Lue keskustelun säännöt.
Oletko nähnyt lapsuudessa väkivaltaa?? (Kysely kaikki näkevät vastatkaa!! Ei vie kauaa aikaa)
Kommentit (57)
Kerran isäni potkaisi lujaa minua takapuoleen kun olin noin kymmenen. Sitten oli nämä "normaalit" tukasta repimiset ym. Lähes viikoittain. Murrosiässä hän alkoi pelätä, että kävisin hänen päälleen kun kasvoin häntä pidemmäksi. Ei, en koskisi pitkällä tikullakaan. En ole enää tekemisissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ihmettele enää yhtään näitä palstalaisten kommentteja, kun suurin osa tulee ns. huonoista perheistä! Hei, eivät ne kaikki köyhät perheet ole samanlaisia väkivaltaisia, alkoholisoituneita wt-perheitä kuin omanne!
T. Köyhä, akateeminen pätkätyöläinen, neljän lapsen avioliitossa elävä äiti
Köyhä? Juu henkisesti, mutta väkivaltainen lapsuuskoti oli kyllä varakas. Myös hyvätuloiset kiduttaa lapsiaan.
Vierailija kirjoitti:
Tuostahan puuttuu väkivalta sisaruksia kohtaan, tai perheen ulkopuolista väkivaltaa.
Tuosta puuttuu myös, oletko nähnyt, että joku tekee väkivaltaa itselleen. Siitäkin jää trauma. Joo, olen nähnyt kun äitini hakkasi omaa päätään päin tiilimuuria.
Sen myöntäminen, että on itse kokenut kuritusväkivaltaa, on aika iso kynnys. Mutta vaikka tietäisit, että teit väärin, ja sait siksi piiskaan, se piiskaaminen oli silti väkivaltaa, ja väärin.
Porukat ei olleet toisiaan tai sisaruksiani kohtaan väkivaltaisia, mutta mua sitten on tukistettu, kannettu hiuksista ympäri kämppää ja heitelty tavaroilla. Sain kans selkääni muutaman kerran. Olin vissiin harvinaisen raivostuttava tapaus tai jotain.
Tässä ei ollut vastaustani vsihtoehtona. Kotona en nähn enkä kokenut väkivsltaa. Peruskoulussa 1980-luvulla sen sijaan sekä näin että koin.
Miksi aina oletetaan, että kaikki lasten okemukset tulevat kotoa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isän väkivaltaa veljeä kohtaan olen nähnyt ja äidin miesystävän väkivallan äitiä kohtaan tiesin ja kuulin, mutten muista näinkö sitä. Aika suppeat vaihtoehdot sun kyselyssä. Mun pitäis vastata tohon, etten oo nähny mitään.
Kotonani en nähnyt minkäänlaista väkivaltaa. Ensimmäisiä kertoja lapsena kaupungilla liikkuessa näin kuitenkin ulkopuolisena pahoinpitelyn, jossa joukko miehiä potki maassa makaavaa miestä. Siihen loppui tämän tytön ruusunpunaisessa kuplassa elely.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Siis mitä helvettiä, miten noin moni täällä on väkivaltaisesta perheestä?
Eikai noita sekopäitä noin paljoa ole.
Naiset olleet hellan ja nyrkin välissä, lapsiakin hakattu? Kuvottavaa.
Pääsit sitten naisuhriutumaan. Taputapu.
Kyllä minusta on todella huolestuttavaa, että 60% on kohdannut väkivaltaa kotioloissa! Pöyristyttävää.
Kaikki meistä sen sijaan nyt ovat nähneet jotain väkivaltaa, kun mietitään kodin ulkopuolista elämää, että sinänsä hyvä, että sitä ei tässä kysytty.
Olen kyllä sitä mieltä, että hyväksi perheeksi ei voi kutsua läpsivää äitiä ja känniövereitä vetävää isää. Kyllä hyvä koti ja perhe on 100% turvallinen sen kaikille jäsenille, ilman pelkoa tai uhkaa väkivallasta tai edes niistä känniövereistä. Ei puhuta mustaa valkoiseksi tai edes harmaaksi tässä asiassa, vaan asiassa täytyy pitää nollatoleranssi.
/hyvän perheen ja turvallisen kodin kasvatti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen nähnyt vanhempieni välistä. Pitkään luulin, että se alkoi vasta kun olin 7-8 -vuotias, mutta todellisuudessa se alkoi jo ennen syntymääni. En vain tajunnut sitä pienempänä tai herännyt siihen. Isäni oli väkivaltainen äitiäni kohtaan ja olen esim. nähnyt hänen kuristavan äitiä. Minä kiljuin vieressä, että mihin soitan. Äidillä oli silmä mustana monesti. Öisin heräsin monet kerrat tappeluihin ja peloissani kuuntelin niitä sängyssäni näppäillen valmiiksi hätänumeron, mihin en kuitenkaan uskaltanut soittaa. Poliisit kyllä kävivät ainakin kerran, mutta minä en ollut silloin kotona.
Kerran, kun isäni haki minut yökylästä kotiin, oli hän heittänyt varmaan jokaisen äitini tavaran pitkin pihaa. Minä pieni 8-vuotias yritin keräillä niitä samalla kun kävelimme sisälle.
Minulla oli myös outo välähdys tilanteesta, jossa ollessani alle kouluikäinen, vanhempani riitelivät ja tämän jälkeen näin äitini verta parvekkeella. Tänä vuonna kysyin äidiltäni tästä ja se parvekkeen "veri" oli viiniä (koska isäni heitti viinilasin siihen). Oikeasti näin verta äitini kasvoissa.
