Tiedättekö sanonnan, että kellekään ei anneta enempää kuin jaksaa kantaa? Se on täyttä potaskaa.

Vierailija kirjoitti:

Elämäni on ollut yhtä kriisiä 10 vuotta, olen vielä nuori. En puhu nyt mistään tavaroiden särkymisestä vaan juuri niistä pahimmista painajaisista, joita ihmiset eniten pelkäävät: läheisten kuolemaa (huom. useampi perheenjäsen), vakavia sairauksia, lapsettomuutta. Työmurheet ym eivät tunnu yhtään miltään. Ja ongelmani ovat kaikki itsestäni riippumattomia, en ole esim velkaantunut tai huolimattomuuttani aiheuttanut lapsettomuuttani, päinvastoin olen aina elänyt vastuullisesti ja terveellisesti, olen kouluttautunut jne. Nykyään tosin kaikki se vaivannäkö alkaa tuntua turhalta.

Elämä vain ottaa eikä anna mitään, ja tämä on kuorma, jota en jaksa kantaa.

Kun luen ihmisten "epäonnen" tarinoita, niissä puhutaan aina jostain lapsen koliikin tasoisista ongelmista. En halua vähätellä, mutta ajattelen vain, että hän on kuitenkin saanut lapsen! Minulle ei ikinä sitä onnea ole suotu ja tuskin tullaan suomaan. Jään yksin ja elän jossain ihan eri maailmassa kuin muut enkä todellakaan tiedä mitä onnellisuus on.

Olen juuri se ihminen, josta kaikki ajattelee että tuolla on asiat vielä huonommin kuin itsellä. En haluaisi uhriutua, mutta onhan tämä kohtalo älyttömän vaikea hyväksyä.

En edes tiedä, miksi tämän keskustelun aloitin. Ehkä vielä jossain sisimmässäni toivon jonkun kertovan etten ole ainoa oikeasti järkyttävän epäonninen ihminen, jolle elämä ei anna yhtikäs mitään.

Ja kyllä, olen vuosien aikana käynyt kymmenillä psykologeilla ym. en koe saavani sellaisesta enää apua. Vaikka olisin jo vähän päässyt jaloilleni tulee eteen joku vieläjärkyttävämpi vastoinkäyminen. Nyt en enää jaksa nousta ylös pudotakseni jälleen.

Me ei vissiin lueta samoja juttuja, en ole tuollaiseen itse törmännyt.

Anteeksi, mutta tekstisi perusteella vaikutat aika uhriutuvalta. Kenenkään elämä ei ole täydellistä, kukaan ei saa kaikkea haluamaansa, kaikilla on elämässä vastoinkäymisiä, jotka eivät välttämättä näy päällepäin ja joista ei kylillä huudella - sinä et päälle päin näe ihmisistä mitä he käyvät läpi. 

Sanot ettet halua vähätellä, mutta kuitenkin teet sitä. Sinun tavallasi minä voisin sanoa, että sinulla on sentään työ ja perhe. Itselläni ei ole kumpaankaan,  eikä tule olemaankaan.  Minulla ei ole koskaan ollut ystäviä, en ole koskaan harrastanut seksiä, minulla ei ole ollut työpaikkaa. Minulla on vakavia mielenterveysongelmia, ollut lapsesta saakka. Elämäni on pakko-oireiden ja ahdistuksen säätelemää. Sinulla on varaa käydä psykologilla, minulla ei enää, koska kelan kuntoutusvarat on käytetty. Eikä Suomesta löydy psykologeja, jotka olisivat erikoistuneet pakko-oireisiin ja tietäisivät niistä todella jotain. Minäkään en tilannut sairauttani ja vastoinkäymisiäni, ne tulivat pyytämättä. On vaikea hyväksyä, että siinä missä moni muu nauttii elmästä, minä herään aamulla irrationaalisen ahdistuksen kanssa, johon lääkkeet auttavat vain joskus. En kuitenkaan kuvittele että olen ainoa, jolla on vaikeaa. Ei tulisi mieleenkään julistaa, että olen kaikkein onnettomin kaikista ja tehdä itsestäni marttyyria, tai että elämä ei anna mitään. Elämässä on aina hyviäkin asioita. Joskus ne ovat pieniä. 

Jospa kerron omasta elämästäni. Enkä sano tätä siksi että haluaisin vähätellä sinua, vaan lähinnä siksi että tajuaisit ettet ole ainoa jolla on elämässä vastoinkäymisiä ja että NIISTÄ SELVIÄMINEN ON ASENNEKYSYMYS.

Synnyin erittäin tiukkaan uskonnolliseen perheeseen jossa äitini harrasti koko lapsuuteni henkistä ja fyysistä väkivaltaa, enimmäkseen henkistä. Vähättelyä ja vertailua muihin, jatkuvaa aliarvioimista ja kyykyttämistä. Uskoin vakaasti lapseni että äitini tarkoitus on ajaa minut toimillaan itsemurhaan, niin sadistista se käytös oli. Kieltäydyin ajattelemasta ja elämästä tuon lahkon opetusten mukaan, joten minut potkittiin pihalle kotoa 16-vuotiaana ja käytännössä koko perheeni ja sukuni katkaisi välit. En tiedä mitä vanhemmilleni kuuluu (ainoastaan sen kuulin suvun ulkopuoliselta henkilöltä että vanhemmat jakavat kiivasta tahtia omaisuuttaan veljilleni jottei minulle jäisi penniäkään perinnöksi).

