Lue keskustelun säännöt.
Pitkäaikaistyötön ystävä tappoi itsensä.
05.09.2016 |
Ei vaan jaksanut vuosien työttömyyttä. Lisääntyykö itsemurhat?
Kommentit (90)
Vierailija kirjoitti:
Willy Loman kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä vähän mietin.
Työttömän arvottomuuden tunnekko tulisi sitä, että ei ole hyödyllinen yhteiskunnalle?
Siihenkin löytyisi apu vapaaehtoistyöstä. On paljon esim. yksinäisiä vanhuksia, jotka olisivat iloisia seurasta. Saisi siten työtön kokea, että hänen olemassaololla on merkitystä. Saattaa tosin olla, että työtön masentuu niin paljon, ettei osaa hakeutua tämän kaltaisiin juttuihin mukaan.
Vaikka olisi vapaaehtoistyössä niin eihän se auta. Jokainen varmasti haluaa työpaikan josta saa palkkaa, sosiaalisia suhteita yms. Työttömyyskorvaukset ovta niin pienet että vaikea niillä on vuodesta toiseen olla ja se sukulaisten, ystävien utelu ja syrjäytyminen vie varmasti voimat.
Vapaaehtoistyöstäkin saa sosiaalisia suhteita. Harva kuitenkaan on työkavereidensa kanssa niin hyviä ystäviä, että tavataan työajan ulkopuolellakin. Aloittajan ystävän tapauksessa ei ollut edes kyse rahattomuudesta vaan mieskin oli lohduttanut, että hänen palkallaan pärjätään. Uteluihin voi vaikka sanoa, että nauttii, kun on aikaa lapsille, harrastuksille ja vapaaehtoistyölle. Ymmärrän kuitenkin, että joillekin palkkatyö on koko elämä eikä lapsilla, puolisolla, sukulaisilla ja ystävillä ole mitään merkitystä elämässä, jos ei ole töitä. Mulle palkkatyö on vain tapa saada rahaa elämiseen ja kaikki muu on tärkeysjärjestyksessäni ensimmäisenä, joten tulee sääli näitä työttömiä, joille elämän tärkein asia on työ.
Minä olen tutkija ja elämäni sisältö tulee lähes kokonaan töistä. Lapsia tai puolisoa ei ole. Sukulaiset on enimmäkseen rasite. Aivan kaikki ystävät ovat nykyisiä tai entisiä työkavereita. Jos työt loppuu, niin kuin jatkuvasti on vaarana, niin menetän suunnilleen kaiken millä on minulle merkitystä. Huoleni toimeentulosta pientä sen rinnalla.
Sun riskinä ei ole pelkästään työttömyys vaan myös työkyvyttömyys esimerkiksi sairastumisen tai vammautumisen seurauksena.
Kertonee jotain työhyvinvoinnista ja työpaikan kulttuurista, että olen välillä ollut masennuksen vuoksi kuukausiakin melkein työkyvytön, mutta en silti koskaan päivääkään sairauslomalla. Hesarissa olikin juuri artikkeli tutuista ongelmista (http://www.hs.fi/ura/a1472704324814), mutta ratkaisut eivät ole ihan niin helppoja kuin lukemalla ajattelisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä vähän mietin.
Työttömän arvottomuuden tunnekko tulisi sitä, että ei ole hyödyllinen yhteiskunnalle?
Siihenkin löytyisi apu vapaaehtoistyöstä. On paljon esim. yksinäisiä vanhuksia, jotka olisivat iloisia seurasta. Saisi siten työtön kokea, että hänen olemassaololla on merkitystä. Saattaa tosin olla, että työtön masentuu niin paljon, ettei osaa hakeutua tämän kaltaisiin juttuihin mukaan.
