Olen 35v enkä vieläkään tiedä, haluanko lapsia vai en

Ei todellakaan kannata tehdä lapsia jos ei oikein tiedä haluaako lapsia ja elämä tuntuu olevan ihan ok vaikka ei ikinä lapsia saisi.

Se nyt vaan on sellainen 20v. projekti mitä ei voi jättää kesken tai hoitaa huonosti jos ei huvita.

Ja pitää muistaa että kaikki lapset eivät ole perusterveitä ja kaikki parisuhteet ei kestä oli lapsia tai ei.

Eli mieti myös jaksastko elämää sairaan lapsen kanssa tai yksinhuoltajana...

Itse halusin lapsia ja olin valmis ottamaan kaikki riskit että asiat ei menekään hyvin mutta vielä kaikki ok.

Kyllähän sinä vielä lapsen pystyisit hankkimaan, mut miten jaksat vauva-arkea tossa iässä?

Vierailija kirjoitti:

Ei todellakaan kannata tehdä lapsia jos ei oikein tiedä haluaako lapsia ja elämä tuntuu olevan ihan ok vaikka ei ikinä lapsia saisi.

Se nyt vaan on sellainen 20v. projekti mitä ei voi jättää kesken tai hoitaa huonosti jos ei huvita.

Ja pitää muistaa että kaikki lapset eivät ole perusterveitä ja kaikki parisuhteet ei kestä oli lapsia tai ei.

Eli mieti myös jaksastko elämää sairaan lapsen kanssa tai yksinhuoltajana...

Itse halusin lapsia ja olin valmis ottamaan kaikki riskit että asiat ei menekään hyvin mutta vielä kaikki ok.

Kyllä todellakin voi hoitaa huonosti ja löytyy vanhempia, jotka tajuavat etteivät kestäkään lapsiarkea.

Joskus minua hieman ärsyttää kun tuntuu, että laps(i)en saamisesta on tehty ikäänkuin suoritus, jota täytyy aina hirvittävästi suunnitella ja kehittää, kuin mitä hyvänsä projektia.

 Kenties ainoa joka voisi vapauttaa tästä suunnitelmallisuudesta ja projekti luonteisuudesta olisi se, että saa niin kovan sairauden, jota myös vauvakuumeksi kutsutaan, että ei yksinkertaisesti voi tai pystyisi ajattelemaan mitään muuta, kuin että on pakko ja välttämätöntä saada lapsi. Mutta vaikka on toki mukavaa, jos tai kun lapsi voi syntyä toivottuna ja odotettuna, mutta kenenkään elämän pelastajaksi lapsen ei minusta pitäisi joutua.

Toisekseen lapsia yleisemmin voi saada vain kahtena ajankohtana aina jonkun toisen mielestä liian nuorena tai liian vanhana. Surullista tietysti on se, että kaikki eivät onnistu saamaan lapsia, ainkaan ns,  biologisesti perinteisellä tavalla, vaikka kuinka haluaisivat ja yrittäisivät, eikä tilanteeseen htään auta lähipiirin saati vierailen utelut, että jokos tai milloinkas te olette aikaneet hankkia tai saada lapsia.      

Itse myös aikoinani pohdin samaa olin 36v. Päädyttiin kuitenkin kokeilemaan ja nyt on kaksi lasta 7 ja 8v. Enkä ole katunut. Päinvastoin oisi Hirveetä nelikymppisenä huomata oisi sittenkin pitänyt. Lapset tuo elämään kuitenkin iloa ja sisältöä. On vaikeitakin aikoja mutta enemmän on hyviä. Sitä tunnetta kun lapsi itse kiipeää syliin ja kuiskaa sulle rakastavansa tai oppii sanomaan äiti tai vauva hymyilee sinulle tai kun lapsi oppii uutta niitä onnen hetkiä tai niitä tunteita ei koe muuta kun lapsen kanssa. Ratkaisu sinun on silti tehtävä itse. Ja kyllähän se muuttaa elämää positiiviseen tai negatiiviseen suuntaan se on itse mietittävä. Itsellä ainakin positiiviseen suuntaan ja omasta mielestä juuri oikean ikäisenä.😊

