miksi et tee toista, kolmatta ja neljättä lasta?

Vaikea raskaus, jonka aikana sai pelätä koko ajan, että lapsi syntyy ennenaikaisena. Synnytys, jossa sain elinikäisiä vammoja. Epäonnistunut imetys. Vatsavaivainen ja huonouninen lapsi, joka kuitenkin nousi jaloilleen 8kk iässä ja paineli päättömästi menemään 2,5-vuotiaaksi, jolloin rauhoittui ja sai edes vähän järkeä päähän. Lapsi siis saattoi kiivetä kirjahyllyyn, keittiön pöydälle, tiskipöydälle, hellalle vääntämään nappeja päälle, tai no minne vain, jos käänsi selkänsä sekunnin sadasosaksi. Elämä oli ihan helvetin rankkaa ja hengästyttävää ensimmäiset vuodet. Nyt meillä asuu todella viisas ja rauhallinen lapsi ja elämä on seesteistä. Ei nappaa tippaakaan aloittaa samaa rallia uudestaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän, että kukaan ei auttaisi. Lapsia on jo ennestään kaksi, ja haluan antaa heille kummallekin aikaa ja huomiota.

Naapurissa on vauva, ja isommat lapset ovat tosi säälittäviä. Heillä on osallistuvat isovanhemmatkin, mutta eipä se auta, kun äiti on vauvan lumoissa ja heittää isommat pihalle häiritsemästä.

Jestas sentään jos joku tekisi johtopäätöksiä meidän arjesta noin! Meillä isommat ovat juuri tulleet siihen ikään kun ovat löytäneet naapurista ensimmäiset kaverit ja saaneet luvan kanssa liikkua naapurustossa ilman vanhempia. Ovat kaiken vapaa-ajan leikkimässä ulkona eikä ole koskaan näynyt mielessäkään että joku naapurin kyylä ajattelisi meidän dumpanneen säälittävät lapsemme vauvan takia sinne. :D 

Siellä taisi kalikka kalahtaa.

Minä olen monta kertaa avannut oveni naapurin lapselle, joka on kertonut ettei kotona sisällä saa olla, kun vauva nukkuu. T. Se, jota kyyläksi kutsuit.

Vierailija kirjoitti:

Lapsellista märistä jostain isovanhempien avun puutteesta, oikeasti apua saa jos haluaa, ihan tarkasti valvotuilta hoitajilta. Ja ihan ulkomaillakin sellaista lastenhoitoapua saa. 

Entä jos ei märise, vaan haluaa sen verran lapsia kuin jaksaa hoitaa hyvin.

Haluaisin kolmannen ja neljännen, sillä lapset ovat ihania! Järjellä ajatellen olen aika väsynyt jo näiden kahden kanssa arkea pyörittäessä. Ehkä suuri ikäero voisi toimia kakkosen ja kolmosen välillä, sitä mietin usein. Tai sitten lapsiluku jää tähän. Myös oma ura kiinnostaa, en tiedä vielä, malttaisinko jäädä myöhemmin uudestaan kotiin.

Sama kuin monella muulla, ei tukiverkkoa. Mulle se isovanhempien tuki tarkoittaa kyllä muutakin kuin lastenhoitoapua, tämä sille joka sanoi että turha märistä kun maksettua apua saa. Lisäksi menettäisin myös työni jos nyt tulisin raskaaksi, enkä jaksa enää sitä köyhyyttä. Muuten tekisin kyllä aivan varmasti lapsen vielä.

Kaksi lasta tuntuu sopivalle määrälle (ovat vieläpä 6,5 vuoden ikäerolla) ja ei ole minkäänlaista vauvakuumetta tai tarvetta saada lisää lapsia. Rahalla ei tämän päätöksen kanssa ole mitään tekemistä, talous kestäisi aivan mainiosti kolmannenkin lapsen.

Ei kyllä enää onnistuisikaan, koska mies kävi vasektomiassa kuopuksen jälkeen. 