Olin aivan hukassa ja onneton perheen hylkäämä 16-vuotias. Elämäni oli yhtä selvitymiskamppailua ja pari kymppisenä tapasin miehen joka vei jalat alta. Mies näki varmaan hauraan ja heikon itsetuntoni ja rakkaudenkaipuuni ja käytti sitä hyväkseen: siitä alkoi 7 vuotta kestänyt helvetti jossa mies pahoinpiteli, alisti, raiskasi ja teki sanoinkuvailematonta henkistä väkivaltaa. Mies paljastui luonteeltaan hyvin samankaltaiseksi kuin äitini.

Pääsin miehestä eroon vihdoin, ja  kun luulin valoisamman ajan koittavan elämässäni, jouduin liikenneonnettomuuteen ja menetin alle 30-vuotiaana osittain liikuntakykyni lopullisesti. Silloinen pomoni oli sitä mieltä että olen hyödytön firmalle ja alkoi ajaa aggressiivista mustamaalauskampanjaa jotta saisin sairaslomalla potkut. Ei siis riittänyt että olin järkyttävissä kivuissa ja kuntoutin itseäni, sain kuulla työpaikalta muilta kuinka järjestelmällisesti pomoni haukkui ja valehteli minusta. Kun palasin työelämään, pomoni sanoi ensimmäisenä päivänä että säästäisin kaikilta vaivaa kun irtisanoutuisin heti. En tajua mistä sain voimaa ja sisua marssia konserin toimitusjohtajan juttusille asiasta. Lopputulema oli että parin kk helvetin jälkeen pomoni sai potkut työpaikkakiusaamisesta.

Tästä alkoi elämäni pikkuhiljaa muuttua parempaan suuntaan ja nyt 33-vuotiaana voin sanoa että elän elämäni parasta aikaa. Koko elämäni tähän mennessä on ollu aivan paskaa, mutta mitä sitten. Edessä on vielä 60 vuotta joista aion tehdä onnelliset. Tietysti olisin voinut katkeroitua ja luovuttaa muttei se käynyt koskaan mielessäkään. Ainoa mistä joskus lapsellisesti haaveilen on perheelleni kostaminen, eli se että silloin kukn he tarvitsisivat minua, kääntäisin heille selkäni. Mutta harvemmin mietin edes sitä enää, keskityn lähinnä istseeni ja siihen miten vahva minusta on näiden koettelemusten myötä tullut. Edes kivut joita tuosta onnettomuudesta vammautuminen aiheutti, eivät saa elmäniloani pilattua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, ne jotka ei pysty käymään töissä voi ajatella ihan samalla lailla kuin sinä perheestä. Että kun vaan olisi työ ja sitä myöten oikeus päättää omasta elämästä ja itsekunnioitus. Näillä ei välttämättä sitä perhettäkään ole yhtä lailla kuin sinulla. On ihan oikeasti kiitollisuuden aihe että voi käydä töissä ja oikeuttaa olemassaolonsa.

Niinpä. Mä en haluaisi mitään niin paljon kuin pystyä tekemään jotain työtä. En mitään. Voisin olla perheettömänä sinkkuna ihan tyytyväinen jos olisi jotain elämänsisältöä. Lapsia en edes halua. Töitä haluaisin, tai työkyvyn ja jotain tekemistä edes.

<3 I feel you...

Vierailija kirjoitti:

Ettet vain takertuisi liikaa siihen ajatukseen perheestä...? Ei se mikään autuaksi tekevä ole. Jos nyt yhtäkkiä saisitkin lapsen, seuraisi uusia ongelmia koko ajan.

Vähän naiivia mun mielestä.

Niinpä. Lapsi voi olla sairas, erityislapsi, tai muuten vaan ap:n mielestä epätäydellinen. Perhe voi hajota. Kaikkea voi sattua. Yksi asia on varmaa: kukaan ei selviä elämästä vastoinkäymisittä.

> Ystävälläsi on sentään jokin tarkoitus elämässään, hoitaa sairasta lastaan

Nro 10 jatkaa: En tullut kertoneeksi alkuperäisessä viestissä, mutta ystäväni menetti tämän lapsen. Lapsi eli lähes kolmevuotiaaksi. Ystäväni oli lapsen kuoleman jälkeen totaalishokissa, vaikka lapsi oli vaikeasti sairas. Siitä huolimatta ystäväni nykyään kykenee arkielämään. Lapsen kuolemasta tulee pian kuluneeksi kaksi vuotta.

Siinä olet oikeassa, että ystäväni on kokenut myös hyviä asioita elämässään. Hän on esimerkiksi saanut parisuhteen. Joku toinen kipuilee sinkkuutensa kanssa. Vaikka saisi negalottovoittojen sarjan elämäänsä, niin kyllä elämään voi silti hyviäkin asioita mahtua.

  t. nro 10

Se sanonta on, ettei kenenkään pidä varastaa enempää kuin jaksaa kantaa.

