Miksi monille naisille on niin vaikeaa myöntää haluavansa ja tarvitsevansa miestä?

Olen nainen ja kaipaan miestä myös ystäväksi, en vain seksikumppaniksi. On virkistävää puhua välillä myös miehen kanssa, naisten kanssa kanssa jutellaan ja tehdään eri asioita. Minusta on kivaa harrastaa joskus vähän "miehisempiä" asioita, vaikka käydä kalassa tai jotain.

Haluan ja tarvitsen miehen, kaipaan läheisyyttä ja seksiä päivittäin. Mutta kun kuka tahansa mies ei tähän kuitenkaan kelpaa, miehen pitää olla turvallinen ja luotettava, ystävällinen ja kohtelias. Ja vielä pitäisi sitä kuuluisaa kemiaakin olla, koska en minä kenelle tahansa syty. Joten yksin on tällä pallolla tallusteltava kun ei ole sopivaa kohdalle sattunut.

Toki tämä asia on vaikea myöntää kenellekään enkä mielelläni siitä ääneen puhu. Meitä kolmekymppisiä kaupunkilaisia akateemisia sinkkunaisia kun helposti halveksutaan ja pidetään vaan vanhoina piikoina, vaikka voisi olla paljon olla sinkkuudessa nirsouden sijaan siitäkin kyse ettei ole vaan oikeat ihmiset kohdanneet. Esimerkiksi juuri sain pakit yhdeltä mieheltä, ei korkeakoulutettu tms, enemmänkin sellainen erämies. Hänen vilpittömyytensä, rauhallisuutensa ja huumorintajunsa sytytti minut, mutta hän ei sitten ollut kiinnostunut takaisin. Ja minua taas lähestyy jatkuvasti aivan väärät miehet joista en voi itse olla kiinnostunut. Näin tämä vaan menee.

:(

Itse en kyllä oikeastikaan tarvitse (enkä ihmeemmin haluakaan).

Mutta ne jotka kokee tarvitsevansa... ehkä sitä ei halua kuulostaa liian epätoivoiselta, voi säikyttää potentiaaliset äijät. Tai toisaalta houkutella jotain kusipäitä hyväksikäyttäjiä.

Tarvitsen miestä seksiin, mut muuta ei tuu kyllä mieleen missä tarvitsisin miestä.

N25

Vierailija kirjoitti:

Mitähän varten ne on aina niitä miesvihaajia jotka sanoo ettei tarvitse miestä mihinkään? Miksei normaalit tasapainoiset naiset sano etteivät tarvitse miestä mihinkään?

Mistä olet noin päätellyt? Eihän se tee naista miesvihaajaksi, jos hän on tyytyväinen itselliseen elämäänsä. Meitä on monee junaan, ja erilaisilla ihmisillä on erilaiset tarpeet ja arvot, joiden mukaan he tekeävt omat ratkaisunsa. Eli turha yrittää niputtaa naisia(kaan) yhteen nippuun ja leimata sitten ne, jotka eivät ole sellaisia kuin sinun mielikuvasi. 

Ja vastauksena aloituksen kysymykseen, niin kylläminä tarvitse ja haluan omaa puolisoani, mutta se johtuu hänen henkiläökohtaisista ominaisuuksistaan ja siitä, että olemme toisille "ne oikeat". Jos minulla ei olisi häntä, niin en välttämättä tarvitsisi ankä haluaisi miestä geneerisellä tasolla vain siksi, että henkilö sattuu olemaan mies.

Tarvitsen kyllä miestäni. Myönsin, onko ap nyt onnellinen?

Viimeistään oikeudessa myöntää häirintänsä, jälleen itku kurkussa.

Tarvitsisin hyvän miehen, ja niitä on kovin harvassa. Huonolla miehellä ei kukaan tee mitään, mutta haittaa niistä kyllä on - tuhoisasti ja loputtomasti. En tarvitse ylimääräistä painolastia elämääni esim. syrjäytyneen/juopon/pummin/rentun/playerin/naisvihaajan muodossa. Itse asiassa elämäni on ollut paljon onnellisempaa siitä asti, kun pääsin kelvottomasta miehestäni eroon. Kuka tahansa hyvä ja kunnollinen mieskään ei tietenkään käy, vaan pitää olla kemiaa, molemminpuolista kiinnostusta ja halua suhteen muodostamiseen.

Kyllä minä miehen haluan, mutten TARVITSE miestä. Eronneena kolmen lapsen äitinä ei ole aikaa käydä oikein missään eikä edes treffailla. Olen aikalailla totaali-yh, sillä mies muutti pois Suomesta ja tapaa lapsia vain 4 kertaa vuodessa. Paha tähän on nyt ketään löytää, joten pärjään sitten ilman.

Mielelläni toki olisin parisuhteessa mukavan, rakastavan miehen kanssa ja jakaisin arkeni ja sänkyni, mutta mitään elättäjää en silti kaipaa. Pärjään rahallisesti omillani kyllä. Rakkautta vain olisi ihana vielä joskus saada ja antaa.