Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Olen 35v enkä vieläkään tiedä, haluanko lapsia vai en
05.09.2016 |
Olemme 35v pariskunta, naimisissa olemme olleet kuusi vuotta ja yhdessä vuosikymmenen. Olemme aina ajatelleet molemmat lapsista, että "ehkä sitten joskus, mutta ei vielä" ja ajattelemme edelleenkin. Toisaalta ajatus lapsesta olisi kiva, toisaalta en millään koe olevani vielä valmis jättämään lapsetonta elämää, niin paljon olisi vielä tehtävää ja nähtävää maailmassa (onnistuisihan se lapsenkin kanssa, mutta olisi varmaan ihan erilaista kuin kaksistaan).
Nyt on vain alkanut ahdistaa se, että päätös asiasta pitäisi tehdä ikäni vuoksi pian. Toisaalta asiaa haluaisi vielä lykätä muutamalla vuodella, toisaalta taas mietityttää, että kaduttaako, jos lapsia ei sitten enää pystykään saamaan. Tällä hetkellä tosin ajatus lapsettomuudestakaan ei tunnu huonommalta vaihtoehdolta, molemmissa olisi varmasti puolensa. Mieheni on samoilla linjoilla. Ärsyttävää, että naisten pitää päättää tällaiset asiat niin paljon miehiä ennen!
Kommentit (71)
Vierailija kirjoitti:
Olin 37 kun teetätin sterilisaation. Olen varma siitä, etten ole äiti-ihminen. Yksinäisyys, oma tila, oma aika, henkinen vapaus ja hiljaisuus kuuluvat minulle.
Perhe-elämä on pinnallista ja täynnä tarvitsevuutta. Olisin synnyttäjä, palvelija, velkaa toiselle ihmiselle siitä, että toin hänet tähän maailmaan. Olen mieluummin riippumaton. Vaikka sen hintana olisikin menettää äitiyden kokemus. Minun kokemukseni olisi kuitenkin toisen ihmisen elämä.
Minulle elämässä on tärkeintä olla yhteydessä itseeni. Minulle tärkeintä on olla tuottamatta kärsimystä. Minulle tärkeintä on ottaa vastuu teoistani.
Muista, että kukaan eikä mikään ei voi poistaa sinussa itsessäsi olevaa tyhjyyden tunnetta. Meissä kaikissa on se, kuten myös pelko yksinäisyydestä ja siitä, ettemme olisi tärkeitä toisille.
Sait mut juuri ymmärtämään vielä paremmin sitä, että pohjimmiltamme emme olekaan niin samanlaisia kuin olen olettanut, ja että muistan tulevaisuudessakin kertoa ystävilleni, jotka ovat vapaaehtoisesti lapsettomia, kuinka tärkeitä he ovat minulle. Perhe-elämän pinnallisuudesta olen kanssasi kuitenkin täysin eri mieltä.
t: 56
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin 37 kun teetätin sterilisaation. Olen varma siitä, etten ole äiti-ihminen. Yksinäisyys, oma tila, oma aika, henkinen vapaus ja hiljaisuus kuuluvat minulle.
Perhe-elämä on pinnallista ja täynnä tarvitsevuutta. Olisin synnyttäjä, palvelija, velkaa toiselle ihmiselle siitä, että toin hänet tähän maailmaan. Olen mieluummin riippumaton. Vaikka sen hintana olisikin menettää äitiyden kokemus. Minun kokemukseni olisi kuitenkin toisen ihmisen elämä.
Minulle elämässä on tärkeintä olla yhteydessä itseeni. Minulle tärkeintä on olla tuottamatta kärsimystä. Minulle tärkeintä on ottaa vastuu teoistani.
Muista, että kukaan eikä mikään ei voi poistaa sinussa itsessäsi olevaa tyhjyyden tunnetta. Meissä kaikissa on se, kuten myös pelko yksinäisyydestä ja siitä, ettemme olisi tärkeitä toisille.
Sait mut juuri ymmärtämään vielä paremmin sitä, että pohjimmiltamme emme olekaan niin samanlaisia kuin olen olettanut, ja että muistan tulevaisuudessakin kertoa ystävilleni, jotka ovat vapaaehtoisesti lapsettomia, kuinka tärkeitä he ovat minulle. Perhe-elämän pinnallisuudesta olen kanssasi kuitenkin täysin eri mieltä.
t: 56
Toki olet eri mieltä. Arvotamme asiat eri näkökulmista. Kiinnostaisi kuulla mikä lasten kasvatuksessa on mielestäsi syvällistä? Miten ei-pinnallisuus ilmenee?
mielenkiintoinen keskustelu, jännä miten aina löytyy niitä joiden mielestä vain lapsia hankkimalla eläisi syvällistä ja täyttä elämää?
Itse olen miettinyt samaa asiaa, olen elänyt elämäni tähän 35 ikävuoteen lähinnä itselleni. Mutta nyt olen ollut itseäni 10v vanhemman miehen kanssa 5v ja ikää alkaa olla sen verran että lapsi -asia on putkahtanut ajoittain mieleen.
Yksin ollessani asia oli yksiselitteisen selvä. En halunnut lapsia. Mutta puolison takia olen kokenut jonkinlaisena velvollisuutena miettiä asiaa.
Itselläni on kuitenkin kaikenlaisia suunnitelmia tulevaisuuden varalle, enkä halua niistä luopua huolehtiakseni kolmannesta osapuolesta. Perhe-elämä, säännöt ja velvollisuudet ovat aina tuntuneet suorastaan vastenmieliseltä. Inhoan rutiineja. Koko ajatus vuosien kasvatusprojektista tuntuu rasittavalta pakkopullalta.