On vaikea tuntea olevansa aidosti hyödyllinen, jos työtä ei arvosteta sen vertaa että siitä maksettaisiin palkkaa. Tiedän, raha ei ole elämässä tärkeintä jne. Ei olekaan, silloin kun sitä on riittävästi. Sitten kun sitä ei ole, aikaa tärkeää siitä rahasta tulee. Yksi jos toinekin on suunnitellut että haluaa kokea yhtä ja toista elämänsä aikana: matkustaa jännittäviin paikkoihin, ehkä omistaa pienen kesämökin ja auton... Jokainen on luullut että saa nuo kun kasvaa aikuiseksi ja menee töihin. Sitten huomaa että ei saakaan mitään. Ei ole varaa edes ostaa ruokaa joka maistuisi hyvältä.
Vuosikymmenet kestävää köyhyyttä voisi mielestäni verrata jalkojen menettämiseen. Monta haavetta on haudattava jos ei voi enää kävellä.
Kuitenkin suurin osa ihmisistä ei tapa itseään, vaikka menettäisikin jalkansa.
Eikä suurin osa työttömistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vapaaehtoistyöstäkin saa sosiaalisia suhteita. Harva kuitenkaan on työkavereidensa kanssa niin hyviä ystäviä, että tavataan työajan ulkopuolellakin. Aloittajan ystävän tapauksessa ei ollut edes kyse rahattomuudesta vaan mieskin oli lohduttanut, että hänen palkallaan pärjätään. Uteluihin voi vaikka sanoa, että nauttii, kun on aikaa lapsille, harrastuksille ja vapaaehtoistyölle. Ymmärrän kuitenkin, että joillekin palkkatyö on koko elämä eikä lapsilla, puolisolla, sukulaisilla ja ystävillä ole mitään merkitystä elämässä, jos ei ole töitä. Mulle palkkatyö on vain tapa saada rahaa elämiseen ja kaikki muu on tärkeysjärjestyksessäni ensimmäisenä, joten tulee sääli näitä työttömiä, joille elämän tärkein asia on työ.
Vaikka miehen palkalla tulisi toimeenkin, niin tuleehan siitä itselle sellainen olo, että on vain taakka ja elätti. Itse ainakin koen jossain määrin syyllisyyttä siitä, ettei miehellä ole mahdollisuutta ansiotasonsa mukaiseen elintasoon. Jos hänellä olisi edes keskituloinen vaimo, niin elämä voisi olla hyvin erilaista.
Eikä kaikilla ole lapsia kotona, joiden kanssa puuhastella. Meillä on vain yksi lapsi joka on aloittanut lukion ja pääsee käymään kotona vain joka toinen viikonloppu. Puuhastele tässä sitten lasten kanssa.
Vapaaehtoistyö voisi tuoda jonkinlaista sisältöä ja tarpeellisuuden tunnetta, mutta ei se poista sitä, että kokee itsensä taakaksi ja riippakiveksi perheelleen.
Mene hakeutumaan hoitoon, jos noin tunnet. Minä olen mieheni palkan turvin toimeen tuleva vaimo ja pitkäaikaistyötön, ja en häpeä yhtään, enkä tunne olevani miehelleni riippakivi enkä taakka, vaan rakas vaimo ja lastemme äiti. Mikään työ, mitä olen tehnyt aikoinaan ei ole tuonut niin paljon tarpeellisuuden tunnetta kuin edellä mainitut kohdat elämässäni.
Eli halu pärjätä elämässä ihan omin voimin on sinulle syy hakeutua hoitoon? On siinä erikoinen maailmankatsomus.
No, en kyllä itse arvosta tippaakaan ihmistä joka keskittyy vain lastenhoitoon ja pitää sitä saavutuksena. Mutta en nyt sentään huutele että menisit hoitoon.
En siis ole tuo edellinen kirjoittaja.
Noin yleisesti ottaen taloudelliset ongelmat ovat iso syy itsemurhiin. Ei tietenkään jokaiselle, mutta yhteys on olemassa. Varmaan lisää riskiä tulee siitä, että työttömien epävarmuutta ollaan lisäämässä: karkeasti sanottuna ihmisen on helpompi kestää jatkuvaa tasaista köyhyyttä kuin koko ajan pelätä, että seuraavassa kuussa ei rahaa tulekaan lainkaan tai tulee eri summa kuin oli budjetoitu. Jatkuva stressitila voi saada henkisesti sitten palamaan loppuun.
Willy Loman kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Willy Loman kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä vähän mietin.
Työttömän arvottomuuden tunnekko tulisi sitä, että ei ole hyödyllinen yhteiskunnalle?
Siihenkin löytyisi apu vapaaehtoistyöstä. On paljon esim. yksinäisiä vanhuksia, jotka olisivat iloisia seurasta. Saisi siten työtön kokea, että hänen olemassaololla on merkitystä. Saattaa tosin olla, että työtön masentuu niin paljon, ettei osaa hakeutua tämän kaltaisiin juttuihin mukaan.
Vaikka olisi vapaaehtoistyössä niin eihän se auta. Jokainen varmasti haluaa työpaikan josta saa palkkaa, sosiaalisia suhteita yms. Työttömyyskorvaukset ovta niin pienet että vaikea niillä on vuodesta toiseen olla ja se sukulaisten, ystävien utelu ja syrjäytyminen vie varmasti voimat.
Vapaaehtoistyöstäkin saa sosiaalisia suhteita. Harva kuitenkaan on työkavereidensa kanssa niin hyviä ystäviä, että tavataan työajan ulkopuolellakin. Aloittajan ystävän tapauksessa ei ollut edes kyse rahattomuudesta vaan mieskin oli lohduttanut, että hänen palkallaan pärjätään. Uteluihin voi vaikka sanoa, että nauttii, kun on aikaa lapsille, harrastuksille ja vapaaehtoistyölle. Ymmärrän kuitenkin, että joillekin palkkatyö on koko elämä eikä lapsilla, puolisolla, sukulaisilla ja ystävillä ole mitään merkitystä elämässä, jos ei ole töitä. Mulle palkkatyö on vain tapa saada rahaa elämiseen ja kaikki muu on tärkeysjärjestyksessäni ensimmäisenä, joten tulee sääli näitä työttömiä, joille elämän tärkein asia on työ.
Minä olen tutkija ja elämäni sisältö tulee lähes kokonaan töistä. Lapsia tai puolisoa ei ole. Sukulaiset on enimmäkseen rasite. Aivan kaikki ystävät ovat nykyisiä tai entisiä työkavereita. Jos työt loppuu, niin kuin jatkuvasti on vaarana, niin menetän suunnilleen kaiken millä on minulle merkitystä. Huoleni toimeentulosta pientä sen rinnalla.
Sun riskinä ei ole pelkästään työttömyys vaan myös työkyvyttömyys esimerkiksi sairastumisen tai vammautumisen seurauksena.
Kertonee jotain työhyvinvoinnista ja työpaikan kulttuurista, että olen välillä ollut masennuksen vuoksi kuukausiakin melkein työkyvytön, mutta en silti koskaan päivääkään sairauslomalla. Hesarissa olikin juuri artikkeli tutuista ongelmista (http://www.hs.fi/ura/a1472704324814), mutta ratkaisut eivät ole ihan niin helppoja kuin lukemalla ajattelisi.
Ymmärrän ihan hyvin sen, että jos työpaikka on aivan loistava paikka ja siellä ihmiset ovat ihania, niin ei malta olla pois töistä edes sairaslomalla. Mutta joskus voi sairastua tai vammautua - ihan kuka tahansa - siten, että työnteko ei ole enää mahdollista. Mä olen ollut vakavassa autokolarissa, maannut kuukausia sairaalassa taistellen ensin hengestäni, sen jälkeen vielä pari vuotta kuntoutuksessa ja edelleenkin olen vajaakuntoinen. Mulla on nykyisin ihan kiva osa-aikainen työpaikka, mutta en mene sinne sairaana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jaahas, ja eikö pistä syämmestäsi, että olisitko voinut vaikkapa jollain tavalla estää ystäväisesi lopullista ratkaisua, ja jos arvelit sen johtuvan hänen työttömyydestään ja siitä aiheutuvista harmeista talousongelmineen jne., niin etkö olisi voinut jotenkin vaikkapa jelpata ystävääsi, vaikkapa ihan henkisellä tasolla, jos et aineellisella tasolla siihen olisi kyennyt?
Vierailija kirjoitti:
Jaahas, ja eikö pistä syämmestäsi, että olisitko voinut vaikkapa jollain tavalla estää ystäväisesi lopullista ratkaisua, ja jos arvelit sen johtuvan hänen työttömyydestään ja siitä aiheutuvista harmeista talousongelmineen jne., niin etkö olisi voinut jotenkin vaikkapa jelpata ystävääsi, vaikkapa ihan henkisellä tasolla, jos et aineellisella tasolla siihen olisi kyennyt?
Kyllä me kaikin tavoin yritimme hänen miehensä kanssa häntä auttaa. Heillä ei ollut mitään taloudellisia ongelmia vaan tulivat ihan hyvin miehen palkalla toimeen. Työpaikaksi emme voineet muuttua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tässä vähän mietin.
Työttömän arvottomuuden tunnekko tulisi sitä, että ei ole hyödyllinen yhteiskunnalle?
Siihenkin löytyisi apu vapaaehtoistyöstä. On paljon esim. yksinäisiä vanhuksia, jotka olisivat iloisia seurasta. Saisi siten työtön kokea, että hänen olemassaololla on merkitystä. Saattaa tosin olla, että työtön masentuu niin paljon, ettei osaa hakeutua tämän kaltaisiin juttuihin mukaan.
Työtön ei saa tehdä tällaista vapaaehtosityötä, siitä saa karenssin. Ainoastaan TE-keskuksen määräämää ilmaistyötä saa ja joutuu tekemään, mutta ei itse hankittua vapaaehtoistyötä. Tästähän on ihan ennakkotapaus. Työtön ei saa myöskään opiskella kuin hyvin rajoitetutsi esim. avoimessa yliopistossa (jonka tarjonta on suunnattu työssäkäyville ja opetus tapahtuu iltaisin ja viikonloppuisin, eli ei olisi pois siitä työnhausta työttömälläkään, päivät pitkät olisi aikaa hakea töitä, mutta kun ei.)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jaahas, ja eikö pistä syämmestäsi, että olisitko voinut vaikkapa jollain tavalla estää ystäväisesi lopullista ratkaisua, ja jos arvelit sen johtuvan hänen työttömyydestään ja siitä aiheutuvista harmeista talousongelmineen jne., niin etkö olisi voinut jotenkin vaikkapa jelpata ystävääsi, vaikkapa ihan henkisellä tasolla, jos et aineellisella tasolla siihen olisi kyennyt?
Kyllä me kaikin tavoin yritimme hänen miehensä kanssa häntä auttaa. Heillä ei ollut mitään taloudellisia ongelmia vaan tulivat ihan hyvin miehen palkalla toimeen. Työpaikaksi emme voineet muuttua.
Jos nyt tarinasi on alunperinkään totta, joka on tällä palstalla monestikin hyvinkin paikkansa pitävää, ettei ole, niin ette kuitenkaan näköjään osanneet tarpeeksi tukea työtöntä ystäväänne, ja on ihan oikein, että saattekin kärsiä lopun elämäänne omantunnon tuskianne, että ette osanneet tai halunneetkaan auttaa itsekkyyttänne. Tuskin tuo ystävänne ihan pelkästään työttömyytensä takia itseään tappoi; kyllä itseltään hengen riistäminen edellyttää paljon muitakin ongelmia ihmisen elämässä. Turhaa tulla tänne nillittämään, että ystävänne tappoi ittensä, kun olisitte kuitenkin voineet jollain tavalla auttaa, eikös vaan? Ei sen olisi tarvinnut ollakaan mikään työpaikka, jota olisitte voineet tarjota ystävällänne vaan aivan jotain muuta, jota ette tyhmyyttänne älynneet antaa ystävällänne; ja tuskinpa tuo tappanut ystävänne (siis teidän mielestänne) teitä ystävänään pitikään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kreikassa on itsemurhien määrä lisääntynyt lähes 50%
Mun mielestä tää on ihanaa. Ei tarvi pelätä että joutuisi taas työpaikkakiusatuksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vapaaehtoistyöstäkin saa sosiaalisia suhteita. Harva kuitenkaan on työkavereidensa kanssa niin hyviä ystäviä, että tavataan työajan ulkopuolellakin. Aloittajan ystävän tapauksessa ei ollut edes kyse rahattomuudesta vaan mieskin oli lohduttanut, että hänen palkallaan pärjätään. Uteluihin voi vaikka sanoa, että nauttii, kun on aikaa lapsille, harrastuksille ja vapaaehtoistyölle. Ymmärrän kuitenkin, että joillekin palkkatyö on koko elämä eikä lapsilla, puolisolla, sukulaisilla ja ystävillä ole mitään merkitystä elämässä, jos ei ole töitä. Mulle palkkatyö on vain tapa saada rahaa elämiseen ja kaikki muu on tärkeysjärjestyksessäni ensimmäisenä, joten tulee sääli näitä työttömiä, joille elämän tärkein asia on työ.
Vaikka miehen palkalla tulisi toimeenkin, niin tuleehan siitä itselle sellainen olo, että on vain taakka ja elätti. Itse ainakin koen jossain määrin syyllisyyttä siitä, ettei miehellä ole mahdollisuutta ansiotasonsa mukaiseen elintasoon. Jos hänellä olisi edes keskituloinen vaimo, niin elämä voisi olla hyvin erilaista.
Eikä kaikilla ole lapsia kotona, joiden kanssa puuhastella. Meillä on vain yksi lapsi joka on aloittanut lukion ja pääsee käymään kotona vain joka toinen viikonloppu. Puuhastele tässä sitten lasten kanssa.
Vapaaehtoistyö voisi tuoda jonkinlaista sisältöä ja tarpeellisuuden tunnetta, mutta ei se poista sitä, että kokee itsensä taakaksi ja riippakiveksi perheelleen.
Mene hakeutumaan hoitoon, jos noin tunnet. Minä olen mieheni palkan turvin toimeen tuleva vaimo ja pitkäaikaistyötön, ja en häpeä yhtään, enkä tunne olevani miehelleni riippakivi enkä taakka, vaan rakas vaimo ja lastemme äiti. Mikään työ, mitä olen tehnyt aikoinaan ei ole tuonut niin paljon tarpeellisuuden tunnetta kuin edellä mainitut kohdat elämässäni.
Eli halu pärjätä elämässä ihan omin voimin on sinulle syy hakeutua hoitoon? On siinä erikoinen maailmankatsomus.
No, en kyllä itse arvosta tippaakaan ihmistä joka keskittyy vain lastenhoitoon ja pitää sitä saavutuksena. Mutta en nyt sentään huutele että menisit hoitoon.
En siis ole tuo edellinen kirjoittaja.[/quote
Älä väitä, että ihan omin voimin pärjäisit, ei kukaan täällä pallolla omin voimin pärjää, vaikka eläisi miten päin tahansa; ja oli lapsia tai ei.
Kukapa äiti sinun arvostustasi anookaan; ei kukaan, sun arvostuksesi on aivan tyhjää, jos ja kun joku nainen haluaa hoitaa omat lapsensa ja arvostaa sitä itse ja siinä sivussa moni muu.
Minun mielestäni työttömyys ei ole häpeä eikä millään tavalla noloa. Mielestäni on enemmänkin surullista, jos ihminen laskee ja määrittelee oman arvonsa perustuen työllisyystilanteeseen.
Itse näen niin, että työnteko on hyvä juttu - ja kannustettavaa, kunhan on itse tyytyväinen, onnellinen ja tekee sitä mitä itse haluaa.
Sitä en ymmärrä, että miksi täytyisi tuntea itsensä huonommaksi, jos on työtön. Elämässä on kuitenkin kyse muustakin ja paljon isommasta kuin rahasta ja työstä.
Ymmärrän toki sen, että itsensä ja mahdollinen perhe täytyisi elättää, mutta sitä en käsitä, että työstä täytyisi tehdä se ainut juttu, joka merkkaa eniten koko maailmassa.
Ihminen, joka kokee itsensä tyhjäksi ja huonoksi ilman työtä ei ole ymmärränyt elämää eikä välttämättä omaa itseänsä.
On todella surullista ja sääli, että joku haluaa riistää itseltänsä hengen vain sen takia, että on jäänyt työttömäksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
vähän ot ehkä, mutta kyllä vapaaehtoistyötä voi tehdä, vaikka olisi työtön. Niitä periaatteita sorvattiin hieman uusiksi pari vuotta sitten, jolloin muistaakseni asia muotoiltiin siten, että työ ei saa olla luonteeltaan niin jatkuvaa ja toista osapuolta hyödyttävää, että se voitaisiin laskea myös palkanmaksun arvoiseksi työksi (tms.). Aika epäselvästi ilmaistu siis, mutta kuitenkin vap.eht.työ ei ole aivan poissuljettu työttömältä. Itse aloitin vapaaehtoistyön, jota teen n. kerran kuussa, ja tämän ilmoitin ihan te-toimistolle kun ilmoittauduin työttömäksi. Kukaan ei sanonut siitä mitään, ja olen oikeutettu työmarkkinatukeen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä vähän mietin.
Työttömän arvottomuuden tunnekko tulisi sitä, että ei ole hyödyllinen yhteiskunnalle?
Siihenkin löytyisi apu vapaaehtoistyöstä. On paljon esim. yksinäisiä vanhuksia, jotka olisivat iloisia seurasta. Saisi siten työtön kokea, että hänen olemassaololla on merkitystä. Saattaa tosin olla, että työtön masentuu niin paljon, ettei osaa hakeutua tämän kaltaisiin juttuihin mukaan.
Vaikka olisi vapaaehtoistyössä niin eihän se auta. Jokainen varmasti haluaa työpaikan josta saa palkkaa, sosiaalisia suhteita yms. Työttömyyskorvaukset ovta niin pienet että vaikea niillä on vuodesta toiseen olla ja se sukulaisten, ystävien utelu ja syrjäytyminen vie varmasti voimat.
Vapaaehtoistyöstäkin saa sosiaalisia suhteita. Harva kuitenkaan on työkavereidensa kanssa niin hyviä ystäviä, että tavataan työajan ulkopuolellakin. Aloittajan ystävän tapauksessa ei ollut edes kyse rahattomuudesta vaan mieskin oli lohduttanut, että hänen palkallaan pärjätään. Uteluihin voi vaikka sanoa, että nauttii, kun on aikaa lapsille, harrastuksille ja vapaaehtoistyölle. Ymmärrän kuitenkin, että joillekin palkkatyö on koko elämä eikä lapsilla, puolisolla, sukulaisilla ja ystävillä ole mitään merkitystä elämässä, jos ei ole töitä. Mulle palkkatyö on vain tapa saada rahaa elämiseen ja kaikki muu on tärkeysjärjestyksessäni ensimmäisenä, joten tulee sääli näitä työttömiä, joille elämän tärkein asia on työ.
Olipa halventava ja vihamielinen kommentti. Kyllä huomaa, että et ole ikinä ollut nälässä siksi että raha ei tahdo riittää ruokaan. Se opettaa kyllä kunnioittamaan rahaa ja ymmärtämään sen merkityksen. Vain hyvin toimeen tulevilla on varaa kehuskella sillä, miten raha ei heille merkitse mitään ja perhe, ystävät ja pyhä henki ovat heidän elämänsä keskipiste. Sellaisia raadollisia juttuja kuin ruoka ja raha ei edes ajatella. Kiva jos ei tarvitse. Mutta ei se sinusta parempaa ihmistä tee. Se tekee sinusta vain rikkaan. Ei henkisesti rikkaan, vaan ihan vain aineellisesti.
On helppoa olla rohkea silloin, kun ei tarvitse pelätä😎
En ymmärtänyt aikoinaan kun työ/palkka oli itsestäänselvyys että onnellinen se, jolla on varaa esimerkiksi kenkäkaupasta kenkänsä itselle ja lapsillensa ostaa tai mennä lääkäriin hampaansa hoitamaan tai ostaa lääkkeet ajallaan.
Pidin pakollisia viikonloppu-kauppareissuja täysine ostoiskärryineen rasittavina, nyt ei huolta kun kuukaudessa jää 30 euroa laskujen jälkeen käteen: siinä ei tarvitse ostoskärryjä ottaa kun porkkanapottukaurahiutalepusseja pystyy oatamaan.
Kirppiksiltä onnenkantamoiset eli pakolliset pukeutumiset hoidellaan ja kuntohan karttuu kun kävellen kulkee.
Kun vuodesta toiseen työttömyys ikääntyvällä kuluu, ei auta tutkinnot ja kokemukset, kun aina on joko liian koulutettu/kokemusta mutta ikä/sukupuoli väärät.
Ei oli työttömälle vapaalippuja liikuntaharrasteisiin ja alennukset jos on niin - 5 euroa kaudessa🤔
Ilmaiseksi saa työtä tehdä hoitamalla lapsia tai vanhuksia, erona on palkan lisäksi terveydenhoito rokotuksineen ja mahdollinen tapaturmavakuutusten puute, lisäksi viet työn joltain sen ilmaiseksi tehden: mitä tykkäisit tätä palkkatyössä itse okeva, saadaanko tulla kaveriksi, perehdytys onnistuu varmasti?
Kauanko luulet että palkkaa maksetaan jos hullut ilmaiseksi tekee?
Otan osaa ystävänsä kuolemaa surevalle. En yhtään ihmettele että jos näin masentuu. Miksi käännämme vihan itseemme: eikö oikea osoite turhautumiselle ja syrjäytetyn ihmisen ole yhteiskunta? Jos muualta tulleetkin lähteneet marssimaan poliisitalolle Oulussa kun puuro ei maistunut?
Surullista lasten kannalta. Toivottavasti selviävät ilman traumoja eivätkä syyllistä itseään, kun eivät riittäneet äidille.
Ymmärrän jos ei kestä rahattomuutta, seksittömyyttä jne. mutta että työttömyyttä itsessään? Työllisyys on enemmänkin vain sosiaalinen konstruktio ja on todella surullista jos jonkun elämänarvo perustuu siihen tekeekö jonkun työsopimuksen mukaisia (useimmiten epämiellyttäviä) hommia ja elää työnantajan toiveiden mukaan.
Vapaaehtoistyötäkin voi olla aika hankala saada mutta sitä suuremmalla syyllä elämäänsä ei kannata perustaa tuollaisen marttyyriyden varaan.
Vierailija kirjoitti:
Surullista lasten kannalta. Toivottavasti selviävät ilman traumoja eivätkä syyllistä itseään, kun eivät riittäneet äidille.
Ei pelkät lapset ole mikään syy elää. Jos ei lainkaan saa sellaista elämää mitä haluaa niin miksi pitäisi lasten takia kitua täällä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vapaaehtoistyöstäkin saa sosiaalisia suhteita. Harva kuitenkaan on työkavereidensa kanssa niin hyviä ystäviä, että tavataan työajan ulkopuolellakin. Aloittajan ystävän tapauksessa ei ollut edes kyse rahattomuudesta vaan mieskin oli lohduttanut, että hänen palkallaan pärjätään. Uteluihin voi vaikka sanoa, että nauttii, kun on aikaa lapsille, harrastuksille ja vapaaehtoistyölle. Ymmärrän kuitenkin, että joillekin palkkatyö on koko elämä eikä lapsilla, puolisolla, sukulaisilla ja ystävillä ole mitään merkitystä elämässä, jos ei ole töitä. Mulle palkkatyö on vain tapa saada rahaa elämiseen ja kaikki muu on tärkeysjärjestyksessäni ensimmäisenä, joten tulee sääli näitä työttömiä, joille elämän tärkein asia on työ.
Vaikka miehen palkalla tulisi toimeenkin, niin tuleehan siitä itselle sellainen olo, että on vain taakka ja elätti. Itse ainakin koen jossain määrin syyllisyyttä siitä, ettei miehellä ole mahdollisuutta ansiotasonsa mukaiseen elintasoon. Jos hänellä olisi edes keskituloinen vaimo, niin elämä voisi olla hyvin erilaista.
Eikä kaikilla ole lapsia kotona, joiden kanssa puuhastella. Meillä on vain yksi lapsi joka on aloittanut lukion ja pääsee käymään kotona vain joka toinen viikonloppu. Puuhastele tässä sitten lasten kanssa.
Vapaaehtoistyö voisi tuoda jonkinlaista sisältöä ja tarpeellisuuden tunnetta, mutta ei se poista sitä, että kokee itsensä taakaksi ja riippakiveksi perheelleen.
Mene hakeutumaan hoitoon, jos noin tunnet. Minä olen mieheni palkan turvin toimeen tuleva vaimo ja pitkäaikaistyötön, ja en häpeä yhtään, enkä tunne olevani miehelleni riippakivi enkä taakka, vaan rakas vaimo ja lastemme äiti. Mikään työ, mitä olen tehnyt aikoinaan ei ole tuonut niin paljon tarpeellisuuden tunnetta kuin edellä mainitut kohdat elämässäni.
Eli halu pärjätä elämässä ihan omin voimin on sinulle syy hakeutua hoitoon? On siinä erikoinen maailmankatsomus.
No, en kyllä itse arvosta tippaakaan ihmistä joka keskittyy vain lastenhoitoon ja pitää sitä saavutuksena. Mutta en nyt sentään huutele että menisit hoitoon.
En siis ole tuo edellinen kirjoittaja.[/quote
Älä väitä, että ihan omin voimin pärjäisit, ei kukaan täällä pallolla omin voimin pärjää, vaikka eläisi miten päin tahansa; ja oli lapsia tai ei.
Kukapa äiti sinun arvostustasi anookaan; ei kukaan, sun arvostuksesi on aivan tyhjää, jos ja kun joku nainen haluaa hoitaa omat lapsensa ja arvostaa sitä itse ja siinä sivussa moni muu.
No on fiksua aloittaa sanojen vääntely. Samalla tavalla voi vääntää ihan kaiken. "Minä en pärjää, joten mitä se pärjääminen nyt edes filosofisessa mielessä merkitsee? Ei mitään. Kukaan siis ei pärjää koska pärjäämistä ei ole. Näin ollen pärjään yhtä hyvin kuin kaikki muut, vaikka en tee mitään enkä saa aikaan mitään."
Ja tuollainen vuodatus siitä miten minun arvostukseni ei sinua liikuta, kertoo että liikuttaa aika paljonkin. Mikä on aika säälittävää.
Mene hakeutumaan hoitoon, jos noin tunnet. Minä olen mieheni palkan turvin toimeen tuleva vaimo ja pitkäaikaistyötön, ja en häpeä yhtään, enkä tunne olevani miehelleni riippakivi enkä taakka, vaan rakas vaimo ja lastemme äiti. Mikään työ, mitä olen tehnyt aikoinaan ei ole tuonut niin paljon tarpeellisuuden tunnetta kuin edellä mainitut kohdat elämässäni.