Lue keskustelun säännöt.
Luin ADHD-aikuisen selviytymisoppaan ja se oli kuin suoraan elämästäni!
01.10.2016 |
Lainasin kirjastosta kyseisen oppaan ja tuntuu, että siihen olisi tiivistetty koko elämäni. Jatkuva myöhästely, selittämätön ulkopuolisuuden tunne, tavaroiden hukkaaminen, opiskeluihin liittyvät ongelmat, ihmissuhdeongelmat, rönsyilevä puhe ja ajatuksen pätkiminen... Monia yksittäisiä ongelmia, joille olen elämäni aikana keksinyt mitä ihmeellisempiä selityksiä, vaikka on olemassa yksi mahdollinen selitys, joka kattaisi kaiken.
Nyt pohdinkin, että mitä teksin seuraavaksi asian suhteen. Pääsisikö terveyskeskuksen kautta tutkimuksiin vai pitäisikö mennä yksityiselle? Kannattaako aikuisena edes tutkia tällaista, kun olen kuitenkin joten kuten selviytynyt opinnoista yms? Tosin tämänhetkisissä opinnoissani on noussut täydellisesti seinä vastaan.
Kommentit (52)
Et tarvitse diagnoosia vaan kuntoutusta. Eikö kirja antanut siihen vinkkejä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Et tarvitse diagnoosia vaan kuntoutusta. Eikö kirja antanut siihen vinkkejä?
Kuntoutusta saadakseen voi tarvita diagnoosin. Lienee kaupunkikohtaista, minkälaista tukea julkisella puolella on tarjota. Oma läheiseni pääsi ADHD-aikusille tarkoitetetulle kurssille.
ADHD on keksitty juttu. Sillä saadaan vain Ritalinille markkinoita. Kyse on enemmän persoonasta. Tarkastele sitä.
Ihmissuhteiden merkitystä korostetaan liikaa, mutta tosiaan oppii selviytymään.
Mulla kaikki nuo ja lisäksi yliherkkä tuntoaisti. Haittaa paljon mm pukeutumista. Diagnoosia ei ole mutta kaikki täsmää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko ap sulla siis koko elämän ollut näitä oireita? Vaikka ADD/ADHD todetaan varsinkin naisilla usein vasta aikuisiällä niin oireita on silti pitänyt olla läpi elämän. Jos ei ole rahasta kiinni, niin yritä hakeutua yksityiselle ADHD:n erikoistuneelle neurologille testeihin. Itse olin kunnallisella psykologilla, jolla ei ollut minkäänlaista tietämystä asiasta ja silti muka osasi kertoa että en varmastikaan ole ADD, vailka tiedän itse 100%:n varmasti olevani.
Vierailija kirjoitti:
ADHD on keksitty juttu. Sillä saadaan vain Ritalinille markkinoita. Kyse on enemmän persoonasta. Tarkastele sitä.
Tarkasteltu on. Persoonani on sellainen etten "luomuna" selviä asioista, jotka tässä yhteiskunnassa kuuluvat normaalin ihmisen elämään, kuten työssäkäynti, kotityöt yms. Jätänkö suoraan laskut maksamatta, hakeudun sossun asiakkaaksi ja muutan kadulle, vai saanko yrittää elää lääkkeiden avulla samanlaista elämää kuin muut?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko ap sulla siis koko elämän ollut näitä oireita? Vaikka ADD/ADHD todetaan varsinkin naisilla usein vasta aikuisiällä niin oireita on silti pitänyt olla läpi elämän. Jos ei ole rahasta kiinni, niin yritä hakeutua yksityiselle ADHD:n erikoistuneelle neurologille testeihin. Itse olin kunnallisella psykologilla, jolla ei ollut minkäänlaista tietämystä asiasta ja silti muka osasi kertoa että en varmastikaan ole ADD, vailka tiedän itse 100%:n varmasti olevani.
Saitko lopulta diagnoosin?
