Tiedättekö sanonnan, että kellekään ei anneta enempää kuin jaksaa kantaa? Se on täyttä potaskaa.

Olen todella pahoillani puolestasi! Olen aina ollut sitä mieltä, että kyseinen sanonta on eräs tyhmimpiä mitä löytyy. Jos se pitäisi paikkansa niin mitään itsemurhiahan ei koskaan tapahtuisi. Tosiasiallisesti löytyy vaikka millä mitalla ihmisiä jotka eivät jaksa taakkaansa kantaa ja ymmärrän sen kyllä ihan hyvin, ei kukaan mitä tahansa jaksa, jos toivoa paremmasta ei ole.

No lähes kaikki sanonnat on ihan paskaa. Niillä on vaan joskus yritetty lohduttaa huonossa jamassa olevaa, eikä siitä todellisuudessa mitään hyötyä ole. Tsemppiä joka tapauksessa.

No ethän sä ole ainoa poikkeuksellisen epäonninen ihminen. Tuo sama on arkea sadoille tuhansille suomalaisille koko ajan. Jos ei nyt just ne samat onnettomuudet kuin sulla, niin jotain yhtä ikävää. Ja kaikki me tallustellaan siitä läpi. Koska se sun alussa lainaama sanonta on totta. Kenellekään ei "anneta" enempää kuin jaksaa kantaa. Se ei tosin johdu siitä, että Joku Jossain laskisi niitä annettavia, vaan siitä, että ihminen kantaa sen mitä on pakko.

On kaikkien elämässä tosin jotain hyviäkin välähdyksiä, kunhan ne huomaa. Toissayönä mä nukuin aika hyvin. Se oli suuri nautinto ja voi auttaa siihenkin, että vaikka tänään taustalla on taas jo nukkumaton yö, ei univaje vielä ole ihan kiduttava. Tänään ajattelin tehdä kasvismunakasta aamiaiseksi. Koska jääkaapissa on porkkana ja purkin pohjalla yksi säilötty latva-artisokka ja tykkään kasvismunakkaasta. Näillä sitä jaksaa taas eteenpäin.

Joo, ja kärsimys jalostaa. Ja kyllä se elämä kantaa. Voin kertoa, ei jalosta, eikä kanna. Voit vain kiltisti odottaa milloin ja mistä tulee seuraavan kerran koivuhalosta päähän. Jaan fiiliksesi, ap.

Niinpä. Minulle ainakin on annettu liikaa kannettavaa. Tulen kuolemaan itsemurhaan lähitulevaisuudessa. Eikä niistä ammattiauttajista tosiaan oo mainittavaa apua jos vaan on vuodesta toiseen ihan samaa paskaa kiusaamista elämä.

Seinä nousee edessä pystyyn jos ei luovu haaveistaan ja mielikuvistaan millaista oman elämän pitäisi olla.

Jos elämä ei ole sellaista kuin haluaisi niin sitten ei ole. Tämä pitää tunnustaa ja hyväksyä ja alkaa rakentaa elämäänsä tältä pohjalta. Ei kannata loputtomiin kurkotella ylös jos huomaa että todellisuus on jotain muuta.

Ei kannata alkaa asuntosäästäjäksi jos ei ole tuloja.

Kannattaa heittäytyä sossun asiakkaaksi ja perustaa perhe ja viedä laskut sossuun ja ottaa sossun asunto vastaan ja jos perheenlisäystä tulee niin sossu hankkii uuden asunnon.

Sossun kautta asunto lämpö vaatetus ja muu toimeentulo. Elämäntasoa sitten nostaa kaikenlaisella sivutulolla, luonnon antimet, pullonkeräys, leipäjonot jne.141

Vierailija kirjoitti:

Seinä nousee edessä pystyyn jos ei luovu haaveistaan ja mielikuvistaan millaista oman elämän pitäisi olla.

Jos elämä ei ole sellaista kuin haluaisi niin sitten ei ole. Tämä pitää tunnustaa ja hyväksyä ja alkaa rakentaa elämäänsä tältä pohjalta. Ei kannata loputtomiin kurkotella ylös jos huomaa että todellisuus on jotain muuta.

Alapeukku tuli sellaiselta joka ei tunnusta tosiasioita vaan elää haaveissa ja "pitäisi olla parempaa"

...mutta kun ei ole...

