei kykene taikomaan ikävää asiaa pois, eikä kykene kohtaamaan negatiivisia tunteita muuta kuin mukamas-rationaalisti: "oma vikanne, kun olette hankkineen lyhytikäisen lemmikin" (mitä marsu siis ei edes ole).
Koeta kestää, anoppi ei varmasti tee tuota ilkeyttään, vaan tuo on handikäppi, joka on mahdollisesti tulosta tunnekylmästä lapsuudesta. Siitä, että on komennettu olemaan aina helvetin reipas ja iloinen, eikä ole saanut olla vihainen tai surullinen.
Meillä mies on vähän kehitynyt vuosien mittaan parempaan suuntaan, mutta yhä vieläkin hän saattaa hermostua siitä, jos esim. lapsi tai minä kolhin itseäni. Sen sijaan, että lohduttaisi ja hakisi laastaria, hän alkaa tiuskia, että "mitä sä nyt tolla lailla itseäsi satutit", ihan kuin joku tahallaan leikkaisi veitsellä sormeen tms. ITSE hän vetäisi vastaavanlaisesta kohtelusta kilarit....
Olen ottanut tavaksi sanoa silloin miehelle jotakin tyyliin "hei, mieti vähän, millä tavalla taas reagoit, oliko tuo sinusta empaattista ja kilttiä?"
Eli saa ja minusta jopa pitää ilmaista, että toisen suhtautumistapa ei ollut ok, mutta suuttuminen on vähän kuin alkaisi suuttua sokealle siitä, ettei hän näe. Toinen EI valitse mölöä asennettaan ilkeyttää,
Kiitos! Anopista näkee muutenkin, että on melko tunnekylmä. Eläimistä ei välitä ollenkaan, eikä tajua että lapset rakastivat marsua aivan valtavasti. Myönnän, keitti yli siinä tilanteessa, mutta olin vaan todella vihainen kun olin saanut katsella lasten surua ja joku (vielä oma mummi!) tulee kommentoimaan noin törkeästi. Kyllä se marsu oli mullekin tärkeä, mutta kaikista pahinta oli katsoa lasten surua joka vaan yltyi mummin kommentista.
T. Marsuäiti
Joo toki minä sinun kimpaantumisesi ymmärrän, olen minäkin erinäisiä kertoja hermostunut mieheeni, mutta ei siitä mitään erityistä HYÖTYÄ ole, kimpaantumisesta - koska se toisen reaktio on ns. primitiivireaktio, alitajunnasta kumpuava, eikä tietoinen päätös. Koetetaan kestää noita mölöjä ; )
23
Vierailija kirjoitti:
Sairastin nuorena anoreksiaa, josta olin hiljalleen paranemassa. Nuorena aikuisena olin todella laiha edelleen, mutta sen verran olin jokusen kilon lihoneena saanut energiaa ja elämäniloa, että olin uskaltautunut deittailemaankin. Avauduin kerran poikaystävälleni paranemisvaiheen omien ajatusten ristiriitaisuuksista. Takapakkisena (paasto)päivänä nyyhkytin hänelle, miten pahalta tuntuu, kun ei voi syödä, vaikka samaan aikaan itse asiassa haluaa saada lisäkiloja, parantua. Lisäsin, että tuntuu hirveältä, kun on vähän parannuttua alkanut joskus säikähtää omaa peilikuvaansa, sillä tajuaa nyt itsekin, että näin laihana on itse asiassa käsittämättömän ruma!
Poikaystävä siihen: älä hei välitä, et sä enää ole tän kaupungin laihin!
Tuon jälkeen söin viikon pelkkää kurkkua.
No okei, luettuani oman tekstini tajusin, että ei kyllä voi olettaa että tuosta saisi kukaan mitään tolkkua. Muut anoreksiaa sairastaneet toki ehkä.
Sitä paitsi tiedän, että sanoitpa syömishäiriöiselle MITÄ TAHANSA hänen kehoonsa liittyen, se on aina huti. :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oma rakas kissani, joka oli ollut tärkeä ystävä 8 vuoden ajan, karkasi muutama vuosi sitten ja olin todella paskana sen takia pitkän aikaa ja laitoin kaikki voimavarani sen etsimiseen n 6kk ajan, kunnes oli pakko luovuttaa oman jaksamisen takia. Kissaa ei tosiaan löytynyt koskaan ja vieläkin itken sen takia. Tökeröimpiä ihmisten reaktioita mitä mieleen jäi, oli pari kk katoamisen jälkeen kysymys "No jokos ootte miettinyt uuden kissan ottamista" ja iloisesti todettu "Onneks teillä on toinenkin kissa" (joka ei ollut oma kissani vaan miehen kissa) ja "onneks ei sentään ollu lapsi". Ja sitten se otti kans pattiin, kun pikkuhiljaa koitin toipua asiasta ja unohtaa, niin monet puolitutut urpot aina kyseli kun törmäsin viihteellä jossain heti ensimmäisenä et "onko kissaa löytyny?". Koita siinä sit enää pitää hauskaa, kun tekis mieli vaan itkeä ja tempasta kysyjää turpaan. Tavallaan kai kiva et ihmisii kiinnostaa, mut silti semmosta pientä hienovaraisuutta toivois, et vois vaikka kysyä ekana et mitä kuuluu. Hypätkää kaivoon, empatiakyvyttömät paskiaiset!