Yksi riittää meille hyvin. Toki järkisyyt, kuten tunnen itseni niin hyvin etten usko että jaksaisin olla hyvä ja läsnäoleva äiti useammalle lapselle, taloudellinen tilanne ja isomman asunnon osto nousisivat esteiksi jos oikeasti haluaisimme lisää lapsia.

Koska mä en halua, enkä enää voisikaan lasta saada vaikka haluaisin. Onneksi lapsiluku on jo vuosia ollut täynnä ennen kohdunpoistoleikkausta.

Vierailija kirjoitti:

Vaikea raskaus, jonka aikana sai pelätä koko ajan, että lapsi syntyy ennenaikaisena. Synnytys, jossa sain elinikäisiä vammoja. Epäonnistunut imetys. Vatsavaivainen ja huonouninen lapsi, joka kuitenkin nousi jaloilleen 8kk iässä ja paineli päättömästi menemään 2,5-vuotiaaksi, jolloin rauhoittui ja sai edes vähän järkeä päähän. Lapsi siis saattoi kiivetä kirjahyllyyn, keittiön pöydälle, tiskipöydälle, hellalle vääntämään nappeja päälle, tai no minne vain, jos käänsi selkänsä sekunnin sadasosaksi. Elämä oli ihan helvetin rankkaa ja hengästyttävää ensimmäiset vuodet. Nyt meillä asuu todella viisas ja rauhallinen lapsi ja elämä on seesteistä. Ei nappaa tippaakaan aloittaa samaa rallia uudestaan.

Kai muistit korottaa ääntä ja kieltää? Muistithan aina kieltää lasta? Olihan sinulla tarpeeksi tiukka äänensävy? Kyllä lapsi ymmärtää, kun kieltää tarpeeksi tiukasti.

Haha, no joo, täällä samanlaisen hulivilipojan äiti, ja voin sanoa, että lapsen kahdesta ensimmäisestä elinvuodesta en muista juuri mitään, koska se touhu oli jotain niin äärettömän rankkaa, rasittavaa ja stressaavaa. Kyllä sitä automaattisesti valitettavasti alkoi välttää kaupassa ja muissa julkisissa paikoissa käyntiä. Mies hoisi ruokaostokset ja muut asiat. Nyt poika on 2 v 10 kk, ja on toki edelleen äärimmäisen rauhaton ja villi, mutta on kuitenkin edes vähän rauhoittunut pahimmista ajoista. 

Halusin yhden lapsen alunperinkin. Niitä on nyt kaksi, sillä muistin äkisti kaikki omat traumat sisarettomuudesta ja (aseta monta pedagogista pulmaa esimerkiksi empatian oppimisesta, sosiaalisista taidoista yms. joita voisi sisaruksen kanssa harjoittaa). Yhden lapsen idealisoin alunperin päässäni siksi, että parempi optio tarjota hyvät harrastukset ja panostaa täysillä lapsen kiinnostuksiin. Vauva-arki meni nätisti ja sinä aikana konkretisoitui, että lapseni ei tosiaan ole versio minusta. Se on oma henkilönsä ja tehtäväni on vain prepata se selviämään omillaan. Nyt kun lapsia on kaksi pienellä ikäerolla olen lyönyt lisääntymiset lukkoon. Lisää ei tule edellämainituista syistä. Haluan panostaa enemmän taloudellisesti näihin lapsiin ja tarjota heille mahdollisuuksia, joista jäin itse paitsi. Okei, en myöskään tähän hätään jaksaisi uutta vauvaa ja varmasti jään koukkuun omaan aikaan, kun lapset kasvavat ja sitä hurmostellessa lisääntymisikä menee huti. Siksi. Nyt esimerkiksi vahinkoraskaus olisi katastrofi ja abortti pakollinen oman jaksamisen ja talouden vuoksi.