Vierailija kirjoitti:

Mulla ikää kohta 37  ja samat mietteet kun sulla ap. Viimeksi eilen ajattelin että "on tämä elämä tällaisena aikamoisen mukavaa, vaikea tähän on lasta kuvitella..." Elämme siis avopuolison kanssa kahden aikuisen ja yhden koiran perheenä :) koira rajoittaa tietenkin elämää jonkin verran, samoin siihen saa mukavasti hoivaviettiä purettua. Olen vierestä seurannut ja kuunnellut "lapsellisten" kavereiden elämää, ei se mitään herkkua ole. Minulle on myös muutamat sanoneet suoraan katuvansa lasten hankintaa. Elämä ja parisuhde on kokenut niin isoja mullistuksia, että siitä on vaikea päästä yli. Tottakai lapset antavat sisältöä elämään ja sellaista uudenlaista rakkautta. Mulla painaa vaakakupissa kuitenkin ympäristön ja maailman muutos (onko tälle pallolle enää järjellistä tehdä yhtään lasta lisää), samoin oman terveyden ongelmat ja "huonot geenit". Lisäksi ihan puhdas itsekkyys, elämä on aika kivaa tällaisena, kukaan ei kotona ole jatkuvasti kärkkymässä ja vaatimassa. Saan nauttia asioista omaan tahtiini, elämä ei ole vapaa-ajalla tarkkaan ajoitettua ja suunniteltua, ei tarvitse elää orjallisesti rutiinien mukaan. 

Saan nauttia kavereiden lasten seurasta halutessani, ihania ovat tietenkin, mutta kun kyläilevät olen sen jälkeen aivan puhki. Synnytys tuntuu ajatuksena tosi kamalalta. Ihan hirveästi ei siis vaakakupissa ole plussia niiden lasten hommaamisen puolesta... Toki tiedostan että kello käy. Tiedän pari vanhemmalla iällä äidiksi tullutta. Toinen oli esikoisen syntyessä muistaakseni jo melkein 38 ja toinen 45. Kummallakaan ei ollut mitään vaikeuksia raskaaksi tulemisessa, tärppäsi muutaman kk:n sisällä. Kummallakin myös esikoinen kyseessä (lapsiluku jäänyt kyllä tähän yhteen). Sen sijaan tiedän nuorempia jotka ovat kärsineet lapsettomuudesta ja vaikeuksista tulla raskaaksi. Vaikea näihin on mitään yleispäteviä neuvoja antaa.

Varmaan tiedät, että 60÷ 40-vuotiaista naisista ei enää kykene läpiviemään raskautta, eli eivät saa onnistuneesti hankkiuduttua raskaaksi JA vietyä raskautta läpi ilman keskenmenoa. Myös keskenmenon ja ennenaikaisen synnyytyksen (ja sitä kautta lapsen neurologisen vammautumisen) riskit kasvavat korreloiden suoraan äidin ikään.

"Kyllä todellakin voi hoitaa huonosti ja löytyy vanhempia, jotka tajuavat etteivät kestäkään lapsiarkea."

- No joo, mutta se ei kai ole tai toivottavasti ei ole kenenkään tavoite tai päämäärä, jonka pohjalta lapsen halutaan varttuvan tässä maailmassa; vaikka varmaan on myös heitä, jotka uskovat vakaasti siihen, että kärsimys jalostaa.... 

Jätä ehkäisy pois ja anna luonnon päättää. Ei ehkäisyä, eikä lapsettomuushoitoja. Silloin olet ainakin antanut lapselle mahdollisuuden ja jos lasta ei tule, voit ajatella, ettei teille ollut lasta tarkoitettu.

Meillä on yksi lapsi ja sanoisin, että tässä yhdistyy lapsiperheen ja lapsettoman perheen parhaat puolet. Yksi lapsi ei kuormita liikaa, mutta pääset kuitenkin kokemaan sen ilon, minkä lapsi tuo.

Vierailija kirjoitti:

Vauvakuume sinällään ei ole mitenkään välttämätön, aivan hyvin voi haluta lapsen ilman vauvakuumettakin (ja toisaalta vauvakuume ei ole mikään 100% tae siitä, että oikeasti haluaa lapsen hyvine ja huonoine puolineen ja on realistinen kuvitelmissaan). 