Tämä on se todellisuus minkä vanhempi polvi on nuoremmille jättänyt.Ei kannata loputtomiin lyödä päätään seinään ja uskotella että kun parhaansa yrittää jne...kun se parhaansa yrittäminen ei riitä tänä päivänä, ja siksi pitää hypätä  pois, ja keskittyä niihin asioihin joihin pystyy vaikuttamaan, eli omaan viihtyvyyteen niissä puitteissa jotka todella on tarjolla.

Kasilla hyvä kommentti. Oma elämä pitää rakentaa ihan itse, ja tehdä siitä edes siedettävää. Mulle kerran sanottiin että hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita. Joo, kyllä toki tapahtuukin, mutta se ei sulje sitä pois että hyville ihmisille tapahtuu paljon myös huonoja ja pahoja asioita...sanonnat nyt on vaan sanahelinää, elämä onkin sitten jotakin ihan muuta.

Myös tilastomatikka ei pidä paikkaansa. Loton todennäköisyys on yksi 15 miljoonaan.

Minulla on ystävä, joka on kokenut elämässään useamman negatiivisen lottovoiton tai siihen verrattavan asian. Viimeisimpänä saanut lapsen, jolla vaikea sairaus.  Todennäköisyys saada tämä sairaus on jotain yhden suhde miljoonaan (Suomessa ei yhtään samalla tavalla sairasta lasta). Sitä ennen ystävälläni muita vakavia ja harvinaisia vastoinkäymisiä elämässään. Ei näiden negalottovoittojen pitäisi yhden ihmisen kohdalle osua. Mutta niin vain on käynyt.

Ystäväni on uskomattoman sitkeä. Ei ole katkeroitunut. Kaikki eivät hänen sijassaan selviäisi, mutta ystäväni on poikkeuksellinen ihminen. Tällä hetkellä ystävälläni menee hyvin ja toivon, että loppuelämänsä olisi alkuosaa helpompi ja valoisampi.

  Tsemppiä ap!

Taidat olla melko nuori?

Vaikka tämä kuulostaa sinun mielestäsi ehkä lapselliselta, niin myös oma asenne vaikuttaa.

Jokaisella, ihan jokaisella, on oma ristinsä kannettavanaan. On lapsuuden traumoja, hyväksikäyttöä, väkivaltaa, taloudellisia vaikeuksia, mielenterveyden ongelmaa, somaattisia sairauksia, heikkolahjaisuutta jne. Lapsen sairaus tai vammaisuus tai jopa kuolema kohtaavat tuhansia ellei kymmeniä tihansia vuosittain. Osalla on lähtökohdat jo niin heikot että hirvittää, osalla vaikeudet kasaantuvat vasta myöhemmin.

En usko että yksikään ihminen elää vuosikymmeniä ilman minkäänlaista vastoinkäymistä.

Kasvuun kuuluu hyväksyä myös elämän rajallisuus. Vastoinkäymisiä tulee mutta niistä selvitään. Sinä olet jäänyt märehtimään omaa surkeuttasi etkä näytä pääsevän yksin ylös, kannattaisi vielä yrittää löytää sellainen terapiamuoto mikä sinua auttaisi.

Vierailija kirjoitti:

Myös tilastomatikka ei pidä paikkaansa. Loton todennäköisyys on yksi 15 miljoonaan.

Minulla on ystävä, joka on kokenut elämässään useamman negatiivisen lottovoiton tai siihen verrattavan asian. Viimeisimpänä saanut lapsen, jolla vaikea sairaus.  Todennäköisyys saada tämä sairaus on jotain yhden suhde miljoonaan (Suomessa ei yhtään samalla tavalla sairasta lasta). Sitä ennen ystävälläni muita vakavia ja harvinaisia vastoinkäymisiä elämässään. Ei näiden negalottovoittojen pitäisi yhden ihmisen kohdalle osua. Mutta niin vain on käynyt.

Ystäväni on uskomattoman sitkeä. Ei ole katkeroitunut. Kaikki eivät hänen sijassaan selviäisi, mutta ystäväni on poikkeuksellinen ihminen.

Niin. Tämä on juuri se, mitä tarkoitan. Pidät ystävääsi todella epäonnekkaana, ja hän on kuitenkin saanut lapsen! Minulle ei ole suotu edes sitä. Ystävälläsi on sentään jokin tarkoitus elämässään, hoitaa sairasta lastaan. Kaikki muka epäonnekkaat ovat kuitenkin paljon onnekkaampia kuin minä, joka olen vain menettänyt enkä saanut ikinä mitään ja jolla ei ole enää mitään tarkoitusta elämässä.