Juuri nyt ei ole toisen aika, taloudellinen tilanne heikentynyt älyttömästi äkillisen sairastumisen vuoksi ja turvaverkostoaei käytännössä ole. Näillä mennään nyt ja tulevaa en osaa sanoa. Ei mikään varmasti ihan kiveen kirjoitettua ole kuitenkaan.

Kahdessa lapsessa on ollut meikäläiselle ihan riittävästi puuhaa ja haastetta. En ole koskaan edes haaveillut suurperheestä.

Yksi lapsi on meille just sopivasti, perheemme on valmis. Ja nykyään olen myös liian vanha hankkimaan lisää.

Olen eronnut. En halua monen isän kuviota, vaikka lapsiluku muuten ei välttämättä vielä olisi täysi.

Vierailija kirjoitti:

Yksi lapsi on meille just sopivasti, perheemme on valmis. Ja nykyään olen myös liian vanha hankkimaan lisää.

Mies ei halunnut alun perinkään kuin yhden lapsen. Sain siis tämän yhden ja olen hänestä onnellinen. Nyt uraa vaan kehiin 37-vuotiaana. En ole onneksi mikään ikäloppu.

En jaksaisi enää yövalvomisia. Ja kyllähän se rahanmenokin ottaisi päähän. Eikä ole enää miestäkään, kenen kanssa tekisin.

Haaveissa olisi toinen lapsi (miehelleni se olisi kolmas), mutta taloudellisista syistä saa ainakin toistaiseksi se haave jäädä. Miehen kaksi lasta on meillä joka toinen viikko ja minulla on 2 vuotias lapsi. Omakotitalon osto tulee eteen heti kunhan minä valmistun ja rahaa saatu säästöön, mutta yksikin lapsi lisää niin meidän pitäisi vielä hommata isompi autokin. Lisänä tähän minun vakava krooninen sairaus, joten jaksamiseni on heikompaa kuin perusterveellä ihmisellä. Tällä kokoonpanolla jaksetaan vielä hyvin arkirumbaa ja lapsilta ei puutu mitään.

Kunhan minä valmistun, lapset kasvaa isommiksi ja jos töihin pääsen ja sitä kautta taloudellinen tilanne paranee + minun terveys saadaan tasapainoon, niin katsotaan sitten tilannetta uudelleen. :)

Eikö siihen ole ihan ilmeiset syyt: 1) taloudellinen 2) terveydellinen 3) mukavuudenhalu 4) perheolosuhteet (ei ole miestä tms). Eiköhän tässä ne yleisimmät ole, miksi tätä pitää edes kysyä?

Meillä menee kivasti näin kolmestaan, mä mies ja poika. Ei kaivata, eikä oo tarvetta toiselle lapselle, joten ei nähdä syytä tehdä. Toiseksi, tällä hetkellä kolmestaan pystytään elämään "omillamme", eli meidän palkoilla pystytään elämään, mutta toinen ja kolmas jos tulisi, niin äkkiä voitais olla ahtaalla, tämänkokoinen kämppä ei riittäis jne. 

Syitä on monta.

Ikää on jo 36v. ja minulle se on korkea ikä lapsentekoon. Olen eronnut ainoan lapseni isästä väkivaltaisuuden vuoksi. Eli ensin pitäisi löytää kumppani ja yh:lle se ei ole kovin helppoa. Sitten pitäisi osata uskaltaa elää taas miehen kanssa ilman pelkoa.

Teen hoitoalan töitä, joissa pystyn tekemään osa-aikaisia töitä ja järjestelmään vuoroja aika hyvin. Toisaalta työni on todella raskasta ja energiaa ei meinaa riittää kotona. Jos tässä vielä olisi mies ja lisää lapsia vaatimassa huomiotani, minä uupuisin. Yhtään yöheräilyä en jaksaisi enää, vaikka se mies ne joskus hoitaisikin.

Raha on myös yksi syy, se on myönnettävä. Haluan säilyttää tietyn elintason, kun jo nyt eletään varsin niukasti. Ulkomaanmatkoista en halua tinkiä enkä laadukkaista ulkovaatteista ja kengistä.