Lue keskustelun säännöt.
Tiedättekö sanonnan, että kellekään ei anneta enempää kuin jaksaa kantaa? Se on täyttä potaskaa.
12.09.2016 |
Elämäni on ollut yhtä kriisiä 10 vuotta, olen vielä nuori. En puhu nyt mistään tavaroiden särkymisestä vaan juuri niistä pahimmista painajaisista, joita ihmiset eniten pelkäävät: läheisten kuolemaa (huom. useampi perheenjäsen), vakavia sairauksia, lapsettomuutta. Työmurheet ym eivät tunnu yhtään miltään. Ja ongelmani ovat kaikki itsestäni riippumattomia, en ole esim velkaantunut tai huolimattomuuttani aiheuttanut lapsettomuuttani, päinvastoin olen aina elänyt vastuullisesti ja terveellisesti, olen kouluttautunut jne. Nykyään tosin kaikki se vaivannäkö alkaa tuntua turhalta.
Elämä vain ottaa eikä anna mitään, ja tämä on kuorma, jota en jaksa kantaa.
Kun luen ihmisten "epäonnen" tarinoita, niissä puhutaan aina jostain lapsen koliikin tasoisista ongelmista. En halua vähätellä, mutta ajattelen vain, että hän on kuitenkin saanut lapsen! Minulle ei ikinä sitä onnea ole suotu ja tuskin tullaan suomaan. Jään yksin ja elän jossain ihan eri maailmassa kuin muut enkä todellakaan tiedä mitä onnellisuus on.
Olen juuri se ihminen, josta kaikki ajattelee että tuolla on asiat vielä huonommin kuin itsellä. En haluaisi uhriutua, mutta onhan tämä kohtalo älyttömän vaikea hyväksyä.
En edes tiedä, miksi tämän keskustelun aloitin. Ehkä vielä jossain sisimmässäni toivon jonkun kertovan etten ole ainoa oikeasti järkyttävän epäonninen ihminen, jolle elämä ei anna yhtikäs mitään.
Ja kyllä, olen vuosien aikana käynyt kymmenillä psykologeilla ym. en koe saavani sellaisesta enää apua. Vaikka olisin jo vähän päässyt jaloilleni tulee eteen joku vieläjärkyttävämpi vastoinkäyminen. Nyt en enää jaksa nousta ylös pudotakseni jälleen.
Kommentit (65)
Itsemurhia ei tapahtuisi, jos kukaan ei saisi enempää murhetta kuin jaksaa kantaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kun jouduin työttömäksi, niin olisin voinut katkeroitus. Varsinkin kun oli yhtä aikaa lapsettomuutta ja isohko sairaus, joka vaati vuosien hoitoa.
Sen sijaan jostain syystä kykyni empatiaan kehittyi. Se oli ollut heikkoa aiemmin, mutta yhtäkkiä, kun itselläni meni huonosti, pystyin eläytymään ihmisen asemaan, joilla meni vielä huonommin.
Aloin säännölliseksi kk-lahjoittajaksi kehitysmaalapselle, ollut sitä nyt vuosia. ja tuo siis tilanteessa, jossa tuloni romahtivat ja sain palkan sijasta vain työttömyysturvaa, josta riitti paljon vähempään.
Outoa kyllä, olen ollut jälkeenpäin kiitollinen vastoinkäymisistä, ilman sellaisia ihminen jää helposti kehittymättä henkisesti. Vain kunnolliset haasteet vievät eteenpäin.
Sinua halutaan auttaa työttömyyskorvauksella mutta olet kiittämätön ja lähetät rahat ulkomaille.
Nro.36 ehkä typerin neuvo ikinä ihmisille joilla on ihan oikeaa surua ja murhetta elämässä. Mene sä nauramaan lapsesi tai miehesi haudalle tms. Kyllä siinä itkukin enemmän auttaa kun nauru. Idiootti!
Tiedän myös sanonnan "paistaa se päivä risukasaankin" ja "se mikä ei tapa, vahvistaa".
Minun sukulaisellani on kaksi sairasta lasta ja hän itsekin on sairastunut vaikeasti. Velkaa on myös ihan hirvittävästi, koska nämä sairaudet...
