Vierailija

Sanokaa etten ole yksin. Kun yhdestä vastoinkäymisestä pääsee niin toinen tulee tilalle. Aina. Näin se vaan menee.

Kommentit (19)

Ei sillä oikeasti ole väliä, onko jollakulla helpompaa tai vaikeampaa.

Eikä sillä, paljonko paskaa saat niskaan koko elämän aikana.

Riittää, kun kestät aina sen meneillään olevan. Otat siitä kopin, sinnillä vedät ja nouset jaloillesi. Yksi kerrallaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Välillä kyllä tuntuu ettei jaksa. En tiiä yhtään mihin elämässä suuntais. Mikään unelma ei toteudu. Sitten en oo yhtään rohkee ja pelkään asioita ja lamaudun. Turhauttaa. Haluan vaan rauhallisen elämän, jossa mulla ois kiva työ, läheisiä ihmisiä ja voisin tehdä asioita joita haluan.

Vierailija

Ihan varmasti kamalampaakin on kuin sinulla. Ei kannata ottaa itsesääliasennetta. Ota ennemmin sellainen asenne, että pieleen menee kuitenkin, mutta menköön.

Vierailija

Minä olen ainakin päässyt elämään onnellista ja tyydyttävää elämää vaikka elämäni alkuvuodet olivat yhtä helvettiä. Ehkä juuri se elämän hirveys toimii hyvänä kontrastina nykytilanteeseen ja osaan olla onnellinen todella pienistä asioista.

Vierailija

No minäpä kerro omani. Olen koko lapsuuteni nähnyt perheväkivaltaa ja kuunellut vanhempien riitoja. Varhaisempia muistoja ovat ne, kun tulen about 3 vuotiaana illalla huoneestani eteiseen ja näen äidin ja isän tappelevan kirjaimellisesti eteisen lattialla päällekäin. Isä hyökkäsi raivopäissään äidin kimppuun ja yritti saada jtn pois siltä...
Tuo ei ollut pahimpia todellakaan. Elämäni on ollut pelkäämistä, että joku kerta isä suutussa päissään onnistuu tekemään jotain tosi pahaa.

Oli päälle käymistä. Yhtäkkiä sohavalta istuesta hypättiin selkänojan yli ja juostiin kiroillen ja agressiivisesti tömistelleen päälle.
Oli astioiden rikkomista. Tappelemista parvekkeella matalan kaiteen vieressä.

Kerran myös piteli käsiä kaulan ympärillä ja uhkasi kuristaa, mutta ei tehnyt sitä.
Isä myös käytti väkivaltaa minua kohtaan. Tuli aggressiivisesti kohti juoksemista, korvasta kiinni ottoa, muun laista satuttamista ja naamaan läpsimistä.

Tässä oli tosiaan jo tarpeeksi, että sai pelätä tuota, mutta kaiken päälle äitini uhkaili itsemurhalla ja sain pelätä oikeasti, että tekee itselleen jotain. Kerran jopa yritti kännissä sitä.

Tällaisten pelkojen ja taakkojen kantaminen muun älän sivussa oli oikeasti tosi rankkaa.
Mutta tämä oli vasta yksityiselämäni.

Nimittäin koulussa minua kiusattiin, syrjittiin ja puhuttiin kaikenlaista paskaa.

Yläasteella oli jopa opettajia jotka vittuilivat henkilökohtaisesti minulle.

Minulla ei ollut yhtään kaveria. Myöskin näin, että kukaan sukulainen ei välittänyt minusta ja olin luultavimmin vahinko. Synnyin vanhempien ollessa 21 vuotiaita. Kuulin, että mummoni oli vastustanut syntymistä ja ison vanhempien johdosta oli noussut kauhea meteli.

Nyt olen 18v eikä mulla ole yhä käytännössä mitään elämää.

Kun tämä kaiken kokee niin tuntuu aika pieneltä jonkun 13 vuotiaan Maija Meikäläisen kamala elämä, kun ei saa siitä uutta kånkenia vaan pitää tyytyä siihen vanhaan.

Vierailija

No mun elämä on aika kauheeta. Oon 16v ja mutsi kieltää kaiken. Pakottaa klo 22 kotiin. En saa ikinä mitään, kun vanhemmilla on vähän rahaa ja muut saavat vaikka mitä.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
No minäpä kerro omani. Olen koko lapsuuteni nähnyt perheväkivaltaa ja kuunellut vanhempien riitoja. Varhaisempia muistoja ovat ne, kun tulen about 3 vuotiaana illalla huoneestani eteiseen ja näen äidin ja isän tappelevan kirjaimellisesti eteisen lattialla päällekäin. Isä hyökkäsi raivopäissään äidin kimppuun ja yritti saada jtn pois siltä...
Tuo ei ollut pahimpia todellakaan. Elämäni on ollut pelkäämistä, että joku kerta isä suutussa päissään onnistuu tekemään jotain tosi pahaa.

