Tiedättekö sanonnan, että kellekään ei anneta enempää kuin jaksaa kantaa? Se on täyttä potaskaa.

Elämäni on ollut yhtä kriisiä 10 vuotta, olen vielä nuori. En puhu nyt mistään tavaroiden särkymisestä vaan juuri niistä pahimmista painajaisista, joita ihmiset eniten pelkäävät: läheisten kuolemaa (huom. useampi perheenjäsen), vakavia sairauksia, lapsettomuutta. Työmurheet ym eivät tunnu yhtään miltään. Ja ongelmani ovat kaikki itsestäni riippumattomia, en ole esim velkaantunut tai huolimattomuuttani aiheuttanut lapsettomuuttani, päinvastoin olen aina elänyt vastuullisesti ja terveellisesti, olen kouluttautunut jne. Nykyään tosin kaikki se vaivannäkö alkaa tuntua turhalta.

Elämä vain ottaa eikä anna mitään, ja tämä on kuorma, jota en jaksa kantaa.

Kun luen ihmisten "epäonnen" tarinoita, niissä puhutaan aina jostain lapsen koliikin tasoisista ongelmista. En halua vähätellä, mutta ajattelen vain, että hän on kuitenkin saanut lapsen! Minulle ei ikinä sitä onnea ole suotu ja tuskin tullaan suomaan. Jään yksin ja elän jossain ihan eri maailmassa kuin muut enkä todellakaan tiedä mitä onnellisuus on.

Olen juuri se ihminen, josta kaikki ajattelee että tuolla on asiat vielä huonommin kuin itsellä. En haluaisi uhriutua, mutta onhan tämä kohtalo älyttömän vaikea hyväksyä.

En edes tiedä, miksi tämän keskustelun aloitin. Ehkä vielä jossain sisimmässäni toivon jonkun kertovan etten ole ainoa oikeasti järkyttävän epäonninen ihminen, jolle elämä ei anna yhtikäs mitään.

Ja kyllä, olen vuosien aikana käynyt kymmenillä psykologeilla ym. en koe saavani sellaisesta enää apua. Vaikka olisin jo vähän päässyt jaloilleni tulee eteen joku vieläjärkyttävämpi vastoinkäyminen. Nyt en enää jaksa nousta ylös pudotakseni jälleen.