Kasvatatko koululaisesta "saikuttajan"?

Tärkeä kysymys olisi: Miksi niiltä liikuntatunneilta halutaan lintsata?!

Miksi liikuntaopet eivät voi ymmärtää, että yhtälailla kuin heille voi esim. matikka olla vaikeaa, niin yhtälailla liikunta voi sitä jollekin lapselle olla. Jos mietitään, että lasten liikkuminen jatkuvasti vähenee, niin eikö voida tehdä siitä liikkumisesta mukavampaa ja mielekkäämpää?

Helppohan se on niitä liikunnallisia lapsia opettaa(lue ei tarvitse opettaa). Eli ne jotka siitä liikunnasta eniten oikeasti hyötyisivät jäävät ulkopuolelle!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Armeijassa ainakin tuota jaloa tapaa oppii ja paljon, kun siellä oppii äijien kesken movettamaan. Siellä äijät jakavat toisilleen mielellään neuvoja, mitkä on parhaat keinot hakea movea, kun on tulossa leiri, marssi tai muuten jotenkin vähän inhottavampaa palvelusta.

Toisaalta tuleeko kenellekkään sitten yllätyksenä se, miten movettajiin armeijassa suhtaudutaan? Ensinnäkin, jos jäät kiinni siitä jo varuskuntasairaalassa, kun olet movea hakemassa, saat haukut sairaalan tädiltä ja sediltä. Varsinkin kokeneemmat sairaalan henkilökuntaan kuuluvat ovat varmasti työvuosiensa aikana nähneet vaikka kuinka paljon movettamisyrityksiä, ja monet heistä tunnistavat silloin movettajat jo heti alkuunsa. Joten siinä saa movettamis "esityksensä" hioa ihan kunnolla kuntoon, että se sairaalan henkilökuntaan uppoaa. Movesta kiinnijäämisestä saattaa myös yksikössä sitten seurata joitakin kurinpidollisia toimenpiteitä. Onko myöskään yllätys, että varusmiesten kesken ainakaan ns. kestomovettajista ei kovin paljon pidetä?

Sitä en tiedä, onko armeijassa movettamisella mahdollisesti mitään vaikutusta siihen, saikutteleeko sitten työelämässä.

"Movettaa"?? Mistä tuo oikein tulee, en ole koskaan kuulutkaan saikuttamisesta tuollaista versiota.

Movettaa tulee sanasta motivaatiovemppa. Vemppa on inttislangia ja tarkoittaa vapautustaistelijaa, eli vapautuksia saanutta taistelijaa. Motivaatiovemppa tarkoittaa sotilasta, joka on vapautustaistelija omasta halustaan.

Siitä taas on inttislangiin tulleet sanat move, movetus, movettaa, movettaminen jne. :)

Armeijassa tosiaan puhutaan movettamisesta. Kertaakaan en kuullut kenenkään puhuvan siellä saikuttamisesta.

Varsinkin leirillelähtöaamuina oli useimmiten isommanpuoleinen ryhmä lähdössä aamuvastaanotolle movea hakemaan.

Min lapsi ei malttanut flunssan aikana levätä ja lähti puolikuntoisena kouluunkin, sitten oltiinkin jo sairaalassa. Enää ei mene yksikään lapsi kipeänä tai edes puolikuntoisena kouluun.

Vierailija kirjoitti:

Armeijassa ainakin tuota jaloa tapaa oppii ja paljon, kun siellä oppii äijien kesken movettamaan. Siellä äijät jakavat toisilleen mielellään neuvoja, mitkä on parhaat keinot hakea movea, kun on tulossa leiri, marssi tai muuten jotenkin vähän inhottavampaa palvelusta.

Toisaalta tuleeko kenellekkään sitten yllätyksenä se, miten movettajiin armeijassa suhtaudutaan? Ensinnäkin, jos jäät kiinni siitä jo varuskuntasairaalassa, kun olet movea hakemassa, saat haukut sairaalan tädiltä ja sediltä. Varsinkin kokeneemmat sairaalan henkilökuntaan kuuluvat ovat varmasti työvuosiensa aikana nähneet vaikka kuinka paljon movettamisyrityksiä, ja monet heistä tunnistavat silloin movettajat jo heti alkuunsa. Joten siinä saa movettamis "esityksensä" hioa ihan kunnolla kuntoon, että se sairaalan henkilökuntaan uppoaa. Movesta kiinnijäämisestä saattaa myös yksikössä sitten seurata joitakin kurinpidollisia toimenpiteitä. Onko myöskään yllätys, että varusmiesten kesken ainakaan ns. kestomovettajista ei kovin paljon pidetä?