Sairaudet eivät parane sillä että hän on sentään saanut nämä kaksi ihanaa lasta. Velat eivät kuittaannu sillä, ettet sinä ole saanut sitä yhtäkään lasta. Toki tämä sukulaiseni on onnellinen siitä että hänellä on nämä kaksi hänelle niin kovin rakasta lasta. Silti hän antaisi mitä vain, jotta nämä kaksi lasta saisivat elää terveen elämän. Eivät saa.
Koliikki... Minä en tiedä mitä se on. Muistan ainoastaan että joskus hoidin näitä sukulaiseni lapsia, jotta hän saisi edes vähän levätä. Luulen ettei silloin hirveästi lämmitä se että ihanaa kun on tämä huutava lapsi. Kyllä silloin varmasti antaisi mitä tahansa, jotta lapsi olisi terve ja että itse saisi edes vähän itsekin levätä.
Olen joskus ollut todella väsynyt, enkä pystynyt nukkumaan. Ei ollut lapsia valvottamassa. Minä en vaan saanut unta. Silloin mietin sitä, että jos tappaisin itseni, niin saisin vihdoinkin levätä. Oli kieltämättä pienet murheet silloin. Kaikki oli muuten hyvin, mutta en vaan saanut unta. Silti sorruin ajattelemaan että itsemurha saattaisi auttaa. Vaikka minulla oli muuten kaikki hyvin. Kummallista...
Miltä ap tuntuisi jos joku pyyhkisi sinun murheet maton alle sanomalla että yli puolet maailman väestöstä näkee nälkää ja sinä jaksat valittaa lapsettomuudesta?
Voisin veikata että ei ainakaan kovin hyvältä.
Meillä jokaisella on murheemme. Toiset pystyvät olemaan onnellisia murheista huolimatta. Toiset eivät, vaikkei olisikaan mitään sen suurempia murheitakaan. Ajattelen asian kuitenkin niin että emme voi tietää mitä toinen ihminen on joutunut läpi käymään ja millaista on olla hän. Tunnemme vain itsemme ja omat taakkamme kannamme sen mitä jaksamme.
Aina on olemassa vaihtoehtoja, vaikka tuntuisi kovinkin toivottomalle. Aina on jolla kulla toisella asiat kuitenkin pahemmin. Miksi siis murehtia ylipäätään mistään? Veikkaan ettei ne murheet kuitenkaan tällä katoa, vaikka joillekin saattaa suhteuttaminen auttaakin.
Sinulla ei ole kokemusta koliikkivauvan vanhempana (kkuten ei minullakaan) vaikka antaisitkin mitä tahansa, jotta lapsen saisit. Voisi olla toinen ääni kellossa, jos saisitkin sen koliikkivauvan. VArmasti olisit onnellinen siitä että lapsen sait (vaikka aina ei näin käykään) mutta väsyneenä ja huolestuneena, se tuskin pyyhkisi pois sitä tosiasiaa että lapsella on jokin huonosti, etkä sinä voi sille mitään. Univelka saattaa tehdä olon myös todella epätoivoiseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No lähes kaikki sanonnat on ihan paskaa. Niillä on vaan joskus yritetty lohduttaa huonossa jamassa olevaa, eikä siitä todellisuudessa mitään hyötyä ole. Tsemppiä joka tapauksessa.
Ai että ❤️❤️❤️ Kiitos tälle kommentoijalle. Tämä jotenkin lämmitti mieltäni kun olen kieltämättä miettinyt viime aikoina yhtä sun toista, asioilla on taipumus järjestyä, kaikella on tarkoituksensa, yksi ovi sulkeutuu ja toinen avautuu - juttuja ja todennut niiden aiheuttavan itsessäni sisäistä agressiota. Sanoit tuon niin ihanan tyhjentävästi, mutta yksinkertaisesti - täyttä paskaa kaikki. Tällä hymyllä elän tämän päivän. Kiitos!
Vierailija kirjoitti:
Nro.36 ehkä typerin neuvo ikinä ihmisille joilla on ihan oikeaa surua ja murhetta elämässä. Mene sä nauramaan lapsesi tai miehesi haudalle tms. Kyllä siinä itkukin enemmän auttaa kun nauru. Idiootti!