Sanoisin, että oireita on ollut koko elämäni, ainakin niin pitkälle mitä itse muistan. Sellainen irrallisuuden/uklopuolisuuden tunne ja alisuoriutuminen on vaivannut minua koko elämäni. Aion kokeilla tuossa kirjassa esitettyjä vinkkejä, mutta olen tarvittaessa valmis jopa kokeilemaan lääkehoitoa, jotta pääsen paremmin tähän "maailmaan kiinni", jos ymmärrät mitä tarkoitan.
Aloin pohtia tätä asiaa tarkemmin, kun lapsellani epäillään ADHD:tä. Onhan tuo vahvasti periytyvää...
Mulla juuri sama! Lainasin kirja muka siksi, että saisin ajatuksia mahdollisten ADHD-oppilaitteni elämänmenosta, mutta aika nopeasti aloin peilata piirteitä omaan itseeni. Tein nettitestejä, ja sain korkeat pisteet. Ikinä en ollut ajatellut kohdalleni. Eikä kyl kukaan muukaan: oon kyselly paykiatriystävää myöten että voisiko mulla olla ADHD, ja kaikki tähän asti on sanonu ettei oo. Että on vaan kuormittunut elämäntilanne. Mut mulla oli nää tuntemukset ja sählääminen jo paljon ennen perhe-elämää ja pikkulapsiväsymystä. Mietin tosiaan että menisinkö psykiatrille jutteleen asiasta. Olisiko siitä hyötyä, olisiko diagnoosin saannista jotain hyötyä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla juuri sama! Lainasin kirja muka siksi, että saisin ajatuksia mahdollisten ADHD-oppilaitteni elämänmenosta, mutta aika nopeasti aloin peilata piirteitä omaan itseeni. Tein nettitestejä, ja sain korkeat pisteet. Ikinä en ollut ajatellut kohdalleni. Eikä kyl kukaan muukaan: oon kyselly paykiatriystävää myöten että voisiko mulla olla ADHD, ja kaikki tähän asti on sanonu ettei oo. Että on vaan kuormittunut elämäntilanne. Mut mulla oli nää tuntemukset ja sählääminen jo paljon ennen perhe-elämää ja pikkulapsiväsymystä. Mietin tosiaan että menisinkö psykiatrille jutteleen asiasta. Olisiko siitä hyötyä, olisiko diagnoosin saannista jotain hyötyä?
ADHD ei ole sairaus päällä/pois tyyliin, eli niin että joko sinulla on se tai ei ole. Vaikka se on neurologinen tila, ei mielisairaus, sitä voi verrata masennukseen. Samoin kun voit olla vähän masentunut tai vakavasti masentunut, voit kärsiä ADHD:n oireista lievästi tai niin, ettet pärjää ilman lääkkeitä ja terapiaa. Lähes jokainen tunnistaa itsessään joitain ADHD:n oireita, mutta se ei vielä tarkoita että tarvitsisit diagnoosia. Diagnoosi asetetaan kun oireita on paljon ja ne aiheuttavat merkittävää haittaa elämässä.
Jos sinusta tuntuu ettet selviä elämässäsi ilman kuntoutusta, terapiaa tai lääkitystä, on aika hakeutua tutkimuksiin. Jos saat tsemppaamalla pidettyä oireet kurissa, jatka samalla tiellä. Joka tapauksessa kannattaa ottaa selvää sairaudesta, sen oireista ja hoitomuodoista. Olen itse saanut parhaan avun siitä että olen ottanut selville mitä sairauteen kuuluu ja opiskellut siitä kaiken mahdollisen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
ADHD on keksitty juttu. Sillä saadaan vain Ritalinille markkinoita. Kyse on enemmän persoonasta. Tarkastele sitä.
Tarkasteltu on. Persoonani on sellainen etten "luomuna" selviä asioista, jotka tässä yhteiskunnassa kuuluvat normaalin ihmisen elämään, kuten työssäkäynti, kotityöt yms. Jätänkö suoraan laskut maksamatta, hakeudun sossun asiakkaaksi ja muutan kadulle, vai saanko yrittää elää lääkkeiden avulla samanlaista elämää kuin muut?