Sitä en tiedä, onko armeijassa movettamisella mahdollisesti mitään vaikutusta siihen, saikutteleeko sitten työelämässä.

Toisaalta armeija on myös se paikka, jossa kaikkiin sairauksiin  suhtaudutaan kuin kyseessä olisi esitys. Poikani loukkaantui harjoitustilanteessa ja sairaalan henkilökunta totesi, että kyseinen tapahtuma ei anna aihetta minkäänlaisiin vapautuksiin saati sairauslomaan. Torstaina tapahtunut tapaturma kuitattiin siten, että ilmoitettiin viikonloppuvapaan "palavan", jos ei perjantaina aamulla vaivaudu ylös punkasta.

Hammasta purren poika jaksoi sen perjantain äkseeraukset ja kun mies meni hakemaan hänet kotiin (yleensä poika tuli junalla) ajettiinkin suoraa päivystyspolille ja samantien poika päätyi leikkauspöydälle. Perna oli revennyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä jään heti kotiin kun tunnen oloni sairaaksi. Se ei vaadi kuumetta tai oksennusta. Olen oman kehoni paras asiantuntija ja olen opetellut kuuntelemaan sitä. Minä en saa yhtään kirkkaampaa kruunua päähäni sillä, että flunssaisena/kipeänä menisin töihin. En odota sitä myöskään oppilailtani.

Opettaja

Sama täällä. Jos olo on kipeä, jään kotiin. Useimmiten päivän lepo auttaa, ja pääsen seuraavana päivänä töihin. Aiemmin tunnollisena suorittajana menin töihin vaikka tunsin että tauti vaanii. Yleensä tuloksena oli viikon sairasloma kun ei saanut lepoa juuri siinä kriittisessä vaiheessa. Käytännössä siis kaikille on parempi että jään heti kotiin; en yleensä sairastu kun lepo tulee ajoissa, olen siis poissa yhden päivän 3-5 päivän sijasta. En myöskään tartuta ketään muuta. Näitäkin on nähty, yksi tulee kovassa flunssassa töihin kun ei ole kuumetta, jonka jälkeen seitsemän muuta on sairaslomalla..

Mulla on tähän kipeään oloon aika varma testi. Mietin aamulla, pystynkö pyöräilemään/ kävelemään (useita kilometrejä) töihin. Jos vastaus on "en varmasti pysty" en ole myöskään työkuntoinen. Jos ajaa autolla toimistolle (tai saa autokyydin koulun oven eteen) voi kuvitella selviävänsä päivästä, vaikka olisi "vähän kipeä".

Sitten taas flunssan jälkitila, eli tukkoinen nenä ja lievä nuha voi kestää kauankin, yskästä puhumattakaan. Silloin tietenkin mennään töihin ja kouluun, jos jaksetaan jo ihan hyvin olla.

Tuo armeijassa ja koulussa tapahtuva saikuttaminen tai millä nimellä sitä kutsutaankaan, on siitä kenkku juttu, että niitä, jotka on oikeesti kipeitä, ei uskota sen takia, että niitä, jotka keksii oireensa tai liioittelee niitä hurjasti, on niin paljon. Kaikki kärsii, kun osa huijaa.

Mä aikani kävin liikuntatunneilla kuuntelemassa sitä valitusta, haukkumista ja kinastelua joukkueiden välillä "me ei ainakaan oteta X:ää meidän joukkueeseen" ym., että jossain kohtaa aloin sit vaan lintsata, kun kyllästyin siihen. Nykyään harmittaa, kun tein vain hallaa itselleni tuolla ja siksi tuli liikunnasta vielä huonompi numero kuin olisi muutoin tullut (toki huono se olisi ollut joka tapauksessa). Ois pitänyt silloin osata sanoa takaisin ja haistattaa pitkät sekä todeta opettajalle, että no siinä tapauksessa ei voi mitään ja lähteä vaan kävelemään kentältä veke. Silloin en osannut sanoa takaisin mitään, hiljaisena tyttönä vain häpesin kuollakseni noita joukkuevalintoja.