Isäni on kuollut ja olen kokenut vakavia sairauksia, työttömyyttä, eron ja väkivaltaisen parisuhteen noin muun muassa. Sanoin jo kirjoittaessani, että tarkoitus ei ole vähätellä kenenkään kokemusta, eikä ainakaan nauraa kenenkään surulle. Pointtini oli, että ainoa asia johon loppupeleissä voi vaikuttaa on oma asenne! Ja sorruin tässä juurikin ilmeisesti sitten vähättelyyn vaikkei se ollut tarkoitus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tiedän myös sanonnan "paistaa se päivä risukasaankin" ja "se mikä ei tapa, vahvistaa".
Sanonta "raha ei tuo onnea" kuuluu samaan sarjaan. Näillä me onnettomat ja köyhät lohduttaudumme surkeuden keskellä.
"Se mikä ei tapa sattuu niin saatanasti!"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Se mikä ei tapa sattuu niin saatanasti!"
Olen joltesinkin samaa mieltä kanssasi, mutta ton lopun voimasanan voisi muuttaa hieman sivistyneemmäksi, mut meneehän se noinkin:)
Itse nyt vaan olen ihmisen elämästä tuumannut, että tähän keissiin nyt vaan kuuluu välistä itkemistä ja nauramista; en tiedä sitten, mutta itselläni nuo kaksi edellä mainitsemaani ilmiötä vaihtelee ja saattaa mennä montakin päivää, että naama pysyy melkolailla peruslukemillakin, mutta kyllä tuo nauru kuitenkin jossain kohtaa vilahtaa ihan päivittäin, vaikka kuinka lunta tupaan mätettäisiin. SE ON SE ASENNOITUMINEN kuitenkin vastoinkäymisiin melkoisen ratkaiseva juttu.
Tuleen ei saisi jäädä makaamaan, mutta jos et enää jaksa nousta ylös, niin minkäs teet.
Hei kaikille teille lapsettomille sinkuille, jotka ette ole omaa lasta saaneet jostain syystä, mutta olisitte halunneet, niin älkää sitä surko, te olette ihan omina yksiöinä tärkeitä. Ei se oma lapsi välttämättä elämäänne tee yhtään seesteisemmäksi ja auvoksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Osittain samaa mieltä mutta liika on liikaa. Oon samaa mieltä että vastoinkäymiset on kehittäneet ja tehneet paljon paremman ihmisen, mutta jos nyt tarjoutuisi tilaisuus jälkiabortoida itsensä pois syntymästä kokonaan niin eipä olisi vaikea valinta.
En olis voinut paljon paremmin asiaa ilmaista. Tiedän, että kaikilla on ongelmia ja että joillakin niitä on muita enemmän. Me jotka olemme kokeneet paljon kamalaa olemme kuitenkin vähemmistössä (olen pahoillani kaikkien teidän puolesta, esim. se kenen ystävän sairas lapsi kuoli, en yritä nostaa itseäni mihinkään jalustalle päinvastoin haluaisin kuulla muiden kokemuksista ja kiitos kun olette niistä kertoneet) tai sitten ihmiset eivät tosiaan vaan kerro ongelmistaan avoimesti. Tämän seurauksena tulee näitä "Miten olet voinut selvitä tuollaisesta" tai "vähemmästäkin ihminen on luovuttanut" ommentteja, jotka sattuvat ehkä enemmän kuin mikään muu. Niillä oikein heitetään märkä paskarätti kasvoille, että olet kyllä surkean epäonninen, miten et ole jo haudassa -tyyliin.
