Lue keskustelun säännöt.
Tietoisuus elämän rajallisuudesta ja siitä johtuva tuska
24.09.2016 |
Poteekohan kukaan muu samaa tuskaa? Minulla tämä räjähti käsiin esikoisen syntymän jälkeen, ja siitä on nyt vuosia. Olen tavallaan aina ollut pessimisti ja uskonut, että ihmiskunta saattaa jonain päivänä tyhmyyksissään posauttaa itsensä tältä pallolta tuonpuoleiseen, tai jokin kauhea kulkutauti saattaa iskeä, tai muuta vastaavaa. Viimeistään siinä vaiheessa pelimme on pelattu, kun aurinko vetelee viimeisiään ja maapallo kärventyy.
Totuus luultavasti on, että minä ja läheiseni ehdimme ennen tuollaisia tapahtumia kuolla luonnollisesti pois. Mutta jotenkin elämän rajallisuus ahdistaa minua suunnattoman paljon. Se ajatus, että vaikkapa sadan vuoden päästä minä ja rakas mieheni emme enää ole yhdessä. Hassua ajatella noin, kun kuolleena ei paljon osaa surra, mutta voisin alkaa ääneen itkeä heti, kun ajattelen tuota. Ja sama koskee lapsiani. Perheemme ei voi olla yhdessä ikuisesti, ja se on kauhein ajatus minkä tiedän.
Olen joskus yrittänyt tästä puhua, mutta muut ihmiset eivät yleensä halua puhua aiheesta, vaan sanovat jotain latteaa tyyliin "kaikella on aikansa", ja keskustelu on sillä kuitattu. Onhan tämä toki aika syvällinen ja pelottavakin puheenaihe, eli en sinänsä ihmettele ettei juttukumppaneita helposti saa.
Miten te suhtaudutte näihin asioihin? Minä en murehdi itseni puolesta, vaan perheeni. Haluaisin, ettemme joutuisi koskaan eroon toisistamme. Ja että se ero tulee olemaan lopulta aivan peruuttamaton. (On varmaan selvää, etten usko kuolemanjälkeiseen elämään). Hyi, kun taas alkoi ahdistaa...
Kommentit (48)
Oletko lueskellut near death experiencejä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua ei haittaa kuolema, mutta kuoleminen fyysisenä tapatumana on tod. näk. suht epämukavaa. Toisaalta sekään ei mitenkään ahdista. Suru jää aina jälkeenjääville mutta kyllähän siitäkin ovat ihmiset selvinneet.
Itse kasvatan lapsistani vahvoja ja rohkaisen heitä siihen, että vaikka kuinka pahalta tuntuisi, he kyllä kestävät, pärjäävät ja pääsevät myös läheisten kuolemista yli. Nähdäkseni vain hankaloittaisin asiaa, jos tartuttaisin pelkoa ja "voivoi kauheaa, en kestä" -asennetta.
Kuulee joskus kerrottavan ahdistuksista joissa ihminen kokee ettei jätä mitään jälkeensä?
Itsellä ei ole tällaista kaipuuta tai painetta. Haluaisin kuulla jonkun noin ajattelevan ajatuksia miksi se tuntuu tärkeältä? Halu olla muistettu? Että saanut jotakin aikaan? Mitä? Miksi?
Liittyy ikään ja lasten saamiseen. Voi olla myös merkki ahdistuneiduushäiriöstä, jos kaikki ahdistaa paljon.
Itse käsittelin kuolemanpelon jo parikymppisenä, kun kohtasin paljon kuolemaa. Hoidin myös kuolevia.
Itse koen helpottavana ettei tarvitse elää ikuisesti. Kaikki kuolee.
Omista lapsista olen välillä huolissaan mutta itsestäni en ole
Olen pian 50 ja iloinen että vanhenen.
Äitini on sairas. Hän kuolee pian. Se tulee olemaan vaikeaa. Kuten isänikin kuolema oli
Tulee surua. Sitä ei voi estää ja sekin kuuluu elämään
Itse näen, että elämä on jana. Sillä on alku, ja sillä on loppu. Elämä on vain matka noiden kahden pisteen välissä. Tavallaan vain välivaihe alun ja perille pääsyn välillä. Kuolema on määränpää, ja vain sillä mitä teemme alun ja lopun välissä on merkitystä. Kaikki kulkee kohti tuhoa, ja olen onnellinen jos vältyn näkemästä kaikkea mikä mahdollisesti on tulossa; luonnonmullistukset, kulkutaudit, sodat, nälänhätä. En tee lapsia koska en halua heidänkään joutuvan kohtaamaan näitä asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mua ahdistaa ajatus, että kuoleman jälkeen joutuu syntymään uudestaan. Ei voi paeta ongelmia, vaan ne joutuu kohdata lopulta, vaikka sitten seuraavassa elämässä. Karma ei katoa, joten parempi tehdä hyviä tekoja ja ajatella hyväntahtoisesti jo tässä elämässä. Ja tosta läheisten menettämisestä - luultavasti tiet kohtaavat myöhemmin jossain muodossa. Ehkä perheenä, ehkä vesikirppuna.
Simppeli kuoleminen olisi niin paljon helpompaa.
Erlend Loe - Supernaiivi:
''Maailmankaikkeus saattaa vetäytyä kokoon jo sadan miljardin vuoden kuluttua, mutta voi myös olla, että siihen menee vielä miljardimiljardia vuotta. Ja sen jälkeen meillä on vielä yhtä monta vuotta aikaa pakata kamppeemme ja valmistautua maailmanloppuun. (...) Nämä luvut ovat niin absurdeja, että tulen hyvälle tuulelle, merkillistä kyllä. Kaikki on niin kertakaikkisen mieletöntä. (...) On olemassa niin vähän asioita, joihin minä voin vaikuttaa suuntaan tai toiseen. Se on vapauttavaa. Minun vastuuni vähenee huomattavasti. Tunnen sen juuri tälläkin hetkellä. Vastuuntuntoni kutistuu. Päätähuimaavalla vauhdilla. Muutun lähes olemattomaksi. Vakavasti ottaenhan sen pitäisi olla pelottava ajatus, mutta minä en koe sitä sellaisena. (...) Tunnen oloni elävämmäksi kuin aikoihin. Yhtäkkiä tuntuu hyvältä, että on olemassa jokin määräaika, johon suhteuttaa tekemisensä. Olen oikeastaan aina ollut parhaimmillani joutuessani työskentelemään paineen alla.''
Kaikki elämät ovat sinun edellisiä sekä tulevia elämiäsi mutta ikuisuudessa ei järjestyksellä ole niin väliäkään. Olet yhtä kaikkeuden kanssa.