Onko lapsen oltava nimenomaan biologinen, vai voisitko rakastaa adoptoitua lasta? Oletko selvittänyt onko adoptiolle mitään esteitä?

Vierailija kirjoitti:

Jospa kerron omasta elämästäni. Enkä sano tätä siksi että haluaisin vähätellä sinua, vaan lähinnä siksi että tajuaisit ettet ole ainoa jolla on elämässä vastoinkäymisiä ja että NIISTÄ SELVIÄMINEN ON ASENNEKYSYMYS.

Synnyin erittäin tiukkaan uskonnolliseen perheeseen jossa äitini harrasti koko lapsuuteni henkistä ja fyysistä väkivaltaa, enimmäkseen henkistä. Vähättelyä ja vertailua muihin, jatkuvaa aliarvioimista ja kyykyttämistä. Uskoin vakaasti lapseni että äitini tarkoitus on ajaa minut toimillaan itsemurhaan, niin sadistista se käytös oli. Kieltäydyin ajattelemasta ja elämästä tuon lahkon opetusten mukaan, joten minut potkittiin pihalle kotoa 16-vuotiaana ja käytännössä koko perheeni ja sukuni katkaisi välit. En tiedä mitä vanhemmilleni kuuluu (ainoastaan sen kuulin suvun ulkopuoliselta henkilöltä että vanhemmat jakavat kiivasta tahtia omaisuuttaan veljilleni jottei minulle jäisi penniäkään perinnöksi).

Olin aivan hukassa ja onneton perheen hylkäämä 16-vuotias. Elämäni oli yhtä selvitymiskamppailua ja pari kymppisenä tapasin miehen joka vei jalat alta. Mies näki varmaan hauraan ja heikon itsetuntoni ja rakkaudenkaipuuni ja käytti sitä hyväkseen: siitä alkoi 7 vuotta kestänyt helvetti jossa mies pahoinpiteli, alisti, raiskasi ja teki sanoinkuvailematonta henkistä väkivaltaa. Mies paljastui luonteeltaan hyvin samankaltaiseksi kuin äitini.

Pääsin miehestä eroon vihdoin, ja  kun luulin valoisamman ajan koittavan elämässäni, jouduin liikenneonnettomuuteen ja menetin alle 30-vuotiaana osittain liikuntakykyni lopullisesti. Silloinen pomoni oli sitä mieltä että olen hyödytön firmalle ja alkoi ajaa aggressiivista mustamaalauskampanjaa jotta saisin sairaslomalla potkut. Ei siis riittänyt että olin järkyttävissä kivuissa ja kuntoutin itseäni, sain kuulla työpaikalta muilta kuinka järjestelmällisesti pomoni haukkui ja valehteli minusta. Kun palasin työelämään, pomoni sanoi ensimmäisenä päivänä että säästäisin kaikilta vaivaa kun irtisanoutuisin heti. En tajua mistä sain voimaa ja sisua marssia konserin toimitusjohtajan juttusille asiasta. Lopputulema oli että parin kk helvetin jälkeen pomoni sai potkut työpaikkakiusaamisesta.

Tästä alkoi elämäni pikkuhiljaa muuttua parempaan suuntaan ja nyt 33-vuotiaana voin sanoa että elän elämäni parasta aikaa. Koko elämäni tähän mennessä on ollu aivan paskaa, mutta mitä sitten. Edessä on vielä 60 vuotta joista aion tehdä onnelliset. Tietysti olisin voinut katkeroitua ja luovuttaa muttei se käynyt koskaan mielessäkään. Ainoa mistä joskus lapsellisesti haaveilen on perheelleni kostaminen, eli se että silloin kukn he tarvitsisivat minua, kääntäisin heille selkäni. Mutta harvemmin mietin edes sitä enää, keskityn lähinnä istseeni ja siihen miten vahva minusta on näiden koettelemusten myötä tullut. Edes kivut joita tuosta onnettomuudesta vammautuminen aiheutti, eivät saa elmäniloani pilattua.

Sä olet todellinen menestyjä, joka voi olla ylpeä elämästään. Sehän tarkoittaa, että kykenee onnelliseen ja merkitykselliseen elämään vastoinkäymisistä huolimatta. Voittajia ovat siis ne, jotka eivät uhriudu ja ala katkeriksi vaan ne, jotka löytävät iloa ja tyydytystä vaikeissakin olosuhteissa. Mäkin haluan suhtautua noin ja ajatella vanhana, että oli hyvä elämä vaikeuksista huolimatta. Se on juurikin asennekysymys.

Vierailija kirjoitti:

Jospa kerron omasta elämästäni. Enkä sano tätä siksi että haluaisin vähätellä sinua, vaan lähinnä siksi että tajuaisit ettet ole ainoa jolla on elämässä vastoinkäymisiä ja että NIISTÄ SELVIÄMINEN ON ASENNEKYSYMYS.