Tämä kohtalo tuntuu aivan hirveältä enkä kestä edes kuvitella ihmisten sääliä. Joku sanoi, ettei saisi vaatia elämältä. Ainoa, mitä olen pyytänyt, on se, että perheenjäseneni pysyisivät elossa ja että saisin oman lapsen, vaikka adoptoidunkin, mutta sekään ei ole mahdollista, koska minulla on masennusdiagnoosi kun kaikki perheenjäseneni yhtä lukuunottamatta ovat kuolleet! Ovatko vaatimukseni jonkun mielestä liiallisia? Muille on itsestäänselvää, että on perhe ja lapset. Minua ei kiinnosta työ tai ura enää tippaakaan, kun tiedän, etten voi saada elämääni edes perusasioita, läheisiä ihmisiä. Voisin elää hyvin vaatimattomasti, en edellytä hienoa asuntoa ym. Haluaisin vain perheen jota minulle ei selvästi ole tarkoitettu eikä elämälläni ole mitään sisältöä. Ainoa syy miksi en tapa itseäni vielä on tämä ainoa perheenjäseneni, joka kyllä varmasti kuolee myös pian minkä jälkeen voinkin sitten itsekin lähteä kun universumi kerta niin haluaa.

Kiitos tsemppauksista kuitenkin -ap

Usein mietitty, kärsimys on enemmän sitä, kun asennoituu:  tällaista ei saa olla.   Jonkun kokemukset tuntuvat kohtuuttomilta, kunhan ajattelin.  

Ap, ne jotka ei pysty käymään töissä voi ajatella ihan samalla lailla kuin sinä perheestä. Että kun vaan olisi työ ja sitä myöten oikeus päättää omasta elämästä ja itsekunnioitus. Näillä ei välttämättä sitä perhettäkään ole yhtä lailla kuin sinulla. On ihan oikeasti kiitollisuuden aihe että voi käydä töissä ja oikeuttaa olemassaolonsa.

Vierailija kirjoitti:

Taidat olla melko nuori?

Vaikka tämä kuulostaa sinun mielestäsi ehkä lapselliselta, niin myös oma asenne vaikuttaa.

Jokaisella, ihan jokaisella, on oma ristinsä kannettavanaan. On lapsuuden traumoja, hyväksikäyttöä, väkivaltaa, taloudellisia vaikeuksia, mielenterveyden ongelmaa, somaattisia sairauksia, heikkolahjaisuutta jne. Lapsen sairaus tai vammaisuus tai jopa kuolema kohtaavat tuhansia ellei kymmeniä tihansia vuosittain. Osalla on lähtökohdat jo niin heikot että hirvittää, osalla vaikeudet kasaantuvat vasta myöhemmin.

En usko että yksikään ihminen elää vuosikymmeniä ilman minkäänlaista vastoinkäymistä.

Kasvuun kuuluu hyväksyä myös elämän rajallisuus. Vastoinkäymisiä tulee mutta niistä selvitään. Sinä olet jäänyt märehtimään omaa surkeuttasi etkä näytä pääsevän yksin ylös, kannattaisi vielä yrittää löytää sellainen terapiamuoto mikä sinua auttaisi.

Tunteet on kumminkin läpikäytävä, hiukan saa märehtiäkin surkeutta!

Ap, minusta nuo luettelemasi asiat eivät ole pahimpia mitä voisin kuvitella.

Ilmeisesti olet kuitenkin aikuinen ja sinulla on läheinen ihminen, miksi et olisi iloinen hänestä?! Odotat vain, että pian hänkin kuolee ja voit tappaa itsesi.

Pidät onnekkaampana ihmistä jonka lapsella on vakava sairaus, tiedätkö kuinka paljon tämä äiti huolehtii ja suree lapsensa puolesta? Ja jos tämä äiti menettää joskus lapsensa sairauden vuoksi, niin pidät varmasti silti omaa kohtaloasi pahimpana mitä olla saattaa...

Tuo masennusdiagnoosi kertoo kaiken sun itsesäälin määrästä. Muuta ajattelutapaasi!

Vierailija kirjoitti:

Ap, ne jotka ei pysty käymään töissä voi ajatella ihan samalla lailla kuin sinä perheestä. Että kun vaan olisi työ ja sitä myöten oikeus päättää omasta elämästä ja itsekunnioitus. Näillä ei välttämättä sitä perhettäkään ole yhtä lailla kuin sinulla. On ihan oikeasti kiitollisuuden aihe että voi käydä töissä ja oikeuttaa olemassaolonsa.