Nyt aikuisiällä on todettu eräs lihassairaus ja ihan viime aikoihin asti luulin, että mä vain vihaan liikuntaa ja siksi en ole hyvä siinä. Nyt olen tajunnut, että mikäköhän vaikutus tuolla mun sairaudella on ollut jo lapsena ja nuorena siihen, etten välttämättä saa esim. heitettyä palloa niin hyvin kuin terveet henkilöt. Jo vauvana nimittäin lääkärit oli kuulemma epäilleet, etten ehkä opi kävelemään koskaan. Opin kuitenkin lopulta normaalisti ja toisaalta saan olla kiitollinen joka vuodesta, kun vielä pystyn jotenkin kävelemään. Harmittaa vain, millaista tuhoa luokkakaverit ja liikunnanopettajatkin pystyvät aiheuttamaan sallimalla tuollaisen jatkuvan kiusaamisen. Siinä oikeasti pystyy murskaamaan toisen itsetunnon ja ilon liikunnasta sekä halun sitä kohtaan vaikka loppuelämäksi. Nyt kun olen saanut harrastaa liikuntaa rauhassa minulle rakkaiden ihmisten kanssa omaan tahtiini, olen ihmeekseni huomannut jopa tykkääväni kovastikin mm. pallopeleistä, joita ennen vihasin yli kaiken.

Tässä olisi koululiikunnassa yksi tosi iso kehityksen paikka, että miten muuttaa se sellaiseksi, missä olisi salliva, hyväksyvä ja kannustava ilmapiiri kaikille. Että jokainen saisi rauhassa uskaltaa kokeilla tehdä parhaansa ilman mitään pilkkaamista ja kiusaamista. Ei siellä matikan tunneillakaan aleta huuteleen toiselle, että v*tun idiootti, jos et osaa derivoida oikein.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Armeijassa ainakin tuota jaloa tapaa oppii ja paljon, kun siellä oppii äijien kesken movettamaan. Siellä äijät jakavat toisilleen mielellään neuvoja, mitkä on parhaat keinot hakea movea, kun on tulossa leiri, marssi tai muuten jotenkin vähän inhottavampaa palvelusta.

Toisaalta tuleeko kenellekkään sitten yllätyksenä se, miten movettajiin armeijassa suhtaudutaan? Ensinnäkin, jos jäät kiinni siitä jo varuskuntasairaalassa, kun olet movea hakemassa, saat haukut sairaalan tädiltä ja sediltä. Varsinkin kokeneemmat sairaalan henkilökuntaan kuuluvat ovat varmasti työvuosiensa aikana nähneet vaikka kuinka paljon movettamisyrityksiä, ja monet heistä tunnistavat silloin movettajat jo heti alkuunsa. Joten siinä saa movettamis "esityksensä" hioa ihan kunnolla kuntoon, että se sairaalan henkilökuntaan uppoaa. Movesta kiinnijäämisestä saattaa myös yksikössä sitten seurata joitakin kurinpidollisia toimenpiteitä. Onko myöskään yllätys, että varusmiesten kesken ainakaan ns. kestomovettajista ei kovin paljon pidetä?

Sitä en tiedä, onko armeijassa movettamisella mahdollisesti mitään vaikutusta siihen, saikutteleeko sitten työelämässä.

Toisaalta armeija on myös se paikka, jossa kaikkiin sairauksiin  suhtaudutaan kuin kyseessä olisi esitys. Poikani loukkaantui harjoitustilanteessa ja sairaalan henkilökunta totesi, että kyseinen tapahtuma ei anna aihetta minkäänlaisiin vapautuksiin saati sairauslomaan. Torstaina tapahtunut tapaturma kuitattiin siten, että ilmoitettiin viikonloppuvapaan "palavan", jos ei perjantaina aamulla vaivaudu ylös punkasta.

On aivan normaali armeijan käytäntö, että ellei lääkäri toisin määrää, lomat palavat, jos lomien alkamisen aikaan sotilaalla on VMTL:ää (vapatus marssi- taistelu- ja liikuntakoulutuksesta) - joka on kevyin vapatus - isompia vapautuksia. Tämän vuoksi monet varusmiehet välttelevät loman alkamispäivän aamulla (yleensä perjantai) aamuvastaanotolle lähtemistä kuin ruttoa ja yrittävät palvella vielä sen perjantaipäivän palveluksen vaikka sairaana. Lomille lähtö koittaa, tai koitti ainakin meillä, klo 15 jälkeen iltapäivällä, joten tuo päivä ei palveluksen osalta toki ole niin pitkä, kuin muut päivät.