Vaikka minäkin uskon, että vain harva katuu lapsen hankkimista, niin silti minusta lasta ei voi eikä saa tehdä varmuuden vuoksi, "että ei sitten kaduta". Niitäkin nimittäin on, joille vanhemmuus ei ihan oikeasti sovi.

Olen sinun ikäisesi, ja naimisiin mennessä 10 vuotta sitten ajattelin, että sitten joskus varmaan haluan lapsia. Sitä oloa ei ole missään vaiheessa tullut, vaan päin vastoin ajatus on ruvennut tuntumaan koko ajan järjettömämmältä ja rasittavammalta. Edelleen välillä mietin, kadunko myöhemmin jos nyt en yritä lasta saada, mutta olen tullut siihen tulokseen että sille ei sitten vaan voi mitään. Pakko on kuunnella omia tunteitaan. Mies on onneksi samoilla linjoilla kuin minä, suostuisi varmaan lapseen jos se olisi minulle tärkeää, mutta on kuulemma tyytyväinen näin. Noh, muutama vuosi tässä on vielä aikaa hyvällä säkällä vatuloida, vaikka toki jo nyt voi olla liian myöhäistä.

Minustakin hyvä idea ettei lähde siihen "ettei sitten kaduta"-touhuun. Jos jotain asiaa ei halua nyt, voi toki myöhemmin sitä halutessaan tuntea katumusta, miksi ei halunnut aiemmin. Mutta se katumus on ihan järjetön, sillä sille ei ole mitään loogista perustetta. Aiemmin ei ole lapsia halunnut, ei sitä voi katua mitä ei ole aiemmin halunnut.

Itsekään en ole tuntenut vauvakuumetta koskaan. Nyt on alkanut olla sen suuntaisia ajatuksia, että teoriassa tietäisin selviäväni vauva-arjesta ja alakouluikäisen kanssa olisi sitten ihan mielenkiintoista elää. Tiedän mitä koirakuume on, ja elämä tuntuu tyhjältä ilman koiraa. Vauvoista tai lapsista ei ole ollut tätä kokemusta ikinä.

Koukuttaa myös ajatus mielenrauhasta ja vapaudesta, mitä lapsettomuus toisi. En ole koskaan kokenut, että tehtäväni olisi lisääntyä. Lisäksi maapallon tulevaisuus ei vaikuta kauhean lupaavalta, vaikka kaikki kyllä varmasti hyväksi kääntyy--- olisinko valmis synnyttämään tälle pallolle lisää ihmisiä joista ei ole mitään takeita, mitä ne tälle pallolle tekevät?

Mutta, jos vauvakuume nousee niin kai sitä sitten on niin itsekäs, että lapsen tekee vaikka vähän myöhemminkin.

Joka tapauksessa varmuuden vuoksi en lapsia tee. En pysty todella sitoutumaan asioihin joihin en halua sitoutua aidosti. Jos en tosissani halua lasta, en voi tehdä sitä tavan/kulttuurin/puolison vuoksi, sillä tulisin ihan helvetin onnettomaksi siitä, niin kuin tulen kaikista asioista joihin olen hyvää hyvyyttäni suostunut aidosti tahtomatta.

Vierailija kirjoitti:

Jätä ehkäisy pois ja anna luonnon päättää. Ei ehkäisyä, eikä lapsettomuushoitoja. Silloin olet ainakin antanut lapselle mahdollisuuden ja jos lasta ei tule, voit ajatella, ettei teille ollut lasta tarkoitettu.

Meillä on yksi lapsi ja sanoisin, että tässä yhdistyy lapsiperheen ja lapsettoman perheen parhaat puolet. Yksi lapsi ei kuormita liikaa, mutta pääset kuitenkin kokemaan sen ilon, minkä lapsi tuo.

Ei helvetti mikä neuvo :D

"anna luonnon päättää"

aivoon sattuu

Mielummin kadut sitä että et tehnyt lasta kuin kadut sitä että teit lapsen ja pahimmillaan katkeroidut ja se vaikuttaa sinun ja lapsen elämään. Varsinkin kun ajattelet että vielä olisi paljon tehtävää etkä halua luopua lapsettomasta elämästä.