Miehelleni olen sanonut tämän kaiken moneen kertaan ja se on hänelle ihan fine, olen sanonut senkin että voi vapaasti lähteä etsimään lapsilleen synnyttäjää jos haluaa.
No, ei halua. Joten olen tullut siihen tulokseen etten halua lisääntyä koskaan. Kun sen tunnusti itselleen olo helpottui ja hymy tuli huulille. Onneksi on vapaus valita.
Kun olin 30 mulle taisi tulla ikäkriisi ja lapsi pitäisi hankkia, mieskin oli jo valmiina ja sellainen laitettiin alulle. Sen jälkeen iski kauhea kriisi, miksi mun pitäisi hankkia lapsi? Jaksanko edes huolehtia itsestäni? Vauvan vaatteiden katselu aiheutti vaan ahdistusta ja nopealla aikataululla piti myös raskaus päättää. Nyt olen 33 vuotias ja todella onnellinen etten hankkinut lasta, työpaikka vaihtui, mies vaihtui, paikkakunta vaihtui. Kaikkeen olisi vain pitänyt tyytyä jos vauva olisi tullut kuvioihin. Vai olisiko? Sitähän ei oikeasti tiedä, ei kukaan voi etukäteen ennustaa tai vastauksia antaa. Mene tunteen mukana - mutta pidä myös järki matkassa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minusta on todennäköisempää katua lapsettomaksi jäämistä kuin lapsien hankkimista, kun et kuitenkaan selvästi ole 100 % vela.
Mä olen samaa mieltä. Voin omakohtaisesti kertoa, että sain esikoiseni 36v vuosien soutamisen ja huopaamisen jälkeen, että haluammeko edes lapsia. No, lopulta päätimme alkaa yrittää ja raskauduinkin melko nopeasti. Nyt olemme onnellisia vuoden ikäisen lapsen vanhempia ja olemme jopa miettineet toista. Voin sanoa, että lapseni on parasta elämässäni ja kyllä, minulla on hyvä vakituinen työ ja oma talo.
Hei ap!
Mitä sinulle ja muille mietiskelijöille kuuluu? Itsekin tässä 34-vuotiaana mietin näitä asioita ja tämä ketju antoi paljon lisämietteitä päähän. Kiitos!
Mutta kertokaapa joku, että miksi "antaa luonnon päättää saanko lapsen vai ei" on niin huono idea? Itse ajattelin jättää ehkäisyn pois keväällä ja jos en tule raskaaksi, niin en lähtisi hakemaan hoitojakaan, enkä edes ajattelisi adoptiota.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä lapsiperhe-elämä on joskus rankkaa.
Mutta on elämä muutenkin rankkaa joskus itsekullekin.
Itse en tässä asiassa miettisi miehen mielipidettä. Julmaa, mutta se mies voi kääntää kelkkansa vielä 50-v.
Hassulta tuntuu, kun joku jo kolmekymppinen sanoo olevansa liian nuori äidiksi. Jokin oma päätös olisi syytä tehdä, eikä toivoa, että sitten nelikymppisenä onnistaa, jos siltä tuntuu. Se on ihan vain muutama vuosi mitä on jäljellä, ja todennäköisesti mikään ei oleellisesti muutu sinä aikana. Päätöksen kanssa eletään sitten loppuelämä. No, luultavasti tilanteeseen kuin tilanteeseen sitten sopeutuu.
Minua ihmetyttävät enemmän asian lykkääjät kun selkeästi lapsettomuuden valinneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sanoisin että tämä on kuitenkin ihmiskunnan historiassa varsin uusi ongelma. Tähän saakkahan lapsia on tullut kysymättä ja ne on hoidettu miten milloinkin. Ajan ollessa täysin väärä lapsi on saatettu hukuttaa tai hylätä samantien.
Vasta viimeiset 60 vuotta on mietitty halutaanko lapsia vai ei. Ei meille ole vielä kehittynyt kunnollisia valmiuksia päättää sitä. Eikä ehkä kuuluisikaan päättää itse.
Ajattelen näin osin kokemuksesta. En halunnut lapsia. Mutta tulin vahingossa raskaaksi ja mies halusi lapsen joten minusta olisi ollut julmaa päättää raskaus. Vaikka en lasta halunnut, olen onnellinen nyt kun hän on.
Ei kukaan voi koskaan tietää etukäteen onko onnellisempi lapsettomana vai lapsen kanssa. Se on aina vain paras arvaus joka on ja sillä pitää mennä.
Alue: Aihe vapaa
Olin 37 kun teetätin sterilisaation. Olen varma siitä, etten ole äiti-ihminen. Yksinäisyys, oma tila, oma aika, henkinen vapaus ja hiljaisuus kuuluvat minulle.
Perhe-elämä on pinnallista ja täynnä tarvitsevuutta. Olisin synnyttäjä, palvelija, velkaa toiselle ihmiselle siitä, että toin hänet tähän maailmaan. Olen mieluummin riippumaton. Vaikka sen hintana olisikin menettää äitiyden kokemus. Minun kokemukseni olisi kuitenkin toisen ihmisen elämä.
Minulle elämässä on tärkeintä olla yhteydessä itseeni. Minulle tärkeintä on olla tuottamatta kärsimystä. Minulle tärkeintä on ottaa vastuu teoistani.
Muista, että kukaan eikä mikään ei voi poistaa sinussa itsessäsi olevaa tyhjyyden tunnetta. Meissä kaikissa on se, kuten myös pelko yksinäisyydestä ja siitä, ettemme olisi tärkeitä toisille.