Synnyin erittäin tiukkaan uskonnolliseen perheeseen jossa äitini harrasti koko lapsuuteni henkistä ja fyysistä väkivaltaa, enimmäkseen henkistä. Vähättelyä ja vertailua muihin, jatkuvaa aliarvioimista ja kyykyttämistä. Uskoin vakaasti lapseni että äitini tarkoitus on ajaa minut toimillaan itsemurhaan, niin sadistista se käytös oli. Kieltäydyin ajattelemasta ja elämästä tuon lahkon opetusten mukaan, joten minut potkittiin pihalle kotoa 16-vuotiaana ja käytännössä koko perheeni ja sukuni katkaisi välit. En tiedä mitä vanhemmilleni kuuluu (ainoastaan sen kuulin suvun ulkopuoliselta henkilöltä että vanhemmat jakavat kiivasta tahtia omaisuuttaan veljilleni jottei minulle jäisi penniäkään perinnöksi).

Olin aivan hukassa ja onneton perheen hylkäämä 16-vuotias. Elämäni oli yhtä selvitymiskamppailua ja pari kymppisenä tapasin miehen joka vei jalat alta. Mies näki varmaan hauraan ja heikon itsetuntoni ja rakkaudenkaipuuni ja käytti sitä hyväkseen: siitä alkoi 7 vuotta kestänyt helvetti jossa mies pahoinpiteli, alisti, raiskasi ja teki sanoinkuvailematonta henkistä väkivaltaa. Mies paljastui luonteeltaan hyvin samankaltaiseksi kuin äitini.

Pääsin miehestä eroon vihdoin, ja  kun luulin valoisamman ajan koittavan elämässäni, jouduin liikenneonnettomuuteen ja menetin alle 30-vuotiaana osittain liikuntakykyni lopullisesti. Silloinen pomoni oli sitä mieltä että olen hyödytön firmalle ja alkoi ajaa aggressiivista mustamaalauskampanjaa jotta saisin sairaslomalla potkut. Ei siis riittänyt että olin järkyttävissä kivuissa ja kuntoutin itseäni, sain kuulla työpaikalta muilta kuinka järjestelmällisesti pomoni haukkui ja valehteli minusta. Kun palasin työelämään, pomoni sanoi ensimmäisenä päivänä että säästäisin kaikilta vaivaa kun irtisanoutuisin heti. En tajua mistä sain voimaa ja sisua marssia konserin toimitusjohtajan juttusille asiasta. Lopputulema oli että parin kk helvetin jälkeen pomoni sai potkut työpaikkakiusaamisesta.

Tästä alkoi elämäni pikkuhiljaa muuttua parempaan suuntaan ja nyt 33-vuotiaana voin sanoa että elän elämäni parasta aikaa. Koko elämäni tähän mennessä on ollu aivan paskaa, mutta mitä sitten. Edessä on vielä 60 vuotta joista aion tehdä onnelliset. Tietysti olisin voinut katkeroitua ja luovuttaa muttei se käynyt koskaan mielessäkään. Ainoa mistä joskus lapsellisesti haaveilen on perheelleni kostaminen, eli se että silloin kukn he tarvitsisivat minua, kääntäisin heille selkäni. Mutta harvemmin mietin edes sitä enää, keskityn lähinnä istseeni ja siihen miten vahva minusta on näiden koettelemusten myötä tullut. Edes kivut joita tuosta onnettomuudesta vammautuminen aiheutti, eivät saa elmäniloani pilattua.

Sä olet todellinen menestyjä, joka voi olla ylpeä elämästään. Sehän tarkoittaa, että kykenee onnelliseen ja merkitykselliseen elämään vastoinkäymisistä huolimatta. Voittajia ovat siis ne, jotka eivät uhriudu ja ala katkeriksi vaan ne, jotka löytävät iloa ja tyydytystä vaikeissakin olosuhteissa. Mäkin haluan suhtautua noin ja ajatella vanhana, että oli hyvä elämä vaikeuksista huolimatta. Se on juurikin asennekysymys.

Vierailija kirjoitti:

Jospa kerron omasta elämästäni. Enkä sano tätä siksi että haluaisin vähätellä sinua, vaan lähinnä siksi että tajuaisit ettet ole ainoa jolla on elämässä vastoinkäymisiä ja että NIISTÄ SELVIÄMINEN ON ASENNEKYSYMYS.

Synnyin erittäin tiukkaan uskonnolliseen perheeseen jossa äitini harrasti koko lapsuuteni henkistä ja fyysistä väkivaltaa, enimmäkseen henkistä. Vähättelyä ja vertailua muihin, jatkuvaa aliarvioimista ja kyykyttämistä. Uskoin vakaasti lapseni että äitini tarkoitus on ajaa minut toimillaan itsemurhaan, niin sadistista se käytös oli. Kieltäydyin ajattelemasta ja elämästä tuon lahkon opetusten mukaan, joten minut potkittiin pihalle kotoa 16-vuotiaana ja käytännössä koko perheeni ja sukuni katkaisi välit. En tiedä mitä vanhemmilleni kuuluu (ainoastaan sen kuulin suvun ulkopuoliselta henkilöltä että vanhemmat jakavat kiivasta tahtia omaisuuttaan veljilleni jottei minulle jäisi penniäkään perinnöksi).