Päällisin puolin kaikki oli kunnossa. Isäni oli varakas, asuimme uudessa ja hienossa omakotitalossa. Naapuruston lapset ravasivat leikkimässä meillä joka päivä. Osa heistä puhui ihailevasti, että vanhempieni täytyy olla rikkaita kun minulla oli niin hienoja leluja yms. Eipä heistä kukaan tiennyt ettemme olleet mikään onnellinen perhe.
Minua ja sisaruksiani vedeltiin tukkapäästä pitkin lattioita harva se päivä. Vihamielisyys kasvoi myös meidän sisarusten välille ja pieksimme toisiamme tuon tuosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isä hakkasi äitiä koko lapsuuteni ja olen ihan pienenä joutunut näkemään jo sitä. Muun muassa luistimen terillä kasvot tohjoksi, hiukset repi irti, potki ja raiskasi. Olen nähnyt jo päiväkoti-ikäisenä, kun isä raiskaa äidin. Minua ei ole pahoinpidelty, muutpin kuin että onhan tuon näkeminen henkistä pahoinpitelyä ja käyn vieläkin terapiassa.
Isäni on piessyt äitiä minun nähteni paljon. Monesti en edes tunnistanut äitiäni, kun hän tuli kotiin sairaalasta. Kasvot olivat aivan muodottomat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alapeukut kiinnostavat minua. Miksi joku alapeukuttaa, kun toinen kertoo vaikeasta asiasta?
Meillä ei onneksi ollut mitään väkivaltaa, ei henkistä tai fyysistä, ei "edes" mitään läpsimistä tai tukistamista. Eivätkä äiti ja isä koskaan riidelleet tai huutaneet. Olen kyllä tosi kiitollinen fiksuista vanhemmistani.
Vierailija kirjoitti:
En ihmettele enää yhtään näitä palstalaisten kommentteja, kun suurin osa tulee ns. huonoista perheistä! Hei, eivät ne kaikki köyhät perheet ole samanlaisia väkivaltaisia, alkoholisoituneita wt-perheitä kuin omanne!
T. Köyhä, akateeminen pätkätyöläinen, neljän lapsen avioliitossa elävä äiti
Olen väkivaltaisen alkoholistiperheen lapsi. Maisteri ja ihan hyvässä työssä. Sisareni on narkomaani, äiti tehnyt itsemurhan kymmenen vuotta sitten. Olen hyvässä parisuhteessa, tienaan hyvin, sairastan vaikeaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä, en käytä päihteitä, olen kiltti ja empaattinen, äänestän vasemmistoliittoa ja valmennan junnuratsastajia. Lapsuus oli sen verran traumaattinen 15 vuoden ajan, että pidän tilannettani harvinaisen hyvänä, biposta huolimatta. Olen ollut sen takia jopa 5 vuotta työkyvytön.
Vastasin, että minuun kohdistuvaa väkivaltaa. Muistan kun kerran sain muitaakseni jostain ruokailuvälineestä käteen napautuksen. Siitä jäi pieni trauma tai järkytys. En mielestäni ansainnut sitä.
Väkivaltainen käyttäytymismalli myös periytyy. Vaikka monet nuoret vannovatkin, että eivät ikinä aio tehdä niin kuin vanhempansa, monesti siihen väkivaltaan on niin ehdollistunut, että ennemmin tai myöhemmin tämä väkivaltainen käytös ilmenee näillä väkivaltaisten aikuisten lapsillakin (aikuisena). Tai muuten vain alkaa oireilla käsittelemättömiä traumoja.
Näin normaalin ja turvatun lapsuuden omaavana henkilönä minua oikeasti pelottaa, kun tässäkin yhteiskunnassa on niin paljon väkivaltaa kokeneita. Sen huomaa miessuhteissakin, kun pitkäaikaisen parisuhteen muodostaminen on aina niin hankalaa, sillä monet miehet oireilevat mitä kummallisemmilla tavoilla suhteen edetessä ja sitten jossain vaiheessa aletaan avautumaan niistä lapsuuden kokemuksista...
Vaikka olen alkoholisti perheestä,en minkäänlaista.Tai no vähän huonosti muotoiltu kysely kun on sitten muita kun ne vanhempien väliset..Esimerkiksi enon ja isän välinen väkivalta..sitä olen nähnyt.Ja musta iskä on kova äijä.Mut on kasvatettu rikolliseksi,olen nainen.
Minä olin tuo nro 10, ja sanoin olevani "normaalista" perheestä. Kyllä meillä se perusarki oli hyvää ja toimivaa, isä humalassa oli sitten eri asia. Molemmat vanhempani ovat korkeasti koulutettuja ja arkeen osallistuvia, lapset kelvollisesti koulussa pärjänneitä, on ollut harrastusta ja yhteistä tekemistä vanhempien kanssa, meitä on kuultu, meitä on suojeltu, meille on annettu vastuuta, meitä on hoivattu, kasvatettu ja annettu kasvaa muttei jätetty yksin. Ja sitten kyllä, on ollut myös maltillista (jos nyt niin voi sanoa!) kuritusväkivaltaa ja isän muutamat känniöverit. Nyt neljästä lapsesta kaikki on ainakin ulospäin ihan tasapainoisessa parisuhdeessa, koulutettuja, työssäkäyviä, "normaaleja". Niin en koe että mulla olisi ollut jotenkin surkea lapsuus, tai siis tuntuu että valittaisin aika turhasta jos kovasti traagisena omaa lapsuuttani pitäisin, kun mahtuu tähän maailmaan aika paljon pahemminkin rikottuja ihmisiä. Mutta mene ja tiedä onko oma perspektiivini vääristynyt vai ei, eihän sitä itse huomaa.