Ei lääke mitään korjaa. Se vain peittää alkuperäisen ongelman. Viisas oppii elämään rajoitteidensa kanssa, tyhmä hakee ratkaisua itsensä ulkopuolelta lääkkeistä sun muusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla juuri sama! Lainasin kirja muka siksi, että saisin ajatuksia mahdollisten ADHD-oppilaitteni elämänmenosta, mutta aika nopeasti aloin peilata piirteitä omaan itseeni. Tein nettitestejä, ja sain korkeat pisteet. Ikinä en ollut ajatellut kohdalleni. Eikä kyl kukaan muukaan: oon kyselly paykiatriystävää myöten että voisiko mulla olla ADHD, ja kaikki tähän asti on sanonu ettei oo. Että on vaan kuormittunut elämäntilanne. Mut mulla oli nää tuntemukset ja sählääminen jo paljon ennen perhe-elämää ja pikkulapsiväsymystä. Mietin tosiaan että menisinkö psykiatrille jutteleen asiasta. Olisiko siitä hyötyä, olisiko diagnoosin saannista jotain hyötyä?
Olet siis huono opettaja? Kannattaisiko katsoa tämä video, jossa myös ADHD on käsitelty?
Vierailija kirjoitti:
Jos ei ole rahasta kiinni, niin yritä hakeutua yksityiselle ADHD:n erikoistuneelle neurologille testeihin. Itse olin kunnallisella psykologilla, jolla ei ollut minkäänlaista tietämystä asiasta ja silti muka osasi kertoa että en varmastikaan ole ADD, vailka tiedän itse 100%:n varmasti olevani.
Mun puoliso pääsi perusteellisiin tutkimuksiin ihan julkisella puolella. Voihan yksityisellekin mennä, mutta ensin voi yrittää hakeutua ihan kunnallisen terveydenhuollon kautta. Ikävä kyllä aikuisen ADHD tuntuu olevan edelleen huonosti tunnettu, ja vaihtelee todella paljon, kuinka tutkimuksiin pääsee ja minkälaista tukea diagnoosin jälkeen on saatavilla. Pelkästä lääkityksestä ei välttämättä ole mitään apua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla juuri sama! Lainasin kirja muka siksi, että saisin ajatuksia mahdollisten ADHD-oppilaitteni elämänmenosta, mutta aika nopeasti aloin peilata piirteitä omaan itseeni. Tein nettitestejä, ja sain korkeat pisteet. Ikinä en ollut ajatellut kohdalleni. Eikä kyl kukaan muukaan: oon kyselly paykiatriystävää myöten että voisiko mulla olla ADHD, ja kaikki tähän asti on sanonu ettei oo. Että on vaan kuormittunut elämäntilanne. Mut mulla oli nää tuntemukset ja sählääminen jo paljon ennen perhe-elämää ja pikkulapsiväsymystä. Mietin tosiaan että menisinkö psykiatrille jutteleen asiasta. Olisiko siitä hyötyä, olisiko diagnoosin saannista jotain hyötyä?
Tottakai kannattaa tutkituttaa. Mutta toki monella voi hetkellisesti olla ADHD:n viittaavia oireita vaikka kiireisen elämäntilanteen takia. Ehkä tossa pistää silmään se, että etkö koko elämäsi aikana ole epäillyt, että sussa on "jokin vialla", vaan vasta nyt kirjan luettuasi? Omakaan ADD ei välttämättä ulkopuolelle välity mutta toki perhe ja läheiset, jotka ovat tunteneet minut vuosia niin tietävät, että oireita on ollut läpi elämän. Millaisia oireita sulla on sitten ollut?
Minullakin saattaa olla ADD tai ADHD, mutta en todellakaan lähde mitään diagnoosia aikuisiällä enää itselleni hakemaan. Kyllä tässä jotenkuten juttuun on tultu. Kyllähän kodissa on tyyliin kaaos ainainen, enkä niin osaa paikkoja pitää paikallaan ja järjestyksessä. Mutta en tuota kyllä ongelmana pidä. Ehkä isompi ongelma on muistipulmat. Tosin tärkeimmät asiat laitan heti kalenteriin ylös, niin en unohda niitä. Tutulta kuulostaa myös tunne ulkopuolisuudesta ja erilaisuudesta.