Olin aivan hukassa ja onneton perheen hylkäämä 16-vuotias. Elämäni oli yhtä selvitymiskamppailua ja pari kymppisenä tapasin miehen joka vei jalat alta. Mies näki varmaan hauraan ja heikon itsetuntoni ja rakkaudenkaipuuni ja käytti sitä hyväkseen: siitä alkoi 7 vuotta kestänyt helvetti jossa mies pahoinpiteli, alisti, raiskasi ja teki sanoinkuvailematonta henkistä väkivaltaa. Mies paljastui luonteeltaan hyvin samankaltaiseksi kuin äitini.

Pääsin miehestä eroon vihdoin, ja  kun luulin valoisamman ajan koittavan elämässäni, jouduin liikenneonnettomuuteen ja menetin alle 30-vuotiaana osittain liikuntakykyni lopullisesti. Silloinen pomoni oli sitä mieltä että olen hyödytön firmalle ja alkoi ajaa aggressiivista mustamaalauskampanjaa jotta saisin sairaslomalla potkut. Ei siis riittänyt että olin järkyttävissä kivuissa ja kuntoutin itseäni, sain kuulla työpaikalta muilta kuinka järjestelmällisesti pomoni haukkui ja valehteli minusta. Kun palasin työelämään, pomoni sanoi ensimmäisenä päivänä että säästäisin kaikilta vaivaa kun irtisanoutuisin heti. En tajua mistä sain voimaa ja sisua marssia konserin toimitusjohtajan juttusille asiasta. Lopputulema oli että parin kk helvetin jälkeen pomoni sai potkut työpaikkakiusaamisesta.

Tästä alkoi elämäni pikkuhiljaa muuttua parempaan suuntaan ja nyt 33-vuotiaana voin sanoa että elän elämäni parasta aikaa. Koko elämäni tähän mennessä on ollu aivan paskaa, mutta mitä sitten. Edessä on vielä 60 vuotta joista aion tehdä onnelliset. Tietysti olisin voinut katkeroitua ja luovuttaa muttei se käynyt koskaan mielessäkään. Ainoa mistä joskus lapsellisesti haaveilen on perheelleni kostaminen, eli se että silloin kukn he tarvitsisivat minua, kääntäisin heille selkäni. Mutta harvemmin mietin edes sitä enää, keskityn lähinnä istseeni ja siihen miten vahva minusta on näiden koettelemusten myötä tullut. Edes kivut joita tuosta onnettomuudesta vammautuminen aiheutti, eivät saa elmäniloani pilattua.

Sä olet todellinen menestyjä, joka voi olla ylpeä elämästään. Sehän tarkoittaa, että kykenee onnelliseen ja merkitykselliseen elämään vastoinkäymisistä huolimatta. Voittajia ovat siis ne, jotka eivät uhriudu ja ala katkeriksi vaan ne, jotka löytävät iloa ja tyydytystä vaikeissakin olosuhteissa. Mäkin haluan suhtautua noin ja ajatella vanhana, että oli hyvä elämä vaikeuksista huolimatta. Se on juurikin asennekysymys.

Vierailija kirjoitti:

Jospa kerron omasta elämästäni. Enkä sano tätä siksi että haluaisin vähätellä sinua, vaan lähinnä siksi että tajuaisit ettet ole ainoa jolla on elämässä vastoinkäymisiä ja että NIISTÄ SELVIÄMINEN ON ASENNEKYSYMYS.

Synnyin erittäin tiukkaan uskonnolliseen perheeseen jossa äitini harrasti koko lapsuuteni henkistä ja fyysistä väkivaltaa, enimmäkseen henkistä. Vähättelyä ja vertailua muihin, jatkuvaa aliarvioimista ja kyykyttämistä. Uskoin vakaasti lapseni että äitini tarkoitus on ajaa minut toimillaan itsemurhaan, niin sadistista se käytös oli. Kieltäydyin ajattelemasta ja elämästä tuon lahkon opetusten mukaan, joten minut potkittiin pihalle kotoa 16-vuotiaana ja käytännössä koko perheeni ja sukuni katkaisi välit. En tiedä mitä vanhemmilleni kuuluu (ainoastaan sen kuulin suvun ulkopuoliselta henkilöltä että vanhemmat jakavat kiivasta tahtia omaisuuttaan veljilleni jottei minulle jäisi penniäkään perinnöksi).

Olin aivan hukassa ja onneton perheen hylkäämä 16-vuotias. Elämäni oli yhtä selvitymiskamppailua ja pari kymppisenä tapasin miehen joka vei jalat alta. Mies näki varmaan hauraan ja heikon itsetuntoni ja rakkaudenkaipuuni ja käytti sitä hyväkseen: siitä alkoi 7 vuotta kestänyt helvetti jossa mies pahoinpiteli, alisti, raiskasi ja teki sanoinkuvailematonta henkistä väkivaltaa. Mies paljastui luonteeltaan hyvin samankaltaiseksi kuin äitini.