Tottakai tiedän että voisin vaan painaa menemään, hymyillä ja tehdä vaikka mitä ja niin teenkin, helpommin minä päivistäni niin selviän kuin jäämällä kotiin yksin. Mutta kun sanotaan, että ASENNE RATKAISEE, niin minun pitäisi ilmeisesti nöyrästi kerätä pari jäljelle jäänyttä sirpaletta ja yrittää jaksaa olla kuin muutkin, joilla elämässä on vaikka mitä. Mitäs jos ne kokemukseni ovat niin järkyttäviä, että positiivinen asenne ei enää kertakaikkiaan auta, kun mielellä ei ole enää vaihtoehtoja ajatella muuten kuin, että elämässä ei tapahdu mitään muuta kuin kriisejä? Kai on ihan luonnollista, että usko tulevaisuuteen menee ja masentuu? Traumatisoitumiseksikin sitä kai kutsutaan. Liika on todellakin liikaa.
Oliko itsemurhan tehneiden ihmisten ongelma siis, että heiltä puuttui positiivinen asenne? Silläkö he olisivat säästyneet itsetuhoisuudelta? Ehkä juuri tämä positiivisuuden vaatimus ajaa monia äärimmäisyyksiin, kun ei vaan enää jaksa. Kyllä joillakin vaan oikeasti on liian suuri taakka, joka vie kaiken uskon elämältä. Oon kyllä kuullut, että Suomessa ei saa näyttää tunteita ja että murheet pitää niellä, mutta kun kerron minua järkyttäneistä elämänkokemuksistani joiden jälkeen en osaa ajatella positiivisesti, niin olen marttyyri? Ja mitä sitten, että elän enää vain tätä yhtä läheistäni varten?
Adoptio ei ole minulle mahdollinen, koska perheenjäsenteni kuolemien jälkeen olen käynyt psykologilla ym. hoidattamassa masennusta ja siitä varmasti merkinnät näkyy monessakin paikassa. Todellakin haluaisin adoptiolapsen, biologisuudella ei ole mitään merkitystä minulle. Päinvastoin olisi hienoa antaa koti ja elämä jollekin kovia kokeeneelle lapselle. Mutta sekin mahdollisuuskin siis minulta viety.
Kyllä olen todellakin katkera ja kateellinen meidän kaikkien puolesta jotka joutuvat kantamaankohtuutonta taakkaa elämässään. Elämä on epäreilua, mutta onko luonnollista että jotkut eivät kestä elää?
-ap
Ap, sinä sairastat masennusta joten et kykene ajattelemaan normaalisti! Olet saanut paljon hyviä vastauksia, toivottavasti ne herättävät sinua ajattelemaan.
Yleisesti ottaen osa aikuiseksi kasvamista on vastuun ottaminen omasta elämästään. Sinä itse olet vastuussa siitä miten elämääsi elät, onko se elämisen arvoista ja onnellista vai ei.
Hoida itseäsi, hanki hoitotaho mistä saat apua! Aina on mahdollisuus saada onnellinen loppuelämä. Maailmassa on miljoonia ihmisiä jotka elävät sodan keskellä tai kokevat muuten järkyttäviä asioita joiden rinnalla sinun vastoinkäymisesi tuntuvat pieniltä, yhtään vähättelemättä sinun tilanteesi ei kuulosta mitenkään poikkeuksellisen rankalta. Sinulla on työ, koti ja varallisuutta, saat ruokaa, vettä ja terveyden- ja sairaanhoitoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tottakai joillekin annetaan enemmän. Siten jotkut ihmiset elävät kokoelämän ns. pumpulilla.
Minä synnyin aikoja sitten, muistan lapsuudesta se miten äitini ja isäni tappelivat kokoajan ja ero siitä seurasi. Lähdin isäni matkaan koska äitilläni oli vuorotyö ja näin vanhempani katsoivat parhaaksi. Isäni ja hänen uuden naisystävän sekä hänen lastensa elämäni oli täyttä helvettiä. Monesti minut lukittiin omaan huoneeseen ja remmiä tuli heti kun tulin ulos huoneesta. Samaan aikaan isäni rupesi juomaan tullen monesti kotia ulosteet housussa.
Tätä ihanuutta jatkui 5 vuotta kunnes oma äitini sai oikeudessa minun huoltajuudeen! No siitä alkoi ala-asteen 4 luokalta jatkunut systemaattinen kiusaus. Pulpettini töhrittiin koiranpaskalla, vaatteeni tungettiin vessanpönttöön kuten kaikki minun kouluvälineet... Talvella sitten kiva oli heitellä minua jäälohkareilla joiden takia leukani meni useaan kertaan sijoiltaan. Opettaja oli " no lapset leikkii... lapset on lapsia..." Rupesin olemaan poissa koulusta.
Ylä-asteella sitten 7. vuosiluokan jälkeen 2 vuotta oli OK! Jopa mukavia, meillä oli sama luokka ja tutustunut kehenkään koska pelkäsin tulevan kiusatuksi. Minusta oli kiva käydä koulua kun haissut koiranpaskalta ja koulupäivän jälkeen ei tarvinnut vessanpöntöstä etsiä omia tavaroita.
No ammattikoulussa sitten kiusaaminen lähti käsistä ja sanoisin sitä pahoinpitelyksi mitä siellä kohtasin. Sain kuin kolmen vuoden aikana hankittua päättötodistuksen. Sen olisin halunnut lähteä opiskelemaan lähihoitajaksi mutta äitini vaati minua menemään ammattikorkeaan lukemaan sähköinsinööriksi... Minä tottelin ja menin sinne... No opiskeluista ei tullut mitään. Eräänä päivänä ns. pimahdin siitä eteenpäin elämässäni on 8 kuukautta joista en muista mitään. Lopulta sitten olin päivystävän psykiatrin edessä matkalla kohti pöpilää... se oli 6 viikon reissu. Sen jälkeen olen ollut kaksi kertaa osastolla ja viimeisestä kerrasta on nyt 7 vuotta.
Eräänä päivänä soitin äidilleni ja hän oli tullut töistä. Koitin sitten myöhemmin soittaa hänelle ja en saanut yhteyttä... Seuraavana päivänä poliisit tulivat kertomaan uutisen äitini on kuollut. Niin 10 minuttia viimeisen puhelumme jälkeen. Tästä sitten alkoi pesänselvitys sekä velkojien minuun kohdistuva vaino... NO en minä ole vastuussa kuolinpesänveloista. Samalla sitten piti selvittää mitä äitini koirille tapahtuu... toiselle sain paikan... toiselle en. Koirat olivat ikänsä olleet maaseudulla, joten minun 30 neliön kerrostaloyksiöön eivät olisi sopeutuneet ja minulla ei ole varaa pitää koiraa. Neljä vuotta meni äitini kuolinpesän selvityksessä lopputulos omaisuutta 120000 euroa, velkaa yli 400000 euroa. Joten ei perintöä kuulunut....
Pari vuotta äitini kuoleman jälkeen sain itse pään takia eläkepaperit mutta kun olin ollut alle 23 vuotiaana töissä sitten opiskellut niin minulla ei ole eläkekertymää vaan saan takuueläkkeen verran rahaa kuukaudessa. Siinä oli pari vuotta sellaista normaalia hiljaiseloa, kunnes isäni sairastui haimasyöpään... Isäni on sitkeä itsensä viinalla marinoinut ihminen joka on edelleen elossa. Niin isäni ei ole 4 vuoteen juonut alkoholia yhtään.
Pääni joka petti minut ja jouduin eläkkeelle on minun sairauteni masennuksen sekä pakko-oireisen häiriön takia. Ei siinä sitten tarvittu kun avosydänleikkaus ja leikkauksen jälkeen 6 vuotta pitkä parisuhde loppui.
Joten minä kysyn? Milloin tämä paska loppuu?
Ei sitä oikein jaksa. kirjoitti:
Tottakai joillekin annetaan enemmän. Siten jotkut ihmiset elävät kokoelämän ns. pumpulilla.
Minä synnyin aikoja sitten, muistan lapsuudesta se miten äitini ja isäni tappelivat kokoajan ja ero siitä seurasi. Lähdin isäni matkaan koska äitilläni oli vuorotyö ja näin vanhempani katsoivat parhaaksi. Isäni ja hänen uuden naisystävän sekä hänen lastensa elämäni oli täyttä helvettiä. Monesti minut lukittiin omaan huoneeseen ja remmiä tuli heti kun tulin ulos huoneesta. Samaan aikaan isäni rupesi juomaan tullen monesti kotia ulosteet housussa.
Tätä ihanuutta jatkui 5 vuotta kunnes oma äitini sai oikeudessa minun huoltajuudeen! No siitä alkoi ala-asteen 4 luokalta jatkunut systemaattinen kiusaus. Pulpettini töhrittiin koiranpaskalla, vaatteeni tungettiin vessanpönttöön kuten kaikki minun kouluvälineet... Talvella sitten kiva oli heitellä minua jäälohkareilla joiden takia leukani meni useaan kertaan sijoiltaan. Opettaja oli " no lapset leikkii... lapset on lapsia..." Rupesin olemaan poissa koulusta.
Ylä-asteella sitten 7. vuosiluokan jälkeen 2 vuotta oli OK! Jopa mukavia, meillä oli sama luokka ja tutustunut kehenkään koska pelkäsin tulevan kiusatuksi. Minusta oli kiva käydä koulua kun haissut koiranpaskalta ja koulupäivän jälkeen ei tarvinnut vessanpöntöstä etsiä omia tavaroita.
No ammattikoulussa sitten kiusaaminen lähti käsistä ja sanoisin sitä pahoinpitelyksi mitä siellä kohtasin. Sain kuin kolmen vuoden aikana hankittua päättötodistuksen. Sen olisin halunnut lähteä opiskelemaan lähihoitajaksi mutta äitini vaati minua menemään ammattikorkeaan lukemaan sähköinsinööriksi... Minä tottelin ja menin sinne... No opiskeluista ei tullut mitään. Eräänä päivänä ns. pimahdin siitä eteenpäin elämässäni on 8 kuukautta joista en muista mitään. Lopulta sitten olin päivystävän psykiatrin edessä matkalla kohti pöpilää... se oli 6 viikon reissu. Sen jälkeen olen ollut kaksi kertaa osastolla ja viimeisestä kerrasta on nyt 7 vuotta.
Eräänä päivänä soitin äidilleni ja hän oli tullut töistä. Koitin sitten myöhemmin soittaa hänelle ja en saanut yhteyttä... Seuraavana päivänä poliisit tulivat kertomaan uutisen äitini on kuollut. Niin 10 minuttia viimeisen puhelumme jälkeen. Tästä sitten alkoi pesänselvitys sekä velkojien minuun kohdistuva vaino... NO en minä ole vastuussa kuolinpesänveloista. Samalla sitten piti selvittää mitä äitini koirille tapahtuu... toiselle sain paikan... toiselle en. Koirat olivat ikänsä olleet maaseudulla, joten minun 30 neliön kerrostaloyksiöön eivät olisi sopeutuneet ja minulla ei ole varaa pitää koiraa. Neljä vuotta meni äitini kuolinpesän selvityksessä lopputulos omaisuutta 120000 euroa, velkaa yli 400000 euroa. Joten ei perintöä kuulunut....
Pari vuotta äitini kuoleman jälkeen sain itse pään takia eläkepaperit mutta kun olin ollut alle 23 vuotiaana töissä sitten opiskellut niin minulla ei ole eläkekertymää vaan saan takuueläkkeen verran rahaa kuukaudessa. Siinä oli pari vuotta sellaista normaalia hiljaiseloa, kunnes isäni sairastui haimasyöpään... Isäni on sitkeä itsensä viinalla marinoinut ihminen joka on edelleen elossa. Niin isäni ei ole 4 vuoteen juonut alkoholia yhtään.
Pääni joka petti minut ja jouduin eläkkeelle on minun sairauteni masennuksen sekä pakko-oireisen häiriön takia. Ei siinä sitten tarvittu kun avosydänleikkaus ja leikkauksen jälkeen 6 vuotta pitkä parisuhde loppui.
Joten minä kysyn? Milloin tämä paska loppuu?
Olen pahoillani kokemuksistasi. Sama kysymys on minulla mielessä. Kun eihän sitä voi tietää että nyt se elämä vaan kääntyy hyväksi.
Jokaisen vastoinkäymisen jälkeen olen ajatellut, että kaippa tämä tästä, eihän aina voi olla yhtä paskaa. Mutta ei, jotain vielä kamalampaa on aina ollut edessä. Sellaisen jälkeen on aika helvetin vaikea uskoa mihinkään hyvään enää. Jos se on masennusta, olkoon sitten niin.
Tuntuu vain aika kohtuuttomalta, että kun olen musertunut kokemuksistani niin olen automaattisesti sairas ja ruikutan. Ja olen ilmeisesti itse syyllinen olooni.
Suomessa on sellainen kulttuuri, että hammasta purren vaan eteenpäin ja muita ei saa rasittaa murheillaan. Täällä kun ei ole sotaa tai muuta yhteistä pelkoa niin se että menee hyvin on jonkinlainen normi. Ja jos tästä normista poikkeaa on sairas. En oikeasti ihmettele yhtään, miksi niin moni täällä päätyy itsemurhaan.
-ap
Olet oikeassa siinä että selviämisen ja positiivisuuden vaatiminen kärsimystä kokevilta ihmisiltä ei auta mitenkään. Mutta en taida auttaa mikään muukaan,,siksi kai ihmiset näiden tyrkyttämiseen sortuvat. Kohta tulee tvstä joku sankarillista vaikeuksista selviämistä hehkuttava ohjelma. Siinä saa masentuneena tuntee itsensä vain entistä paskemmaksi kun ei jaksa pärjätä vaikka vaikeampiakin kokeneet on pärjänneet.
Vierailija kirjoitti:
Ei sitä oikein jaksa. kirjoitti:
Tottakai joillekin annetaan enemmän. Siten jotkut ihmiset elävät kokoelämän ns. pumpulilla.
Minä synnyin aikoja sitten, muistan lapsuudesta se miten äitini ja isäni tappelivat kokoajan ja ero siitä seurasi. Lähdin isäni matkaan koska äitilläni oli vuorotyö ja näin vanhempani katsoivat parhaaksi. Isäni ja hänen uuden naisystävän sekä hänen lastensa elämäni oli täyttä helvettiä. Monesti minut lukittiin omaan huoneeseen ja remmiä tuli heti kun tulin ulos huoneesta. Samaan aikaan isäni rupesi juomaan tullen monesti kotia ulosteet housussa.
Tätä ihanuutta jatkui 5 vuotta kunnes oma äitini sai oikeudessa minun huoltajuudeen! No siitä alkoi ala-asteen 4 luokalta jatkunut systemaattinen kiusaus. Pulpettini töhrittiin koiranpaskalla, vaatteeni tungettiin vessanpönttöön kuten kaikki minun kouluvälineet... Talvella sitten kiva oli heitellä minua jäälohkareilla joiden takia leukani meni useaan kertaan sijoiltaan. Opettaja oli " no lapset leikkii... lapset on lapsia..." Rupesin olemaan poissa koulusta.
Ylä-asteella sitten 7. vuosiluokan jälkeen 2 vuotta oli OK! Jopa mukavia, meillä oli sama luokka ja tutustunut kehenkään koska pelkäsin tulevan kiusatuksi. Minusta oli kiva käydä koulua kun haissut koiranpaskalta ja koulupäivän jälkeen ei tarvinnut vessanpöntöstä etsiä omia tavaroita.
No ammattikoulussa sitten kiusaaminen lähti käsistä ja sanoisin sitä pahoinpitelyksi mitä siellä kohtasin. Sain kuin kolmen vuoden aikana hankittua päättötodistuksen. Sen olisin halunnut lähteä opiskelemaan lähihoitajaksi mutta äitini vaati minua menemään ammattikorkeaan lukemaan sähköinsinööriksi... Minä tottelin ja menin sinne... No opiskeluista ei tullut mitään. Eräänä päivänä ns. pimahdin siitä eteenpäin elämässäni on 8 kuukautta joista en muista mitään. Lopulta sitten olin päivystävän psykiatrin edessä matkalla kohti pöpilää... se oli 6 viikon reissu. Sen jälkeen olen ollut kaksi kertaa osastolla ja viimeisestä kerrasta on nyt 7 vuotta.
Eräänä päivänä soitin äidilleni ja hän oli tullut töistä. Koitin sitten myöhemmin soittaa hänelle ja en saanut yhteyttä... Seuraavana päivänä poliisit tulivat kertomaan uutisen äitini on kuollut. Niin 10 minuttia viimeisen puhelumme jälkeen. Tästä sitten alkoi pesänselvitys sekä velkojien minuun kohdistuva vaino... NO en minä ole vastuussa kuolinpesänveloista. Samalla sitten piti selvittää mitä äitini koirille tapahtuu... toiselle sain paikan... toiselle en. Koirat olivat ikänsä olleet maaseudulla, joten minun 30 neliön kerrostaloyksiöön eivät olisi sopeutuneet ja minulla ei ole varaa pitää koiraa. Neljä vuotta meni äitini kuolinpesän selvityksessä lopputulos omaisuutta 120000 euroa, velkaa yli 400000 euroa. Joten ei perintöä kuulunut....
Pari vuotta äitini kuoleman jälkeen sain itse pään takia eläkepaperit mutta kun olin ollut alle 23 vuotiaana töissä sitten opiskellut niin minulla ei ole eläkekertymää vaan saan takuueläkkeen verran rahaa kuukaudessa. Siinä oli pari vuotta sellaista normaalia hiljaiseloa, kunnes isäni sairastui haimasyöpään... Isäni on sitkeä itsensä viinalla marinoinut ihminen joka on edelleen elossa. Niin isäni ei ole 4 vuoteen juonut alkoholia yhtään.
Pääni joka petti minut ja jouduin eläkkeelle on minun sairauteni masennuksen sekä pakko-oireisen häiriön takia. Ei siinä sitten tarvittu kun avosydänleikkaus ja leikkauksen jälkeen 6 vuotta pitkä parisuhde loppui.
Joten minä kysyn? Milloin tämä paska loppuu?
Olen pahoillani kokemuksistasi. Sama kysymys on minulla mielessä. Kun eihän sitä voi tietää että nyt se elämä vaan kääntyy hyväksi.
Jokaisen vastoinkäymisen jälkeen olen ajatellut, että kaippa tämä tästä, eihän aina voi olla yhtä paskaa. Mutta ei, jotain vielä kamalampaa on aina ollut edessä. Sellaisen jälkeen on aika helvetin vaikea uskoa mihinkään hyvään enää. Jos se on masennusta, olkoon sitten niin.
Tuntuu vain aika kohtuuttomalta, että kun olen musertunut kokemuksistani niin olen automaattisesti sairas ja ruikutan. Ja olen ilmeisesti itse syyllinen olooni.
Suomessa on sellainen kulttuuri, että hammasta purren vaan eteenpäin ja muita ei saa rasittaa murheillaan. Täällä kun ei ole sotaa tai muuta yhteistä pelkoa niin se että menee hyvin on jonkinlainen normi. Ja jos tästä normista poikkeaa on sairas. En oikeasti ihmettele yhtään, miksi niin moni täällä päätyy itsemurhaan.
-ap
Minä olen lopettanut toivomisen siitä, että saisin elää jollain lailla normaalia elämää ilman sitä tunnetta miten päähän "potkitaan" säännöllisesti. Tänään tein ruokaa ja tiedän ettei minulla ole ruokahalua ja sen takia sitten heitän ruuan roskikseen. Itsemurhaa minä ajattelen melkein kokoajan... No isäni kun kuolee niin on minun vuoroni.
Niin tsemppiä sinulle.
Silloin kun onnea jaettiin, niin se oli just loppu kun tuli mun vuoro. Epäonnea tulikin sitten oikein suurella kuupalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän myös sanonnan "paistaa se päivä risukasaankin" ja "se mikä ei tapa, vahvistaa".
Sanonta "raha ei tuo onnea" kuuluu samaan sarjaan. Näillä me onnettomat ja köyhät lohduttaudumme surkeuden keskellä.
Lohduttaudutaan jollain sellaisella, mikä ei ole totta. Kun päivä paistaa risukasaan, paistaa se kaikkialle muuallekin.
Minä ajattelen, ettei tarvitse jaksaa kuin vaikka seuraavat kaksi tuntia, ja sitten taas kaksi, tai tämä yksi päivä. En ajattele pitkälle. Päivä kerrallaan. 21