Oli päälle käymistä. Yhtäkkiä sohavalta istuesta hypättiin selkänojan yli ja juostiin kiroillen ja agressiivisesti tömistelleen päälle.
Oli astioiden rikkomista. Tappelemista parvekkeella matalan kaiteen vieressä.

Kerran myös piteli käsiä kaulan ympärillä ja uhkasi kuristaa, mutta ei tehnyt sitä.
Isä myös käytti väkivaltaa minua kohtaan. Tuli aggressiivisesti kohti juoksemista, korvasta kiinni ottoa, muun laista satuttamista ja naamaan läpsimistä.

Tässä oli tosiaan jo tarpeeksi, että sai pelätä tuota, mutta kaiken päälle äitini uhkaili itsemurhalla ja sain pelätä oikeasti, että tekee itselleen jotain. Kerran jopa yritti kännissä sitä.

Tällaisten pelkojen ja taakkojen kantaminen muun älän sivussa oli oikeasti tosi rankkaa.
Mutta tämä oli vasta yksityiselämäni.

Nimittäin koulussa minua kiusattiin, syrjittiin ja puhuttiin kaikenlaista paskaa.

Yläasteella oli jopa opettajia jotka vittuilivat henkilökohtaisesti minulle.

Minulla ei ollut yhtään kaveria. Myöskin näin, että kukaan sukulainen ei välittänyt minusta ja olin luultavimmin vahinko. Synnyin vanhempien ollessa 21 vuotiaita. Kuulin, että mummoni oli vastustanut syntymistä ja ison vanhempien johdosta oli noussut kauhea meteli.

Nyt olen 18v eikä mulla ole yhä käytännössä mitään elämää.

Kun tämä kaiken kokee niin tuntuu aika pieneltä jonkun 13 vuotiaan Maija Meikäläisen kamala elämä, kun ei saa siitä uutta kånkenia vaan pitää tyytyä siihen vanhaan.


Vois vähän kiusaajilla ja jokaisella pienimmälläkin vittuilijalla kolahtaa vähän omstunnossa jos saisi kuulla kaiken tuon mitä kerroit.
T. Myös kiusattu, mutta kotona asiat olivat hyvin.

Vierailija

En tiedä onko sinun elämäsi kamalampaa, mutta olen nyt 31-vuotias ja elämäni ole ollut missään kohtaa helppoa. Isäni kärsi mielenterveys ongelmista, joutunut jopa sairaalahoitoon asian takia. Vanhempani erosivat, minua kiusattiin peruskoulussa 7 vuotta, perheessäni oli alkoholiongelmaa vuosia. Olen opiskellut kaksi ammattia, ja kahdeksan vuoden aikana olen ollut kuukauden palkallisessa työssä. Muutaman vuoden olen ollut tuosta äitiys-/ vanhempain- /hoitovapaalla. Ja kolme vuotta opiskellut sekä ollut ilmaiseksi työssä 8 kuukautta.

Minulla on migreeni ja vuosi sitten sairastuin refluksiin, joka vasta nyt alkaa olla siinä pisteessä että pystyn nukkumaan enemmän kuin pari tuntia yössä. Krooninenhan tuo tauti on, enkä pysty syömään puoltakaan niistä ruoka-aineista mitä ennen. Diagnoosin saamiseen, ja ylipäätään siihen että tiesin tätä edes sairastavani meni vuosia, joiden aikana hampaani ehti mennä siihen kuntoon, että niiden poisto tai kruunutus on lähivuosien aikana odotettavissa. Ja kun töitä en ole yrittämisestä huolimatta saanut (kaksi ammattia, ilmaiset harjoittelut ym) niin rahaa ei kruunutuksiin tule olemaan. Joten tod näk menetän hampaani ennen kuin ehdin täyttää 35v. Puhumattakaan muista saavutettavista asioista - omistusasunto, matkat jne. Että pikku hiljaa alkaa tuntumaan että pitäisikö jo luovuttaa ja mitä paskaa kohdalle vielä sattuu..

Vierailija

10v sitten  ajattelin ettei minulle voi  tapahtua mitään hyvää, kaikenmaailman vaikeuksissa ja hvetillisessä ihmissuhteessa kärsittyäni mutta nyt.. mulla on toistaiseksi voimassa oleva työsuhde,  olen päässyt lomailemaan  palmujen juurella, opiskelen  työn ohessa ja avioiduin  (omasta mielestäni) maailman ihanimman miehen kanssa.