Hassua miten paljon ihmiset miettii etukäteen, ihan liikaa. Sitten kun kaikki on täydellistä niin lasta ei kuulu tai sitten tulee vammainen lapsi tms. En oikeasti tiedä ketään joka katuisi omia lapsiaan?! Ihan kuin lapsi olisi jokin projekti kaiken muun ohella....

Joku sanoi hyvin, että lapsia haluaa silloin aidosti kun on valmis siihen että lapsi voi olla vaikeasti vammainen myös ja siitäkin on pystyttävä kantamaan vastuu. Tämä oli aika hyvä herätys itselle. Tällä mittarilla en halua lapsia. Tuntuu että sain jonkinlaisen selvyyden asiaan. Kiitos tästä!

Vierailija kirjoitti:

Hassua miten paljon ihmiset miettii etukäteen, ihan liikaa. Sitten kun kaikki on täydellistä niin lasta ei kuulu tai sitten tulee vammainen lapsi tms. En oikeasti tiedä ketään joka katuisi omia lapsiaan?! Ihan kuin lapsi olisi jokin projekti kaiken muun ohella....

Miksi ihmeessä näin isoa asiaa ei tulisi pohtia perusteellisesti ennen päätöksen tekemistä?

Mulla vaikuttaa lapsimielipiteeseen tosi paljon se, että mies ei ole millään tavalla valmis vielä edes keskustelemaan lapsista. Yksin en siis missään nimessä tai ilman puolison ehdotonta tukea, valmis lapsia hankkimaan. Ajatus myös siitä että saisin vaikeasti vammaisen lapsen, tuntuu siltä että muserrun ajatuksen alle ja voisin samoin tein hypätä sillalta jos niin kävisi, sillä tarvitsen paljon lepoa ja tiedän etten fyysisesti ja henkisesti jaksaisi vaikeasti vammaisen lapsen hoitoa.

Silti olen ajatellut, etten vielä tiedä haluanko lapsia, olen 33-vuotias. Mutta nyt kun kirjoitin perustelut tuohon ylös, niin taitaa se niin olla että minä en sitten aidosti niitä lapsia halua?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hassua miten paljon ihmiset miettii etukäteen, ihan liikaa. Sitten kun kaikki on täydellistä niin lasta ei kuulu tai sitten tulee vammainen lapsi tms. En oikeasti tiedä ketään joka katuisi omia lapsiaan?! Ihan kuin lapsi olisi jokin projekti kaiken muun ohella....

Miksi ihmeessä näin isoa asiaa ei tulisi pohtia perusteellisesti ennen päätöksen tekemistä?

Tottakai asiaa pitää miettiä tiettyyn rajaan asti. Oikeaa aikaa ei tule koskaan, jos miettii LIIKAA. 

Vierailija kirjoitti:

Hassua miten paljon ihmiset miettii etukäteen, ihan liikaa. Sitten kun kaikki on täydellistä niin lasta ei kuulu tai sitten tulee vammainen lapsi tms. En oikeasti tiedä ketään joka katuisi omia lapsiaan?! Ihan kuin lapsi olisi jokin projekti kaiken muun ohella....