Miehelle kun olen ajatuksistani puhunut, niin hän vain kuittaa piut' paut koko hommalle. "Sinulla mitään ole " jne.....
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko ap sulla siis koko elämän ollut näitä oireita? Vaikka ADD/ADHD todetaan varsinkin naisilla usein vasta aikuisiällä niin oireita on silti pitänyt olla läpi elämän. Jos ei ole rahasta kiinni, niin yritä hakeutua yksityiselle ADHD:n erikoistuneelle neurologille testeihin. Itse olin kunnallisella psykologilla, jolla ei ollut minkäänlaista tietämystä asiasta ja silti muka osasi kertoa että en varmastikaan ole ADD, vailka tiedän itse 100%:n varmasti olevani.
Saitko lopulta diagnoosin?
Sanoisin, että oireita on ollut koko elämäni, ainakin niin pitkälle mitä itse muistan. Sellainen irrallisuuden/uklopuolisuuden tunne ja alisuoriutuminen on vaivannut minua koko elämäni. Aion kokeilla tuossa kirjassa esitettyjä vinkkejä, mutta olen tarvittaessa valmis jopa kokeilemaan lääkehoitoa, jotta pääsen paremmin tähän "maailmaan kiinni", jos ymmärrät mitä tarkoitan.
Aloin pohtia tätä asiaa tarkemmin, kun lapsellani epäillään ADHD:tä. Onhan tuo vahvasti periytyvää...
En ole vielä päässyt yksityiselle neurologille, koska tutkimukset kuulemma tulevat maksamaan aika paljon. Samanlainen alisuoriutuminen ja toisaalta ylikeskittyminen on vaivannut koko elämän. En ole koskaan esim. kouluaikana ja nyt opiskeluissa pystynyt antamaan kaikkeani, aina se on ollut sitä "tavarat hukassa, viimeisen illan opiskelua.."
mää myös kirjoitti:
Minullakin saattaa olla ADD tai ADHD, mutta en todellakaan lähde mitään diagnoosia aikuisiällä enää itselleni hakemaan. Kyllä tässä jotenkuten juttuun on tultu. Kyllähän kodissa on tyyliin kaaos ainainen, enkä niin osaa paikkoja pitää paikallaan ja järjestyksessä. Mutta en tuota kyllä ongelmana pidä. Ehkä isompi ongelma on muistipulmat. Tosin tärkeimmät asiat laitan heti kalenteriin ylös, niin en unohda niitä. Tutulta kuulostaa myös tunne ulkopuolisuudesta ja erilaisuudesta.
Miehelle kun olen ajatuksistani puhunut, niin hän vain kuittaa piut' paut koko hommalle. "Sinulla mitään ole " jne.....
Oletko sitten työelämässä, ja pärjäätkö siellä hyvin?
Mulla sama!
Oli tosi liikuttavaa lukea joskus samanmoinen kirja ja löytää selitys omalle sähläämiselle ja sekoilulle. Testasin jopa joskus syödä yhden eksän Concertan, siis adhd-lääkkeen, ja itkin vaan että joskus ihan pikkulapsena edellisen kerran oli tuntunut yhtä "normaalilta".
En tiedä, tästä on jo vuosia aikaa, enkä oo tehnyt mitään asialle. Yllätys yllätys. :D Edelleen jää laskut maksamatta ja myöhästelen, mutta näillä mennään. Kai sitä sitten pystyy tsemppaamaan jos haluaa.
Sitä lääkitystä en todellakaan edes haluaisi, koska huomasin sen aiheuttavan selkeitä ja ärsyttäviä muutoksia persoonassaan, eikä itse huomannut asiaa lainkaan. Se oli sietämätöntä.
Nro 18/19; en ole. Olen kotiäiti. Muutenkin työhommelit ovat menneet niin ja näin. Eli ei ole mitään pitkiä työvuosia itsellä edes ollut koskaan. Olen nyt 36v ja kun tässä vielä kotona olen muutaman vuoden, olen jo lähemmäs 40v. Enkä tiedä minne sitten ylipäätään pääsen töihin? Koen myös, että täällä kotona selviän arjesta kaikkein parhaiten lasteni kanssa.
up