Pääsin miehestä eroon vihdoin, ja  kun luulin valoisamman ajan koittavan elämässäni, jouduin liikenneonnettomuuteen ja menetin alle 30-vuotiaana osittain liikuntakykyni lopullisesti. Silloinen pomoni oli sitä mieltä että olen hyödytön firmalle ja alkoi ajaa aggressiivista mustamaalauskampanjaa jotta saisin sairaslomalla potkut. Ei siis riittänyt että olin järkyttävissä kivuissa ja kuntoutin itseäni, sain kuulla työpaikalta muilta kuinka järjestelmällisesti pomoni haukkui ja valehteli minusta. Kun palasin työelämään, pomoni sanoi ensimmäisenä päivänä että säästäisin kaikilta vaivaa kun irtisanoutuisin heti. En tajua mistä sain voimaa ja sisua marssia konserin toimitusjohtajan juttusille asiasta. Lopputulema oli että parin kk helvetin jälkeen pomoni sai potkut työpaikkakiusaamisesta.

Tästä alkoi elämäni pikkuhiljaa muuttua parempaan suuntaan ja nyt 33-vuotiaana voin sanoa että elän elämäni parasta aikaa. Koko elämäni tähän mennessä on ollu aivan paskaa, mutta mitä sitten. Edessä on vielä 60 vuotta joista aion tehdä onnelliset. Tietysti olisin voinut katkeroitua ja luovuttaa muttei se käynyt koskaan mielessäkään. Ainoa mistä joskus lapsellisesti haaveilen on perheelleni kostaminen, eli se että silloin kukn he tarvitsisivat minua, kääntäisin heille selkäni. Mutta harvemmin mietin edes sitä enää, keskityn lähinnä istseeni ja siihen miten vahva minusta on näiden koettelemusten myötä tullut. Edes kivut joita tuosta onnettomuudesta vammautuminen aiheutti, eivät saa elmäniloani pilattua.

Sä olet todellinen menestyjä, joka voi olla ylpeä elämästään. Sehän tarkoittaa, että kykenee onnelliseen ja merkitykselliseen elämään vastoinkäymisistä huolimatta. Voittajia ovat siis ne, jotka eivät uhriudu ja ala katkeriksi vaan ne, jotka löytävät iloa ja tyydytystä vaikeissakin olosuhteissa. Mäkin haluan suhtautua noin ja ajatella vanhana, että oli hyvä elämä vaikeuksista huolimatta. Se on juurikin asennekysymys.

Vierailija kirjoitti:

Jospa kerron omasta elämästäni. Enkä sano tätä siksi että haluaisin vähätellä sinua, vaan lähinnä siksi että tajuaisit ettet ole ainoa jolla on elämässä vastoinkäymisiä ja että NIISTÄ SELVIÄMINEN ON ASENNEKYSYMYS.

Synnyin erittäin tiukkaan uskonnolliseen perheeseen jossa äitini harrasti koko lapsuuteni henkistä ja fyysistä väkivaltaa, enimmäkseen henkistä. Vähättelyä ja vertailua muihin, jatkuvaa aliarvioimista ja kyykyttämistä. Uskoin vakaasti lapseni että äitini tarkoitus on ajaa minut toimillaan itsemurhaan, niin sadistista se käytös oli. Kieltäydyin ajattelemasta ja elämästä tuon lahkon opetusten mukaan, joten minut potkittiin pihalle kotoa 16-vuotiaana ja käytännössä koko perheeni ja sukuni katkaisi välit. En tiedä mitä vanhemmilleni kuuluu (ainoastaan sen kuulin suvun ulkopuoliselta henkilöltä että vanhemmat jakavat kiivasta tahtia omaisuuttaan veljilleni jottei minulle jäisi penniäkään perinnöksi).

Olin aivan hukassa ja onneton perheen hylkäämä 16-vuotias. Elämäni oli yhtä selvitymiskamppailua ja pari kymppisenä tapasin miehen joka vei jalat alta. Mies näki varmaan hauraan ja heikon itsetuntoni ja rakkaudenkaipuuni ja käytti sitä hyväkseen: siitä alkoi 7 vuotta kestänyt helvetti jossa mies pahoinpiteli, alisti, raiskasi ja teki sanoinkuvailematonta henkistä väkivaltaa. Mies paljastui luonteeltaan hyvin samankaltaiseksi kuin äitini.

Pääsin miehestä eroon vihdoin, ja  kun luulin valoisamman ajan koittavan elämässäni, jouduin liikenneonnettomuuteen ja menetin alle 30-vuotiaana osittain liikuntakykyni lopullisesti. Silloinen pomoni oli sitä mieltä että olen hyödytön firmalle ja alkoi ajaa aggressiivista mustamaalauskampanjaa jotta saisin sairaslomalla potkut. Ei siis riittänyt että olin järkyttävissä kivuissa ja kuntoutin itseäni, sain kuulla työpaikalta muilta kuinka järjestelmällisesti pomoni haukkui ja valehteli minusta. Kun palasin työelämään, pomoni sanoi ensimmäisenä päivänä että säästäisin kaikilta vaivaa kun irtisanoutuisin heti. En tajua mistä sain voimaa ja sisua marssia konserin toimitusjohtajan juttusille asiasta. Lopputulema oli että parin kk helvetin jälkeen pomoni sai potkut työpaikkakiusaamisesta.