,

Jos koulusta haluaa lintsata, siihen on syy. Se voi olla esim. ahdistus, masennus, pelko, opettajan ilkeys / töykeys. Inhoan tuollaista reippautta yli kaiken, "kaikki nyt vaan reippaasti juoksemaan". Omille lapsilleni opetan, pois saa olla, jos on oikea syy, olipa se syy mikä tahansa. Keksityt syyt ei kelpaa. Joku sillä lapsella mättää joko kotona tai koulussa, jos ei halua mennä / osallistua johonkin. Koulussa pitäisi olla kivaa ja mielenkiintoista, kovinkaan usein ei taida olla. Opettajilla on ihme asennevamma työtään kohtaan.

Millähän vuosikymmenellä tämänkin ketjun mammat ovat käyneet liikuntatunnilla. Nykyään on hieman eri meininki t. open rouva

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toi opettaja ei mieti yhtään, että miten niistä liikuntatunneista voisi tehdä miellyttävämpiä, jotta niin moni ei lintsaisi. Jotainhan vikaa niissä on.

Joo, täällä toinen opettaja. Mullakin on oppilaita, joiden vanhempien asenne on että jos lapselleni ei jokin asia kelpaa, jotain vikaahan siinä koulussa tai opettajassa on. Kumma kyllä kelpaa muille luokan oppilaille.

Kuules, kaikki ei puhu ääneen. Sinunkin oppilaissa on taatusti niitä, jotka kärsivät hiljaa, koska asenteesi on juuri tuo, mikä on. Ne, jotka valittavat, ovat automaattisesti mielestäsi väärässä. Et halua nähdä toimissasi mitään kritisoimisen arvoista. Olet niiiin täydellinen. Tosin vain unelmissasi.

Vierailija kirjoitti:

Jaa. Kun meidän lapsilla on korvatulehduksia ja keuhkoputkentulehduksia ja poskiontelotulehduksia, niin kyllä vaan on korvalääkäri määrännyt olemaan välitunnit sisällä niin kauan kuin yskä jatkuu, vaikka kouluun pääseekin kuumeen laskettua alle 37.

Niin ja samaisen lääkärin omat lapset on samassa kunnosaa ihan normaalisti koulussa.

Minä lintsasin liikuntatunneilta sen takia että minua kiusattiin. Kukaan ei halunnut minua joukkueeseensa ja kokoajan haukuttiin huonoksi jos vähänkään epäonnistui. Opettaja ei puuttunut tähän milläänlailla. Vihasin liikuntatunteja.

Olin kiusattu koko ylä-asteen ja joskus sain ihan vanhempien luvalla olla poissa koulusta "sairaana". Olen nyt yli kolmekymppinen ja koskaan en ole ollut poissa töistä ilman oikeaa syytä/lääkärin todistusta.

Vierailija kirjoitti:

Millähän vuosikymmenellä tämänkin ketjun mammat ovat käyneet liikuntatunnilla. Nykyään on hieman eri meininki t. open rouva

On siitä onneksi jo 15 vuotta aikaa, toivottavasti asiat on nyt toisin.

80- ja 90-luvuilla liikunnanopettajina (ainakin tyttöjen peruskoulun liikunnan) oli niitä, joiden rahkeet eivät riittäneet urheilijoiksi. Ainakin ala-asteella ekasta luokasta lähtien tyttöjen liikuntaa opetti katkeroitunut, eläkeikää lähentelevä eukko, jonka mielestä hiihto ja telinevoimistelu ynnä tamburiinin tahdissa piirissä juokseminen olivat sopivia lajeja pikkutytöille. Mitään tekniikoita ei tietenkään opetettu, eikä otettu huomioon sitä, että luokan pidempien ja painavampien lasten käsivoimat eivät välttämättä riittäneet esim. leuanvetoon - seitsemän-kahdeksanvuotiaat kun harvemmin harrastavat punttisalia...

Markus Kajoa lainatakseni: "Jos nyt kysyttäisiin, että peruskoulu vai kuula kalloon, niin ilman muuta kuula kalloon."