Niinpä. Mä en haluaisi mitään niin paljon kuin pystyä tekemään jotain työtä. En mitään. Voisin olla perheettömänä sinkkuna ihan tyytyväinen jos olisi jotain elämänsisältöä. Lapsia en edes halua. Töitä haluaisin, tai työkyvyn ja jotain tekemistä edes.

Just.

Elämä ei opeta, eikä kärsimys jalosta (vaan katkeroittaa)

On turhauttavaa huomata, että on kuin lastu, jota virta vie.

Terveisin. Kahden erityislapsen äiti, jonka ex ei suostu ottamaan lapsia, kuin pariksi tunniksi ( kun ei jaksa...)Ja joka on tuomittu köyhyyteen niin kauan kuin lapset asuvat kotona. Meitä eri tavoin maailman heittelemiä löytyy.

Vierailija kirjoitti:

Elämäni on ollut yhtä kriisiä 10 vuotta, olen vielä nuori. En puhu nyt mistään tavaroiden särkymisestä vaan juuri niistä pahimmista painajaisista, joita ihmiset eniten pelkäävät: läheisten kuolemaa (huom. useampi perheenjäsen), vakavia sairauksia, lapsettomuutta. Työmurheet ym eivät tunnu yhtään miltään. Ja ongelmani ovat kaikki itsestäni riippumattomia, en ole esim velkaantunut tai huolimattomuuttani aiheuttanut lapsettomuuttani, päinvastoin olen aina elänyt vastuullisesti ja terveellisesti, olen kouluttautunut jne. Nykyään tosin kaikki se vaivannäkö alkaa tuntua turhalta.

Elämä vain ottaa eikä anna mitään, ja tämä on kuorma, jota en jaksa kantaa.

Kun luen ihmisten "epäonnen" tarinoita, niissä puhutaan aina jostain lapsen koliikin tasoisista ongelmista. En halua vähätellä, mutta ajattelen vain, että hän on kuitenkin saanut lapsen! Minulle ei ikinä sitä onnea ole suotu ja tuskin tullaan suomaan. Jään yksin ja elän jossain ihan eri maailmassa kuin muut enkä todellakaan tiedä mitä onnellisuus on.

Olen juuri se ihminen, josta kaikki ajattelee että tuolla on asiat vielä huonommin kuin itsellä. En haluaisi uhriutua, mutta onhan tämä kohtalo älyttömän vaikea hyväksyä.

En edes tiedä, miksi tämän keskustelun aloitin. Ehkä vielä jossain sisimmässäni toivon jonkun kertovan etten ole ainoa oikeasti järkyttävän epäonninen ihminen, jolle elämä ei anna yhtikäs mitään.

Ja kyllä, olen vuosien aikana käynyt kymmenillä psykologeilla ym. en koe saavani sellaisesta enää apua. Vaikka olisin jo vähän päässyt jaloilleni tulee eteen joku vieläjärkyttävämpi vastoinkäyminen. Nyt en enää jaksa nousta ylös pudotakseni jälleen.

Kaikkien elämään kuuluu läheisten kuolemaa ja sairauksia. Itselläni on lisäksi ollut viimeisen 10 v aikana myöskin lapsettomuuden lisäksi kodin ja koko irtaimiston menetys, kodittomuus, työttömyys ja kaksi äärimmäisen raskasta oikeudenkäyntiä.

En silti näe itseäni epäreilusti elämän uhrina. Päinvastoin nuo koettelemukset ovat saaneet minut arvostamaan elämän hyviä puolia. Sitä kun kävelee ulkona ja luonto on kaunis ja kun näkee söpön vauvan lastenrattaissa. Ja kun käy joulukirkossa kuuntelemassa kauniita joululauluja ja laittaa kotona joulukoristeita ja sytyttää kynttilän pimeänä syysiltana. Kun katsoo merelle ja tähtiä kauniina kesäiltana. Jne, siis tällaisia pieniä iloja arjessa.

On siis kyse omasta asenteesta.Joitakin vJastoinkäymiset jalostavat empaattisemmiksi ja joitakin ne katkeroittavat kateellisiksi. Voit itse valita.

Ettet vain takertuisi liikaa siihen ajatukseen perheestä...? Ei se mikään autuaksi tekevä ole. Jos nyt yhtäkkiä saisitkin lapsen, seuraisi uusia ongelmia koko ajan.

Vähän naiivia mun mielestä.