Ap, ota  kohtalosi omiin käsiisi pienin askelin niin maailma on sinulle avoin.10 vuoden kuluttua asiasi ovat luultavasti paljon paremmin kuin nyt. Se 10 vuotta on  yllättävän lyhyt aika.

Vierailija

Mulla oli onnellinen lapsuus. Sen jälkeen olen nähnyt liikaa kuolemaa, sairautta, ahdistusta, unettomuutta, pahaa.
En aio luetella mitä.
Tässä silti olen. Aion katsoa mitä elämällä vielä on annettavaa.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
No minäpä kerro omani. Olen koko lapsuuteni nähnyt perheväkivaltaa ja kuunellut vanhempien riitoja. Varhaisempia muistoja ovat ne, kun tulen about 3 vuotiaana illalla huoneestani eteiseen ja näen äidin ja isän tappelevan kirjaimellisesti eteisen lattialla päällekäin. Isä hyökkäsi raivopäissään äidin kimppuun ja yritti saada jtn pois siltä...
Tuo ei ollut pahimpia todellakaan. Elämäni on ollut pelkäämistä, että joku kerta isä suutussa päissään onnistuu tekemään jotain tosi pahaa.

Oli päälle käymistä. Yhtäkkiä sohavalta istuesta hypättiin selkänojan yli ja juostiin kiroillen ja agressiivisesti tömistelleen päälle.
Oli astioiden rikkomista. Tappelemista parvekkeella matalan kaiteen vieressä.

Kerran myös piteli käsiä kaulan ympärillä ja uhkasi kuristaa, mutta ei tehnyt sitä.
Isä myös käytti väkivaltaa minua kohtaan. Tuli aggressiivisesti kohti juoksemista, korvasta kiinni ottoa, muun laista satuttamista ja naamaan läpsimistä.

Tässä oli tosiaan jo tarpeeksi, että sai pelätä tuota, mutta kaiken päälle äitini uhkaili itsemurhalla ja sain pelätä oikeasti, että tekee itselleen jotain. Kerran jopa yritti kännissä sitä.

Tällaisten pelkojen ja taakkojen kantaminen muun älän sivussa oli oikeasti tosi rankkaa.
Mutta tämä oli vasta yksityiselämäni.

Nimittäin koulussa minua kiusattiin, syrjittiin ja puhuttiin kaikenlaista paskaa.

Yläasteella oli jopa opettajia jotka vittuilivat henkilökohtaisesti minulle.

Minulla ei ollut yhtään kaveria. Myöskin näin, että kukaan sukulainen ei välittänyt minusta ja olin luultavimmin vahinko. Synnyin vanhempien ollessa 21 vuotiaita. Kuulin, että mummoni oli vastustanut syntymistä ja ison vanhempien johdosta oli noussut kauhea meteli.

Nyt olen 18v eikä mulla ole yhä käytännössä mitään elämää.

Kun tämä kaiken kokee niin tuntuu aika pieneltä jonkun 13 vuotiaan Maija Meikäläisen kamala elämä, kun ei saa siitä uutta kånkenia vaan pitää tyytyä siihen vanhaan.

Voimia sinulle! Ota uusi suunta elämässä ja yritä jättää mennyt taakse. Sinulle tulee hyvä elämä!

Vierailija

Voi AP mulla on ihan sama fiilis :D olen vahva ihminen, en vilkuile taakse vaan pusken aina eteenpäin. Lapsesta saakka suojellut muita ja taistellut edes pienestä onnen paikasta elämässä. Olenkin päässyt pitkälle lähtökuopista, mutta silti, kaikki joka voi mennä pieleen niin menee. Jos hetken kuvittelee asioiden olevan hyvin niin ystävä saa syövän, mies masentuu, lapsi sairastuu tai pesukone ja auto hajoavat juuri kun olet selvinnyt edellisestä taloudellisesta kaaoksesta. Aina.tapahtuu.jotain. Ja nyt olen siinä tilanteessa, että pää ei ole toipunut edellisestä iskusta joka oli luokkaa hiroshima ja nyt pitäisi ottaa vastaan jo tuplabonusvoitto, kun kahdella suunnalla näkyy jo isoja kaaoksia. Tänään istuin 3h ja itkin. Vähän helpotti.. ehkä se tästä taas eikö niin? :>

Vierailija

Minun elämäni on todella paljon pahempaa kuin kenelläkään muulla. Yksikään ihminen ei ikinä  vaihtaisi osia minun kanssani. Joka päivä mietin kuolemaa, joka toivottavasti tulee pian.

Sinulla voi hyvinkin 10 vuoden päästä kaikki olla hyvin, minulla ei enää koskaan. Eikä ole kysymys itsesäälistä......

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla