Lue keskustelun säännöt.
Koukussa leikkimiseen
06.09.2016 |
Mä oon 20-vuotias tyttö, yleisesti ottaen ihan normaali mutta nyt mulle on tullut erikoinen ongelma. Eli pengottiin tuossa kesällä mun kaverin kanssa vanhoja tavaroita, ja löydettiin paljon ikiaikaisia pokemon-leluja. Käytiin sit vähän läpällä leikkimään niillä, mutta se olikin tosi rentouttavaa ja aikaa hurahti pari tuntia. Jäätiin ihan koukkuun siihen, ja nyt ollaan leikitty pari kertaa viikossa. Ollaan puhuttu että pitäis lopettaa mutta ei pystytä kun mikään ei auta stressiin yhtä tehokkaasti. Nyt ootan melkein joka päivä että pääsis taas leikkimään ja oon alkanu katella kauppojen leluosastoilta leluja mitä haluisin ostaa. Tää on ihan kauheeta, ku oon aina pitänyt itseäni normaalina eikä mulla oo ikinä ollu mitään isompia mt-ongelmia. Pelottaa että kohta peuhataan jo kaverin kanssa lattialla tutit suussa. Ahdistaa kovasti. Onko kenelläkään mitään samantyylisiä kokemuksia tai neuvoja mitä pitäis tehdä. Toivoisin asiallisia vastauksia kiitos.
Kommentit (422)
Pitää moni muakin vähän hassuna kun kerään bjd-nukkeja ja "leikin" niillä. Pakko ostaa kaikki vähänkin tyylikäs oikean kokoinen krääsä! Ja kun pienin on 9 cm ja suurin 54 cm, oikeaa kokoa on kaikki nukkekodin tavaroista lasten kotileikkivarusteisiin ja esim. snapsilaseihin. Harrastus on aikuismaisimmillaan kuvaamista ja käsityötä. Minulla tosin oli kausi, jolloin nukeista, erityisesti suurimmasta, oli suorastaan seuraa. Masennusta, ahdistusta, stressiä... tuolloin kannoin usein nukkea mukanani ja puhuin sille. Se saattoi jopa nukkua sängyssäni, satojen eurojen hartsinukke. On se edelleen rakas, mutta taisi kumppanin löytäminen ja kissojen hankkiminen vähentää nukelle tai nukeille puhumista aika rajusti. Nyt kiinnostaa eniten nukkekaapin sisustaminen ja nukkejen kuvaaminen.
Kaikilla 15 nukellani on persoonallisuus, tausta jne. Yksi on sokea, yksi on toisen mielikuvituskaveri, ihmiset imettävät vampyyrilapsia verellään, yksi on sukupuoleton...
Minä työskentelen vaikeasti kehitysvammaisten kanssa ja osaan kyllä heittäytyä "lapsen tasolle" ja leikkiä niin heidän kuin eri-ikäisten lastenkin kanssa, mutta se ei kuitenkaan vastaa omaa leikkimistä. Lapsi määrää säännöt eikä leikki tyydytä samalla tavalla kuin sellainen, jonka itse kehitän. Yhdellä asiakkaistani on jättiläislegoja, joilla minusta on ihana rakennella ja yrittää saada aikaan jotain, vaikka samanvärisiä palikoita ei ole tarpeeksi. Asiakas itse tyytyy heittelemään palikoita, koska siitä syntyy kiva ääni.
Harkitsen hankkivani itselleni ison paketin peruslegoja!
Voihan olla, että ap sopisi esim. päiväkotiin töihin, mutta siellä tuskin aikuinen pääsee keskittymään leikkimiseen niin että siitä ehtisi kunnolla nauttia. Ihanaa, että on samanhenkinen ystävä!
Peukutusten perusteella tuota vaippaläppää tulee yhdeltä ihmiseltä. Kukahan se lapsellinen olikaan...?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hitto et on joillai menny tunteisii toisen leikit :DD
Mietin samaa,mikä ihme saa ihmisen kirjoittamaan noin ilkeitä kommentteja näin harmittomaan avaukseen? Onko niin,että nuo "mene vauva päiväkotiin"-päänaukojat eivät itse kehtaa tehdä asioita,joista nauttivat ja vituttaa kun joku muu kehtaa? Muuten vain puretaan pahaa oloa dissaamalla tuntemattomia mammapalstalla,lisäksi jonkinlaista järjen köyhyyttä puhua pissavaippojen vaihtamisesta kun aiheena on stressinpoistokeinot?
Itse tykkään barbiharrastuksen lisäksi lasten värityskirjoista(ne aikuisille suunnatut ovat sellaista piperrystä,että enemmänkin lisäävät stressiä kuin poistavat sitä)ja piirretyistä.En vaan voi ymmärtää millainen ihminen vetää herneen nenään siitä,että jollain muulla on hauskaa? Voisiko joku ilkeilijä avata ajatusmaailmaansa,vai riittävät heidän älynlahjansa vain lyhyihden,yksinkertaisten solvausten kirjoittamiseen?
En ole ilkeilijä, mutta ärsyynnyin kyllä kun luin tätä keskustelua. Mun mielestä ap vaikuttaa todella lapselliselta, ja hänen lapsellisuuttaan vain ylistetään täällä kuorossa. Tuollaiset leikit eivät ole tasapainoisen aikuisen tapa purkaa stressiä, ja minusta tuosta on enää aika lyhyt matka vaipoissa peuhaamiseen, mihin joku tätä vertasi.
Mutta jokainen tavallaan, ja tosiaan osa täällä on ilmaissut oman eriävän mielipiteensä hyvinkin lapsellisesti. Minä en halua dissata aloittajaa, mutta en vain pysty ymmärtämään hänen harrastustaan, jonka itse näen enemmän pahana kuin hyvänä asiana.
En mä nyt tajua missä kohtaa ap vaikuttaa erityisen lapselliselta. Ja onhan tuo hyvin kaukana pikkuvauvaksi taantumisesta. Minä puran stressiä juoksemalla, ja nautin siitä kivun tunteesta minkä kova treeni aiheuttaa. Ei sekään tarkoita että siitä olisi enää lyhyt matka esim viiltelyyn...
Joo mäkin alotin noilla Pokeilla ja välillä Transformereit, mut ei joka viikko. Sit kerran oltiin illalla päiväkodin hiekkalaatikolla Pokeilemassa kun yhellä kaverilla oli muutama Dublo messissä. Mä luulin et se jäis siihen yhteen kertaan, mutta aika pian se palikoiden kanssa puuhailu oli mulla jokapäivästä. Nykysin vedän sit tuttii ja mul on helistimii kans. Pöllin hiekkalaatikoilt lelui jos mul ei satu olee massii. Oon ihan pohjal.
Musta ap vaikuttaa sellaiselta ihmiseltä joka on hyvällä tavalla erilainen x) mulla on monta kaveria joilla on aika erikoisia kiinnostuksenkohteita ja kaikki on ihan huipputyyppejä!
Kylmä jätkä kirjoitti:
Joo mäkin alotin noilla Pokeilla ja välillä Transformereit, mut ei joka viikko. Sit kerran oltiin illalla päiväkodin hiekkalaatikolla Pokeilemassa kun yhellä kaverilla oli muutama Dublo messissä. Mä luulin et se jäis siihen yhteen kertaan, mutta aika pian se palikoiden kanssa puuhailu oli mulla jokapäivästä. Nykysin vedän sit tuttii ja mul on helistimii kans. Pöllin hiekkalaatikoilt lelui jos mul ei satu olee massii. Oon ihan pohjal.
Hyvää sarkasmia! Pari kirjoittajaa kun vaikuttaa oikeasti uskovan että pokemonleikeillä taantuu pysyvästi päiväkoti-ikäiseksi...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pitää moni muakin vähän hassuna kun kerään bjd-nukkeja ja "leikin" niillä. Pakko ostaa kaikki vähänkin tyylikäs oikean kokoinen krääsä! Ja kun pienin on 9 cm ja suurin 54 cm, oikeaa kokoa on kaikki nukkekodin tavaroista lasten kotileikkivarusteisiin ja esim. snapsilaseihin. Harrastus on aikuismaisimmillaan kuvaamista ja käsityötä. Minulla tosin oli kausi, jolloin nukeista, erityisesti suurimmasta, oli suorastaan seuraa. Masennusta, ahdistusta, stressiä... tuolloin kannoin usein nukkea mukanani ja puhuin sille. Se saattoi jopa nukkua sängyssäni, satojen eurojen hartsinukke. On se edelleen rakas, mutta taisi kumppanin löytäminen ja kissojen hankkiminen vähentää nukelle tai nukeille puhumista aika rajusti. Nyt kiinnostaa eniten nukkekaapin sisustaminen ja nukkejen kuvaaminen.
Kaikilla 15 nukellani on persoonallisuus, tausta jne. Yksi on sokea, yksi on toisen mielikuvituskaveri, ihmiset imettävät vampyyrilapsia verellään, yksi on sukupuoleton...
Minä työskentelen vaikeasti kehitysvammaisten kanssa ja osaan kyllä heittäytyä "lapsen tasolle" ja leikkiä niin heidän kuin eri-ikäisten lastenkin kanssa, mutta se ei kuitenkaan vastaa omaa leikkimistä. Lapsi määrää säännöt eikä leikki tyydytä samalla tavalla kuin sellainen, jonka itse kehitän. Yhdellä asiakkaistani on jättiläislegoja, joilla minusta on ihana rakennella ja yrittää saada aikaan jotain, vaikka samanvärisiä palikoita ei ole tarpeeksi. Asiakas itse tyytyy heittelemään palikoita, koska siitä syntyy kiva ääni.
Harkitsen hankkivani itselleni ison paketin peruslegoja!Voihan olla, että ap sopisi esim. päiväkotiin töihin, mutta siellä tuskin aikuinen pääsee keskittymään leikkimiseen niin että siitä ehtisi kunnolla nauttia. Ihanaa, että on samanhenkinen ystävä!
Peukutusten perusteella tuota vaippaläppää tulee yhdeltä ihmiseltä. Kukahan se lapsellinen olikaan...?
Vautsi,hienolta kuulostaa tuo sun harrastus :) Just tuo että saa kehitellä omia luonteita ja puhetyylejä niille hahmoille on musta kaikkein hauskinta. Ja vaikka lapsista ja leikkimisestä pidänkin, en usko että päiväkoti olisi kuitenkaan oikee paikka mulle. Arvostan kovasti työtä jota teet, siihen vaaditaan luonnetta.
Ja juu, mustakin on tosi ihanaa että mulla on ystävä jonka kanssa voin olla oma itteni
-ap
Vierailija kirjoitti:
Leikkimisessä ei tavallaan ole ongelmaa; kuten on tullut esille, leikki kuuluu jossain muodossa myös aikuistenkin elämään. Regressio, eli taantuminen, on kuitenkin yksi coping (selviytymis)-mekanismi, eikä siis suositeltu sellainen. Onko leikki siis rentouttavaa puuhailua, jonka voisi korvata vaikka käsitöillä, vai oletko niin stressaantunut, että saat lohtua lapsen tasolle taantumisesta? Tässäkin tapauksessa olen siis lähinnä huolissaan stressin aiheuttajasta, koska tuollainen stressi ei ole terveellistä tai oikeastaan normaaliakaan, siksi siihen kannattaisi puuttua.
Voiko sitten myös mielikuvitusleikit ymmärtää yhdeksi regression ilmentymäksi? Joku täällä kertoi omista päänsisäisistä jutuistaan, ja itselläni on samantyyppistä. Tarinaa ja ihmisiä kehkeytyy mielikuvituksessa, ja itse olen usein osa näitä juttuja.
Nämä ovat asioita, joita ei mielellään kerro kenellekään. Olen kuitenkin ajatellut, että jonkinlaisesta selviytymiskeinosta on omalla kohdalla kyse, sen lisäksi että minulla on ylipäätään hyvä mielikuvitus ja olen juttuja myös kirjoittanut. Aikoinaan kävin psykologilla jolle ajattelin asiaa avata, onneksi harkitsin tarpeeksi kauan (ei osoittautunut luottamuksen arvoiseksi).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Leikkimisessä ei tavallaan ole ongelmaa; kuten on tullut esille, leikki kuuluu jossain muodossa myös aikuistenkin elämään. Regressio, eli taantuminen, on kuitenkin yksi coping (selviytymis)-mekanismi, eikä siis suositeltu sellainen. Onko leikki siis rentouttavaa puuhailua, jonka voisi korvata vaikka käsitöillä, vai oletko niin stressaantunut, että saat lohtua lapsen tasolle taantumisesta? Tässäkin tapauksessa olen siis lähinnä huolissaan stressin aiheuttajasta, koska tuollainen stressi ei ole terveellistä tai oikeastaan normaaliakaan, siksi siihen kannattaisi puuttua.
Voiko sitten myös mielikuvitusleikit ymmärtää yhdeksi regression ilmentymäksi? Joku täällä kertoi omista päänsisäisistä jutuistaan, ja itselläni on samantyyppistä. Tarinaa ja ihmisiä kehkeytyy mielikuvituksessa, ja itse olen usein osa näitä juttuja.
Nämä ovat asioita, joita ei mielellään kerro kenellekään. Olen kuitenkin ajatellut, että jonkinlaisesta selviytymiskeinosta on omalla kohdalla kyse, sen lisäksi että minulla on ylipäätään hyvä mielikuvitus ja olen juttuja myös kirjoittanut. Aikoinaan kävin psykologilla jolle ajattelin asiaa avata, onneksi harkitsin tarpeeksi kauan (ei osoittautunut luottamuksen arvoiseksi).
Itse sanoisin, että taantumisesta ei pitäisi puhua defenssinä mikäli se on hallittua eikä toistu suhteettoman usein. Sitten, jos jokin tekijä yksinkertaisesti pakottaa taantumaan, voidaan puhua regressiosta, joka on mielen selviytymiskeino ja viittaa johonkin ongelmaan.
Mä oon ihan yllättynyt, kuinka paljon olen nauttinut oman lapseni kanssa leikkimisestä. En usko, että ilman lasta tulisi leikittyä, mutta jos joku tahtoo leikkiä, niin antaa mennä vaan :) Varmasti olisi aika hauska ja suloinen näky, kun 20v naiset leikkivät lasten leluilla, mutta niin olisi toisaalta sekin, kun minä laulan iskelmää samalla kun imuroin tyhjää asuntoa :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hah, onneksi oon töissä 8-10 vuotiaiden lasten kanssa niin saan hyvillä mielin leikkiä viitenä päivänä viikossa. Tänäänkin ihan täysillä leikin siellä niiden kanssa hippaa leikkipuistossa. Ihanaa kun saa unohtaa kaiken muun ja vaan mennä leikkiin mukaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Leikkimisessä ei tavallaan ole ongelmaa; kuten on tullut esille, leikki kuuluu jossain muodossa myös aikuistenkin elämään. Regressio, eli taantuminen, on kuitenkin yksi coping (selviytymis)-mekanismi, eikä siis suositeltu sellainen. Onko leikki siis rentouttavaa puuhailua, jonka voisi korvata vaikka käsitöillä, vai oletko niin stressaantunut, että saat lohtua lapsen tasolle taantumisesta? Tässäkin tapauksessa olen siis lähinnä huolissaan stressin aiheuttajasta, koska tuollainen stressi ei ole terveellistä tai oikeastaan normaaliakaan, siksi siihen kannattaisi puuttua.
Voiko sitten myös mielikuvitusleikit ymmärtää yhdeksi regression ilmentymäksi? Joku täällä kertoi omista päänsisäisistä jutuistaan, ja itselläni on samantyyppistä. Tarinaa ja ihmisiä kehkeytyy mielikuvituksessa, ja itse olen usein osa näitä juttuja.
Nämä ovat asioita, joita ei mielellään kerro kenellekään. Olen kuitenkin ajatellut, että jonkinlaisesta selviytymiskeinosta on omalla kohdalla kyse, sen lisäksi että minulla on ylipäätään hyvä mielikuvitus ja olen juttuja myös kirjoittanut. Aikoinaan kävin psykologilla jolle ajattelin asiaa avata, onneksi harkitsin tarpeeksi kauan (ei osoittautunut luottamuksen arvoiseksi).
Itse sanoisin, että taantumisesta ei pitäisi puhua defenssinä mikäli se on hallittua eikä toistu suhteettoman usein. Sitten, jos jokin tekijä yksinkertaisesti pakottaa taantumaan, voidaan puhua regressiosta, joka on mielen selviytymiskeino ja viittaa johonkin ongelmaan.
Kiitos kommentista, en ollut tullut tätä ajatelleeksi. Hyvä näkökohta.
120
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse leikin kolmevuotiaan lapseni kanssa. Myös mieheni leikkii. En koe, että oltaisiin jotenkin outoja. Molemmat pääsääntöisesti tykkäävät leikkiä ja näyttää/opettaa omia lapsuuden lempileikkejä lapselle. Olen lastentarhanopettaja ja leikin välillä töissäkin lasten kanssa. On kivaa joskus keksiä ponien kanssa juonellisia leikkejä tai leikkiä syntymäpäiviä. Myös lasten lautapelejä on kiva pelata ja värintänpä välillä tyttöni värityskirjaakin ihan huvikseni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse leikin kolmevuotiaan lapseni kanssa. Myös mieheni leikkii. En koe, että oltaisiin jotenkin outoja. Molemmat pääsääntöisesti tykkäävät leikkiä ja näyttää/opettaa omia lapsuuden lempileikkejä lapselle. Olen lastentarhanopettaja ja leikin välillä töissäkin lasten kanssa. On kivaa joskus keksiä ponien kanssa juonellisia leikkejä tai leikkiä syntymäpäiviä. Myös lasten lautapelejä on kiva pelata ja värintänpä välillä tyttöni värityskirjaakin ihan huvikseni.
No mutta onhan se ihan eri asia leikkiä lapsen kanssa kuin taantua itse siksi pikkulapseksi. Eikö kukaan muu oikeasti näe tässä radikaalia eroa?
No, kyllä mä ihan "taannun"'lapsen kanssa leikkiessä. Ihan yhtälailla leikin kuin lapsenikin. Sitä ennen leikin siskoni lasten kanssa. Minulla on tainnut olla leikkimätön kausi vain ollessani 20-23, jolloin opiskelin eikä ollut aikaa. Silloinkin nukuin suuren pehmolelun kanssa ja keräilin helinäkeijutavaroita. Lapsellisia juttuja nämäkin joidenkin mielestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse leikin kolmevuotiaan lapseni kanssa. Myös mieheni leikkii. En koe, että oltaisiin jotenkin outoja. Molemmat pääsääntöisesti tykkäävät leikkiä ja näyttää/opettaa omia lapsuuden lempileikkejä lapselle. Olen lastentarhanopettaja ja leikin välillä töissäkin lasten kanssa. On kivaa joskus keksiä ponien kanssa juonellisia leikkejä tai leikkiä syntymäpäiviä. Myös lasten lautapelejä on kiva pelata ja värintänpä välillä tyttöni värityskirjaakin ihan huvikseni.
No mutta onhan se ihan eri asia leikkiä lapsen kanssa kuin taantua itse siksi pikkulapseksi. Eikö kukaan muu oikeasti näe tässä radikaalia eroa?
Minusta aloittaja on leikeissään paljon lähempänä esim. larppaajia, cosplay-harrastajia tai teatteria harrastavia kuin oikeita pikkulapsia. Kyseessä on harrastus, mitä ap harrastaa pari kertaa viikossa. Vaikka tuo harrastus mielletäänkin lasten jutuksi, ei se tee aloittajasta lasta. Hän on löytänyt hyvän tavan rentoutua ja sillä sipuli :)
Mikä tuossa "taantumisessa" on sitten niin hirveetä. Me ollaan ainakin jätkien kanssa lätkäkatsomossa välillä niinku pikkupojat kun innostutaa hyvästä pelistä. matsin jälkeen on sitten kiva taas olla se aikuinen joka käy töissä ja maksaa laskuja
m44
Menikin yllättävän pitkään, ennenkuin palstan keittiöpsykologit löysivät tämän ketjun
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse leikin kolmevuotiaan lapseni kanssa. Myös mieheni leikkii. En koe, että oltaisiin jotenkin outoja. Molemmat pääsääntöisesti tykkäävät leikkiä ja näyttää/opettaa omia lapsuuden lempileikkejä lapselle. Olen lastentarhanopettaja ja leikin välillä töissäkin lasten kanssa. On kivaa joskus keksiä ponien kanssa juonellisia leikkejä tai leikkiä syntymäpäiviä. Myös lasten lautapelejä on kiva pelata ja värintänpä välillä tyttöni värityskirjaakin ihan huvikseni.
No mutta onhan se ihan eri asia leikkiä lapsen kanssa kuin taantua itse siksi pikkulapseksi. Eikö kukaan muu oikeasti näe tässä radikaalia eroa?
No, kyllä mä ihan "taannun"'lapsen kanssa leikkiessä. Ihan yhtälailla leikin kuin lapsenikin. Sitä ennen leikin siskoni lasten kanssa. Minulla on tainnut olla leikkimätön kausi vain ollessani 20-23, jolloin opiskelin eikä ollut aikaa. Silloinkin nukuin suuren pehmolelun kanssa ja keräilin helinäkeijutavaroita. Lapsellisia juttuja nämäkin joidenkin mielestä.
Tottakai äiti saa myös eläytyä kun leikkii lapsensa kanssa :) Monet vanhemmat viettävät surullisen vähän aikaa lastensa kanssa, mutta kivaa että on niitäkin, jotka itse nauttivat myös leikeistä :3
-ap
Missä teidän mielestä sitten menee se raja? Entä jos ap haluaisi vaikkapa imeä tuttia tunnin ajan pari kertaa viikossa? Olisiko sekin ok?
Ei tuota tarvitse hävetä, mä itse keräilen figuureja ja järjestelen ja asettelen niitä aina ihan kikseissä :D leikkiä sekin tavallaan on