Tästä alkoi elämäni pikkuhiljaa muuttua parempaan suuntaan ja nyt 33-vuotiaana voin sanoa että elän elämäni parasta aikaa. Koko elämäni tähän mennessä on ollu aivan paskaa, mutta mitä sitten. Edessä on vielä 60 vuotta joista aion tehdä onnelliset. Tietysti olisin voinut katkeroitua ja luovuttaa muttei se käynyt koskaan mielessäkään. Ainoa mistä joskus lapsellisesti haaveilen on perheelleni kostaminen, eli se että silloin kukn he tarvitsisivat minua, kääntäisin heille selkäni. Mutta harvemmin mietin edes sitä enää, keskityn lähinnä istseeni ja siihen miten vahva minusta on näiden koettelemusten myötä tullut. Edes kivut joita tuosta onnettomuudesta vammautuminen aiheutti, eivät saa elmäniloani pilattua.

Sä olet todellinen menestyjä, joka voi olla ylpeä elämästään. Sehän tarkoittaa, että kykenee onnelliseen ja merkitykselliseen elämään vastoinkäymisistä huolimatta. Voittajia ovat siis ne, jotka eivät uhriudu ja ala katkeriksi vaan ne, jotka löytävät iloa ja tyydytystä vaikeissakin olosuhteissa. Mäkin haluan suhtautua noin ja ajatella vanhana, että oli hyvä elämä vaikeuksista huolimatta. Se on juurikin asennekysymys.

"Kaikki muka epäonnekkaat ovat kuitenkin paljon onnekkaampia kuin minä, joka olen vain menettänyt enkä saanut ikinä mitään ja jolla ei ole enää mitään tarkoitusta elämässä."

Että mua suututtaa tän kaltaiset kommentit, kun on menettänyt molemmat vanhemmat lapsena, haudannut lapsen ja jäänyt keskeksi alle 30-vuotiaana ja itse vielä sairastunut skitsofreniaan ja tällä hetkellä työtön (potkut tuli yt:issä). Mikä sinä olet määrittämään muiden ongelmien suuruutta?

Mä olen aina ihmetellyt tota sanontaa! Eihän kukaan esim. tappais itteään jos toi pitäis paikkansa.

Kun jouduin työttömäksi, niin olisin voinut katkeroitus. Varsinkin kun oli yhtä aikaa lapsettomuutta ja isohko sairaus, joka vaati vuosien hoitoa.

Sen sijaan jostain syystä kykyni empatiaan kehittyi. Se oli ollut heikkoa aiemmin, mutta yhtäkkiä, kun itselläni meni huonosti, pystyin eläytymään ihmisen asemaan, joilla meni vielä huonommin.

Aloin säännölliseksi kk-lahjoittajaksi kehitysmaalapselle, ollut sitä nyt vuosia. ja tuo siis tilanteessa, jossa tuloni romahtivat ja sain palkan sijasta vain työttömyysturvaa, josta riitti paljon vähempään.

Outoa kyllä, olen ollut jälkeenpäin kiitollinen vastoinkäymisistä, ilman sellaisia ihminen jää helposti kehittymättä henkisesti. Vain kunnolliset haasteet vievät eteenpäin.

Yksi keino selviytyä on huumori. Kun elämä potkii, niin potki takas ja naura sille! Mulla ainakin meni välillä (ainakin omasta mielestäni) jo niin huonosti, etten voinut enää kuin nauraa, kun meni jo niin säälittävän puolelle, että siitä tuli jo huvittavaa( Oikeasti!). Olin, että mitä seuraavaksi ja kun se vastoinkäyminen sitten tuli niin en voinut tehdä enää muuta kuin nauraa. En halua vähätellä kenenkään kokemusta ja itse en ole kokenut esim. hyvin läheisen ihmisen kuolemaa, niin en tiedä miten siihen suhtautuisin, mutta tarkoitus on sanoa, että elämässä tulee mitä tulee, niihin ei voi vaikuttaa. Kannattaa kuitenkin yrittää vaikuttaa siihen mihin voi, eli omaan asenteeseen. Niitä valonpilkahduksiakin on jokaisella ja niitä on hyvä myös ihan tietoisesti etsiä. Masentuneena ja mieli synkkänä ei tahdo nähdä kuin ne pimeät asiat.

Tsemppiä paljon!

Vierailija kirjoitti:

"Kaikki muka epäonnekkaat ovat kuitenkin paljon onnekkaampia kuin minä, joka olen vain menettänyt enkä saanut ikinä mitään ja jolla ei ole enää mitään tarkoitusta elämässä."

Että mua suututtaa tän kaltaiset kommentit, kun on menettänyt molemmat vanhemmat lapsena, haudannut lapsen ja jäänyt keskeksi alle 30-vuotiaana ja itse vielä sairastunut skitsofreniaan ja tällä hetkellä työtön (potkut tuli yt:issä). Mikä sinä olet määrittämään muiden ongelmien suuruutta?

Onko nää jutut tosia:(Millä ihmeellä te jaksatte jatkaa eteenpäin?ja miks..Helvetin vahvoja ihmisiä teidän pitää olla!