Öh.... pakko myt kyllä sanoa, että missä on oma eläytymiskykysi?
Jos nuo sinun tuttusi ovat kuunnelleet suruasi ja tietävät, miten rikki olit kissan suhteen ja etsit kiivaasti sitä, niin aika ymmärrettävää, että ajattelivat kysyä sinut nähdessään, mikä on tilanne kissan suhteen. Juu, ei nyt ehkä ihan heti kättelyssä ole kiva kysymys, mutta jos itse olet todella voimakkaasti pitänyt aihetta esillä (sellaisen vaikutelman saa kommentistasi), niin kaipa he olettivat asian olevan edelleen sinulla mielessä päällimmäisenä.
My point: ihmisten ajatuksia on vaikea lukea. Älä sinä edellytä sitä muilta, kun et itsekään siihen kykene.
Vierailija kirjoitti:
Pikkusisarukseni kuoli tapaturmaisesti, tuttava äidille: "Älä itke, onhan sulla muitakin lapsia."
Veljeni kuoli, niin eräs äitimme naapuri mulle ja siskolle jutusteli: "onhan tuo suru rankkaa, mutta jäihän Pirjolle (äitimme) vielä kolme lasta."
One down three to go! Oli törkeesti sanottu, meitä silti nauratti, että miten onkin noin tahditon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsuudenkodin kissa kuoli syöpään n. 16 vuotiaana. Olin aivan hajalla kun kuitenkin niin tärkeä kissa ollut minulle lapsena. Moni sanoi kuitenkin:
"Onhan sulla itselläsi vielä 2 kissaa"
....
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pikkusisarukseni kuoli tapaturmaisesti, tuttava äidille: "Älä itke, onhan sulla muitakin lapsia."
Voi kamala. Onkohan tää tuttava ollut shokissa, tai jotain.
Varmaan yrittänyt jotain sellaista ajatusta tavoitella, että pitää yrittää olla kiitollinen niistä lapsista jotka ovat elossa. Mutta tökeröä toki, eikä tuollaisessa tilanteessa ole sanoja, jotka ei kuulostaisi törpöiltä.
Mulla kuoli sukulainen syöpään. Fb:ssä joku kommentoi suruani: Ei kellekään anneta suurempaa taakkaa kuin jaksaa kantaa. Tai sinnepäin. Olin vain että häh? Juuri kun oli todistettu, että esim. sukulaiseni ei jaksanut kantaa omaa taakkaansa. Jatkuvasti ihmisiä kuolee, tekee itsemurhia jne taakkojensa alla.
TÄMÄ. Joku aika sitten mun yksi tuttu (nuori mies) laittoi fb:seen lapsuuskuvan hänestä ja siskostaan ja kauniin muistokirjoituksen, josta kävi ilmi että sisko oli tehnyt itsemurhan. Joku kävi sitten kommentoimassa just jotain tuon tyylistä että saa vain taakan minkä jaksaa kantaa. Juuri oli todistettu, että tämän miehen siskorukka ei jaksanut omaansa. Tuli todella paha mieli tutun puolesta, kun joku kommentoi noin tahdittomasti.
Tämä on todella tahditon kommentti jonka olen itsekin kuullut useamman kerran läheisteni kuolemien jälkeen. Kyllä joskus se taakkaa on aivan liian raskas kantaa. Vaikkei päätyisikään itsemurhaan, niin toisilla eläminen tuntuu niin raskaalta, ettei välttämättä pitkiin aikoihin, tai koskaan, pysty enää elämään normaalia elämään. Ja miteen niin "anneta"? Kyllä se sattuma vain heittelee näitä tapahtumia aikalailla umpimähkään, ei kukaan tuolla ylhäällä päätä että annetaanpas Maijalle nyt tämän ja tämän verran vastoinkäymisiä, kyllä se jaksaa.