Niin, sehän siinä onkin, että ei tuollaista asiaa kovin helposti sanota ääneen. Jokainen aikuinen tajuaa, miten hirveää sen lapsen olisi jonkun välikäden kautta kuulla, kuinka äiti katuu häntä ja pitää virheenä. Lasten hankinnan katumiseen liittyy myös muuten niin paljon syyllistämistä ja vihamielisyyttä, että harva uskaltaa muutenkaan sitä tunnustaa. On siis vaikea arvioida, kuinka moni katuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ikää kohta 37  ja samat mietteet kun sulla ap. Viimeksi eilen ajattelin että "on tämä elämä tällaisena aikamoisen mukavaa, vaikea tähän on lasta kuvitella..." Elämme siis avopuolison kanssa kahden aikuisen ja yhden koiran perheenä :) koira rajoittaa tietenkin elämää jonkin verran, samoin siihen saa mukavasti hoivaviettiä purettua. Olen vierestä seurannut ja kuunnellut "lapsellisten" kavereiden elämää, ei se mitään herkkua ole. Minulle on myös muutamat sanoneet suoraan katuvansa lasten hankintaa. Elämä ja parisuhde on kokenut niin isoja mullistuksia, että siitä on vaikea päästä yli. Tottakai lapset antavat sisältöä elämään ja sellaista uudenlaista rakkautta. Mulla painaa vaakakupissa kuitenkin ympäristön ja maailman muutos (onko tälle pallolle enää järjellistä tehdä yhtään lasta lisää), samoin oman terveyden ongelmat ja "huonot geenit". Lisäksi ihan puhdas itsekkyys, elämä on aika kivaa tällaisena, kukaan ei kotona ole jatkuvasti kärkkymässä ja vaatimassa. Saan nauttia asioista omaan tahtiini, elämä ei ole vapaa-ajalla tarkkaan ajoitettua ja suunniteltua, ei tarvitse elää orjallisesti rutiinien mukaan. 

Saan nauttia kavereiden lasten seurasta halutessani, ihania ovat tietenkin, mutta kun kyläilevät olen sen jälkeen aivan puhki. Synnytys tuntuu ajatuksena tosi kamalalta. Ihan hirveästi ei siis vaakakupissa ole plussia niiden lasten hommaamisen puolesta... Toki tiedostan että kello käy. Tiedän pari vanhemmalla iällä äidiksi tullutta. Toinen oli esikoisen syntyessä muistaakseni jo melkein 38 ja toinen 45. Kummallakaan ei ollut mitään vaikeuksia raskaaksi tulemisessa, tärppäsi muutaman kk:n sisällä. Kummallakin myös esikoinen kyseessä (lapsiluku jäänyt kyllä tähän yhteen). Sen sijaan tiedän nuorempia jotka ovat kärsineet lapsettomuudesta ja vaikeuksista tulla raskaaksi. Vaikea näihin on mitään yleispäteviä neuvoja antaa.

Varmaan tiedät, että 60÷ 40-vuotiaista naisista ei enää kykene läpiviemään raskautta, eli eivät saa onnistuneesti hankkiuduttua raskaaksi JA vietyä raskautta läpi ilman keskenmenoa. Myös keskenmenon ja ennenaikaisen synnyytyksen (ja sitä kautta lapsen neurologisen vammautumisen) riskit kasvavat korreloiden suoraan äidin ikään.

Lähde tolle luvulle kiitos? Ja sitten on se, että vaikka riskit toki moninkertaistuvat niin ne ovat edelleen melko pienet.

"Miksi ihmeessä näin isoa asiaa ei tulisi pohtia perusteellisesti ennen päätöksen tekemistä?"

- Toki saa ja voi, mutta on ymmärrettävä, että tai ainakin olen erinoamsien vankasti sitä mieltä, että vaikka kuinka pohtisi ja pähkäilisi, niin ei voi löytää yhtä ja oikeaa ratkaisua. - Jotenkin en haluaisi pilata kenenkään henoja ja huolella tehtyjä suunnitelmia siitä, jotka alkavat sitten kun meillä on lapsi tai sitten kun meillä ei ole lapsia niin me voimme seuraavan noin kahdenkymmenen vuoden aikana.... Ikäänkuin voisi ennustaa ja kertoa hyvinkin tarkkaan tietää, mitä tuleman pitää. Toisaalta on vaikea sanoa mikä on liiallista suunnitelmallisuutta tai  ikä on tavallista parempaa suunnitelmallisuutta ja varautumista ja milloin sitten mennään liiallisuuksiin.    

Miehellä on mahdollisuus saada lapsia myöhemminkin, mutta naisen on kyllä tiedettävä n. 35v viimeistään haluaako lapsia vai ei.  Ja elää sen päätöksen kanssa. Tiedän pareja, joissa mies ei tiedä haluaako lapsia vai ei ja sitten löytääkin uuden. Siinähän sitten ollaan yli nelikymppisiä lapsettomia...