Vierailija kirjoitti:

Kun jouduin työttömäksi, niin olisin voinut katkeroitus. Varsinkin kun oli yhtä aikaa lapsettomuutta ja isohko sairaus, joka vaati vuosien hoitoa.

Sen sijaan jostain syystä kykyni empatiaan kehittyi. Se oli ollut heikkoa aiemmin, mutta yhtäkkiä, kun itselläni meni huonosti, pystyin eläytymään ihmisen asemaan, joilla meni vielä huonommin.

Aloin säännölliseksi kk-lahjoittajaksi kehitysmaalapselle, ollut sitä nyt vuosia. ja tuo siis tilanteessa, jossa tuloni romahtivat ja sain palkan sijasta vain työttömyysturvaa, josta riitti paljon vähempään.

Outoa kyllä, olen ollut jälkeenpäin kiitollinen vastoinkäymisistä, ilman sellaisia ihminen jää helposti kehittymättä henkisesti. Vain kunnolliset haasteet vievät eteenpäin.

Osittain samaa mieltä mutta liika on liikaa. Oon samaa mieltä että vastoinkäymiset on kehittäneet ja tehneet paljon paremman ihmisen, mutta jos nyt tarjoutuisi tilaisuus jälkiabortoida itsensä pois syntymästä kokonaan niin eipä olisi vaikea valinta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Myös tilastomatikka ei pidä paikkaansa. Loton todennäköisyys on yksi 15 miljoonaan.

Minulla on ystävä, joka on kokenut elämässään useamman negatiivisen lottovoiton tai siihen verrattavan asian. Viimeisimpänä saanut lapsen, jolla vaikea sairaus.  Todennäköisyys saada tämä sairaus on jotain yhden suhde miljoonaan (Suomessa ei yhtään samalla tavalla sairasta lasta). Sitä ennen ystävälläni muita vakavia ja harvinaisia vastoinkäymisiä elämässään. Ei näiden negalottovoittojen pitäisi yhden ihmisen kohdalle osua. Mutta niin vain on käynyt.

Ystäväni on uskomattoman sitkeä. Ei ole katkeroitunut. Kaikki eivät hänen sijassaan selviäisi, mutta ystäväni on poikkeuksellinen ihminen.

Niin. Tämä on juuri se, mitä tarkoitan. Pidät ystävääsi todella epäonnekkaana, ja hän on kuitenkin saanut lapsen! Minulle ei ole suotu edes sitä. Ystävälläsi on sentään jokin tarkoitus elämässään, hoitaa sairasta lastaan. Kaikki muka epäonnekkaat ovat kuitenkin paljon onnekkaampia kuin minä, joka olen vain menettänyt enkä saanut ikinä mitään ja jolla ei ole enää mitään tarkoitusta elämässä.

Tämä kohtalo tuntuu aivan hirveältä enkä kestä edes kuvitella ihmisten sääliä. Joku sanoi, ettei saisi vaatia elämältä. Ainoa, mitä olen pyytänyt, on se, että perheenjäseneni pysyisivät elossa ja että saisin oman lapsen, vaikka adoptoidunkin, mutta sekään ei ole mahdollista, koska minulla on masennusdiagnoosi kun kaikki perheenjäseneni yhtä lukuunottamatta ovat kuolleet! Ovatko vaatimukseni jonkun mielestä liiallisia? Muille on itsestäänselvää, että on perhe ja lapset. Minua ei kiinnosta työ tai ura enää tippaakaan, kun tiedän, etten voi saada elämääni edes perusasioita, läheisiä ihmisiä. Voisin elää hyvin vaatimattomasti, en edellytä hienoa asuntoa ym. Haluaisin vain perheen jota minulle ei selvästi ole tarkoitettu eikä elämälläni ole mitään sisältöä. Ainoa syy miksi en tapa itseäni vielä on tämä ainoa perheenjäseneni, joka kyllä varmasti kuolee myös pian minkä jälkeen voinkin sitten itsekin lähteä kun universumi kerta niin haluaa.

Kiitos tsemppauksista kuitenkin -ap

Niin kammottavaa ruikutusta, että ehkä parempikin ettet pääse levittämään geenejäsi ja asennettasi lapseen, tai pilaamaan adoptoidun lapsen elämää. Koita nyt ymmärtää, ettei kukaan pysy ikuisesti elossa eikä kukaan saa kaikkea haluamaansa. Mikään maailmassa ei ole itsestäänselvyys. Ihan kammottavaa että odotat siellä jonkun ihmisen kuolemaa jotta pääset tappamaan itsesi. Maailmassa on paljon ihmisiä, jotka ovat menettäneet sodassa kaikki elämän "peruasiat", työn, kodin, perheen ja ystävät ja jopa terveytensä, ja jotka ovat nähneet hirveää julmuutta, ja harvoin heiltäkään kuulee tuollaista ruikutusta. 

No hei, ajattele että olet selviytynyt kaikesta tuosta paskasta! Sinähän olet vahva! Eipä elämä paljon enää yllätyksiä tuo, joista siis et selviytyisi!! Moni on kaatunut pienemmästäkin...