Mun veli tappoi itsensä. Lohduttava kommentti puolitutulta: mä tiedän miltä susta tuntuu, mun koira lopetettiin vähä aikaa sitten.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma rakas kissani, joka oli ollut tärkeä ystävä 8 vuoden ajan, karkasi muutama vuosi sitten ja olin todella paskana sen takia pitkän aikaa ja laitoin kaikki voimavarani sen etsimiseen n 6kk ajan, kunnes oli pakko luovuttaa oman jaksamisen takia. Kissaa ei tosiaan löytynyt koskaan ja vieläkin itken sen takia. Tökeröimpiä ihmisten reaktioita mitä mieleen jäi, oli pari kk katoamisen jälkeen kysymys "No jokos ootte miettinyt uuden kissan ottamista" ja iloisesti todettu "Onneks teillä on toinenkin kissa" (joka ei ollut oma kissani vaan miehen kissa) ja "onneks ei sentään ollu lapsi". Ja sitten se otti kans pattiin, kun pikkuhiljaa koitin toipua asiasta ja unohtaa, niin monet puolitutut urpot aina kyseli kun törmäsin viihteellä jossain heti ensimmäisenä et "onko kissaa löytyny?". Koita siinä sit enää pitää hauskaa, kun tekis mieli vaan itkeä ja tempasta kysyjää turpaan. Tavallaan kai kiva et ihmisii kiinnostaa, mut silti semmosta pientä hienovaraisuutta toivois, et vois vaikka kysyä ekana et mitä kuuluu. Hypätkää kaivoon, empatiakyvyttömät paskiaiset!
Öh.... pakko myt kyllä sanoa, että missä on oma eläytymiskykysi?
Jos nuo sinun tuttusi ovat kuunnelleet suruasi ja tietävät, miten rikki olit kissan suhteen ja etsit kiivaasti sitä, niin aika ymmärrettävää, että ajattelivat kysyä sinut nähdessään, mikä on tilanne kissan suhteen. Juu, ei nyt ehkä ihan heti kättelyssä ole kiva kysymys, mutta jos itse olet todella voimakkaasti pitänyt aihetta esillä (sellaisen vaikutelman saa kommentistasi), niin kaipa he olettivat asian olevan edelleen sinulla mielessä päällimmäisenä.
My point: ihmisten ajatuksia on vaikea lukea. Älä sinä edellytä sitä muilta, kun et itsekään siihen kykene.
Okei, ton vikan lauseen oisin voinu jättää hyvin pois, kyllä mä sen tiedän ettei kaikki osaa miettiä miten iso asia tollanen voi olla toiselle. Mutta nämä kyselijät olivat sellaisia kaverin kavereita, joita en muutenkaan oikeasti tunne ja joiden kanssa ole asiasta yhtään puhunut, jossain bileissä nähnyt pari kertaa. Ne on kuullut asiasta yhteisen kaverin kautta ja sitten ajattelevat että se on mukava tapa aloittaa smal talk, kun eivät musta juuri mitään muutakaan tiedä. Ehkä on liikaa sanoa heitä edes puolitutuiksi
Laihduin surun takia alipainoiseksi, kun en pystynyt syömään. Kaverin kommentti: "No, mutta sä näytät tosi hyvältä!"
Tuo että kenellekään ei anneta suurempaa taakka kuin pystyy kantamaan, on myös todella hölmö töräytys. Tajuavatkohan nuo ihmiset lainkaan miten vähättelevä kommentti tuo on? Kyllä monella on kannettavanaan aivan kohtuuttoman suuri taakka. Olisivat mieluummin hiljaa kuin kommentoisivat jotain noin typerää.
Kun yksi kaverini kuuli läheiseni kuolemasta, hänen spontaani kommenttinsa oli: "No voihan nyt VITTU." Jonkun mielestä tuo olisi ehkä ollut tosi mautonta, mutta se on itseasisassa ollut empaattisin kommentti jonka olen koskaan kuullut, koska äänensävystä kävi ilmi että hän oli sekä todella järkyttynyt ja todella pahoillaan siitä miten minulle oli käynyt. Se oli oikein sellainen kiukkuinen "ei ole reilua että sinulle käy näin" -kommentti. Vaikea selittää, mutta se jäi mieleen omituisen lohdullisena hetkenä, paljon lohdullisempana kuin ne vähän vaivaannuttavan kohteliaat "otan osaa".
Vierailija kirjoitti:
Arvaanko oikein että kyseessä on lisääntyjä? Lisääntyjät luulevat että eläimiä ei voi surra. Kyllä voi, koiran menettäminen on yhtä kova paikka kuin lapsen!
Uskon sen että lemmikin menettäminen on kovinta ihmisille joilla lemmikki on korvannut lapsen. Eräs lisääntymätön oli meillä duunista pois ilman lupaa viikon!! kun koira kuoli. Ihmetteli sitten kun seuraavissa yt-neuvotteluissa tuli monoa ulos.
No miten eläimenen menettäneelle olisi ok sanoa? Onko : "Otan osaa" hyvä? Vai kuulostaako se jotenkin ylidramaattiselta tai jopa sarkastiselta?